-------------------------------------------------------------------------------------------------------------

 

 

Pomp oli päässyt elämässään pitkälle hyvillä suhteilla ja komealla ulkonäöllään. Hän komeili kuukausittain mainoksien ja lehtien kansissa, ja matkusti työnsä puolesta ympäri maapalloa.

Hän oli suosittu myös naisten keskuudessa, ja hänet usein kuvattiinkin mallitytön jos toisenkin seurasta yökerhoissa ja ravintoloissa. Pomp tunsi elävänsä täydellistä elämää.

Käytyään koulut loppuun ja muutettuaan pois kotoa Pomp ei ollut missään tekemisissä sisarensa kanssa. Envy oli katkeroitunut hänen suosiostaan ja loisteliaasta elämästään, ja osasi vain laukoa piikikkäitä kommentteja nähdessään aniharvoin veljeään.

Pomp ei voinut olla vähempää kiinnostunut sisarensa sanomisista, ja pyyhki tämän kokonaan pois elämästään. Aivan kuin hän ei koskaan olisi omistanutkaan sisarta.

Alkoholiongelmansa kanssa painiskeleva Lenient oli kuitenkin tavattoman ylpeä pojastaan, ja saapui tämän näytöksiin aina kun vain sai itseään niskasta kiinni ja pysyi selvänä. Pomp uskoi äitinsä välittävän hänestä aidosti, vaikka vierailujen yhteydessä tämä sattuikin "ohimennen" mainitsemaan huonontuneesta rahatilanteestaan.

Pomp yritti lempeästi ohjata äitinsä elämää paremmille raiteille, muttei yritys koskaan tuottanut varsinaista tulosta. Hän yritti hyväksyä sen, että hänen äitinsä oli alkoholisti, ja auttoi tämän taloudellisessa ahdingossa parhaansa mukaan.

Lenient oli kuitenkin hänen ainoa äitinsä, vaikkei ehkä kaikista parhain.

 

 

OOOOO

 

 

Aivan kaupungin laitamilla sijaitsi rähjäinen entinen teollisuushalli, jossa nykyisin pidettiin pystyssä huonomaineista kapakkaa.

Envy oli päätynyt paikalle ensimmäistä kertaa vielä kouluaikanaan, kun hänen silloiset "ystävänsä" olivat pyytäneet häntä mukaansa. Nykyisin tämä oli hänen kantapaikkansa, jonne hän vetäytyi hukuttamaan surkean elämänsä surut.

Envy katseli välinpitämättömänä vieressä istuvan tytön ja baarimikon jutustelua, eikä oikeastaan kuullut keskustelusta sanaakaa. Hän oli omissa maailmoissaan, ja seitsemän pullollista kaljaa olivat jo hiljalleen täyttäneet tehtäväänsä.

Envy tunsi taas katkeruutta perhettään kohtaan, joka oli tylysti hylännyt hänet oman onnensa nojaan. Täytettyään 18 Lenient oli potkaissut tyttärensä pihalle saadessaan tarpeekseen tämän temppuilusta. Envy hakeutui kodittomien turvataloon, jossa hän vietti elämänsä alkoholistien, prostituuttien ja narkkareiden kanssa saaden vain minimaalista raha-avustusta valtiolta. Häntä ei huvittanut käydä töissä, hän oli kerran kokeillut kemiallisen pesulan pyykkääjänä mutta saanut potkut tullessaan liian monesti humalassa töihin.

"Kirotun ylimieliset paskat. Kunpa vaan jotenkin pääsisin heistä eroon." Envy ajatteli raivosta kihisten ja kiristeli hampaitaan. Vieressä istuva nainen mulkaisi häntä oudoksuen, ja jatkoi sitten omaa keskusteluaan.

Yhtäkkiä jonkun kepeä kosketus tuntui hetken aikaa naisen olkapäällä.

"Tarvitsetko apua?"

Sanat saivat Envyn hätkähtämään, sillä hän ei ollut sanonut mitään ääneen. Hän katsahti sivusilmällä viereensä tullutta vaaleaa miestä, joka tuijotti häntä häpeilemättä punahohtoisilla silmillään.

"Mitä helv..." Envy aloitti, mutta mies keskeytti hänet.

"Tule tuonne sivumpaan, haluan jutella kanssasi."

Envy epäröi hetken, mutta nousi sitten paikaltaan ja käveli hieman hoiperrellen baarin hiljaisimpaan nurkkaan miehen perässä. Hän nojautui seinää vasten ja yritti saada näkökenttänsä utuisen harson katoamaan.

"Voin auttaa sinua ongelmassasi, jos liityt meihin." mies aloitti lopulta ollessaan varma siitä että Envy pystyi keskittymään hänen puheeseensa.

"Mihin teihin? Ja kuka ihme sinäkin luulet olevasi?" nainen vastasi närkästyneenä ja kuopi lattiaa korkokengällään.

"En valitettavasti pysty kertomaan enempää, ennen kuin olet tehnyt valintasi. Pyydän kuitenkin harkitsemaan ehdotustani. Me...me pystymme auttamaan sinua ongemissasi."

"Ei minulla mitään ongelmia ole, en todellakaan tajua mitä yrität selittää." Envy tunsi hermostuvansa ja pyyhälsi sitten kiukuspäissään miehen ohitse. Ihme hiippari, puuttuu nyt toisten asioihin tuolla tavalla. "Jätä minut nyt vain rauhaan."

Mies katseli Envyn perään tämän hoiperrellessa ulos baarista, ja huokaisi raskaasti.

"Miksi ihmeessä päästit hänet menemään, Grave? Hän oli jo melkein käsissäsi!" toinen, hieman kimeämpi ääni tokaisi. Graveksi kutsuttu mies katsoi välinpitämättömästi taakseen ja tuhahti.

"Ole hiljaa Sugar. Tiedän että hän palaa takaisin."

 

 

OOOOO

 

"Pomp! POMP!"

Pomp nosti katseensa vaaterekistä ja tähyili ympäri huonetta. Hän tunnisti äänen kuuluvan managerilleen, sille siististi pukeutuvalle ja tärkeilevälle miehelle.

"Mikä nyt on noin tärkeää? Minulla on kiire pukeutua näytökseen!" hän ärähti keskeytykselle. Aika alkoi jo muutenkin olla kortilla, ja sitten manageri ilmestyy häiritsemään häntä ilmiselvillä tyhjänpäiväisyyksillä.

"SINUN ON TULTAVA HETI! SAIN KUULLA ÄSKEN AIVAN KAUHEITA UUTISIA!" Mies vouhotti hätääntyneenä, ja sai huolen tarttumaan Pompiin.

"Kerro jo." tämä hopuutti ja tunsi ikävän kouraisun vatsanpohjassaan. Ei kai vain mitään..

"Poliisi soitti teidän taloltanne. On...on tapahtunut onnettomuus. Ja sinun äitisi...."

Pomp tunsi käsiensä vapinan ja puristi ne hetkeksi nyrkkiin saadakseen pidettyä itsensä kasassa. Tämä ei ollut otollisin paikka romahtaa, niin monta silmäparia seurasi häntä viereltä.

"Mitä tapahtui?"

"Äitisi...hän on ilmeisesti ottanut yliannostuksen ja jättänyt tupakan palamaan. Teidän talonne on palanut, mutta palokunta on jo paikalla."

Pomp kuunteli tarkoin jokaisen sanan, muttei pystynyt kunnolla sisäistämään tapahtumia. Hänen äitinsä. Kuollut. Poissa.

Ei se voinut pitää paikkaansa.

"Tule, lähdetään." manageri ojensi kättään ja näytti anteeksipyytävältä.

"Mutta näytös..."

"Pomp. Sinua tarvitaan nyt muualla."

Pomp tajusi sen kyllä, ja lähti hiljalleen kulkemaan managerinsa perässä kohti takaovea. Vasta ulkona muiden katseilta suojassa hän antoi itselleen luvan romahtaa.

 

 

OOOOO

 

 

Perheen talo oli surullista katseltavaa, kun Pomp ajoi paikalle punaisella avoautollaan. Hän oli jo hieman rauhoittunut ensijärkytyksestään, mutta uusi romahtaminen ei ollut kaukana.

Eihän hänen äitisä voinut...

"Pomp Evergreen?" paikalla päivystävä poliisi kysyi kävellessää häntä vastaan. Pomp nyökytti päätään myöntävästi.

"Otan osaa, tämä on kovin traaginen tapaus."

"Onko..äitini löydetty?" Pomp kysyi hiljaisella äänellä ja istuutui nojaten polviinsa.

"Kyllä, hän makasi ilmeisen rauhallisessa asennossa olohuoneen sohvalla. Hän on poistunut keskuudestamme ennen kuin tuli on levinnyt asuntoon." poliisi yritti selittää saadakseen asian näyttämään hieman valoisammalta. "Minulla on myös teille jotain, joka löytyi pihanne postilaatikolta. Ilmeisesti se on tarkoin harkittu paikka, sillä tuli ei yltänyt sinne asti."

Pomp nosti katseensa maasta kiinnostuneena.

"Otimme valtuuden avata kirje ensin itse, mutta sen sisällössä ei ollut mitään tutkinnallisesti tärkeää." mies jatkoi ja kaivoi taskustaan avatun, hieman rypistyneen kirjeen. "Ilmeisesti äitinne halusi vain osoittaa tämän teille."

Pomp otti kirjeen vastaan, ja sujautti sen omaan taskuunsa. Hän tutkisi sitä myöhemmin kotonaan kaikessa rauhassa.

"VOISIKO JOKU KERTOA MINULLEKKIN, MITÄ TÄÄLLÄ ON OIKEIN TAPAHTUNUT?"

Sekä Pomp että poliisi yllättyivät nähdessään Envyn kävelevän heitä kohden varsin huvittunut ilme kasvoillaan.

Pomp, joka ei ollut tavannu sisartaan viimeiseen kahteen vuoteen, tunsi verensä kuohahtavan nähdessään tuon vahingoniloisen ja sydämettömän idiootin:

"Mitä helvettiä sinä muka täällä teet?"

"Yksi tutuistanu kertoi nähneensä meidän talomme palavan, joten päätin tulla nauramaan äidille päin naamaa kun hän joutuu kodittomaksi. Saapahan sen mitä ansaitsee."

"Oletteko omainen?" Poliisi puuttui väliin ja kysyi virkaansa kuuluen myös Envyltä, joka hieman huvittuneena myönsi olevansa Pompin sisar.

"Osasiko se vanha ämmä viimein lopettaa itse itsensä? Voi tätä onnen päivää." hän naurahti saatuaan lyhyen selostuksen tapahtumista.

Pomp puolestaan ei voinut uskoa korviaan.

"TURPA KIINNI! Et todellakaan puhu äidistä tuohon sävyyn!" Pomp tönäisi sisartaan raivostuneena. Hän halusi lyödä tätä ja saada tuon omahyväisen ilmeen pois hänen kasvoiltaan. Käsi kohosi jo uhkaavasti ylös korkeuksiin, mutta poliisi lopetti sen matkan puolitiehen.

"Herra Evergreen, ehkä on parempi että tulette täksi yöksi mukaani poliisiasemalle. Saatte viiletellä tunteitanne kaikessa rauhassa."

Envy puolestaan perääntyi veljestään muutaman askeleen, ja kääntyi sitten lähteäkseen. Täällä ei enää ollut mitään, mikä olisi pidätellyt häntä kauemmin.

"Pitäkää tuo hullu minun puolestani vaikka lopun elämäänsä telkien takana." hän huusi vielä poliisille kadun päästä, ja katsoi veljeään murhaavasti. Tämä vastasi samalla mitalla.

"Vielä minä sinustakin pääsen eroon, keinolla millä hyvänsä."

 

 

OOOOO

 

 

Pomp istui hiljaisen poliisiaseman putkassa ja yritti saada aikansa kulumaan. Hänen ei ollut alunperin tarkoitus käydä sisarensa kimppuun niin agressiivisesti, mutta tämä oli tavalliseen tapaansa yllyttänyt tahallaan.

Vaihtaessaan jalkansa asentoa Pomp kuuli rapinaa taskussaan ja havaitsi unohtaneensa kirjeen sinne. Hän otti sen esiin, ja tajusi sen painavan enemmän kuin normaali paperikirje. Sisällä oli jotain kovaa ja metallista, joka paljastui kaulakoruksi, jota hänen äitinsä oli käyttänyt.

Pomp kuvitteli sen olevan Lenientin arvokkain koru, sillä tämä oli vaalinut ja pitänyt sitä kaulassaan niin kauan kuin mies jaksoi muistaa.

Korun lisäksi kirjeen sisällä oli pieni suttuisella käsialalla kirjoitettu kirje jossa luki:

"KANNA SITÄ KUNNIALLA."

Pomp katsoi vuoroin korua, vuoroin kirjettä, ja tuli siihen tulokseen ettei niin naismaista korua voinut todellakaan kantaa kunnialla. Hän sulloi sen takaisin taskuunsa ja päätti myöhemmin miettiä sen kohtaloa.

"KÄYTÄ SITÄ"

Lempeän käskevä ääni täytti koko huoneen, ja sai Pompin nousemaan säikähtäneenä paikoiltaan. Hän tuijotti hädissään ympärilleen, muttei havainnut paikalla itsensä lisäksi ketää.

"No niin, aika mennä ilmeisesti nukkumaan" mies vakuutteli hiljaa mielessään. "Alat jo kuulla harhoja."

Samassa hän tunsi kuumottavaa poltetta siinä taskussa, jonne oli avaimen hetki sitten sujauttanut.

Pomp kaivoi kiireesti taskuaan heittääkseen polttavan avaimen kauemmas itsestään, mutta tajusi sitä pidellessään sen olevan kylmä, aivan kuten metallin oli tapana olla.

Hämmentyneenä hän pujotti korun kaulaansa ja jäi odottamaan jonkinlaista merkkiä. Tuskin kukaan häntä huvin vuoksi käskytti tällä tavalla.

Avaimen koskiessa hänen rintakehäänsä se alkoi hohkaa lämmintä. Pomp tunsi olonsa energiseksi ja tavallista itsevarmemmaksi, eikä huomannut aluksi kuinka vastapäisen seinän luokse heijastui outo valoa täynnä oleva hahmo.

"Onneksi olkoon Pomp, avain on saanut uuden seuraajansa."

Pomp menetti kauhistuneena tasapainonsa ja rymähti kovalle betonilattialle. Hän tunsi kivun vihlaisevan selässään, muttei ehtinyt ajatella sitä sen tarkemmin.

"M-mitä ihmettä.." hän yritti räpytellä näön takaisin valosta sokaistuneisiin silmiinsä. Nainen hänen edessään naurahti heleästi.

"Arvasin ettet tunnista minua."

Pomp pudisti päätään. Naisessa oli kyllä jotain etäisesti tuttua, mutta eihän hän millään voinut...

"Aivan. Minä tässä, sinun äitisi Lenient."

Lenient nosti kätensä ilmaan ja pyysi Pompia nousemaan. Tämä oli niin shokissa, ettei pystynyt liikahtamaankaan paikaltaan.

"Älä huoli, selitän sinulle kaiken." Lenient rauhoitteli poikaansa. "Meillä on koko yö aikaa."

 

 

OOOOO

 

 

Envy pudisteli sadepisaroita punaisilta rastoiltaan astuessaan sisälle hämärään kapakkaan. Tunkkainen ilma ja tupakansavu tervehtivät häntä kotoisasti jo heti ovelta, ja taustalla soivat tavalliseen tapaan ikäloppujen rock-bändien laahaavat sävellykset.

Envy etsi katseellaan erästä tiettyä henkilöä.

Ja hän paikansikin tämän nopeasti.

Grave nojasi seinää vasten lähellä sitä nurkkaa jossa he viimeksi olivat keskustelleet. Envy tarkisti miehen olevan yksin, ja harppoi sitten tämän luokse maihinnousukengät lattiaa vasten kolisten.

"Hyvä on." Envy totesi paiskatessaan kätensä seinää vasten. "Suostun mihin ikinä haluat, jos vain hoidat veljeni pois elämästäni."

Graven suupielille kohosi vino hymy, ja hänen syvänpunaiset silmänsä leimahtivat aivan uudenlaiseen liekkiin. "Hienoa, arvasin että muutat vielä mielesi. Tule, tätä tietä."

Hän ujuttautui Envyn otteesta ja kuljetti tämän hieman sivummalla sijaitsevalle ovelle. He astuivat siitä sisälle peräkanaa, ja Grave tarkasti vielä, ettei kukaan vain seurannut.

Käytävä oli Envyn mielestä aivan liian pitkä ja ahdistava. Askeleet kaikuivat metallisilla seinillä kuin vasaraniskut, eikä missään näkynyt pienintäkään valonpilkahdusta. Jostain kaukaa heidän edestään kuului vaimeaa puheensorinaa, joka askel askeleelta koveni. Lopulta he seisoivat suuren puisen oven edessä, ja Grave pyysi Envyä astumaan sisään.

Envy yritti tottua hämärän huoneen heikossa valaistuksessa näkyvään näkymään, ja tajusi puheen tauonneen hetkeksi.

"Tässä hän on." Grave totesi ohimennen, mutta Envy ymmärsi sanojen olevan tarkoitettu jollekulle tietylle henkilölle.

"Hienoa. Tervetuloa joukkoon, Envy Eternity." vastasi ääni toiselta puolelta pöytää.

Envy tunsi lievää hämmennystä. Edessä hahmottuvan pöydän ympärillä istui neljä vaaleaa hahmoa, jotka olivat jatkaneet omaa matalaa keskusteluaan hänestä välittämättä. Keskimmäinen tuoleista oli käännetty toisin päin, ja Envy erotti valossa sen takaa mustat pitkät hiukset ja....olivatko ne SIIVET?

"Anteeksi, mutta sukunimeni ei ole..." hän aloitti mutta lause jäi kesken. Tuoli kääntyi nopeasti hänen puoleensa, ja nyt hän seisoi kasvokkain siinä istuvan henkilön kanssa.

"Minä tiedän kyllä, kuka sinä olet." Luna maiskutteli innostuneena huuliaan ja mittaili Envyä katseellaan. "Mutta sinä et taida tietää kuka minä olen?"

Envy pudisti päätään. "En. Tarvitsisiko?"

Lunan katse kävi Envyn vierellä seisovassa Gravessa, ja hän hörähti sitten räkättävään nauruun. Sitä kesti vain pienen hetken, kunnes nainen sai koottua itsensä uudelleen.

"Luulen ettei se nyt ole tärkeää, mutta lupaan että tulemme tuntemaan toisemme ERITTÄIN hyvin." Luna hieraisi leukaansa mietteliäänä ja antoi sitten pienen merkin nyökkäämällä. Envy tunsi hermostuvansa hiukan naisen seurassa. Tällä oli jostain syystä samanlaiset korvat kuin hänen perheelläänkin.

"Kuka sinä sitten oikeastaan ol --"

"Kaikki aikanaan." Luna keskeytti taas Envyn ja toisti viekkaasti hymyillen: "Kaikki aikaana."

Envy tunsi kuinka joku tarrautui hänen päähänsä väkivalloin ja kallisti sitä nopeasti sivulle saadakseen iskettyä hampaansa sykkivään kaulasuoneen. Hän kiljaisi tuskasta, ja tunsi kuinka näkökenttä silmissä kapeni kapenemistaan sammuen lopulta painostavaan pimeyteen.

Grave lipaisi huuliltaan viimeiset verenpisarat.

 

 

OOOOO

 

 

Pomp katseli hiljaisena huoneessa olevia "ystäviään". Hän oli järjestänyt äidilleen muistotilaisuuden, mutta paikalla ei ollut ainoatakaan ihmistä, joka oikeasti oli tuntenut tämän tai välittänyt tästä.

Kaikki olivat vain paikalla siksi, että saisivat lisää turhanpäiväisiä puheenaiheita muiden tunnettujen kanssa.

Pomp ei kuitenkaan nyt jaksanut välittää siitä, sillä hänellä oli tärkeämpääkin ajateltavaa. Putkayön tapahtumien sulattelu oli vienyt aikansa, eikä hän edelleenkään ollut varma näkikö unta vai tapahtuiko kaikki oikeasti.

Kauluspaidan alla oleva avain lämmitti rintaa vasten. Ainakin se osa tarinaa piti paikkansa.

"Anteeksi, että olen myöhässä."

Pomp kohotti katseensa mietteistään kohti äänen suuntaa.

"Olen todella pahoillani puolestasi, Pomp."

Ääni oli saanut kasvot, ja kasvot kuuluivat sille yhdelle ainoalle henkilölle maailmassa, joiden näkeminen sai Pompin sydämen jättämään pari lyöntiään väliin.

Nainen käveli hitain ja varovaisin askelin lähemmäs häntä kasvoillaan surullisen kaihoisa ilme.

"Siitä onkin jo aikaa." Valerie totesi ja pysähtyi kahden metrin päähän Pompista. Tämä oli sanaton. "Pääsin jälleen kerran yllättämään sinut, eikö?" nainen jatkoi ja katsoi varovasti ympärillään olevia ihmisiä. He olivat lopettaneet keskustelunsa ja tuijottivat nyt hävyttömän uteliaina tapahtumia.

"Miten löysit minut?" Pomp kysyi ensimmäiseksi mieleensä tullutta ajatusta.

"Olen seurannut sinua ja uraasi jo pidemmän aikaa. Olet päässyt pitkälle." Valerie tokaisi lainkaan häpeilemättä. Pomp tutki häntä hiljaisuuden vallitessa, ja huomasi miten kauniiksi ja itsevarmaksi Valerie olikaan kasvanut. Ruusu oli viimein puhjennut kukkaan.

Ja Pompin sydän oli jälleen kerran mennyttä.

"Anteeksi." Pomp pyysi vetäessään Valerien lähemmäs itseään. Hän oli unohtanut jo täysin, kuinka hyvältä tämän seurassa tuntui. Aivan kuin puuttuva pala olisi viimein paikallaan.

"Mistä hyvästä?" Valerie katsoi häntä hieman ihmeissään. Hämmennyksensä keskellä hän tajusi vieraiden kaikonneen sivummalle Rogerin opastuksella.

"En tiedä, kaikesta." Pomp tuijotti anelevasti ja kosketti naisen poskea hellästi sormenpäillään.

"Anteeksipyyntö hyväksytty."

Pomp veti Valerien vielä lähemmäs itseään ja suuteli tätä. Hänen oli vihdoin hyvä olla kaikesta tapahtuneesta huolimatta. Näin sen pitäisi aina olla.

Hän. Valerie. Ja hiljaisuus.

 

 

OOOOO

 

 

Pomp myi hulppean kartanonsa pois, ja muutti Valerien kanssa pieneen ja kodikkaaseen omakotitaloon kaupungin laitamille.

Hän lopetti uransa mallina saadakseen viettää enemmän yhteista aikaa kauan kadoksissa olleen rakkaansa kanssa. Valerie toi uutta iloa Pompin elämään, eikä mikään päivä tuntunut samanlaiselta.

Valerie sai vapaat kädet sisustaa taloa omanlaisekseen, ja hän pitikin huolen siitä että se oli upea jokaista nurkkaansa myöten. Pompille itselleen ei ollut väliä millaisessa talossa asuisi, kunhan hän saisi asua siellä naisen kanssa.

Kaikki heidän ystävänsä saapuivat eteisen ovesta sisään henkeään haukkoen ja kateudesta vihertäen.

Talo oli kerta kaikkiaan upea.

"Hei kultaseni." Pomp huikkasi olohuoneen oven suusta ja tunsi taas kerran suunnatonta onnea katsellessan Valerieta. Ulkoa paistava aurinko leikitteli naisen hiuksilla saaden ne kimaltamaan kuin kultalangan.

Valerie kääntyi miehen puoleen ja hymyili tälle valloittavasti.

"Hei vain rakas. Mitä pidät uudesta järjetyksestä?"

"Pidän kaikesta mikä liittyy sinuun" Pomp vastasi ympäripyöreästi sen enempää silmäilemättä huonetta.

"Hei, tuo on epäreilua. Haluan rehellisen vastauksen!" Valerie naurahti heleästi Pompin kietoessaan kätensä hänen ympärilleen ja katsoen koiranpentu-ilmeellään.

"Minäpä sinulle näytä MIKÄ on epäreilua!" mies uhosi ja heilautti kevyesti Valerien olalleen.

"Päästä alas, senkin hullu!" Kauhun ja naurun sekaisin tuntein Pompin olkapäällä killuva Valerie huusi ja yritti rimpuilla alas. Pomp kantoi hänet vaivattomasti yläkertaan ja nauroi avovaimonsa reaktiolle.

"Minä tarzan, sinä Jane. Anna kun kiipeän puumajaamme niin lasken sinut alas." 

Pomp laski lopulta Valerien varovasti pehmeän sängyn päälle ja suuteli tätä intohimoisesti.

"Lupaa ettet koskaan enää tee noin!" Valerien supisi vasten Pompin huulia suudelmien välissä.

"Lupaan, jos sinä lupaat ette enää koskaa katoa elämästäni."

 Valerie levitti kätensä Pompin kaulan ympärille ja veti tämän lähemmäksi itseään.

 

 

OOOOO

 

 

"Miten hän voi?"

Lunan sanat kaikuivat tyhjillä käytävillä, ja hän tuijotti odottavasti oven edessä seisovaa Gravea.

"Paremmin, hän ei enää hyökkää jokaisen näkemänsä olennon kimppuun."

"Entä osaako hän jo vastata kysymyksiin joita olette esittäneet hänelle?"

Grave nyökkäsi. "Kyllä, ainakin osaan. Tarvitsemme vielä viikon verran, ja sitten hän pääsee täyttää tehtäväänsä."

Lunan kasvoille nousi voitonriemuinen ilme. "Hienoa, antakaa kun käyn katsomassa häntä."

Grave astui sivuun oven luota ja avasi lukon raskaalla metalliavaimella joka riippui hänen taskustaan. Ovella Lunaa vastassa oli sakea pimeys ja kostean kellarin tuoksu. Jokin liikahti pimeässä ja raahautui syvemmälle huoneeseen.

"Älä pelkää, en tee mitään pahaa." Luna puhui pimeyteen samalla kun astui peremmälle. Hän etsi katseellaan kiintopistettä sanoilleen ja pysähtyi löytäessään sen. Uudet silmät toimivat paremmin kuin hän oli kuvitellut.

"Muodonmuutoksesi on loppusuoralla, ja alat vähitellen saamaan takaisin kaikki entiset muistosi ja kykysi. Lupaan valaista sinulle tilannetta, kun olet täysin kykeneväinen ymmärtämään puhettani."

"Sinusta tulee vielä kaunis ja mahtava soturini, Envy."

 

 

OOOOO

 

 

Pomp tunsi lievää hermostuneisuutta katselleen itseään peilistä. Hän oli asetellut hiuksiaan jo varmasti yli puoli tuntia, mutta mikään ei näyttänyt sopivalta täksi illaksi.

Hän oli varannut pöydän kaupungin uusimmasta trendiravintolasta, ja kello alkoi hiljalleen lähestyä lähdön hetkeä.

"Hyvin se menee, älä hermoile." mies vakuutti hiljaisella äänellä ties monettako kertaa itselleen.

"Et kai vain puhu itseksesi?" paikalle liihotellut Valerie hymähti. "Meidän olisi parasta lähteä jos haluamme olla ajoissa paikalla."

Pomp kääntyi naisen puoleen ja hänen kasvonsa loistivat hämmästyksestä. Valerie näytti fansatisen upealta mintunvihreässä mekossaan ja pitkissä kiharoissaan. Pomp olisi mielellään kiikuttanut tämän takasin makuuhuoneeseen ravintolaillallisen sijaan.

Hän päätti kuitenkin malttaa mielensä ja tilasi taksin.

"Malja meille ja yhteiselle tulevaisuudellemme." Pomp tokaisi kilistellessään shampanjalasiaan Valerien kanssa. Illallinen oli sujunut parhaimmalla mahdollisella tavalla, ja hän nautti jokaisesta sekunnistaan naisen seurassa.

Vielä oli kuitenkin illan kohokohta näkemättä. Pomp penkoi hermostuneena taskujaan ja asetti samettisen rasian pöydälle Valerien eteen.

"Olen ajatellut tätä asiaa jo pitkään, vaikka tapasimme uudelleen vasta noin puolisen vuotta sitten." Hän lausui hieman jännittyneellä äänellä ulkoa opettelemansa puheen. Hermostuneisuus ei ollut hänen luontainen piirteensä, mutta Valerien tarkkailevan katseen alla hän tunsi räjähtävänsä pian palasiksi.

Mitä jos hän ei suostukkaan? pyöri jatkuvasti Pompin päässä, ja hänen hymynsä kiristyi jo hieman väkinäiseen irvistykseen.

"Menetkö....haluaisitko mennä kanssani naimisiin?"

Valerien hämmästys muuttui sillä sekunnilla suunnattomaksi iloksi, ja hän avasi rasian hehkuen intoa. Sormus oli kauniin kukan muotoinen, ja kimalteli kilpaa naisen kostuneiden silmien kanssa.

"Voi Pomp...se on aivan uskomattoman ihana!" Valerie huokaisi ja pujotti sormuksen paikoilleen.

"Tietenkin. Tietenkin tulen vaimoksesi, siitä ei ole epäilystäkään!"

Täydellinen ilta oli sinetöity täydellisellä lopetuksella.

Tai niin pariskunta ainakin luuli...

 

 

OOOOO

 

 

Kaupunki oli hiljennyt nukkumaan, kun pariskunta suuntasi askeleensa kohti kotia. Yleensä he ottivat taksin ja ajoivat suoraan kotiin, mutta tänään puhuttavaa oli niin paljon, että kävely tuntui paremmalta ratkaisulta.

Pomp ehdotti kiertotietä, joka kulki poikki laitakaupungin lähiöalueen.

"Ääh, nyt alkoi tietenkin sataa." Pomp manasi, kun ensimmäiset pisarat ropisivat hänen hiuksiaan ja olkapäitään vasten. "Mennään tuonne läheisen bussipysäkin suojaan, niin minä tilaan meille taksin."

Valerie nyökkäsi kävelessään miehen käsipuolessa, ja levitti huiviaan hieman paremmin ympärilleen. "Ei se mitään, tämä on vain pieni tihkusade. Odotellaan hetki, ja jatketaan sitten matkaa."

Pomp levitti suojaavasti kätensä Valerien ympärille lämmitelläkseen tätä. "Olisi pitänyt ottaa ne sateenvarjot mukaan, kun lähdettiin."

"Ei haittaa. Sen minkä kesä kastelee, sen se myös kuivaa."

"Sinä se olet aina niin ihanan herttainen. Se on yksi niistä monista syistä miksi rakastankaan sinua." Pomp kääntyi naisen puoleen ja suuteli tämän kättä hellästi.

"Voi kuinka suloista." kuului kujan päädystä ilkikurisen naurukuoron säestyksellä.

Pomp irroitti otteensa Valerien kädestä ja kääntyi kauhistuneena katsomaan joukkiota.

"Te..."

Luna, Envy ja Grave seisoivat ensimmäisessä rivissä vierekkäin ja tarkkailivat pariskuntaa kukin omanlaisellaan reaktiolla. Envyn kasvot olivat vääristyneet inhosta, ja hänen piirteensä olivat muuttuneet huomattavasti: hiukset leimusivat tulenpunaisina samoin kuin silmät, ja hänen ihonsa oli tavallista vaaleampi. Nämä olivat kuitenkin vain pieniä sivuseikkoja siihen verrattuna, mitä Pomp näki sisarensa selässä....

Siivet. Suuret, lepakkomaiset siivet, jotka liikkuivat Envyn liikkeiden mukaisesti. Mitä ihmettä okein tapahtui?

"Taidat olla hieman yllättynyt nähdessäsi sisaresi seurassamme..." Luna totesi kuuluvalla äänellä. "Hän on nyt meidän puolellamme, Pomp."

Ennen kuin kukaan ehti edes silmiään räpäyttää, Eny oli ilmestynyt Valerien taakse ja puristi tätä tiukasti itseään vasten.

"Kas, velipoika...ei kai tämä vai ole se samainen eksynyt lammas, jota sujuvasti suutelit silloin takapihallamme?" Envyn sanat olivat täynnä ilkeää sävyä, ja hänen polttava katseensa porautui lamautuneen Pompin silmiin. Tämän hämmennyt muuttui kuitenkin pian raivoksi.

"Päästä hänet irti!" mies karjui uhkauksensa ja puristi käsiään nyrkkiin. Jos hänen olisi pakko taistella sisartaan vastaan, sen hän tekisi enemmän kuin mielellään.

"Voi miten suloista, yrität suojella rakastasi "pahalta isosiskolta"." Envy ilkkui ja tiukensi otettaan. Valerie tunsi henkensä salpautuvan. "Saat valita, joko rakas vaimokkeesi, taikka avain. Miten on?"

"En luovu KUMMASTAKAAN!"

"Pomp, mistä ihmeestä on kys--" Valerie aloitti mutta Envy tukki hänen suunsa kädellään.

"Väärä vastaus, Pomp. Rikoit sääntöä: suoraan kysymykseen suora vastaus."

"Tässä sinulle suora vastaus!" Pomp huusi niin kovaa kuin pystyi: "HAISTA SINÄ PASKA! VIHAAN SINUA!"

Envyn ilkeilevä ilme mureni sekunnin sadasosan ajaksi. Pomp astui uhkaavasti askeleen lähemmäs sisartaan, mutta tämä tekikin anteeksiantamattoman vastaiskun: Hän puraisi Valerieta.

"EI!" Pompin epätoivoinen huudahdus kaikui korttelissa. "Päästä hänet irti!"

Envy imi ahnaasti elinvoimaa Valeriesta, ja katsoi samalla kostonhimoisesti veljeään. Pomp lankesi polvilleen ja aneli sisareltaan armoa, mutta oli jo liian myöhäistä. Valerie häälyi jo tajuttomuuden rajoilla, ja hänen jäsenensä alkoivat yksi kerrallaan menettää voimaansa.

"MINÄ VIHAAN SINUA ENVY, ET SELVIÄ TÄSTÄ HENGISSÄ!" Pomp julisti kostoaan ja aikoi juuri hyökätä sisarensa kimppuun kunnes kuuli Lunan äänen takaansa.

"HYÖKÄTKÄÄ!"

Kaikki kuusi vampyyriä ampaisivat juoksuun kohti Pompia torahampaat valoja vasten välkkyen. Pomp nousi seisomaan paikaltaan, ja oli jo luovuttamassa pelin sisarelleen ja Lunalle.

Häntä ei huvittanut elää ilman Valerieta. Se ei ilmeisesti ollut kuitenkaan hänen päätettävissään. Avain hoiti jo tehtävää omalla tahdollaan.

Pomp tunsi kuinka se sykki hänen rintaansa vasten kuin toinen sydän loistaen jokaisen sykäyksen jälkeen kirkkaampana. Hän yritti peittää valonlähteen saadakseen kuolla omalla tavallaan, mutta se oli niin läpitunkeva että loisti läpi hänen käsiensäkin.

Vampyyrit, jotka luonnollisesti eivät sietäneet päivänvaloa, kavahtivat auringon lailla kimaltavaa valoa ja suojasivat silmänsä käsillään inhosta sihisten. Lunan käskyt kuuluivat heidän takaansa, mutta niillä ei ollut mitään tehoa.

"Juokse" etäinen ääni kuului Pompin alitajunnasta, ja hän pakotti itsensä kohti vampyyrejä. Edessä oli kuitenkin umpikuja.

"Vasemmalla" ääni jatkoi ja Pomp katsahti sivulleen. Seinässä hänen vierellään oli ruosteinen rautaovi, jota kohden hänen avaimensa osoitti itsestään. Hän tunki avaimen oven selvästi sopimattomaan reikään ja väänsi väkisin. Ovi heilahti salamanopeasti auki.

Pomp astui sisään katsoen vielä nopeasti Envyn ja Valerien suuntaan. Hänen sisarensa suojasi muiden tavoin itseään valonsäteiltä, ja tämän vierellä maassa makasi eloton ruumis.

"Hyvästi, Valerie." Pomp hyvästeli mielessään rakkaansa ja katosi pimeyden syleilyyn.

Luna katsoi avuttomana vierestä, kun hänen vihollisensa pääsi jälleen kerran vierestä. Hän oli voimaton kuolevaisten keskellä, eikä yksin ryntääminen sellaisien voimien omaavan henkilön kimppuun tiennyt muuta kuin itsemurhaa. Hänen oli punottava jälleen uusi suunnitelma avaimen nappaamiseksi, ja se alkoi hiljalleen nakertaa hänn kärsivällisyyttään.

"Kirotun Eternityt." hän soimasi ja tyrkki puolisokeita kätyreitään takaisin pystyyn. "Vielä minä teidät tuhoan, ja se ei tule olemaan kivutonta!"

Envy käveli rauhallisesti hänen vierelleen ja kumarsi alistuen. "Mitä seuraavaksi, Valtiatar?"

Luna katseli ympärilleen inhon vallassa ja kohotti sitten kättään poistumisen merkiksi. "Siivotkaa todisteet, minä palaan edeltä takaisin. Pidämme kokouksen valtaisuinsalissa."

 

 

OOOOO

 

 

Aamu valkeni Pompin yllä koleana auringonpaisteesta huolimatta. Hän räpytteli silmiään hetken loputtomalta tuntuvan unen jälkeen, ja tuijotti ihmeekseen punaiseksi maalatun asemarakennuksen kattoa.

"Mitä ihmettä..." olivat kaksi sanaa, jotka hän ehti lausua ennen kuin tapahtumat palasivat pikakelausken omaisesti hänen tajuntaansa.

Kosinta. Envy. Luna. Valerie. Kuollut Valerie.

Pomp oli oli juuri aikeissa rynnätä kotiinsa saman tien, kunnes tajusi ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä missä oli. Paikka näytti oudolta, eikä edes korkealla pilvien rajoilla näkynyt ainuttakaan kotoista kerrostaloa.

Pomp oli jossain todella kaukana kotoaan.

Ja mikä pahinta: Hän ei tiennyt missä.