Ikuisuuden Valtakunnasta karkoitettu Helvetin Valtiatar Luna aloittaa kostoretken sisartaan Sunia ja tämän jälkipolvia vastaan. Hänen päämääränään on anastaa perintöavain, jonka avulla hän murtaisi suojamuurin Taivaan Valtakunnan ympäriltä. Tuhottuaan muut mahdolliset valtaistuimen perijät, hän hallitsisi kuolleiden lisäksi myös kaikkea elävää.

Eternityt joutuvat siis kamppailemaan esi-tätiään ja tämän kätyreitä vastaan samalla kun etsivät kadonneita Arkkienkeleitä. Saatuaan kokoon kaikki seitsemän, Eternityt pystyisivät viimein haastamaan Lunan taistelussa, ja lunastaa paikkansa Taivaan valtakunnassa.

-------------------------------------------------------------------------------------------

64. osa julkaistu.

Tarina on saatu päätökseensä!

-------------------------------------------------------------------------------------------

11.2.2018

Osa 62. ja 63. valmis!

-------------------------------------------------------------------------------------------

4.2.2018

61. osa julkaistu!

-------------------------------------------------------------------------------------------

28.1.2018

Kaikki viimeisten osien kuvat on muokattu.

+ Muutamien osien kuvat on ladattu uudelleen, kiitos trukkis kun huomasit niiden näkyvän huonosti!

-------------------------------------------------------------------------------------------

19.1.2018

Tarinan kaikki kuvat on kuvattu! Tarina päättyy 64. osaan.

-------------------------------------------------------------------------------------------

27.12.2017

Osa 60. on julkaistu!

-------------------------------------------------------------------------------------------

26.12.2017

Kaikki tähän asti ilmestyneet osat ovat tänään palautettuna. Aloitan uusien tekstien kirjoittamisen kahteen uuteen osaan, jotka on jo kuvattu aiemmin.

-------------------------------------------------------------------------------------------

15.12.2017

Sadepäivä is back, ja niin ovat Eternitytkin!

LINKITÄN KUVIA UUDELLEEN VANHOIHIN OSIIN HILJALLEEN TALVEN AIKANA. En koske alkuperäisiin teksteihin, vaikka ne kaipaisivatkin mielestäni päivitystä, jotta tarina pysyy alkuperäisessä muodossaan.

Tässä sitä ollaan, Eternityjen viimeisen osan äärellä. Paljosta ei lopulta ollut kiinni, ettenkö olisi saanut tarinaa tehtyä loppuun jo vuosia sitten. Valitettavasti siihen aikaan innostus oli kuitenkin nollissa, eikä yhdenkään osan kuvaaminen, muokkaaminen saatikka kirjoittaminen tuntunut hyvältä. Haluan kiittää teitä kaikkia lukijoita tästä 9 vuotta kestäneestä matkasta. On ollut ilo tehdä tarinaa teidän kanssa ja teille!

Spector romahti polvilleen Miseryn eteen. Hän oli samaa aikaan helpottunut tämän näkemisestä, että häpeissään siitä mitä oli jättänyt kertomatta tälle.

“Olen pahoillani, tiedän että jätin paljon asioita kertomatta. Mutta halusin suojella sinua.”

“Suojella minua? Keneltä? Itseltäsi vai äidiltäsi?” Misery kysyi ilmekään värähtämättä. Spector näki kuitenkin hänen poskiaan pitkin vierivät kyyneleet.

“Halusin suojella sinua kaikelta.” mies vastasi, ja tajusi todellakin tarkoittavansa sitä. “Olet viaton, ulkopuolinen henkilö tässä mielettömäksi paisuneessa sukutaistelussa. Jos olisin tajunnut asioiden laidan aiemmin, niin olisin lopettanut äitini sodan jo aikoja sitten.”

“Olet kuitenkin ollut itse osallisena vainoihin vuosisatojen ajan.” Misery osoitti syyttävällä sormellaan Spectoria. “Mikä muka yhtäkkiä sai sinut muuttamaan mielesi ja vaihtamaan puolelleni?”

“Se olit sinä.” mies vastasi totuudenmukaisesti. “Ja osaksi myös Ted. Hän herätti puuttuvat tunteeni eloon.”

“Ted?” Misery toisti pojan nimen hämmennyksen vallassa. “Missä sinä olet hänet tavannut?”

“Tapasin hänet onnettomuusiltana tyhjyyden välitilassa, ja söin hänen sielunsa.” Spector totesi ja näki naisen tyrmityneen ilmeen. Hän jatkoi välittömästi kertomalla, että Luna oli repinyt Tedin sielun irti hänen sisältään edellisenä päivänä.

“Missä hän nyt on?” Misery kysyi ja näytti siltä, ettei uskonut puoliakaan miehen kertomuksesta.

“Äitini päästi Tedin sielun ilmeisesti vapaaksi, ja se leijaili ilmeisesti takaisin tänne tyhjyyden välitilaan.” Spector jatkoi ja alkoi pälyillä ympärilleen. “Uskon, ettei hän ole lähtenyt kauas luotani.”

Samassa, kuin vastauksena miehen oletukseen heidän lähellään syttyi kirkkaan keltainen valo. Valo leijaili holtittomasti tyhjyydessä, kuitenkin vääjäämättä lähentyen.

Spector ja Misery katsoivat hiljaisuuden vallitessa, kuinka valo kirkastui kirkastumistaan, ja sen sisäkehään muodostui hiljalleen muodon ääriviivat. Muoto selkeni nopeasti näkyväksi, ja pian kaksikon edessä seisoi tuttu hahmo: Ted

“O-oletko se todella sinä Ted?” Misery kysyi epäuskoisena kuin haluten varmistaa että näki oikein. Ted avasi silmänsä ja räpytteli niitä hetken kiivaasti tottuakseen ympäröivään valoon. Hän katseli hetken ympärilleen, kunnes hänen katseensa kohtasi Miseryn kanssa.

“Misery?” he näyttivät molemmat yhtä yllättyneiltä tilanteesta, ja hetken seisottuaan paikoillaan miettien mitä seuraavaksi, he ryntäsivät syleilemään toisiaan.

“Miten sinä siinä olet?!”

“Samaa voisi kysy sinulta! Niin ihana nähdä!”

“Minulla olisi niin paljon kerrottavaa sinulle. Niin paljon kiitettävää.”

Kaksikko rutisti toisiaan pitkän aikaa samalla kiivaasti keskustelleen. Misery ei voinut uskoa pystyvänsä taas koskettamaan Tediä, ja kertomaan hänelle kuinka kiitollinen oli tämän sydämestä. He unohtivat hetkeksi keskuudessaan yhä olevan Spectorin, kunnes Ted yhtäkkiä irroitti otteensa Miserystä ja etsi katseellaan miehen näköpiiriinsä.

“Sinä!” Ted sihisi hampaidensa välistä kauempana rauhallisesti paikallaan seisovalle Spectorille. “Yritit tappaa Miseryn moneen otteeseen! Jos en olisi ollut estämässä sinua niin...niin..”

Misery seisoi hiljaa Tedin takana, ja kuunteli tyrmistyneenä tämän paljastuksia.

“Se on totta.” Spector myönsi edelleen suoraan kaiken mistä häntä syytettiin. Totuuden kertominen tuntui yhtä aikaa sekä pahalta että helpottavalta. Hän oli liian kauan pitänyt asioiden oikean laidan itsellään.

“En kiellä, ettenkö olisi yrittänyt tappaa Miseryä. Haluan kuitenkin kiittää sinua, että estit minua ja annoit minun tutustua häneen. Sen lisäksi, että suojelit häntä, annoit minulle jotain korvaamattoman arvokasta. Annoit minulle minun tunteeni.” mies kosketti rinnassaan vakaasti sykkivää sydäntään. “Jos se ei ole liikaa pyydetty, haluaisin jutella vielä kerran hänen kanssaan kahden.”

Ted tuijotti vihaisena ja epäileväisenä Spectoria, mutta astui hetken kuluttua syrjään tämän ja Miseryn välistä.

Misery hieroi käsiään hermostuneena. Hän oli kuunnellut tarkkaan kaikkea mitä Spector ja Ted olivat puhuneet keskenään, eikä selvästi osannut enää muodostaa lopullista mielipidettään tilanteesta.

“Misery...” Spector huokaisi ja aloitti ennen kuin nainen ehti avata suunsa sanoakseen jotain. “Olet kaunein enkeli mitä olen koskaan nähnyt. Haluan sinun tietävän, että rakastan sinua koko sillä pahuuden täyttämällä sydämellä, mitä minulla on.”

Misery katsoi hämillään takanaan seisovan Tedin suuntaan, kuin tarkistaen miten Spectorin tunnustus oli vaikuttanut tähän. Ted väläytti hänelle lyhyen hymynpilkahduksen, joka sai naisen entistä enemmän hämilleen. Hän ei ollut vieläkään ehtinyt sanoa mitään ääneen, kun Spectorin hellä ote tarttui jo häntä olkapäästä.

“Kas tässä.” Spector ujutti jotain Miseryn käsiin ja nainen katsahti alaspäin. Hänen käsillään lepäsi jälleen kerran muotoaan muuttanut Eternityjen sukuavain.

“Se kuuluu sinulle, nyt kun äitini ei enää hallitse sitä.” mies jatkoi ja katsoi vakavana Miseryä suoraan silmiin. “Avaa ovi, ja anna kaikkien päästä viimein Taivaaseen. He ovet odottaneet tätä hetkeä niin kauan.”

Misery nyökkäsi hiljaa, ja Spector kääntyi kannoillaan lähteäkseen.

“Minne oikein menet?” nainen huudahti viimein ääneen. Hän puristi avainta rintaansa vasten ja katsoi alati etääntyvän Spectorin selkää.

“Palaan Manalaan. Tehtäväni avaimen luovuttamisen ja sinun takaisin saannin osalta on täyttynyt.”

Misery empi hetken lähteäkö miehen perään, mutta pysyi kuitenkin paikallaan. Hän tiesi, että Taivaan porttien aukaisu oli hänen tärkein tehtävänsä tässä kohtaa.

Spector vannotti itseään kääntymästä enää Miseryn ja Tedin puoleen. Hänen kasvoaan pitkin vieri yksi musta kyynel.

“Misery.” paikalleen jäänyt Ted käänsi naisen ympäri ja kietoi syleilyynsä. “Olet ollut koko elämäsi käsittämättömän vahva, mutta nyt sinun ei tarvitse esittää sitä minulle.”

Misery tunsi poskilleen lehahtavan kuumotuksen. Siitä oli lähes ikuisuuden verran kun he viimeksi olivat olleet näin lähekkäin toisiaan.

“Mitä oikein tarkoitat?” nainen kysyi ihmeissään ja katsoi Tedin surullisen kaihoisia silmiä.

“Tiedän, ettemme me ole sielunkumppaneita, Misery. Sinun sydämesi kuuluu hänelle. Mene siis.”

Ted sulki Miseryn vielä viimeiseen suudelmaan, ja rutisti tätä kuin sanattomasti kertoen hyvästinsä. Kuumat kyyneleet valuivat pitkin Miseryn poskia, ja hän tiesi miehen olevan oikeassa. Hiljalleen Tedin ote naisen ympärillä hölleni ja huulet irtosivat toisistaan. Mies ikäänkuin lipui pois.

“Ted, minne si--”

“Mene.” Ted keskeytti Miseryn ja katsoi tätä vielä kerran hymynkare huulillaan. Hänet ympäröivät tummansiniset valonsäteet, jotka nopeasti ilmaisivat miehen sisäänsä ja hajoittivat tämän pienen pieniksi kristallikiteiksi.

Misery katsoi äänettömänä päällensä satavaa kristallipölyä. Ted oli lopullisesti poissa. Kiteet tarttuivat naisen hiuksiin ja vaatteisiin, ja loivat oudon, kalvakaan valon hänen ympärilleen. Miseryn jalat nousivat äkisti mustalta alustalta ja hän tunsi pian leijuvansa tahdottomasti ilmassa.

Kalvakka sininen valo loisti hänen ympärillään yhä kirkkaammin, ja pisteli hänen ihoaan kuin talvipakkasen purema. Misery yritti suojata itseään pistelyltä käpertymällä pieneksi palloksi, mutta olo ei helpottunut siitä yhtään. Valo kirkastui kirkastumistaan, kunnes se viimein imaisi naisen sisäänsä.

“Jos tämä on minun loppuni, olkoon niin.” Misery mietti mielessään, ja sulki silmänsä.

Hetken sadasosan ajan pimeyttä valaisi äänetön räjähdys.

Misery hengitti raskaasti ja piti silmiään edelleen visusti kiinni. Hän tunnusteli ympäröivää tilaa, mutta ote ei tarttunut mihinkään. Sormet olivat vielä paikoillaan ja ne hinkkasivat toinen toisiaan naisen heilutellessa käsiään.

“Olenko edelleen olemassa...?”

“Mitä oikein tapahtui...?”

“Mikä tuo kahahdus oli...?”

“Mikä oikein olen...?”

Misery avasi silmänsä, ja katseli itseään hämästyneenä. Hän tunsi olevansa kuin uudestisyntynyt, täynnä energiaa ja ennenkokematonta voimaa. Hänen selässään kahisivat suuret, valkoiset siivet, joiden sulat kiilsivät ympärillä leijailevien sielujen valossa. Nainen ihasteli uutta olemustaan hetken aikaa, kunnes ajatukset palasivat kesken jääneen tehtävän pariin. Hänen olisi aika vapauttaa kaikki.

OOOO

Spector laahusti hitaasti kohti Manalan suuntaan. Hän ei ollut aivan varma oikeasta suunnasta, mutta päätteli leijailevien sielujen hiljalleen vähentyessä ympäriltään matkaavansa kohti määränpäätään.

Mies huokaisi raskaasti ajatellessaan taaksensa jäänyttä mahdollisuutta. Hän oli suorittanut tehtävänsä, tunnustanut tunteensa ja joutunut lähtemään tyhjin käsin. Ainakin hän tiesi Miseryn olevan turvassa, hyvässä käsissä, ja takaisin sukunsa etuoikeutetussa asemassa Taivaan Valtiattarena.

Spector pysähtyi äkisti, ja katsahti taakseen. Hän oli kuulevinaan jonkun huutavan nimeään pimeyden keskellä.

“Hourailet omiasi, ei siellä ketään ole.” mies vakuutti itselleen ja jatkoi matkaansa.

Sitten ääni kuului toisen kerran, nyt hieman voimakkaammin.

“Misery?” Sinäkö siellä?” mies huusi pimeyteen. Oli hetken aikaa aivan hiljaista, kunnes vastaus kajahti hänen korviinsa.

“Spector!”

“Olen täällä, seuraa ääntäni.” Spector huudahti pimeyteen, ja tunsi sydämensä hakkaavan kiivaasti. “Misery, olen täällä!”

Eikä aikaakaan, kun valkoinen enkeli laskeutu hänen eteensä ja painoi itsensä miehen vankkaan syleilyyn.

“Löysinpä sinut.” Misery huohotti yrittäen tasata hengitystään. Hän oli käyttänyt ensimmäistä kertaa siipiään lentämiseen.

“Mitä oikein teet täällä? Sinunhan piti mennä portille.”

“Tiedän, mutta en aio mennä ilman sinua.”

“Misery, sinun täytyy. Vain toinen meistä voi astua Taivaan Valtakuntaan. Toinen sukulinja pitää yllä Manalan Valtakuntaa, niin se on aina ollut.”

“Ehkei sen tarvitse olla niin.”

“Mitä tarkoitat?”

Misery toivoi onnistuvansa matkalla päähänsä pälkähtäneen ajatuksen avulla.

“Spector, en halua tietää mitä kaikkia kauheuksia menneisyydessämme on tapahtunut. Haluan vain ajatella tulevaisuutta sinun kanssasi.” nainen totesi katsoen jäänsinisillä silmillään syvälle Spectorin omiin. “Mihin ikinä oletkaan syyllinen, annan sinulle kaikki syntisi anteeksi. Annan teille kaikille, jotka asutte Manalassa. Minun armoni ja rakkauteni...se on nyt myös osa teitä.”

Misery veti Spectorin kauan janoamaansa suudelmaan. Hän tunsi miehen vahvan otteen ympärillään, ja kuinka tämä suorastaan tärisi jännityksestä.

Samassa Spectorin ote irtautui Miserystä, ja he kimposivat molemmat kauas toisistaan. Spectorin lävisti sadat kirkkaat valonsäteet, jotka täyttivät koko pimeyden tilan. Misery katsoi järkyttyneenä kauempaa, kuinka mies kouristeli valojen purskahdellessa hänestä ja tunsi olonsa voimattomaksi. Hän ei tiennyt mitä oli saanut aikaan, kai kuinka estää sen.

Samassa hän kuuli korvissaan pauhaavan huminan, joka koveni kovenemistaan saaden voimaan hänet pahoin. Misery yritti lukita korvansa käsillään, mutta humina vaan yltyi. Joka puolella säteili kirkkaita valonsäteitä, ja sielunvalot kimpoilivat ilmassa kuin riivattuina. Misery yritti sulkea tapahtumat ympäriltään laittamalla silmänsä hetkeksi kiinni. Mitä hän olikaan mennyt tekemään?

“Ole kiltti ja saa tämä loppumaan....”

Misery heräsi pitkän ajan kuluttua tuntien päässään heittävän edelleen. Huumaavan kova pauhu oli hiljentynyt, ja mustaakin mustempi tyhjyys oli vaihtunut siniseen kirkkauteen. Misery ei tarkalleen tiennyt mitä oli oikein tapahtunut, mutta varmaa oli ettei hän enää roikkunut tyhjyydessä maailmoiden välillä.

Hän oli tullut Taivaan Valtakuntaan. Siinä naisen edessä, vihreiden niittyjen ja tuulessa huojuvien pajujen keskellä se kohosi, Ikuisuuden Linnake. Misery ei osannut tarkkaan kertoa, mistä hän tunnisti rakennuksen, mutta jokin sen näkemisessä sai hänet tuntemaan yhteenkuuluvuutta tähän maagiseen paikkaan.

Nainen käveli uteliaana linnakkeen pihapiirissä, ja huomasi kauempana joukkion yhtälailla valkeisiin pukeutuneita hahmoja. He näyttivät hämmästelevän niin itsensä kuin toistensakin ulkonäköä ja räpyttelivät siipiään hämmennyksen vallassa.

Misery tajusi pian, että he olivat luultavasti osa hänen Manalasta vapauttamiaan demoneja, jotka nyt olivat muuttuneet enkeleiksi. Se sai hänen sydämensä pamppaileemaan taas kiihkeästi, sillä silloinhan se tarkoittaisi että...

“Teidän Korkeutenne.” keskimmäisen enkelin ääni palautti Miseryn takaisin maan pinnalle. “Haluamme nöyrästi osoittaa teille kiitoksemme.”

Misery vannotti ettei kolmikon tarvitsisi kumarrella hänelle.

“Enhän minä ole muuta kuin...”

“Olette Taivaan Valtiatar. Tottakai kummarramme teille.” mies selvensi Miserylle kuin tämä ei olisi ymmärtänyt oikeutettua asemaansa. Sen jälkeen hän jäi tuijottaman naisen olkapään ylitse jonnekin kaukaisuuteen.

“Mikä hätänä.” Misery kysyi nähdessään miehen hymyn hyytyvän, ja muidenkin enkelten tuijottavan samaan suuntaan.

“Valtiatar, tuolla kauempana.” mies aloitti ja nosti kätensä osoittaakseen kohdetta. “Joku makaa liikkumatta pihamaalla.”

Misery kääntyi hitaasti ympäri, ja kiinnitti itsekin huomionsa kauempana makaavaan hahmoon.

Hän juoksi nopeasti hahmon luokse ja kyykistyi tämän vierelle. Sydän pamppaillen hän tarttui mieheksi paljastunutta henkilöä lahkeesta ja nykäisi pari kertaa.

“Hei, herätys.” nainen huhuili hentoisella äänellä. “Oletko kunnossa?”

Ei reaktiota. Misery ei kuitenkaan lannistunut, vaan jatkoi lahkeen nykimistä samalla ääneen puhuen.

“Kuka olet? Mikä on nimesi?”

Samalla hetkellä mies riuhtaisi jalkansa irti Miseryn otteesta, ja nousi varovasti istumaan vihreälle nurmikolle.

“Nimeni on Spector.” mies totesi pnnekkaasti ja katseli edessään seisovaa Miseryä jäänsinisillä silmillään Hänen ihonsa, hiuksensa, vaatteensa ja siipensä olivat vaalenneet ja sarvet tipahtaneet otsalta. Misery ei ollut uskoa silmiään.

“Spector?” hän kysyi epäuskoisena pompahtaessaan ylös paikaltaan. “Mutta, miten sinä siinä olet? Luulin että kuolit!”

Mies nauroi hänen vastaukselleen ääneen kömpiessään nurmikolta pystyyn. Hän käveli naisen luo ja  ujutti kätensä tämän selän taakse kaapaten syleilyynsä.

“Ehkä kuolinkin. Mutta sinä annoit minulle uuden elämän.” mies hymyili ja silitti Miseryn poskea varovasti. “Uuden elämän sinun kanssasi.”

Miseryn epäröinti ja hämmennys oli laantunut ja hän vihdoin ymmärsi miehen todella seisovan edessään. Hän oli onnistunut suunnitelmassaan.

“Rakastan sinua, Spector.” Misery tunnusti viimein ääneen ja kurottautui suutelemaan miestä.

Kaikki oli viimein ohi. Vuosisatoja kestäneet vainot olivat loppuneet, Taivaan portit jälleen avattu, pääsy sinne odottaneilta sieluilta varmistettu sekä pahuus ja hyvyys yhdistetty. Misery tunsi sisällään, kuinka jokin isolta ja raskaalta taakalta tuntuvat tunne olisi viimein helpottanut. Hän oli täyttänyt kaikkien edesmenneiden sukulaistensa odotukset, sekä löytänyt viimein paikan jonne kuului.

“Olemme tulleet kotiin.”

Heisan taas! En voi oikeasti kuvitella, että tämä on tarinan toiseksi viimeinen osa. Tarina on pian kokonaisuudessaan saavuttamassa 9 vuoden kunnoittavan iän, joten tuntuu helpottavalta saada se pian päätökseensä. Hahmot ja naapurusto on jo tällä hetkellä pakattuna ulkoisen kovalevyn arkisoihin, ja toki simit ovat jaossa jos joku päähenkilöistä kiinnostaa. Sen pidemmittä puheitta vapautan teidät taas osan mukaansa tempaavaan matkaan..

Seuraavan kerran kun Spector näki taas ympärilleen, olivat he palanneet takaisin Manalan valtaistuinsaliin. Luna seisoi hänen edessään Miseryn elottoman ruumiin toisella puolella, ja heidän ympärilleen oli kerääntynyt muutamia demoneita.

“Vihdoinkin, mikään ei enää estä minua avaamasta ovea Taivaiden Valtakuntaan.” Luna naurahti voitonriemuisena, ja katsoi sotasaaliiksi raahaamansa Miseryn hentoa ruumista. “Palvelijat, tehkää enkelinruipelolle mitä haluatte. Tiedän, että olette olleet nälissänne viime ajat poikani hylättyä paikkansa valtaistuimella.”

Spector kumartui Miseryn ylle, ja toivoi tämän hartaasti avaavan taas silmänsä. Hän ei ikinä antaisi itselleen anteeksi sitä hetkeä, kun hän jätti tämän yksinään ja astui asunnon ovesta ulos Yasminen seurassa.

“Ei.” hän kielsi äitinsä lupauksen ja työnsi liian lähelle tulleen demonin pois.

“Ette koske häneen!” Mies nousi ylös ja manasi viimeisillä voimillaan suojausloitsun esiin. Hän oli valmiina iskemään kenen tahansa kimppuun joka tulisi liian lähelle häntä tai Miseryä. “Ette koske, tai saatte tuta---”

“Anna olla jo Spector.” Luna keskeytti jälleen kerran poikansa puheet. “Olet liian heikko ja lisäksi alakynnessä tässä tilanteessa.” nainen levitti kätensä itseään ympäröivien demonien puoleen kuin näyttääkseen kuinka monta heitä oli. “Laske aseesi, ja tule mukaani niin meidän ei tarvitse käyttää voimakeinoja.”

Spector tiesi äitinsä olevan oikeassa, ja laski hyökkäysvalmiutensa. Luna osoitti kädellään valtaistuinsalin reunalla olevaa ovea, ja käski poikansa kävellä tätä kohden seuraten itse perässä. Nälkäiset demonit kiertelivät hetken Miseryn ympärillä, mutta käskyn käydessä seurasivat Valtiatartaan pois valtaistuinsalista.

Seurue käveli Spectorille entuudestaan tutun peilihuoneen lävitse. Jokaisesta peilistä aukesi uusi ulottuvuus, jonka kautta syntisten sielut saapuivat Manalan majoille. Peilihuoneen perällä seisoi valtava tamminen ovipari, jonka ruosteinen lukko natisi vanhuuttaan ovenkahvasta käännettäessä.

He saapuivat seuraavaan huoneeseen, jonka kirkkaat seinäkyntteliköt syttyivät itsestään palamaan Spectorin astuttua jalallaan kynnyksen yli kiiltävälle marmorilattialle. Mies tunnisti edessään kohoavan portin, sillä he olivat kertaalleen seisoneet sen edessä äitinsä kanssa. Luna käski palvelijoitaan pitelemään poikaansa kauempana portista, kun hän itse asteli suoraan sen eteen.

“Vihdoin, täällä taas.” Luna puhui kuin portti olisi kuullut hänen sanansa. “Tällä kertaa tulen onnistumaan.”

Nainen sulki silmänsä ja lausui käskynsä:

"Lumous nyt poistu maani yltä,

aukaise ovet sen jokainen.

Avautukaa minulle, valitulle,

joka perintönäni vallan saan.

Valaise tie läpi pimeyden,

jota pitkin käyn kotiin kulkien."

Luna tunsi taas jännityksen aallon kulkevan selkäänsä pitkin sanottuaan viimeiset sanansa. Hänen kätensä sykkivät kuumottavaa lämpöä, kun hän nojasi kultaisen portin koristeelliseen pintaan. Lämpö säteili niin voimakkaasti, että kauempana seisova Spectorkin näki sen hehkun pilkistävän äitinsä sormien välistä.

Luna tarttui hieman vapisevalla kädellään kaulassaan olevaan avaimeen, ja oli työntämässä sen oven lukkoon juuri ennen kuin..

“Riittää!” Spector huudahti kovaan ääneen ja sai Lunan pysähtymään kesken portin avaamista. “Haluan lyödä vetoa kanssasi.”

Luna laski kädessään olevan avaimen alas hampaitaan kiristellen. Hän kääntyi poikansa puoleen ja katsoi tätä raivon vallassa.

“Tämänkö takia keskeytit minut?” nainen huusi ravoissaan. “Miksi ihmeessä löisin kanssasi vetoa mistään? Olen juuri mahdollistamassa itselleni valtaistuimen sisareni valtakunnassa. Vartijat, viekää hänet pois!” Luna nosti kättään demonien puoleen, mutta Spector luikahti heidän otteestaan äitinsä eteen.

“Haluat lyödä vetoa kanssani siksi, että muilla keinoin et pääse yksinvaltiaaksi Taivaan ja Manalan valtakunnassa.” Spector perusteli äidilleen ja näki tämän katseessa orastavan kiinnostuksen. “Olen sinun poikasi, ja siten osaksi oikeutettu niiden hallintaan.”

“Hyvä on, kerro ehtosi.” Luna totesi ymmärrettyään mitä Spector tarkoitti. “Tiedät varmasti, että Miseryn sielu on yksi tuon portin takana leijailevista, eksyneistä sieluista. Mitä sinulla on tarjota minulle, jotta suostuisin vetoosi?”

Spector tiesi varsin hyvin sen, mutta ilmekään hänen kasvoillaan ei värähtänyt paljastaakseen Lunalle oikeat aikeensa.

“Hyvä on, ehtoni ovat perin yksinkertaiset.” mies totesi ääneen ja jatkoi: “Haluan Miseryn takaisin. Anna minun avata portti ja etsiä hänen sielunsa käsiini. Jos onnistun, MINÄ saan olla Taivaan Valtija ja sinä katoat Manalan syvimpään kuiluun etkä näyttäydy enää ikinä.”

“Ja entä jos minä voitan?” Luna kysyi kiinnostuneena hieroen käsiään yhteen.

“Silloin saat jatkaa tätä katalaa suunnitelmaasi ja luovutan sinulle oman henkeni. Saat sen avulla osan nuoruudestasi takaisin.” Spector viimeisteli ehtonsa ja jäi odottamaan äitinsä päätöstä.

“Selvä.” Luna hymyili viekkaasti ja ojensi kätensä poikansa puoleen. “Kättä päälle, ja veto astuu voimaan.”

Spector riemuitsi sisäisesti onnistumisestaan ja tarttui äitiään kädestä. Lunan ote tuntui tiukalta, ja he heilauttivat käsiään ylös alas muutamia kertoja yhteiseen tahtiin. Spector katsoi ilmeettömänä äitinsä maireaa hymyilyä, ja yrittäessään vetää kättään takaisin hän ei saanut sitä irroitettua äitinsä otteesta.

“Onko sinulla jonnekin kiire?” Luna naurahti ilkeästi ja loitsi manauksensa esiin silmänräpäyksessä.

Spector tunsi kuinka kuumottava tunne virtasi hänen lävitseen Lunan kämmenestä, ja hän riuhtaisi itsensä viimein vapaaksi tämän otteesta. Kuumotus muuttui pisteleväksi kivuksi, joka ryömi alas hänen henkitorveaan pitkin kohti vatsalaukkua. Mies vaikersi ja valitti tuskissaan romahtaen kaksin kerroin marmorilattialle. Korventava kipu myllersi hänen vatsassaan ja sai hänet voimaan pahoin. Mies kouristeli kyyryssä tärisevien käsiensä varassa, ja oksensi lopulta ison hehkuvan pallon ulos suustansa.

Luna nappasi ilmassa leijailevan pallon käteensä ja katsoi sitä voitonriemuisena. Hän ei tiennyt tarkkaan mitä piteli, mutta se oli pesiytynyt hänen poikansa sisälle jo pidemmäksikin aikaa. Se oli Tedin sielu.

“Ihmetelinkin, miksi olet lkanut ajatella ja tuntea kuin jokin mitätön...ihminen. Kauanko olet antanut tämän syöpäläisen muhia sisälläsi?” Luna kysyi inhon vallitessa, ja heitti Tedin sielun takaisin portin toiselle puolelle.

Spector nousi varovasti ylös päätään pidellen. Lunan irti riuhtaisema Tedin sielu oli sekoittanut hänen mielensä ja muistonsa sekavaksi puuroksi. Mies muisti vain hataria, sekavia mielikuvia ajastaan sen jälkeen kuin hän kuukausia sitten seisoi peilialtaan äärellä. Osa hänen muistoistansa olivat kadonneet kuin mustan aukon syövereihin.

“Mitä...mitä täällä tapahtuu.” mies kysyi ja katseli ihmeissään ympärilleen. Luna huomasi poikansa hämmentyneen tilan, ja päätti käyttää hänen tietämättömyyttään hyväkseen.

“Me saimme tuhottua Eternityt.” Nainen kertoi totuudenmukaisesti, mutta jatkoi sitten tarinaansa omalla versiollaan. “Se kirotun viimein sukulinjan kakara kirosi sinut ja poisti kaikki muistosi.”

“En..en muista mitään tuollaista.” Spector empi ja yritti kahta vimmatummin kaivella muistojansa. Hänen päänsä sisällä vallitsi kuitenkin edelleen hallitsematon kaaos.

“Älä turhaan yritä rasittaa päätäsi.” Luna tokaisi ja tarttui sitten kaulassaan riippuvaan avaimeen.

“Onneksi sain sinut takaisin järkiisi.” nainen jatkoi ja nosti avaimen kaulaltaan. Hän oli keksinyt jälleen uuden katalan juonen, jonka toteuttamiseen hänen poikansa saisi osallistua. “Haluan olla sinulle suotuisa, Spector. Saat kunnian avata Taivaan portin ja kumota sisareni asettamat suojaukset.”

Nainen ojensi avaimen Spectorille, ja tämä kumarsi syvään kiitollisena.

Spector asettui portin eteen valmiina avaaman sen. Luna seisoi hänen takanaan ryhtyen lausumaan jälleen kerran manaustaan:

"Lumous nyt poistu maani yltä,

aukaise ovet sen jokainen.

Avautukaa minulle, valitulle,

joka perintönäni vallan saan.

Valaise tie läpi pimeyden,

jota pitkin käyn kotiin kulkien."

Spector käänsi avainta kaksi kertaa ruosteisessa lukkopesässä, ja kuuli osien loksahtavan paikoilleen. Samassa hän tunsi kuinka portin ääriviivat alkoivat heittelehtiä hänen näkökentässän, saaden hänet voimaan pahoin.

Mies tunsi kuinka muistot popsahtelivat takaisin hänen mieleensä yksi kerrallaan kuin täyttäen reikäisen, repaleisen kartan ammottavat aukot. Hän muisti kuinka oli lähtenyt hakemaan Miseryä ensimmäistä kertaa tämän onnettomuuspäivänä, kuinka hän oli palannut uudelleen vuosia myöhemmin, kuinka he olivat tutustuneet, kuinka hän oli palavasti rakastunut tähän...

...ja kuinka hän oli hylännyt Miseryn tämän pyytäessä häntä jäämään luokseen. Spector tajusi, ettei hän suinkaan ollut Tedin sielun kanssa yhdyttyään lainannun tämän tunteita ja ajatuksia. Ted oli päinvastoin herättänyt hänen puuttuvat omat tunteensa eloon.

“Mitä oikein emmit?” Lunan kysyvä ääni kantautui huoneen toiselta puolen. Spector oli pysähtynyt paikalleen kesken portin avaamisen saaden hänet epäileväiseksi. Nainen lopetti manauksensa, ja astui varovasti lähemmäksi poikaansa.

“Onko kaikki hyvin?” Luna kysyi uudelleen aivan Spectorin takana, ja valmistautui iskuun mikäli tämä yrittäisi jotain. Spector pudisteli päätään sanaakaan sanomatta. Mies tunsi, kuinka hänen äitinsä käsi laskeutui uhkaavasti hänen päänsä päälle.

Sillä samaisella sekunnin sadasosalla Spector kääntyi ympäri yllättäen Lunan täysin. Nainen ei ehtinyt langettaa manaustaan miehen päälle ennen kuin tämä kaappasi hänet Kuoleman suudelmaan. Lunan yrittäessä rimpuilla irti poikansa otteesta, tämä vain tiukensi sitä entuudestaan.

Spector imi ahnaasti äidistään kaiken elinvoiman, joka tässä virtasi. Hän oli nälästä heikko, mutta janosi samalla viimein päätöstä iänkaikkeselle kissa-hiiri-leikille jota he olivat keskenään ja Eternityjen kanssa leikkineet. Oli aika lopettaa se luku maailmankaikkeuden kirjassa.

Ikuisuudelta tuntuvan hetken jälkeen Spector päästi irti äidistään. He molemmat lennähtivät tuskissaan huoneen vastakkaisille laidoille kuin näkymätttämän paineaallon heittelehtimänä. Heidän ympärillensä kietoutui violetti valokehä, joka Lunan kohdalla kutistui sitä mukaa kun se vastaavasti Spectorin ympärillä kasvoi.

Luna tunsi kuinka hapenotto vaikeutui jokaisella sisäänhengityskerralla, ja hän lysähti uupuneena kylmälle, kovalle lattialle. Viimeisillä voimillaan hän haukkoi ilmss keuhoihinsa, kunnes paineen tunne kurkun päällä salpasi hänen hengityksensä lopullisesti. Avonaiseksi jääneestä suusta purkautui ulos viimeinen hehkuva valonsäde, joka lensi holtittomasti ympäri huonetta laskeutuen viimein Spectorin kädelle.

Koko tapahtumasarjaa etäämmällä huoneen ovella seurannut palvelijapari oli jäykistynyt kauhusta paikalleen. He eivät olleet missään vaiheessa uskaltaneet puuttua äidin ja pojan välillä käytyihin käänteisiin, vaan pysyivät kuin liimattuna paikoillaan. Nyt nähtyään Valtiattarensa kaatuneen kuolleena maahan he perääntyivät hitaasti kohti takanaan kohoavaa tammiovea, ja tarttuivat varovasti sen kahvaan.

“Kaikella kunnioituksella Valtias, tahtoisimme poistua paikalta julistamaan teidät Manalan herraksi.” toinen demoneista ilmoitti irroittamatta katsettaan heidän edessään seisovalle Spectorille.

“Menkää rauhassa.” Spector myöntyi pyyntöön, ja tuijotti palvelijoitaan pikimustaksi muuttuneilla silmillään. Hänen Lunalta varastamat voimansa olivat tehneet hänestä voimakkaamman kuin koskaan aiemmin, ja hän uhkui täysin uudenlaista mahtipontisuutta niin ulkoisesti kuin sisäisestikin.

“Mutta jättäkää Misery rauhaan. Häneen ei saa koskea.” mies vannotti vielä, ennen kuin demonit luikahtivat ovenraosta takaisin valtaistuinsalin puolelle.

Spector puolestaan kääntyi takaisin porttien puoleen, jotka oli aukaissut aiemmin Lunan avulla. Hän ei tiennyt tarkkaan mitä pimeyden toisella puolella odotti, mutta hän oletti löytävänsä sieltä taas Miseryn. Ikiajan suljetuttuna olleet saranat kitisivät miehen työntäessä kaikin voimin portin ovea auki.

Spector astui ennakkoluulottomasti kohti pimeyttä, ja tunsi vankan maankamaran jalkojensa alla. Hän jätti jokaisella askeleellaan Manalan yhä kauemmaksi taakseen ja mietti ettei olisi edes yhtään harmissaan, vaikkei koskaan palaisi sinne.

OOOO

Spector tunsi, kuinka askeleet alkoivat hiljalleen tuntua raskaammilta. Hän oli kävellyt pimeydessä jo monta tuntia, vailla mitään vihjettä Taivaasta saatikka sinne pääsyä odottavista sieluista. Ajan ja tilan käsitys oli hämärtynyt jo aikoja sitten, eikä mies ollut varma oliko kenties kävellyt ympyrää tai pysynyt jatkuvasti paikallaan.

“Onko täällä ketään?” Spector huudasti epätoivoisena kohti pimeyttä. Hän manasi mielessään itsensä, kun ei tajunnut nyhtää äidiltään enemmän tietoja Taivaan Valtakunnasta ennen kuin tappoi tämän. Mitä jos seuraavan sisäänkäynnin esiin loitsimiseen tarvittiinkin jotkut taikasanat tai manaus?

“Ei, olen varma että löydän perille.” Spector vakuutti itselleen. Samassa hänen silmäkulmassaan välähti jokin kirkas ja valkoinen.

“Kuka siellä?” Spector huudahti ja näki kuinka kirkas valo jakaantui yhä uudelleen ja uudelleen pienemmiksi valonlähteiksi, kunnes hänen koko näkökenttänsä vilisi valkoisia, kirkkaita palloja. Mies suojasi silmiään käsillään sokaistumasta.

“Kuka oletkaan, astu esiin ja näytä itsesi!” hän vaati uhmakkaasti. “En pelkää sinua, olen tullut tänne aikeissani löytää Taivaan Valtakunnan.”

Sokaisevan kirkas valonsäde himmeni yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, ja Spector räpytteli hetken silmiään totutellakseen pimeyden sumentamia silmiään. Hänen edessään, noin kymmenen metrin päässä kohosi uusi kultainen porttipari, jonka ympärillä leijui lukematon määrä kirkkaan valkoisia valopalloja.

“Ne...ne ovat sieluja.” Mies totesi itelleen ihmeteltyään hetken aikaa edessään avautuvaa näkyä. Miljoonittain sieluja, jotka ovat odottaneet pääsyä Taivaaseen. Hän yritti varovasti koskettaa valopalloja, mutta nämä liusuivat jokaisella kerralla hänen kätensä ulottumattomiin.

Spector oli keskittynyt ihastelemaan sielujen kauneutta niin pitkäksi aikaa, että miltein unohti mikä hänen alkuperäinen tarkoituksensa oli olla siellä. Hän ryhtyi vimmalla etsimään Miseryn kuvailemaa, tummansinistä valonsädettä kaikkien muiden joukosta, mutta turhaan.

Lopen uupuneena pitkästä kävelymatkasta ja päämäärättömästä etsimisestä mies vaipui mustalle alustalle makaamaan ja sulki silmänsä. Hän toivoi, että herätessään hänen onnensa kääntyisi etsintöjen osalta suotuisaksi.

“Hyvää yötä Misery.” Spector lausui tyhjyydessä leijaileville sieluille. “Löydän sinut pian.”

OOOO

Määrittelemättömän pitkän ajan kuluttua Spector avasi silmänsä uudelleen, Hän tunsi olonsa levolliseksi, ja ajatuksensa taas selkiytyneen. Kaikki aiemmin tapahtuneet tapahtumat tuntuivat enää etäiseltä painajaiselta, josta hän oli viimeinkin herännyt.

Mies nousi ylös ja katseli ympärilleen. Hän näki joka puolella samallaisen pimeyden täyttämän tilan, jonka hiljaisuudessa kirkaat sielut leijailivat hiljalleen kuin talviset lumihiutaleet.

Spector ehti tuskin nousta ylös paikaltaan, kun hän näki vasemmalla puolellaan kauempana sykkivän sinisen hohteen. Jokin muljahti miehen sisällä ja pala nousi kurkkuun. Spector ampaisi juoksuun huomatessaan, kuinka sininen valo leijaili jatkuvasti kauemmas hänestä.

“Misery, odota!” Mies yritti saada valokehää pysähtymään, mutta turhaan. Spector käytti aluksi jalkojaan, mutta valon kiihdytettyä vauhtiaan entisestään hän joutui turvautumaan siipiensä nopeuteen pysyäkseen sen perässä. Tovin kestäneen takaa-ajon jälkeen Spector sai viimein kiinni sielusta, ja sulki sen hellästi nyrkkinsä sisään.

“Misery, minä tässä. Spector.” mies puhui valonsäteelle kuin luottaen tämän ymmärätävän hänen sanansa. Sielu rimpuili hänen kädessään vauhkoimenaan, ja yritti selvästi kaikin keinoin päästä häneltä karkuun.

“Rauhoitu, tulin pelastamaan sinut.”

Samassa sielu pysähtyi paikoilleen, ja alkoi kasvaa hänen kämmenellään hiljalleen suuremmaksi. Kun Spectorin sormet eivät enää kyenneet pitelemään suurta valokehää hyppysissään, se karkasi hänen otteestaan ja lensi sinisen sumupölyn saattelemana muutaman metrin päähän miehestä.

Sininen hehku kirkastui sykähdyksittäin, ja jossain vaiheessa Spector ei voinut enää katsoa suoraan sen ytimeen tuntematta sokaistuvansa. Hetken aikaa koko mustan tyhjyyden täytti sininen sykähtelevä valo, joka sitten hiljalleen himmeni muodostaen keskelleen uudenlaisen muodon ääriviivat.

Spector uskaltautui katsomaan taas valon suuntaan, ja tunsi kuinka sydän hänen rinnassaan alkoi hakkaamaan holtittoman kiivaasti. Sielun sydämessä alkoivat muodon ääriviivat tarkentua hetki hetkeltä selvemmiksi, ja pian mies tunnisti tuijottavansa edessään seisovaa Miseryä. Tämän kauniit, oranssit hiukset olivat kiertyneet kiharoille, ja hänen päällään kimalsi tähtisumusta tehty leninki. Spector oli niin haltioitunut edessään seisovasta näystä, ettei pystynyt liikahtamaan saati saamaan sanaa suustaan.

Samassa Misery aukaisi silmänsä ja katsoi hänen puoleensa raivon vallassa syyttävää sormeaan heristäen.

“SINÄ VALEHTELIT MINULLE!”

Tässä sitä ollaan taas uuden osan äärellä. Enkelisuku Eternity puksuttaa vääjäämättömästi kohti tuhoaan...tai loppuaan...tai mitä lie. Sen näette jo kolmen (!!) osan kuluttua, tämä mukaan lukien. Tämän osan kuvat ovat vielä osittain uutta ja vanhaa, olen sekoittanut vanhaan tarinaan muutaman ylimääräisen kohtausen pitääkseni juonen soljuvana. Huomaatteko muuten, milloin kuvat vaihtuvat uusista vanhoihin tai toisin päin? :) Aika hyvin olen onnistunut pitämään henkilöiden vaattet ja miljöön samana kun neljä vuotta sitten, mutta joitakin detaljeita on joutunut muuttamaan ladattujen hävittyä. Mutta sen pidemmittä puheitta, tervemenoa lukemaan!

Misery näki ikkunan heijastuksesta väläyksen vihreää takanaan, ja huokaisi helpotuksesta. Hänen kätensä vapisivat ja sydän pamppaili kiivaasti rinnassa. Oli kulunut melkein kaksi viikkoa siitä, kun Spector oli kadonnut pihamaalta. Lunta oli satanut uudelleen jo monta kertaa, ja kaupunkia koristivat valkoiset, korkea kinokset. Misery oli alkanut tuntemaan olonsa heikommaksi heti Spectorin kadottua. Hänen lääkeannostaan oli nostettu, ja Arnold sai ylipuhuttua hänet kontrollikäynteihin. Tilanne näytti kuitenkin todella synkältä.

“Olit poissa pitkään...” Misery totesi Spectorille kääntyessään tämän puoleen. He olivat monesti aiemminkin seisoneet vastakkain tuijottaen toisiaan, mutta ensimäistä kertaa kumpikaan ei väistänyt toisen suoraa katsetta.

“Luulin, että lähdit lopullisesti.” hän jatkoi huomatessaan Spectorin pysyvän edelleen vaiti. Toisinaan oli turhauttavaa yrittää keskustella miehen kanssa, kun tämä ei ymmärtänyt vastata hänen esittämiin väittämiin tai kysymyksiin. Silti, vaikka Miseryä hetkellisesti taas turhautti, sai Spector pelkällä katseellaan rauhoitettua hänen olonsa.

“Mutta kuulitkin varmaan, että aikani alkaa olemaan lopuillaan ja palasit.”

“En sentään lähtisi ilman sinua.” Spector pyöritteli sanoja suussaan ja hieraisi vaivautuneena niskaansa. “Minulla vain...kesti tavanomaista pidempään palata.”

He seisoivat taas hetken vaiti ja tunsivat kuinka hiljaisuus hiipi painostamaan tunnelmaa. Kumpikaan ei oikein tiennyt, mitä seuraavaksi kuuluisi sanoa. Misery rikkoi jännityksen kääntymällä taas ikkunan puoleen.

“Huomenna on viimeinen kontrollikäyntini.” hän kertoi kuin puhuakseen jollekulle ikkunan takana. “Sen jälkeen minut siirretään osastolle, ja sitten...sitten..” Nainen kangerteli viimeisiä sanoja, ja puristi kätensä nyrkkiin rintakehänsä päälle. Hän ei halunnut katsoa Spectorin puoleen, näyttäen tälle jälleen kerran heikkoutensa.

“Ironista, kuinka vanhempani osasivatkaan nimetä minut. Elämäni on kyllä yhtä kurjuutta, kärsimystä ja epätoivoa.”

Misery säpsähti tuntiessaan Spectorin viileät kädet yhtäkkiä ympärillään. Hän antautui miehen syleilyyn ja nojasi itsensä tämän vankkaa kehoa vasten.

“Älä huoli.” Spectorin rauhoittava ääni kuului naisen korvanjuuressa. “Minä olen sinun kanssasi täällä. Aina loppuun asti.”

“S loppu minua pelottaakin.” Misery tunnusti, ja kääntyi äkisti miehen puoleen.

“Mitä, jos tekisit sen nyt? Mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti?” hän pyysi Spectorilta, ja tarttui tätä hellästi takinliepeestä. “Tiedän, että pystyisit siihen.”

“Mutta...se ei olisi oikein.” Spector vastusteli ja yritti puhua naista suunnitelmansa ympäri. Hän ei halunnut olla se, joka päättää tämän elämän. Se ei tuntunut oikealta.

“Ole kiltti, Spector.” Misery aneli ja painautui yhä lähemmäksi miestä. “En halua siihen, että lihansyöjäbakteeri syö sisuskaluni samalla kun makaan voimattomana sairaalan vuoteella.”

Spector vältteli Miseryn anovaa katsetta, mutta tiesi ettei sellainen kuolema olisi kenellekään oikeudenmukaista.

“Pyydän, tee se nyt..”

Spector mietti hetken, ennen kuin tarttui hellästi Miseryn hiuksiin ja painoi huulensa tämän omille. Jokin hänen sisällään hanasi vastaan, kuin koittaen estää tapahtumat, mutta aiemmista kerroista poiketen Spector kuunteli nyt vain omaa sisäistä ääntään. Hän ei halunnut luopua Miserystä, mutta ei myöskään aiheuttaa tälle tarpeetonta tuskaa. Niinpä nopein ja kivuttomin tapa jonka hän tiesi oli imeä naisen elämänvoima yhdellä, kuollettavalla suudelmalla.

Misery puristi itsensä kiinni Spectoriin ja vastasi tämä suudelmaan antaumuksella. Kaikki viime kuukausien epävarmat tuntemukset kaikkosivat hänen mielestään sillä sekunnilla, ja kaikki tuntui selkiytyvän. Hänen tunteensa Spectoria kohtaan olivat paljon syvemmät kuin pelkkien ystävien, ja miehen olemuksesta huolimatta hän rakasti tämän jokaista synkkää piirrettä. Misery tunsi kuinka hänen kätensä lähtivät vaeltelemaan päämäärättömästi miehen selässä, ja kuinka ahnaasti hän hamusi tämän huulia. Hänen sydämensä pamppaili miltein ulos hänen rinnastaan, ja olo tuntui...se tuntui niin...voittamattomalta. Niin...vahvalta.

Samassa Spectorin silmät rävähtivät auki, ja hän riuhtaisi itsensä Miseryn otteesta.

“Mitä ihmettä...” hän haukkoi happea hengästyneenä, ja nojasi läheiseen kirjahyllyyn toisella kädellään. Miseryn hetkeä aiemmin tuntema voittamaton olo hiipui hiljalleen, kunnes hän oli jälleen oma itsensä.

“Anteeksi, teinkö jotain väärin?” nainen kysyi ja katsoi epäröivästi edelleen äimistyneen Spectorin puoleen. “Luulin, että sinäkin halusit sitä.”

Spector ei aluksi ymmärtänyt mistä Misery puhui, kunnes asia valkeni hänelle. Tämä oli olettanut heidän suutelevan vain toisiaan, mutta todellisuudessa miehen aikeet olivat aivan jotain muuta. Mutta se, mitä sitten tapahtui, oli hänelle täysin mysteeri.

“Ei, et tehnyt mitään..” Spector änkytti hyvin epäuskottavasti ja lähti perääntymään kohti ulko-ovea. “Kaikki on hyvin, mene vain nukkumaan.”

“Mutta...miksi sinä sitten lop---” Misery punastui kysymystään ja jätti sen lopulta kysymättä. Hän käänsi katseensa kohti lattiaa ja hieroi vaivaantuneena toista käsivarttaan. “Minun on tosiaan parasta mennä maate. Kontrolliaika on huomenna jo 8.45.”

“Niin on varmaan parasta...” Spector komppasi naisen puheita ja kääntyi kannoillaan. “Olen täällä, kun palaat sairaalalta.”

Sen jälkeen hän häipyi rivakasti sanaakaan sanomatta eteiseen, ja katosi vihreän valonsäteen saattelemana.

Misery makasi vielä pitkään valveilla sängyllään. Hän ei ymmärtänyt Spectorin käytöstä alkuunkaan. Ensin mies antoi hänen tulla aivan lähelleen, suuteli, ja sitten vetäytyi kuin pakokauhun vallassa etääksi hänestä. Nainen tunsi olonsa taas todella epävarmasti, vaikka tiesi olevansa varma ainakin yhdestä asiasta: hän oli rakastunut Kuoleman enkeliin.

Samaan aikaan Spector istui talon katolla, ja puhalteli pakkashuuruisia hönkäyksiä hiljentyneelle yötaivaalle. Hän kelasi mielessään uudelleen äskeiset tapahtumat, eikä voinut käsittää mitä oikein oli tapahtunut. Miehen kuoleman suudelma oli kuin kääntynyt häntä itseään vastaan, ja sen sijaan että hän olisi imenyt Miseryn elämänvoimaa, oli tämä tehnyt sen jollain konstilla hänelle.

Spector tunsi, kuinka hänen voimansa olivat nyt paljon heikommat kuin ennen Maahan palaamista, ja olisi enää korkeintaan päivän tunneista kiinni, kun hänen täytyisi palata Manalaan noutamaan lisää sieluja. Riskinä oli kuitenkin se, että samaan aikaan Misery ehtisi kuolla toisaalla.

Mies pohti seuraavaan aamuun asti, mikä olisi oikea ratkaisu.

OOOO

Misery oli juuri kutsuttu sisään Arnoldin toimistoon. Hänelle oli aamun aikana tehty kuvaukset sekä laaja verenkuva lihansyöjäbakteerin tilan kartoittamiseksi. Arnold katseli näyttöjään pitkän aikaa, kliksutteli ja vertasi jotain toisiinsa ja pudisti päätään hiljaa mumisten. Misery tunsi olonsa epämukavaksi, ja halusi jo kuulla tuloksista.

“Kerro jo.” hän pyysi Arnoldilta, ja tämä kohotti katseensa ensi kertaa hänen puoleensa viimeisen viidentoista minuutin aikana.

“Mikä tilanne on, onko minulla enää paljoa jäljellä.”

“Aivan ensiksi haluan kuulla puolestani sinulta Misery, mitä olet oikein tehnyt viimeisen viikon aikana?”

“Kuinka niin?” nainen hämmentyi miehen kysymyksestä, ja yritti nopeasti miettiä mitä oli tehnyt tuona ajanjaksona. ”Miten se liittyy mitenkään terveydentilaani?”

“Liittyy hyvinkin oleellisesti.” Arnold vakuutt yrittäen antaa sen kuvan, ettei hän halunnut kysellä Miseryn tekemisistä omaksi huvikseen. “Kun katson sinun tämänpäiväisiä kuviasi ja testituloksiasi, on kuin olisit kokonaan toinen ihminen.”

“Mitä tarkoitat?” Misery ei vieläkään ymmärtänyt mitä mies ajoi takaa.

“Misery, bakteeria ei enää ole. Eikä myöskään mitään muita vaivoja, jotka sinulle on aiemmin diagnosoitu. Sinussa ei ole käytännössä mitään vikaa.”

“Eli sitten voin lähteä.” Misery ponkaisi ylös tuolistaan ja käveli kohti vastaanottohuoneen ovea. “Tämähän oli yllättävän lyhyt käynti.”

Ennen kuin hän ehti avata huoneen oven, Arnold oli tarttunut häntä käsivarresta.

“Misery, odota hetki. En voi päästää sinua noin vain menemään.”

“Kuinka niin?” nainen kääntyi lääkärinsä puoleen ärähtäen. Arnold perääntyi askeleen taaksepäin varautuneena.

“Sinun verenkuvasi, siinä on jotain muutakin outoa. Haluaisin tutki sinua vielä lisää.”

“Arnold. Tiedät etten halua olla sairaalassa yhtään sen enempää kuin tarpeellista.”

“Mutta...mutta sinussa on jotain...ainutlaatuista.” mies yritti maanitella Miseryä jäämään. “Sinun veressäsi saattaa virrata vasta-aine lihansyöjäbakteerin kukistamiseen.”

“Ajattele niitä kaikkia ihmiselämiä, jotka voisit pelastaa muutaman testin perusteella.”

MIsery empi aivan sekunnin sadasosan ajan, mutta pudisti sitten päätään:

“Ei. En ole mikään laboratoriorotta.”

“Harkitse vielä...” Arnold aneli, mutta nainen oli tehnyt jo päätöksensä.

“Menen nyt. Kiitos Arnold kaikesta mitä olet tehnyt vuokseni, mutta en aio enää tulla takaisin. Enkä ole mitään velkaa kenellekään muulle, kuin vain kuolleille.”

Arnold katseni musertuneena naisen perään. Siinä käveli ihmiskunnan ainoa mahdollinen toivo tiettyjen sairauksien parantamiseksi. Voimattomana tilanteelle hän sulki vastaanottohuoneensa oven ja istuutui takaisin työpöytänsä ääreen.

OOOO

“Tulitkin nopeasti takaisin.” Spector seisoi keskellä olohuonetta katselleen Miseryn tulevan ulko-ovesta sisään. “Luulin, että sinulla kestäisi kauemmin sairaalassa. Mitä he sanoivat?”

Misery hymähti omahyväisesti, ja riisui kenkänsä jalasta Spectorin odottavan katseen alla.

“Ei ollut syytä jäädä pidemmäksi aikaa.” nainen nosti päänsä kengistä miehen puoleen hymyillen leveästi. “Minussa ei ole enää mitään vikaa. Bakteeri on tuhoutunut.”

Spectorin silmät rävähtivät hämmästyksestä auki, ja hän haki selvästi sanoja hetken aikaa.

“Sinä...miten...olet siis terve?”

“Kyllä, 100-prosenttisesti!” Misery kihersi onnellisena. “Minun ei tarvitse siis muuttaa saattokotiin, eikä käydä enää tutkimuksissa. Voin jatkaa elämääni.”

“Kuinka se on oikein mahdollista?”

“En osaa oikein itsekään sanoa, kuinka. Bakteeri oli vain yhtäkkiä kadonnut, parantunut kuin itsestään. Arnold tosin halusi minun jäävän lisäkokeisiin ja kertoi veressäni virtaavasta vasta-aineesta vastaavanlaisiin sairauksiin, mutta kieltäydyin.”

Spector näytti edelleen hämmentyneeltä. Hänen mielessään pyöri moniakin kysymyksiä ja niihin liittyviä spekulaatioita, joita hän ei kuitenkaan halunnut lausua ääneen naiselle. Misery hehkui hänen edessään elämäntahtoa täynnä. Aivan kuin...kuin...hänellä olisi uudenlaista voimaa.

“Mitä ajattelit nyt tehdä?” mies kysyi sysäten typerät ajatuksensa syrjään. Miseryn kasvoille levisi nopeasti helakka puna.

“Ajattelin...josko menisimme juhlistamaan yhdessä parantumistani.”naisen olemus muuttui hieman levottomaksi. “Ihan vaikka tuohon läheiseen ravintolaan, jos se vaan sopii sinulle..”

“Tarkoitatko, että esiintyisin julkisesti kanssasi?” Spector tarkensi Miseryn pyyntöä.

“Niin juuri. Tiedän, että et syö mitään, mutta en haluaisi mennä ihan yksinkään.”

Spector näytti taas mietteliäältä, ja tutkaili Miseryä katseellaan:

“Sinä tiedät, etten pysty ottamaan kuin yhden näkyvän muodon...” hän totesi vakavana.

“Se...ei se haittaa.” Misery vastasi tajutessaan mitä mies oikein tarkoitti. “Olen jo pääsyt pahimman yli. Tedin näkeminen ei enää tunnu yhtä pahalta.”

Mies nyökkäsi ymmärtävänsä, ja Misery kääntyi kannoillaan vaatekaapin puoleen. Hän halusi hieman ehostaa itseään ennen kuin he lähtisivät ulos asunnosta.

Specor sinnitteli pystyssä siihen asti, että Misery poistui näkyvist. Sitten hän nojautui vieressään olevaa kirjahyllyä varten, ja puuskutti raskaasti. Hänen voimansa alkoivat hiljalleen heikentyä, eikä ollut enää kuin tunneista kiinni että hänen täytyisi palata takaisin Manalaan. Nyt yllättävän käänteen myötä hänen suunnitelmansa jatkon kannalta olivat taasen sekaisin. Misery oli terve, eikä hän tarvitsisi Kuoleman enkeliä seurakseen odottamaan lähdön hetkeä. Lisäksi nainen oli parantunut yliluonnollisen nopeasti, joka kieli siitä että hänen enkelisuvun voimansa olivat yhtäkkiä heränneet.

Mies ei voinut olla ajattelematta heidän edellisen illan suudelmaansa, jonka aikana Misery oli riistänyt suuren osan hänen voimistaan. Tällä oli pakko olla osallisuutensa siihen, miten naisen olo ja olemus oli yön aikana muuttunut aivan uudenlaiseksi.

Spector tunsi päänsä olevan pyörryksissä osalta heikotuksen, osaltaan taas tunteiden tulvan vuoksi. Hänen mielensä oli yön aikana muuttunut, hän ei enää haluaisi tuhota Miseryä. Hän tiesi kuitenkin joutuvansa sen myötä kasvokkain äitinsä kanssa, joka puolestaan saattaisi voittamaan poikansa kaksintaistelussa. Spectorin oli tehtävä siis päätös, joka riipi hänen sisuksiaan. Misery ei saisi tietää ympärillään vellovasta valtataistelusta mitään, eikä Spector voisi ehkä koskaan enää palata takaisin Maahan. Parasta kaikille olisi siis se, että hän vähin äänin poistuisi naisen elämästä.

“Sinunkin on aika luopua hänestä.” Spector totesi peilikuvassaan seisovalle Tedille muuttaessaan muotoaan. “Olemme tehneet hänen eteensä kaiken mitä voimme, ja nyt on aika päästää hänet vapaaksi.”

Samassa kylpyhuoneen ovi aukesi, ja onnellisena hehkuva Misery lipui eteiseen. “Tule, mennään jo!” nainen hihkaisi, ja Spector kääntyi pois peilikuvastaan.

OOOO

Reilua puolta tuntia myöhemmin Misery ja Spector istahtivat heille osoitetun pöydän ääreen. Nainen oli koko matkan ajan kertonut yksityiskohtaisesti kaikki sairaalan tapahtumat, ja Spector oli kävellyt hänen vierellään syvissä mietteissään.

Misery oli koko ajan niin energisen ja innostuneen oloinen, että se teki miehen olosta entistä kurjemman. Hänen täytyisi löytää oikea aika hyvästien sanomiselle. Spector katseli Miseryä vaitonaisena, ja tunsi kuinka sydän lepatti rinnassa kuin villiintynyt kynttilän liekki.

“Onko kaikki hyvin?” Misery kysyi nostaen katseensa poissaolevan Spectorin puoleen, ja hymyili tälle lempeästi. Hän tunsi, kuinka veri kohisi poskipäihin saaden ne helottamaan ruusunpunaisina.

“Kyllä on.” mies valehteli ja oli tutkivinaan edessään tönöttävää ruokalistaa kiinnostuneena. “Oletko valmis tilaamaan annoksesi?”

Misery esitti tilauksensa pöytään tulleelle tarjoilijalle, ja jatkoi sitten innostuneena keskustelua edelleen vaisun Spectorin kanssa. Hän kertoi kuinka aikoi muuttaa pois asunnostaan, ja hakea työpaikkaa aivan toisesta kaupungista.

“Täällä on niin paljon muistoja...” nainen tokaisi annoksen saavuttua pöytään. “Vaikka suurin osa niistä onkin positiivisia, haluan jatkaa elämääni vapaana menneisyyden taakasta jossain kaukana täältä.”

“Minne ajattelit muuttaa?” Spector kysyi haikeana.

“Itse asiassa ajattelin..” Misery asetti kätensä yhtäkkiä Spectorin omalle ja jatkoi “..että me muuttaisimme yhdessä uuteen kaupunkiin. Muuten minulle ei ole niin väliä, missä se sijaitsee.”

Spector tunsi jälleen sisuskalunsa vääntyvän solmuun, ja veti vastahakoisesti oman kätensä Miseryn oman alta.

“Kuule Misery, minun täytyy kertoa sinulle jotain.”

“Asia on nimittäin niin, että minun on lähdettävä pois. Jo tänään.” Spector puhui monotonisella äänellä ja näki kuinka Miseryn kaunis hymy oli yhtäkkiä hyytynyt tämän kasvoilta. Miehen sydäntä särki sanoa seuraavat sanat suustaan, mutta hän tiesi sen olevan väistämättä edessä:

“Sinä olet parantunut sairaudestasi, joten et enää tarvitse minua. Minulla ei ole enää syytä jäädä Maahan yhtään kauemmaksi aikaa.”

Miseryn kasvoilta saattoi lukea hänen tuntemuksensa kuin avoimesta kirjasta. Spector laski katseensa pöydällä olevan annoksen puoleen, koska ei pystynyt kohtaamaan naisen murtunutta ilmettä.

“Tarkoitatko, että olet ollut täällä vain tehtäväsi puitteissa?” Misery kysyi ääni väristen.

“Juuri näin.” Spector pakotti itsensä valehtelemaan ääneen, ja työnsi tuolinsa taaksepäin merkiksi aikeestaan lähteä. “Olen pahoillani, että joudun jättämään sinut näin kesken lounaan, mutta...”

“ODOTA!” Misery huudahti lähtöä tekevälle Spectorille ja pompahti ylös paikaltaan. Mies pysähtyi kesken askeleensa ja kääntyi vielä tämän puoleen. Misery juoksi hänen luokseen ja kahmaisi tämän syleilyynsä ympärillä istuvien muiden asiakkaiden katseista välittämättä.

Spector seisoi hetken hämmennyksestä jäykkänä, mutta vastasi naisen syleilyyn varmoin ottein. He rutistivat toisiaan lujaa ja tunsivat kuinka toisen hengitys oli yhtä kiihtynyt kuin heidän omansa. Spector tunsi Miseryn selkäkarvojen nousevan pystyyn hänen kätensä liukuessa tämän paljasta ihoa pitkin, ja tiesi kuinka sydäntä raastavaa oli päästää tästä lopulta irti. Hän tarttui hellästi naisen lanteista kiinni, ja veti tämän hieman kauemmaksi itsestään.

“Misery, minun on oikeasti mentävä.” Spector sanoi puoliksi anellen naista irroittamaan otteensa. Hän tiesi ettei pystyisi enää kauaa pysymään vahvana ja vastustamaan tämän pyyntöjä jäädä.

“Tiedän, että et oikeasti halua sitä.” Misery lausui ääneen ne sanat joita Spector oli yrittänyt välttää kuulemasta. “Tiedän, että haluat oikeasti jäädä tänne, mutta mikä sinula estää?”

Spector oli juuri avaamassa suutaan kertoakseen, kunnes heidän takaansa kuului kolmas, tuntematon ääni.

“Misery, sinäkö siinä?” joku kysyi ja kaksikko irroitti oteensa toisistaan kääntyen kysyjän puoleen.

“Olinkin ajatellut tulla käymään luonasi yllätysvierailulla kun olin näillä kulmilla, ja...”

“TED?!” Yasminiksi paljastunut äänenlähde huudahti järkyttyneenä. Hänen silmänsä nauliutuivat Miseryn vierellä seisovaan Spectoriin, ja leuka loksahti hämmennyksestä auki. Misery, joka muutenkin oli kiihtyneessä tilassa tajusi tilanteen absurdiuden Yasminen silmin ja meni totaaliseen paniikkiin. Miten hän ikinä selittäisi tälle, kuka hänen vierellään seisova mies oikein oli???

Samassa koko huone tuntui hyppäävän karusellin kyytiin, ja Miseryn silmissä alkoi vilistä erinäisiä värien ja äänien aaltoja. Hän tunsi kuinka lattia tarttui häntä vyötäröstä ja nykäisi rivakasti kohti itseään. Silmät muljahtivat luomien yli, ja kaikki ympärillä tuntui imeytyvän kohti mustaa hiljaisuuden täyttämää aukkoa. Jossain kaukaisuudessa kuului kopahdus sekä ihmisten hähmäiseksi jäävät äännähdykset. Kaikkialla oli niin pimeää ja hiljaista, ja mielen täytti vain epämääräinen, viiltävä kipu.

OOOO

“Varovasti.” Yasmine ohjeisti Spectoria, kun he saapuivat takaisin Miseryn asunnolle. Välikohtaus ravintolassa oli purettu nopeasti, kun Spector jätti kasan rahaa pöydälle ja kaappasi Miseryn sanaakaan sanomatta syliinsä. Yasmine oli lähtenyt miehen perään yrittäen välillä kysellä erinäisiä kysymyksiä, mutta Spector pysyi vaiti. Hän ei tiennyt kuka nainen oli, mutta tämän sekä Miseryn reaktioista päätelleen he tunsivat toisensa sekä Tedin, jonka hahmossa mies edelleen oli.

“Misery, oletko vielä tajuttomana?” Spector kysyi velttona makaavalta naiselta ja aneli tätä mielessään palaamaan tajuihinsa selvittämään tilannetta. Misery kuitenkin pysyi vaiti, joten mies laski hänet hellästi sägylle.

“Minun on tässä vaiheessa varmasti pakko kysyä sinulta, kuka olet.?” Spector kääntyi Yasminen puoleen vaivaantuneena. Nainen seisoi kädet puuskassa Miseryn olohuoneen ovella ja näytti itsekin yhtä hämmentyneeltä tilanteesta.

“Samaa voisi kysyä sinulta.” Yasmine tokaisi tuohtuneena ja tutki katseellaan Spectoria. “Jos et todellakaan tunne minua, olen Yasmine. Misery ja minä kasvoimme samassa orpokodissa, yhdessä pojan nimeltä Ted, kanssa.”

Juonenpalaset loksahtivat samantien Spectorin päässä kohdilleen. Tämä oli se Yasmine, joka vei Tedin Miseryltä heidän nuoruudessaan. Tämä oli se tyttö, joka hylkäsi Miseryn ystävyyden heti onnettomuuden jälkeen.

“Olen pahoillani, mutta näytät aivan eräältä...tutulta joka kuoli jo vuosia sitten.” Yasminen ääni herätti miehen mietteistään.

“Näinkö on..?” Specor hieroi niskaansa hermostuneena ja yritti edelleen olla kohtaamatta Yasminen katsetta. Hänen oli keksittävä nopeasti jokin selitys sille miksi näytti edesmenneeltä Tediltä.

“Olen...olen Tedin serkku Ed. Misery löysi minut vähän aika sitten internetin avulla, ja olimme juuri ensitapaamisella ravintolassa.”

Misery oli tullut viimein tajuihinsa, ja kuunteli tarkkaa liikkumatta huoneessa olijoiden keskustelua. Hän tunsi Spectorin ontuvan hieman tarinankerronnassaan, ja toivoi ettei Yasmine alkaisi epäilemään mitään.

“Tedin serkku?” Yasmine toisti mietteliäänä Specotrin sanat ja tuntui hetken mietiskelevän jotain ennen kuin jatkoi: “Miksei hän koskaan kertonut sinusta mitään?”

“Hän tuskin tiesi minun olemassaolostani, kuten en minäkään tiennyt hänestä. Vasta Miseryn otettua yhteyttä sain tietää orvoksi jääneestä serkustani ensimmäistä kertaa.”

“Mutta tämähä on aivan mahtava uutinen!” Yasmine hihkaisi innostuneena, ja Spector huokaisi äänettömästi helpotuksesta. Hänen tarinansa oli uponnut naiseen täysin.

“Olipa onni, että satuin näille kulmille juuri tänään. Meillä onkin niin paljon puhuttavaa keskenämme. Tiedän serkustasi vielä Miseryäkin enemmän, olinhan hänen tyttöystävänsä pitkän aik---”

 “Hauska nähdä pitkästä aikaa, Yasmine.” Miseryn ääni keskeytti naisen papatuksen, ja molemma Spector sekä Yasmine kääntyivät sängyn puoleen. “Sinua ei tosiaan ole näkynyt täälläpäin.”

Misery toivoi, että nainen huomaisi hänen sarkastisen piikittelynsä. Spector sivuutti naisten keskenäisen jännitteen ja kumartui Miseryn puoleen.

“Oletko kunnossa?” hän kysyi yrittäen kiinnittää naisen katseen itseensä, mutta tämä väisti sen. “Kaaduit kivilattialle miltein suorilta jaloin. Eihän sinua satu minnekään?”

“Voin hyvin.” Misery totesi lyhyesti ja tuijotti herkeämättä keittiönsä lattialistassa olevaa kastiketahraa. Hän ei halunnut kohdata Spectorin saatikka Yasminen katsetta, tai purskahtaisi hetkellä millä hyvänsä itkuun.

“Hyvä kuulla.” Spector totesi helpottuneena ja tuijotti itsepintaisesti naista kunnes tämä viimein kääntyi kohtaamaan hänen katseensa. Misery näki Tedin hahmon läpi Spectorin edessään juuri sellaisena kuin ämä todellisuudessa oli, ja hänen sydämensä runsentui uudelleen pieniksi lasinteräviksi palasiksi. Ne pistelivät hänen rintaansa niin, että henki meinasi salpautua.

“Haluaisin....levätä rauhassa.” Misery pyysi hiljaisella äänellä kääntäen taas katseensa pois Spectorista. Tämä nousi päätään nyökäten pystyyn ja käveli takaisin Yasminen luokse.

“Lepää ihmeessä rauhassa.” Yasmine kuulosti liian innostuneelta ollakseen aidosti huolissaan Miseryn voinnista. “Minä voin viedä Edin sillä välin alakerrassa olevaan kahvilaan.”

Misery puri hammastaan nähdessään naisen asettavan kätensä Spectorin olalle. Tämän eleet olivat hänelle entuudestaan aivan liian tuttuja, ja tilanne näytti etäästi toisinnolta heidän nuoruudestaan.

“Pärjäätkö varmasti? Minä lähden sitten tästä samalla varmaan kotiinpäin...” Spector kysyi vielä kertaalleen, kuin varmistaen ettei häntä oikeasti enää haluttu paikalle.

“Kyllä, menkää vaan. Hyvää kotimatkaa.” Misery vastasi vaisuna ja käpertyi pieneksi mytyksi selin Yasmineen ja Spectoriin. Huoneen reunalla seissyt kaksikko lähti askeltamaan kohti ulko-ovea sammuttaen samalla huoneiston valot. Spector katsoi vielä kerran pimeän olohuoneen suuntaan ennen kuin sulki oven perässään.

OOOO

“...ja sitten päädyin siihen ravintolaan jossa te olitte, ja törmäsin teihin.” Yasmine lopetti pitkän yksinpuhelunsa heidän astuttuaan alakerran kahvilan ovesta sisään. Nainen oli käyttänyt koko matkan kertoakseen kaikki yksityiskohdat hänen ja Tedin nuoruudesta, parisuhteesta ja traagisen päivän jälkeisistä elämänvaiheistaan. Riitti, että Spector oli aina välillä esittänyt hymähtävänsä kiinnostuneen oloisena.

“Tervetuloa Spartucksille.” iloinen barista kassan takana tervehti tiskille rynnännyttä Yasminea, ja kysyi tältä tilaista. Nainen katseli listaa kiinnostuneena, ja kyseli erilaisista vaihtoehdoista huomaamatta ollenkaan Spectorin jääneen seisomaan taka-alalle.

Spector tuskaili mielessään viimeistä päätöstään jättää Misery yksin kotiinsa. He olivat kyllä jo päivällä jättäneet toisilleen keskeytyneet hyvästit, mutta naisen murtunut ilme kalvasi yhä miehen mieltä. Hän tunki voimien heikkouden johdosta värisevät kätensä takataskuihinsa, ja kertasi vaihtoehtonsa yhä uudelleen mielessään:

“Minulla on vielä noin tunnin verran aikaa, ennen kuin paluu Manalaan on väistämätön..”

“Ed, mitä sinulle saisi olla?” Yasmine kääntyi lopulta menusta miehen puoleen ehdottaakseen tarjoavansa tälle juoman. Hän oli varma, että he voisivat viettää hieman enemmänkin aikaa keskenäänn, jos tämä oli kertonut Miserylle palaavansa kahvin jälkeen suoraan kotiinsa.

“Ed, kuulitko?” nainen kysyi vielä uudelleen.

Kukaan ei kuitenkaan vastannut, sillä kahvila ammotti tyhjyyttään.

OOOO

Spector tunsi heikotuksen aallon virtaavan lävitseen, kun hän loitsi itsensä takaisin Miseryn asunnolle viimeisillä voimillaan. Oli jo uuvuttavan vaikeaa vaihtaa ihmishahmosta takaisin omaansa, saatikka sitten liikkua astraalitodellisuudessa edes lyhyitä matkoja samalla kun sielujen voimat ehtyivät.

“Misery, tulin sittenkin vielä takaisin.” mies huikkasi hämärään asuntoon, mutta ei saanut vastausta.

Kaikkialla leijaili hälyyttävä hiljaisuus, vain ikkunan takana kulkevien autojen vaimea ääni kaikui asunnon seinillä.

Spector ei ehtinyt vielä liikahtaa askeltakaan, kun hän kiinnitti huomionsa lattianrajassa ammottavaan näkymään. Hän tunsi sydämensä pompahtavan kurkkuun ja hieraisi silmiään kertaalleen kuin varmistakseen ettei nähnyt harhoja.

Kauempana olohuoneen ovensuussa pilkotti lääkepurkki sekä jokin joka näytti aivan ilmisen kädeltä. Spector otti pari nopeaa askelta lähemmäksi kohdetta ja kurkkasi järkytyksen vallassa nurkan taakse..

...kohdatakseen koko kauhean näkymän. Misery makasi liikkumattomana olohuoneen lattialla käsi pilleripurkin korkista kiinni pitäen. Spector yritti nielaista palan kurkustaan siinä onnistumatta, ja ryntäsi kontilleen herättelemään naista.

“Misery, herää! Misery! Kuuletko minua?”

“Enpä usko että kuulee.” kuului kylmäävän tuttu ääni huoneen toiselta laidalta. Spector tunsi niskakarvojensa nousevan pystyyn ja käänsi katseensa äänen suuntaan. Hänen silmänsä nauliutuivat senkin takana seisovaan Lunaan, joka näytti hymyilevän omahyväisen oloisena tilanteelle.

“Kas hei Spector, pitkästä aikaa.”

“Mitä olet mennyt tekemään!” mies karjaisi vihaisena äidilleen ja nousi Miseryn puolesta lattialta. “Sinä sydämentön hirviö, hän oli viaton ulkopuolinen henkilö tässä kierossa pelissäsi.”

“Minäkö?” Luna naurahti kolkosti ja katsoi vuoroin Miseryä, vuoroin poikaansa. “Ei minun tarvinnut tehdä yhtään mitään, hän teki tämän itse itselleen.”

“Valehtelet, senkin käärme!” Spector ei uskonut äitinsä puheita alkuunkaan.

“Ehkä usein olen valehdellut, mutta nyt en tässä aiheessa. Miten luulit minun oikein päässeen vapaaksi asettamastasi ansasta? Ainoastaan Eternityn viimeisen jäsenen kuoltua se oli mahdollista ilman että sinä purkaisit manauksen.”

“En usko sinua, olet ennenkin toteuttanut kieroja suunnitelmiasi.”

“Uskot tai et, tyttö teki sen itse. En tietenkään ymmärrä mitä olet täällä leikkinyt kuolevaisen kanssa mutta annoit selvästi aiheen hänelle riistää oman henkensä.”

“Minä en t---”

“Jo riittää!” Luna keskeytti Spectorin vastaväitteet ja kahlitsi tämän loitsullaan paikoilleen. “Tulin hakemaan sen minkä tarvitsinkin. Palaamme kotiin, ja minä saan viimein valtakuntani haltuuni.”

Spector yritti pokkuroida vastaan, mutta hänen äitinsä loitsu esti kaiken muun toiminnan paitsi hänen järjenjuoksunsa. Ennen kuin mies ehti miettiä vaihtoehtoisia tapoja paeta tilanteesta, hän tunsi valtavan voiman imevän itsensä kohti pimeyttä.

Eikä aikaakaan, kun he olivat poissa.

Tarina on päässyt nyt yli 60. osan rajapyykin ja iloksenne/suruksenne kerron, että viimeinen osa tulee olemaan 64. osa. Tämän osan kuvat ovat sekoitus vanhoja sekä täysin uusia kuvia. Pyydän siis anteeksi, että osan alkupuoli on hieman tökerösti kirjoitettu. Olen ottanut kuvat miltein 4 vuotta sitten, enkä löydä niiden tarkkaa käsikirjoitusta. Kaikki dialogit ovat siis puhtaasti kirjoitettu päästä myötäilemään kuvien tapahtumia. Joka tapausessa, tervetuloa uuden osan pariin.

Misery katseli pöydällään nököttävää pilleripurkkia utuisin silmin. Arnold oli yrittänyt tuoda sen hänelle aiemmin päivällä, ja kun tyttö ei ollut suostunut vastaamaan puhelimeen saatikka avaamaan oveaan, mies oli tiputtanut sen sisälle postiluukusta. Misery oli puolestaan viettänyt koko päivän sängyssä ja itkenyt pahimman olonsa pois. Miten elämä saattoikin vetää jatkuvasti maton pois jalkojen alta juuri, kun hän oli päässyt takaisin jaloilleen?

Tyttö nappasi purkista yhden vihertävän tabletin, ja huuhtoi sen alas kurkustaan appelsiinimehun kanssa. “En usko, että näillä on kovinkaan paljon tehoa lihansyöjäbakteeria vastaan.” hän totesi mielessään ja nakkasi vapaalla kädellään purkin sivummalle. “Jos se on menoa niin olkoon sitten ennemmin kuin myöhemmin.”

Tyhjennettyään lasinsa hän sipsutteli olohuoneeseen ja avasi vuodesohvan. Puolen tunnin kuluttua asunnossa kuului enää vain hento tuhina peiton alta.

OOOO

Aamuyön tunteina huoneessa välähti äänetön kirkkaan vihreä valo. Sen seurauksena Spector seisoi keskellä Miseryn asunnon huonetta, ja katseli kiinnostuneena ympärilleen. Hänen oli hetkellisesti vaikea löytää tytön olinpaikkaa, sillä tämä oli ehtinyt miehen poissa ollessa muuttaa omaan asuntoonsa. Vahvistuneen, uuden sydämensä ansiosta Miseryn voimien lähde oli kuitenkin aiempaa paljon helpommin löydettävissä.

Spector näki tytön nukkuvan rauhallisesti sängyssään, ja hiipi lähemmäs tätä kuin saalistaan vaaniva tiikeri. Hänen vatsanpohjassaan asti kutkutti tämä herkullinen tilanne, johon hän oli saapunut. Miserystä ei olisi vastusta, ei vaikka hän tiedoistaisikin enkelivoimansa.

“Sano terveisiä Tedille.” mies totesi ääneen, ja napsautti sormillaan voimansa esille. Hän kohotti kätensä iskuun ja...

...mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Spector yritti uudelleen, ja vielä uudelleen, mutta jokaisella kerralla hänen voimansa vetäytyivät takaisin iskun aikaan.

“Mitä ihmettä..miten voi olla..” mies katseli käsiään hämmästellen. Aivan kun jokin hänen sisällään estäisi häntä hyökkäämästä Miseryn kimppuun.

Ja silloin hän tuli katsoneeksi oikealla puolellaan seinällä roikkuvaan peiliin.

“Sinä.” Spector sihisi peilissä näkyvälle Tedille. “Sinä kurja sielunretku, miten kehtaat yrittää ohjailla tekemisiäni ja tunteitani? Vastaa!”

Mutta Ted ei vastannut, hän kun oli vain Spectorin sisäisen minän heijastuma peilissä. Mies pamautti peilin karmeja nyrkillään turhautuneena, ja kuuli samantien äänen selkänsä takaa.

“KUKA SIELLÄ?”

Spector kääntyi kannoillaan ympäri, ja näki Miseryn pompanneen ylös peittonsa alta. Hän luuli olevansa näkymätön naisen katseelta, ja astui kaksi askelta vasemmalle seisomapaikaltaan. Miseryn katse seurasi häntä yllätykseksi perässä.

“Kuka olet, ja mitä teet asunnossani?” nainen kysyi uudelleen.

Spector huokaisi syvään huomattuaan jääneensä kiinni, ja istuutui Miseryn olohuoneen senkille.

“Nimeni on Spector.” Mies kertoi rehellisesti nimensä, vailla pelkoa siitä että nainen tunnistaisi hänet. Hän tiesi, ettei Misery ollut koskaan kuullutkaan alkuperästään. “Olen kuoleman enkeli, joka on tullut Manalasta noutamaan sinua.”

“Muistan sinut.” Misery totesi ja käpertyi sykkyrään patjallaan. “Näimme kanssasi jo kerran muutamia vuosia sitten, kun tulit noutamaan....minut.”

Nainen haki hieman viimeistä sanaansa kun muistot tulahtivat hyökyaallon tavoin takaisin hänen tajuntaansa. He olivat kohdanneet Spectorin kanssa kerran aikaisemmin, sinä iltana kun...Ted oli kuollut.

“Muistat oikein.” Spector nousi paikaltaan ja yritti kahlita sisällään vellovat Tedin tunteet mielensä sopukoihin. Hänen tunteensa heittelehtivät valtoimenaan, haluten hetkittäin syleillä tuota heikkoa olentoa ja hetkittäin katsoen tätä inhoten. Tuntui hämmentävältä, kun ei itse pystynyt kontrolloimaan tunteitaan, saatikka tiennyt erottaa niistä Tedin ja omansa. Spector ja Misery huomasivat yhtäkkisen, kiusallisen hiljaisuuden vallitsevan huoneessa. Misery näytti hetken harkitsevan jotain, ja huokaisi sitten syvään:

“Hyvä on, olen valmis.”

Spector oli helpottunut. Hän ei ollut ajatellut tilanteen raukeavan näin helposti omaksi voitokseen, vaan oli varautunut riistämään Miseryn hengen vastoin hänen tahtoaan. Vihdoin, hän pääsisi eroon Tedin istuttamista tunteista. Samalla hän lunastaisi rauhallisen elämän itselleen ilman äitinsä jatkuvaa vouhkaamista Eternityjen suvun tuhoamisesta. Viimeinen heistä olisi pian historiaa. Spector kohotti kätensä ilmaan Miseryn edessä ja mumisi manaustaan esille. Misery asettautui vastaanottaan iskun, ja katsoi surmaajaansa suoraan silmiin.

“Olen valmis...” Misery kuulosti kuin yrittäisi vakuutella itseään. “Ehkä näin on parempi. Minulla ei kuitenkaan olisi ollut enää jäljellä kuin muutama kuukausi...”

Spector tunsi kuinka Miseryn jäänsiniset silmät porautuivat hänen sieluunsa asti, ja saivat sisuskalut vääntelehtimään kuin kouristusten vallassa. Miehe sydän alkoi hakkaamaan kiivaasti, saaden verenpaineen aiheuttamaan huimausta. Spector laski kätensä jälleen kerran alas keskeytyksen takia, ja istuutui voipuneena takaisin senkin päälle.

“Antaa olla...” hän murahti vihaisena omalle heikkoudelleen pidellen päätään. “Jos haluat, saat pitää ne muutaman kuukautesi.” Spector kirosi mielessään, että suostui antamaan naiselle armonaikaa. Hän ei kuitenkaan Tedin vuoksi voinut suorittaa manaustaan loppuun, sillä tämä pyrki selvästi kontrolloimaan sisäisesti hänen mieltään ja kehoaan kerta toisensa jälkeen.

“O-onko kaikki hyvin?” Misery laskeutui epäröiden vuoteeltaan Spectorin vierelle, ja katsoi tätä epäluuloisena. Spector piteli edelleen päätään eikä vastannut mitään.

“Kiitos, kun annoit minulle tämän mahdollisuuden..” nainen jatkoi, ja odotti edelleen demonin reagoivan jotenkin hänen puheeseensa. Spectorin hopeiset sarvet kiilsivät kuun valossa kauniisti, ja Miseryn teki auttamattomasti mieli koskettaa niitä. Hän kohotti kätensä varovasti kätensä miehen puoleen, mutta tämä pompahti samaisella sekunnilla ylös paikaltaan.

“Sinun on parasta mennä takaisin nukkumaan.” Spector totesi turhautuneena selin Miseryyn.

“Mutta entä sinä? Jäätkö tänne siksi aikaa?” Misery kysyi hämmentyneenä. Spector pudisti hänelle päätään ja asteli kohti eteistä.

“En usko, tulen varmasti seuraavan kerran vasta kun aika on oikea.”

Misery katsoi demonin käyntiä kohti ulko-oveaan, ja näki nurkan takaa kajastavan nopean valoilmiön. Hän oletti Spectorin poistuneen asunnosta, ja kiipesi takaisin sänkyyn peiton alle.

OOOO

Misery ei saanut sinä yönä enää kunnolla unta. Hän kieriskeli sängyllään levottomasti, ja kelasi mielessään uudelleen ja uudelleen outoja tapahtumia. Hän oli kohdannut kuoleman enkelin jo toistamiseen, ja saanut tältä armonaikaa.

Hänen jalkansa tuntuivat raskaalta ja silmiä kihelmöi univajeen vuoksi. Nainen nousi hitaasti vuoteestaan, ja suojasi arkoja silmiään aamuauringon kirkkailta säteiltä.

Hän katseli ympärilleen hiljaisessa asunnossa, ja mietti oliko viime yön tapahtumat olleet oikeita vai hänen mielikuvituksensa tuotosta. Missään ei näkynyt merkkejä kummankaan teorian vahvistukseksi. Misery kohautti olkiaan luovuttamisen merkiksi, ja siirtyi keittiöön laittamaan itselleen aamiaista.

OOOO

“Kas!” Misery tokaisi yllättyneenä kääntyessään tiskipöydän puolesta kohti pöytää. “Sinä sittenkin palasit.”

Spector nojasi kädet puuskassa hänen keittiönsä ovensuussa vaitonaisena, ja näytti jokseenkin vaivaantuneelta. Misery hymyili hänelle vilpittömästi, ja arvasi ettei taaskaan tulisi saamaan vastausta kysymykseens. Hän kutsui miehen kanssaan pöytään ja laski lautasen alas kiviselle tasolle.

“Olen pahoillani, ettei minulla ole tarjota sinulle nyt mitään. En arvannut sinun tulevan vierailulle...”

“En tarvitse mitään.” Spector töksäytti ykskantaan ja istuutui naisen viereen. “En ole tottunut syömään teidän ihmisten ruokia.”

“Sehän on selvä.” Misery totesi ymmärtäväisenä, yrittäen virittää pienimuotoista keskustelua heidän välilleen. Häntä kiinnosti edelleen tietää, miksi demoni oli päättänyt palata takaisin hänen luokseen.

“Mitä te sitten syötte, kun olette kuolleet?” nainen kysäisi viattomasti leivänsyönnin ohella.

“Ne jotka saapuvat Manalaan, pärjäävät yleensä ilman minkäänlaista ravintoa.”

“Etkö sinä sitten ole yksi heistä?” Misery laski leipänsä lautaselle ja kääntyi kiinnostuneena miehen puoleen.

“Minä...se on pitkä tarina.” Spector kangerteli sanoissaan ja yritti hillitä itseään puhumasta ohi suunsa. “Mutta sillä ei ole väliä, vaan se miksi tulin takaisin.”

“No, miksi tulit takaisin?” Misery kysyi kiinnostuneena.

“Päätin, että autan sinua toteuttamaan ne asiat jotka haluat tehdä ennen kuolemaasi.”

“Ai..” nainen totesi hämillään. “Siis tarkoitatko, että voin toivoa joitain asioita ja toteutat ne?”

“Riippuen toiveestasi, jos se on realistisesti toteutettavissa niin kyllä.”

“Siinä tapauksessa minulla olisi yksi toive...”

OOOO

“Oletko valmis?” Spector kysyi Miseryn saapuessa kylpyhuoneesta täysissä pukeissa. Tämä nyökkäsi myöntävästi, ja asteli miehen eteen olohuoneen ja keittiön välitilaan. Naista jännitti, mitä seuraavaksi tuli tapahtumaan.

“Pidä käsistäni kiinni vaikka mikä olisi.” Spector neuvoi, ja ojensi kätensä Miserylle. “On jo tarpeeksi vaikeaa teleportata kahta henkilöä paikasta toiseen, joten en halua lähteä etsimään sinua astaraalitodellisuudesta.”

“Lupaan tehdä parhaani.” Misery totesi, ja nosti kätensä varovasti miehen omien päälle. Ne tuntuivat viileiltä ja karheilta.

Spector sulki silmänsä ja keskittyi ajattelemaan paikkaa, jonka Misery oli hänelle kuvaillut. Hän hengitti muutaman kerran syvään henkeä, ja aloitti sitten hiljaisen manauksensa. Misery tunsi pulssinsa nouseva jännityksestä, ja yritti kaikin voimin puristaa mieheen otteesta kiinni. Hän näki, kuinka heidän ympärilleen muodostui hiljalleen vihreä valopunos, joka kirkastui Spectorin manauksen mukana entisestään.

Pian vihreä valo täytti Miseryn koko näkökentän, ja hän tunsi valtavan voiman imaisevan itsensä sisäänsä. Päässä suhisi ja ote Spectorin kädestä tuntui hetkittäin lipsuvan, mutta tämän päättäväinen ote piti hänet mukana.

Vihreä valonkajastus himmeni asunnon ikkunoissa, ja pian siellä olikin jo aivan hiljaista.

OOOO

Misery ja Spector seisoivat hautausmaan portilla vaitonaisina. He olivat matkustaneet ajassa ja paikassa lähikaupungin laidalle, jonne nainen oli toivonut pääsevänsä. Loppukesän viileä tuuli puhalsi Miseryn paljaisiin käsivarsiin, ja sai ihokarvat nousemaan pystyyn. Vai oliko se sittenkin tämän paikan aavemainen tunnelma?

Misery vaelteli hautarivien välissä oman aikansa, kunnes tuttu nimi pysäytti hänet. Spector pysytteli etäänpänä tuntiensa itsensä hieman ulkopuoliseksi tilanteeseen.

“Tämä se on.” Misery totesi ääni väristen ja katsoi kiveen hakattua nimeä. “Tämä on Tedin hauta.”

Hän ei ollut päässyt paikalle hautajaisiin ollesaan sairaalassa, mutta kuuli jälkeenpäin Anitalta pojan viimeisen lepopaikan sijainnin. Hän oli moneen kertaan aiemmin halunnut tulla paikalle, mutta koskaan ei kuitenkaan tuntunut sopivalta ajankohdalta.

“Ted...” Misery kuiskasi hiljaa ja tunsi murtuvansa jo alkusanoissa. “Haluan kiittää sinua siitä, että pelastit henkeni. Että...annoit minulle mahdollisuuden elää.”

Nainen painoi kätensä rintaansa vasten, ja tunsi kuinka sydän pamppaili voimakkaasti hänen sisällään.

“Anna anteeksi etten ajoissa kertonut....että rakastan sinua.” hän jatkoi, ja tunsi kuinka esimmäinen kuuma kyynel vierähti alas poskea. “Ehkä..ehkä asiat olisivat menneet silloin toisin.”

Kauempana seisova Spector kuuli jokaisen sanan, muttta se ei näyttänyt haittaavan Miseryä. Mies tunsi huonoa omatuntoa siitä mitä teki Tedin sielulle. Tämä olisi voinut saada toisen tilaisuuden elämään ja...ja...

Spector pudisti nopeasti päätään ja yritti järkevöityä tunnekuohuistaan. Ei ollut hänen asiansa murehtia toisten ongelmista, ihmiset loivat itse oman kohtalonsa. Sitä paitsi, jos hän olisi palattanut lupaustensa mukaisesti Tedin takaisin ruumiiseensa, tämä olisi elossa ja Misery vailla sydänsiirrännäistä. Joten jomman kumman heistä oli luovuttava elämästään pelastaakseen toisen.

“Misery, et olisi voinut tehdä mitään hänen pelastamisekseen..” Spector yritti kertoa naiselle, ja tarttui tätä olkapäästä. “Hänen vammansa olivat niin vakavat, ettei niistä voinut selviytyä.”

“Mutta kaikki on minun syytäni...jos olisin...” Misery purskahti lohduttomaan itkuun ja kääntyi Spectorin puoleen tukea hakien.

“Onneksi olet mukana, tuskin selviäisin tästä yksin. Kaikki nämä vuodet olen padonnnut suruani sisälläni.”

Spector vastasi Miseryn kiitokseen pelkällä hymähdyksellä, ja antoi Miseryn ottaa oman aikansa olkapäällään. Hän ei erityisesti nauttinut tilanteesta, myötätunto oli yksi niistä tunteista joita hän oli aina halveksinut. Vain heikot yksilöt osoittivat toisilleen myötätuntoa. Hetken kuluttua nainen höllensi otetaan Spectorista, ja otti askeleen taaemmas.

“Kiitos, että olet tukenani...”

“SINÄ???” Misery huudahti kuin aaveen nähneenä. “MITÄ TEET TÄÄLLÄ?”

Spector kutristi kulmiaan ja katsoi Miseryä kummissaan.

“Mitä oikein puhut? Olen ollut kanssasi koko ajan.” hän vastasi melkein huvittuneena naisen kysymykselle.

“Koko ajan? Mikset ole sanonut mitään?” Misery tivasi hämmentyneenä, ja tarttui miestä kädestä kuin varmiistaakseen tämän todella olevan siinä.

“Misery, en ymm--”

Spectorin lause jäi kesken, kun Misery kahmaisi hänet epätoivoiseen suudelmaan. Naisen huulet värisivät jännityksestä ja maistuivat kyyneleiden suolaamilta. Spector ei aluksi tajunnut reagoida tilanteeseen millään lailla, mutta hämmennyksen laantuessa hän tarttui naisen käsivarsista ja sysäsi tämän kauemmas itsestään.

“Mitä sinä oikein teet?” Spector ärähti vapautuessaan Miseryn otteesta. Tämä katsoi häntä vielä suuremman järkytyksen vallassa kuin vielä hetki sitten.

“Mutta sinä..Ted...” hän änkytti puolustuksekseen, ja yritti selvästi päästä tilanteen tasalle. “Mutta juurihan sinä olit Ted. Tai Ted sinä...en ymmärrä.”

“En minäkään.” Spector tokaisi tylysti. “Täällä ei ole ollut ketään muita kun me kaksi.”

“Olen todella pahoillani.” Misery pyysi nolostuneena anteeksi. “Olin aivan varma, että hetki sitten edessäni seisoi Ted.”

Nainen lysähti istumaan Tedin haudan vierelle voipuneena. Hän kertoi tunteiden olevan sen verran pinnassa, että suru sumensi ajatuksetkin. Spector seisoi paikallansa, eikä vastannut tavanomaiseen tapaansa mitään. Hän osasi ehkä osittain aavistaa, mistä Miseryn näköharhat saattoivat johtua.

“Ehkä suru ajan kanssa helpottaa, eikö totta?” Misery kysyi Specorilta. “Ehkä joinain päivänä voin vain iloita niistä hetkistä, jotka ehdimme kokea yhdessä.”

Spector laskeutui istumaan Miseryn vierelle ja laski kätensä tämän olkapäille. Hänen tunteidensa vuoristorata oli taas laantunut, ja omatunto pakotti lohduttamaan naista. Vai olivatko ne Tedin tunteet, jotka hänen toimintaansa ohjailivat?

He viettivät hetken hiljaa paikallaan, kunnes pilvet peittivät auringon taakseen. Ensimmäisten pisaroiden tipahtaessa vihreä valo välkähti hautausmaalla, ja sen mukana lähteneistä henkilöistä ei jäänyt paikalle mitään todisteita.

OOOO

Misery kiirehti heidän palattuaan soivan seinäpuhelimen ääreen.

“Misery” hän vastasi luuriin ja ilme vakavoitui välittämästi.

“Ai hei Arnold.”

“Olen kieltänyt sinua soittamasta tänne enää.” Misery totesi vakavana.

“Kyllä, voin aivan hyvin.”

“Ja ei, en ole ajatellut tulla klinikalle enää.”

Misery kertoi ottavansa miehen antamia lääkkeitä edelleen, mutta ei halunnut tulla kontrollikäynneille sairaalaan monestakaan syystä.

“Haluan elää omaa elämääni, Arnold. Se tarkoittaa elämää ilman jatkuvaa kuolemanpelkoa tai sinun tapaamistasi.”

“Ei, en ole katkera mistään. Sille oli oma aikansa.”

“En halua tietää tarkkaa päivää, riittää että saan tehdä asioista joista nautin ilman takarajaa.”

“Kiitos, hei hei.”

Misery paiskasi puhelimen suutuksissaan takaisin seinään ja kääntyi Spectorin puoLEEN

“Onko kaikki hyvin?” mies kysyi nähdessään taas Miseryn kauhistuneen ilmeen. Nainen näytti nopeasti palautuvansa hetkellisestä shokkitilastaan, ja ärähti kuuluvaan ääneen:

“Lopeta tuo pelleily, onko selvä? Elämäni on jo tarpeeksi kurjaa ja sekaisin ilman, että muuntaudut jatkuvasti Tediksi.” 

“O-olen pahoillani..” Spector änkytti hämmentyneenä takaisin. Hän oli tehnyt siis sen taas tajuamattaan. Aivan, kun Ted yrittäisi puskea itseään vapaaksi hänen sisältään.

“Sietääkin olla. Et voi leikkiä toisten tunteilla tuolla tavalla! Se on loukkaavaa.” Misery huusi päästäen kaiken turhautumisensa pihalle. “Sinusta en tiedä, mutta meillä ihmisillä on olemassa sellainen tapa kuin hienotunteisuus. Se tarkoittaa sitä, että jos joku suree jotain asiaa niin sitä ei jatkuvasti kaivella esille kuin jotain näyttelyesinettä.”

“Anteeksi, en todellakaan tarkoittanut..”

“Aivan sama. Menen nyt kylpyyn, sinä voit puolestasi tehdä mitä huvittaa kuten näköjään teet muutenkin.” Misery totesi vielä lopuksi ja kääntyi kohti kylpyhuoneen ovea. Spector räpytti hämmentyneenä paikallaan silmiään muutaman kerran, ja tokeni sitten äsköisestä ryöpytyksestä.

Spectorin päätä alkoi huimaamaan, ja hän tunsi olonsa jokseenkin heikoksi. Se oli merkki vain yhdestä asiasta. Hänen olisi palattava Manalaan hakemaan lisää sieluja ravinnokseen.

“Lupasin suorittaa tehtäväni loppuun ennen kuin palaan.” mies totesi itselleen ja hylkäsi sitten omat ajatuksensa. Hän ei riistäisi Miseryn henkeä lupauksensa mukaisesti ennen tämän luonnollista kuolemaa.

“Ah, se teki hyvää.” Misery tokaisi tullessaan ulos kylpyhuoneesta jonkin ajan kuluttua. “Tämä päivä on ollut sen verran raskas, että voisin vetäytyä vaikka heti takaisin peiton alle.”

Naisen askellus pysähtyi Spectorin eteen kuin seinään. Hän oli selvästi olettanut tämän poistuneen asunnosta sillä välin kun hän itse oli kylvyssä.

“Olet siis vielä täällä.” Misery totesi ja katsoi Spectoria eleettömästi.

“Olin juuri aikeissa lähteä...” mies vastasi ja nousi senkiltä. Hän käveli suoraan Miseryn ohi kohti eteistä.

“Anteeksi, että tulistuin sillä tavalla.” Misery yritti paikata jännittynyttä tunnelmaa “Tuletko takaisin taas jossain vaiheessa?”

“Luultavasti.” Spector vastasi. “Minulla on asioita hoidettavanani enkä osaa sanoa kauanko niissä kestää.”

“Hyvä on.”

Spector katosi vihreän valon saattelemana, ja Misery jäi virittelemään sänkynsä auki hämärtyvään olohuoneeseen. Hän tunsi katumusta sättiessään Spectoria sillä tavoin, mutta tämä oli samalla satuttanut häntä esittämällä Tediä. Vai oliko hän vain itse nähnyt harhoja ja Spector olikin syytön?

Näihin mietteisiin Misery lopulta nukahti.

OOOO

Spector istui Miseryn keittiön lattialla, ja katsoi tämän rauhallista unta. Hän oli viipynyt Manalassa vain välttämättömän aikaa, mutta kuluttanut silti jo muutamia päiviä maanpäällisestä elämästä. Hä ei tiennyt, millaisessa tilanteessa heidän keskinäinen tuttavuussuhteensa oli viimekertaisen riidan päätteeksi, ja siksi tuntui helpommalta saapua paikalle yön pimeinä tunteina.

Spector hiipi hiljaa Miseryn sängylle, ja pohti tarkkaan mitä tekisi. Häntä houkutti osittain edelleen riistää tämän henki ja päästä elämässä eteenpäin. Samalla hän kuitenkin tunsi jonkin sorttista suojeluviettiä tätä kohtaan. Mitä muutama kuukausi olisi pois hänen, tai edes Lunan kuolemattomasta elämästä? Vaikka Misery olikin Eternityjen viimeinen jäsen, hän oli suurimmaksi osaksi ilminen vailla enkelisuvun voimia. Senhän näki jo hänen heikosta olemuksestaan ja sairauksien täyteisestä elämästään.

Spector hivuttautui uteliaana vielä lähemmäksi naista, ja tutkaili tämän kasvoja. Hänen olisi niin helppo imeä elämä naisesta tämän huomaamatta. Se ei veisi kauaa, vain muutaman sekunnin. Ennen kuin Spector ehti päättää mitä tekisi...

...Misery pomppasi pystyyn pelästyneenä. Hän räpytteli silmiään pimeässä huoneessa ja katseli ympärilleen. Hänen katseensa kiinnittyi tummaan hahmoon, jonka ääriviivat piirtyivät ikkunaa vasten.

“Spector, oletko se sinä?” Misery kysyi epäröiden, ja nousi vuoteestaan. Spector, joka seisoi keittiössä ulos ikkunasta hajamielisesti katselleen, kääntyi naisen puoleen. Hänen sydämensä pamppaili vieläkin äkillisen yllätysheräämisen takia, ja hän yritti tasata hengitystään huomaamattomasti.

“Kyllä...tulin juuri takaisin.” Spector esitti pienen valkoisen valheen ja hiplasi vaivaantuneena olkapäätään.

“Mietinkin jo, tuletko takaisin.” Misery näytti jokseenkin huolestuneelta miehen mielestä. “On kulunut niin monta päivää.”

“Se on aikaeron syytä. Pienikin hetki rajan takana vie oman aikansa.”

“Ymmärrän.” nainen nyökkäsi ja istuutui keittiön tuolille.

“Olen iloinen, että palasit. Näin juuri todella häiritsevää unta.” Misery kertoi ja tuijotti samalla jonnekin kaukaisuuteen. “Näin, kuinka tumma hahmo painautui päälleni puristaen minut kiinni sänkyyn. Henkeni salpaantui sen painon alla, ja tunsin kuinka se imi minusta kaiken elämänvoiman joka suonissani virtaa. Sieluani myöten.”

“Ei kuulosta järin mukavalta tavalta kuolla.” Spector totesi ykskantaa ja tunsi kuinka syyllisyys kalvasi hänen mieltään. Misery oli juuri kuvaillut sen tapahtuman, jota hän oli suunnitellut hiljaa mielessään hiipiessään tämän sänkyyn.

“Onneksi se oli vain unta.” hän jatkoi, ja pyysi naisen istumaan kanssaan sängyn reunalle.

“Spector.” Misery aloitti katsoen vakavamielisesti mieheen. “Voitko kertoa miltä tuntuu kuolla?”

“Miksi kysyt tuollaisia?” mies ihmetteli ja vaihtoi asentoaan jalalta toiselle levottomana.

“En tiedä, kai uneni sai minut ajattelemaan asiaa.”

“Rauhoittasiko se jotenkin suma oloasi, jos tiedät?” Spector kysyi vieläkin naiseen päin katsomatta.

“Kyllä. Luulen että en pelkäisi enää sen jälkeen kuinka se tapahtuu. Tai kun se tapahtuu.”

Spector huokaisi syvään ja otti itselleen paremman asennon.

“Kuoleminen on hieman monimutkainen asia. Ensin sitä on, ja sitten yhtäkkiä ei olekaan. Esimerkiksi nukkuessa kuoleminen on kuin leijailisi hiljaa pois. Sielu irtoaa ruumiista ja katoaa.”

“Kulkeutuvatko ne sitten Manalaan?” Misery kyseli kiinnostuneena. Spector tunsi taas ikävän muljahduksen sisuksissaan ja yritti keksiä äkkiä jotain vastaukseksi.

“No tuota...tavallaan kyllä. Ne täytyy vain ohjata oikeaan suuntaan jotta löytyvät perille.”

“Minä tiedän minkä värinen sieluni on.” Misery totesi miltein naurahtaen. “Olen varma, että se on syvän sininen.”

“Mistä sen tiedät?” Spector ihmetteli.

“En ihan tarkalleen tiedäkään. Näin vain kerran sellaista unta, ja siitä jäi sellainen tunne jota en pysty selittämään.”

“Oletko nähnyt muita selittämättömiä unia?” Spector kysyi nyt hieman huolestuneena. Hän oli varma, että unilla oli yhteys naisen perimään. “Oletko tavannut ketään unissasi?”

“Ei, en ole. Kuinka niin?” Misery pudisti päätään epäröiden ja kääntyi miehen puoleen.

“Ei kuinkaan. Ajattelin vain.” Spector huomasi lipsauttavan taas valkoisen valheen, ja vaihtoi nopeasti puheenaihetta. “Päästän sinut nyt nukkumaan. Ei ollut tarkoitus herättää sinua keskellä yötä.”

“Ei se mitään.” Misry totesi ja nojautui Spectorin puoleen. “Jos sinua ei haittaa...niin...haluaisitko jäädä kanssani nukkuman täksi yöksi? Tunnen oloni turvallisemmaksi jos olet paikalla.”

Spector suostui, ja asettui makaamaan Miseryn sängyn vapaalle puolelle. Hän luuli makoilevansa siinä omassa rauhassa, mutta Misery asettuikin hänen kainaloonsa nukkumaan. Spector ei uskaltanut miltein hengittää tuntiessaan naisen kehon omaansa vasten. Siitä oli aikaa, kun hän viimeksi oli viettänyt niin lähekkäin aikaa vastakkaisen sukupuolen kanssa. Mieleen muistuivat nuoruuden hetket Envyn kanssa, mutta jokin oli nyt toisin. Suhde Envyyn oli ollut pelkästään fyysinen, ilman tunteita. Spector ei osannutkaan siihen aikaa edes tuntea mitään.

Nyt maatessaan siinä sängyllä Misery vierellään, hän tunsi jonkin uudenlaisen tunteen kasvavan sisällään. Hän ei kuitenkaan osannut nimetä, mitä se oli.

OOOO

“Oletko tosissasi, onko tämä sellaista ajanvietettä jota haluat viimeisinä kuukausinasi tehdä?” Spector huokaisi pettyneenä heidän istuessaan kirjastossa jo monetta tuntia. “Vuoraat itsesi kirjoilla ja pysyt poissa kesän viimeisistä lämpimistä päivistä.”

“En ymmärrä muutenkaan ihmisten halua kirjoitella kirjoja ihan vain huvin vuoksi. Meillä Manalassa on vain historian- sekä loitsukirjoja.” hän jatkoi tylsistyneen oloisena ja keikkui tuolillaan edestakaisin. Misery naurahti hänen lapsenomaiselle käytökselleen hiljaa kirjahyllyn luona.

“Tiesithän Spector, miten mahdottomalta välillä kuulostat?” Nainen tokaisi etsiessään hyllyriveiltä haluamaansa kirjaa.

“Mitä mahdotonta siinä on, jos en pidä kirjoista?” mies tuhahti vastaukseksi. Misery asteli takaisin lukupöydän luokse ja nojautui lähimpää tuolia vasten.

 “Ei tietenkään mitään. Mutta minä pidän kirjoista, ja sinä lupasit olla seuranani kaikessa mitä teenkään.” Miseryä hymyilytti Spectorin naama, joka vääntyi tuskaiseen irvistykseen. “Ja mikäli antaisit kirjoille mahdollisuuden, niin saattaisit vahingossa vaikka oppia jotain. Ne opettava, ja vievät ajatukset pois todellisuudesta.”

 “Anteeksi jos keskeytän..”kuului vaivaantunut ääni toiselta puolen pöytää. “...mutta suljemme kirjaston 15 minuutin kuluttua.”

Misery kääntyi äänen puoleen, ja näki ujostuneen oloisen kirjastonhoitajan osoittelemassa kelloaan hänelle.

 “Ah, totta tosiaan.” Misery tokaisi kun oli toennut yllättävästä keskeytyksestä. “Miten aika lentääkään täällä, en millän huomannut tässä ääneenluvun yhteydessä.”

Kirjastonhoitaja loi vaivaantuneen hymyn Miseryn puoleen ja nyökytteli ymmärtäväisenä. Hän katsoi sivusilmällä pöydällä olevaa kirjaa, joka makasi väärinpäin Miseryn puoleen. Sitten hän kipitti nopeasti portaita kohti ilmoittamaan kirjaston sulkemisesta muille asiakkaille.

“Hienoa, nyt hän luulee että olen joku sekopää yksinpuhuja.” Misery puuskahti noukkiessaan pöydällä auki lojuvaa kirjaa.

 Hänen kätensä osui kuitenkin samaan aikaan kirjan puoleen kurottautuneen Spectorin omaan. Spectorin käsi tuntui yhtä viileältä kuin ennenkin, mutta varomaton kosketus sai Miseryn pulssin kiihtymään ennenkokemattomalla tavalla.

 “Äsh....” nainen veti kätensä pois ja peruutti askeleen kauemmaksi. “Sori, en huomannut ollenkaan.”

Spector katseli toiseen suuntaan kuin ei myöskään olisi huomannut tilannetta.

“Laitatko kirjan takaisin paikalleen, menen jo edeltä alas.” Misery pyysi ja jatkoi vielä: “Varo, ettei kukaan näe sinua. Leijuvat kirjat eivät ole ihan jokapäiväinen näky täälläpäin.”

Spector nyökkäsi vaitonaisena, ja hiveli kättään jota Misery oli juuri koskettanut. Hänen sisällään virtasi lämmin tunne, joka ei ollut ottaa laantuakseen.

“Ted, lopeta manipulointisi.” hän sähähti itselleen ja tarttui pöydällä lojuvaan kirjaan. “Tiedät, etten halua sinun sekoittavan tunteitasi omieni kanssa.” 

OOOO

Viikot vierähtivät nopeasti eteenpäin. Spector ja Misery olivat viettäneet koko syksyn keskenään, opetellen ja oppien uusia taitoja sekä tutustuen uusiin paikkoihin. He eivät liki koskaan puhuneet siitä, milloin Miseryn aika koittasi. Eikä hän tuntenut itseään millään tavalla sairaammaksi vaikka määräaikaan ei ollut enää kauaa jäljellä. Niinpä he jatkoivat omintakeista yhteiseloaan huolettomina siitä, mitä huominen toisi tullessaan.

 Syksy taittui hiljalleen talveksi, ja ensimmäisen lumen peittäessä maan Misery lupasi viedä Spectorin ulos kävelylle katsomaan sitä. Spector oli elänyt koko elämänsä lämpimän Manalan suojissa, eikä koskaan ollut astunut jalallakaan lumeen.

Mies ihasteli ympäröivää, valkoista maisemaa ja vannotti sen olevan kauneinta mitä oli koskaan nähnyt. Miseryä huvitti tämän hämmästelevät ilmeet ja aito ihastus taivaalta leijailevien lumihiutaleiden kauneuteen.

 “Spector, odota hetki.” Misery huudahti kahmiessaan ison kasan lunta lapastensa väliin. Hän muotoili siitä nopeasti pallon, ja piilotti sen selkänsä taakse odottaen miehen kääntyvän puoleensa.

“Mitä ny---”

 Pallo mäjähti kuuluvasti Spectorin rintakehään, saaden miehen horjahtamaan paikallaan.

“Osui ja upposi!” Misery naurahti tyytyväisenä ja pudisti lumikokkareet lapasistaan. Spector näytti täysin tyrmistyneeltä tilanteesta.

 “Mitä...minä sinulle näytän!” hän murahti pudistellessaan lumia päältään.

“Hyvä, paras voittakoon!” Misery julisti edelleen hymyillen, ja valmistautui kahmaisemalla uuden annoksen lunta käsiinsä.

He ampaisivat juoksuun kentän molempiin päihin, yrittäen vuorotellen osua toisiinsa lumipalloilla. Spector, joka aluksi näytti kun myrkyn nielleeltä, intoutui itsekin nauramaan ja leikkimään lumisotaa kuin kyseessä olisi olympiatason urheilusuoritus. Pallot viuhuivat ilmassa, välillä osuen kohteeseensa ja välillä taas eivät. Miseryn hersyvä nauru täytti koko kentän, ja he unohtivat kokonaan ajan kulun.

“Ähäkutti, etpäs osunut.” Nainen huudahti Spectorin heiton viistäessä hänen vasemman käsivartensa ohi. Hän oli juuri aikeissa juosta läheisen puskan suojiin, kunnes joku taklasi hänet hankeen.

“Sainpas.” Spector puuskutti hengästyneenä ja käänsi maassa makaavan Miseryn puoleensa. “Epäreilusta aloituksesta johtuen minulla on oikeus rangaista sinua lumipesulla.”

“Spector, älä nyt viitsi.” Misery naurahti äänessään kuitenkin säväys epäilystä. “Leikkiähän tämä on.”

“Minä sinulle...” Spector aloitti, mutta Misery keskeytti hänet.

“Odotas, sinulla on hieman lunta tuossa.” hän totesi ja pudisti miehen lumista hiuspehkoa. “En halua saada ekstra-määrää lunta niskaani.”

Misery tunsi, kuinka Spector kavahti hieman hänen koskettaessaan tätä. Heidän katseensa kohtasivat hetken aikaa, ja molempien huulilla paistanut hymy oli yhäkkiä vakavoitunut.

Spector nousi äkisti polvilleen naisen päältä, ja piteli kädellään otsaansa. Hänen silmissään maailma alkoi äkisti pyöriä ja korvissa suhisi inhottavasti. Mies nousi sanaakaan sanomatta haparoiden ylös hangesta, ja asteli kauemmaksi Miseryn luota.

“Hei, etkö meinaa auttaa minua ylös hangesta?” Misery huikkasi hänen peräänsä tajuamatta, että jotain oli tapahtunut. “Ja entäs se lumipesu jolla uhkailit äskettäin.”

“Valitettavasti se saa nyt jäädä.” Spector totesi tylysti kädet puuskassa ja asteli edelleen kauemmaksi Miseryn luota.

“Onko jotain sattunut? Leikkiähän tämä vain oli..” Misery kampesi itsensä ylös istuaalteen ja katsoi huolestuneena tämän perään.

“Minun täytyy nyt mennä.” mies vastasi lyhyesti, ja oli loitsinut itsensä pois paikalta ennen kuin Misery ehti kysyä enää muuta. Nainen katsoi hölmistyneenä sitä kohtaa jossa Spector vielä hetki sitten oli seisonut, ja nousi sitten kokonaan hangesta.

OOOO

“Kas, herrani.” Sielunsieppari tervehti ovista sisälle pelmahtanutta Spectoria. “Laskeskelinkin, että seuraava visiittine ajoittuisi näille tunneille.”

Nainen hivuttautui pois lasisen altaansa ääreltä, ja leikitteli sormiensa välissä leijaileva sielupallolla. Hänen suupielillään kareili mairea hymy.

“Tiedät siis, mitä olen vailla.” Spector tokaisi tympääntyneenä. Hän ei ollut nälkäisenä lainkaan juttutuulella.

“Tottakai, herrani.” Sielunsieppari vastasi ojentaen kätensä, jolla oranssinkeltainen sielu leijui. “Taidatte olla jo hieman nälkäinen.”

Spector nappasi sielun sanaakaan sanomatta naisen kädestä, ja kahmaisi sen sisuksiinsa. Hänen heikotuksensa tuntui laantuvan sitä mukaa, kun Sielunsieppari kalasti hänelle uusia sieluja altaastaan.

“Olkaa varovainen, ettette ahmi liikaa.” nainen varoitti, kun Spector pyysi aina vain lisää. “Tiedätte, mitä siitä seuraa. Voimanne voivat kasvaa liian suuriksi, ja räjäyttää teidät.”

“Tiedän rajani.” Spector totesi testatessaan samalla palautuneita voimiaan. “Olen vain päättänyt, että tämä on viimeinen kerta kun käyn luonasi ennen tehtävän loppuunsaattamista.”

“Kas, herra on siis viimein tullut tehtävän toteuttamisvaiheeseen.” Sielunsieppari totesi ivan pilke puheessansa. “Tiesittehän, että äitinne on hyvin vihainen toiminnastanne. On vain ajan kysymys, että hän vapautuu asettamanne loitsun takaa vapaaksi.”

“Olen hyvin tietoinen siitä.” Spector ärsyyntyi naisen röyhkeästä asenteesta. “Mutta hän ei vapaudu ennen kuin tehtäväni kohde on kuollut.”

“Ymmärrän, suo anteeksi että muistutin asiasta.” Sielunsieppari totesi ja kumarsi nöyränä miehelle. “Siispä, tapaamisiin ensi kertaan kun olette tulleet lopullisesti kotiin.”

Spector kääntyi kannoillaan hyvästejä jättämättä, ja avasi valtaistuinsalin suuret ovet.

Hän kuuli etäistä pauketta käytävän toisella puolella olevien ovien takaa, jossa Luna oli edelleen vangittuna ja kääntyi lähteäkseen pois.

“Vielä vähän aikaa, ja saat vapautesi.” hän mutisi hiljaa mielessään. “Ja samalla niin saan minäkin.”

Vihdoinkin, liki 4 vuoden tauon jälkeen Eternityt ovat palanneet. Luvassa on 5 kutkuttavaa uutta lukua, jonka saattelemina saamme saagan viimein päätökseensä. Pidemmittä alkupuheitta päästän teidät uutukaisen osan pariin.

Ps. osa sisältää alastomuutta.

Spector raapi päätään hermostuneena, ja yritti keksiä miten kiertäisi kinkkisen tilanteensa. Hän velloi ristiriitaisissa tunteissa, eikä tiennyt oliko oikeasti aikeissa hakea Miseryä Manalaan Lunan saataville. Suunnitelmalta puuttui vielä vaihtoehtoinen ratkaisu. “Mitä kannattaisi tehdä? En voi vaan palata ja sanoa epäonnistuneeni, tai muuten äiti lähtee itse hakemaan hänet.” mies huokaisi raskaasti ja hiljensi äkkiä askellustaan.

Hän oli saapunut maailmoiden välitilan päähän, elämän kultaiselle ovelle, joka erotti Manalan kuolevaisten tuntemasta maailmasta. Tämä oli ensimmäinen kerta Spectorin elinaikana, kun hän kulki siitä.

“Jos vaan käyn nopeasti toisella puolen, ja palaan sitten takaisin.” hän mutisi itsekseen tarttuen oven metalliseen kahvaan. “Sanon vaikka, että tyttö olikin jo kadonnut maisemista tai ettei hän ollutkaan oikeasti se ketä etsimme.”

Spector pudisti päätään pettyneenä huonoille ehdotuksilleen, ja aukaisi oven.

Hiljainen, pimeä maailmoiden välitila sai uudenlaisia sävyjä ja ääniä, kun mies astui oviaukon toiselle puolelle. Kolea syysilta ja rankkasade tuntuivat heti ytimissä asti, ja piiskasivat Spectorin kasvoja. Mies käveli tutulta vaikuttavan kadun vartta pitkin kohti orpokotia, ja tajusi hiljalleen tulleensa keskelle onnettomuuspaikkaa. Hän hämmästeli hetken maassa makaavaa henkilöä ja hänen yllään levottomasti heiluvaa hoitajaa ennen kuin tunnisti tämän. Se oli Ted, Miseryn ystävä orpokodissa.

“Mitä täällä on oikein tapahtunut?” Spector mietti kuumeisesti askeltaessaan pojan viereille, ja sai saman tien kysymykseensä vastauksen.

“Auton alle jääneellä henkilöllä ei ole pulssia.” Hoitaja huusi ilmeisesti kauempana olevalle kollegalleen. “Useita erikokoisia murtumia ympäri kehoa sekä avohaava, josta selvästi vuotanut runsaasti verta.”

Spector katsoi kuinka hoitaja juoksi takaisin autoon hakemaan paarit, ja jatkoi matkaansa selvästi puiston suunnalta kuuluvia ääniä kohti. Hän kiitti onneaan siitä, että pysyi ihmisiltä näkymättömissä niin halutessaan. Muuten hänen täytyisi hoidella ensihoitajat pois päiviltä todistamasta läsnäoloaan.

“Myöskään täältä ei löydy pulssia.” huudahti toinen hoitaja puistossa makaavan hahmon luota ja asetti kätensä uhrin rintakehän päälle: “Aloitetaan elvytystoimet välittömästi.” Spector kurkisti hoitajan olan yli, ja tajusi maassa makaavan tytön olevan Misery.

Miehen päässään alkoi äkisti humista niin voimakkaasti, että se peitti alleen sateen ropinan ja pimensi hänen näköpiirinsä.

“Ted?” Kuului heikko, pelokas ääni pimeyden keskeltä. Spector oli kuin lamaannuksissa päässään jyskyttävän paineen alla, ettei tajunnut vastata mitään. Hän ei nähnyt kunnolla ympärillensä, vaan kaikki hukkui pimeään.

“Ted, sinäkö siellä?” kuului kysyvä ääni uudelleen.

Spector hieraisi raskailta tuntuvia silmiään, ja huomasi yhtäkkiä edessään makaavan Miseryn tuijottamassä häntä suoraan silmiin. Mies henkäisi pelästyneenä, ja sai selvästi myös tytön hieman säpsähtämään.

“Tu---tulitko noutamaan minua? O-olenko minä kuollut?” Misery kysyi pelokkaana, ja räpytteli silmiään kiivasta tahtia levinneen maskaran suojaksi. Vasta nyt Spector näki hänet ensi kertaa kunnolla, kuvajainen altaan pinnalla ei ollut antanut oikeutta Miseryn kauniille kasvonpiirteille.

Mies oli tuntevinaan pienen puristuksen rinnassaan, aivan kun joku yrittäisi porautua hänen rintakehäänsä. Jos miehellä olisi ollut tunteet, niin niistä kuvaavin olisi tässä hetkessä ollut luultavasti ihastus.

“Kyllä, tulin hakemaan sinua.” Spector selvitti päätään harhailevilta ajatuksilta ja vastasi puoliksi valehdellen. Hänen ei ollut alun perin aikomusta ottaa Miseryä mukaansa, mutta jos tämä oli kuollut - kuten siltä vaikutti - hän ehkä voisikin viedä tämän sielun Lunalle. Mies ei ollut joutunut itse tekemään mitään tytön menehtymisen eteen.

“Ei.” Misery keskeytti Spectorin mietteet ja kampesi itsensä polvilleen.

“Mitä ei?” mies kysyi hämillään ja kyykistyi tytön eteen nähdäkseen tämän kasvot vielä paremmin.

“En suostu tähän.” Misery jatkoi uhmakkaana, vailla häivääkään äskeisestä pelokkuudesta. “Anna minun mennä vielä, on asioita jotka kaipaavat vielä selvittämistä.”

“Olen pahoillani, mut...”

“Tunnen pulssin.” hoitajan ääni katkaisi Spectorin lauseen kesken, ja mies tajusi kyykistelevänsä taas sateisessa puistossa Miseryn tajuttoman kehon edessä. “Nostetaan tyttö nopeasti autoon, hän tarvitsee leikkauksen ensi tilassa.” 

Spector nousi verkkaisesti seisomaan, ja katseli kuinka hoitajat kantoivat Miseryn mukanaan toisen ambulanssin perätilaan.

Yksi autoista lähti pillit kimeästi soiden kohti sairaalaa, kun taas toinen pysyi vaiti. Spector katseli molempien silhuetin katoavan kadun päästä vasemmalle, ennen kuin kääntyi kannoillaan. Hän oli vihdoin päättänyt, mitä vastaisi äidilleen.

OOOO

Spector huokaisi helpotuksesta suljettua elämän kultaisen oven taas takanaan. Hän loihti sateesta märät vaatteensa taas kuiviksi, ja väristytti kylmyyden pois iholtaan. Että ihmisten maailma osasikin tuntua epämiellyttävältä.

“Ja sitten he puhuttelevat meidän maailmaamme muka helvetillisenä.” mies puuskahti samalla kun käveli takaisin Manalaa kohti maailmoiden välitilassa.

“Haloo..?” kuului heikko, kumiseva ääni Spectorin oikealta puolelta. Mies tähyili hetken pimeyteen, kunnes kellertävä kajastus lipui esiin sen keskeltä.

“Kuka siellä?” Spector murahti epäuskoisena, ja mietti miten kenenkään yksinäinen sielu saattoi harhailla niin syvällä kadotuksen reunalla.

“Mi..minun nimeni on Ted.” keltainen hehku vastasi, ja muotoili itsestään haalean pojan hahmon. “Olen---olen kai eksynyt vahingossa jonnekin. Voitko auttaa minut pois täältä? Minun täytyy päästä pelatamaan ystäväni.”

Spector yritti pidätellä hymyään pojan katseelta piilossa tajutessaan kenen sielu olikaan kyseessä. Mies hieroi myhäillen leukaansa, kun uusi juoni pälkähti äkillisesti hänen mieleensä. Miseryn niin kovin toivoma asioiden selvittäminen loppuun ennen kuolemaansa saisi uuden, odottamattoman käänteen. Mokomakin enkelityttö, sekoittamassa jatkuvasti turhaan miehen ajatuksia...

“Mmm...tottakai...” Spector vastasi ja yritti välttää kuulostamasta liian innokkaalta Tedin kuullen. “Voin auttaa sinut takaisin maailmaasi.”

“Kiitos tuhannesti!” Tedin kellertävä sielu sykähteli onnesta, ja hänen haalea haamunsa vetäytyi takaisin leijailevaan muotoonsa.

Spector ojensi kätensä sielun ulottuville, ja suostutteli tämän laskeutumaan siihen. “Tule. On helpompi kantaa sinut pois pimeydestä, kun olet kämmenelläni.”

Tedin kellertävä sielu leijaili mutkitellen kohti Spectorin kämmenselkää, kuin aavistuksen epäröiden pyyntöä. Kun kellertävä pallo viimein laskeutui miehen kädelle, tämä sulki kouransa salamannopeasti estääkseen sielua karkaamasta.

“Luulitko todella, että joku auttaisi sinua?” Hän naurahti kolkosti ja porasi kylmän katseensa rimpuilevaa sieluun.

Ted ei pystynyt puolustautumaan millään lailla, kun Spector kahmaisi hänet nopeasti suuhunsa ja nielaisi sisuksiinsa. Mies onnitteli hiljaa itseään siitä, miten ovelasti oli onnistunut huijaamaan poikaa. Hän sai itse lisää ravintoa, ja samalla murskasi Miseryn toivon palata pojan kanssa yhteen.

“Rauha hänen sielulleen.” Spector totesi sarkastisesti ja lähti kävelemään jälleen kohti Manalan majoja.

Miehen askellus alkoi tuntua kuitenkin todella raskaalta ja hänen koko kehonsa lihakset hiipuvan voimattomiksi. Spector katsahti huolestuneena käsiään, jotka alkoivat vapista kuin vanhalla miehellä. “Mitä ihmett--” hän ehti aloittaa lauseensa, kunnes viiltävä kipu lävisti äkisti koko kehon. Mies menetti tasapainonsa ja kyyristyi kasaan kouristusten voimasta.

“Mtthh....mettä tapahhtt....ARRRRRRHHHH!” Spector vaikeroi tuntiessaan vavisuttavan tuskan koko kehossan. Hän ei ollut koskaan ennen tuntenut kipua, ja nyt se korvensi yhtäkkiä hänen jokaista soluaan kuin kuuma rauta. Sydän tykytti kiivaasti ja päässä jyskytti niin, että korvissa soi. Mies sulki silmänsä ja nojasi vapisevin käsin maahan. Hän tunsi samaan aikaan sekä kipua, pelkoa, että monia muitankin tunteita, joita ei osannut pukea sanoiksi. Hänen päässään vilisi kuvia ja tapahtumia, jotka näyttivät etäisesti tutulta mutta samalla vierailta. Sieraimet laajenivat ja supistuivat raskaan hengityksen tahdissa, ja ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen tuskainen tunne lakkasi kuin seinään.

Spector tärisi ja tasasi hengitystään vielä hetken kontilleen pimeyden keskellä, ja nousi sitten hitaasti takaisin seisaalteen.

“Mitä tapahtui?” Hän puhui puolipökerryksissä pimeydelle kuin olettaen jonkun vastaavan. Miehen ajatukset olivat vieläkin hieman hajallaan, eikä olotilaa auttanut yhtään uusien, ennen tuntemattomien tunteiden vellonta hänen sisuksissaan. Kaikki tuntui niin konkreettiselta, niin pelottavan voimakkaalta.

“Pelko..” Spector puki päälimmäisen tunteensa sanoiksi. “Tältäkö se tuntuu?”

Spector kokosi hetken itseään, ja jatkoi sitten ripeästi mutta vaivalloisesti matkaansa kohti Manalaa. Hän oli saattanut menettää jo vaikka kuinka paljon aikaa Miseryn elämästä välikohtauksen takia, ja yritti kiirehtiä sen vuoksi takaisin peilialtaan äärelle tarkkailemaan tätä.

Astuttuaan peilihuoneen ovesta sisään mies jähmettyi tyystin paikoilleen.

Hän oli tyystin unohtanut jättäneensä Lunan peilialtaan luokse lähtiessään. Nainen seisoi hiljaa paikallaan ja tuijotti Spectoria suoraan silmiin ilmeettömänä. Mies kuuli oven kolahtavan kiinni takanaan ja tiesi, ettei pääsyä pois tilanteesta enää ollut.

“Minä näin kaiken, Spector.” Luna aloitti tyynen rauhallisella äänensävyllä. “Päästit tytön menemään.”

“Että jaksat jatkuvasti jauhaa niistä enkeleistä.” Spector tuhahti vastaukseksi. “Olisitko nyt vaan hetken hiljaa?”

“Vai että HILJAA?” naisen ulkoinen tyyneys romahti sekunnin murto-osassa. “Miten julkeat puhua minulle noin? Onko se tyttö saanut sekoitettua pääsi? Me olimme niin lähellä ratkaisua, kunnes sinä menit sooloilemaan! MIKÄ SINUA VAIVAA?”

Spector riuhtaisi kiinni peilialtaan reunoista ja heitti sen raivostuneena äitiään kohti. “Ai että MIKÄ minua vaivaa?” hän puhkui uhmakkaana. “Minäpä kerron sinulle! SINÄ VAIVAAT! Olen aina yrittänyt miettiä, mitä tunnen kun katson sinua ja nyt sen tiedän. Se...se on..”

Mies haki uusille sisällään velloville tunteille oikeaa ilmaisua.

“PETTYMYS. INHO. VIHA. Ne ovat ne tunteet joita sinua kohtaan tunnen, äiti.” Spectorin ääni järisytti koko huonetta, ja sai jopa sanattoman Lunan kavahtamaan. Tämä sai kuteinkin pian korjattua naamansa peruslukemille, ja ryhtyi haastamaan poikansa.

“Mistä sinä yhtäkkiä olet keksinyt itsellesi tunteet?” Luna naurahti kuivakkaasti. “Olet selvästi vain tolaltasi jostain ja nyt yrität näyttää minul --”

“Älä viitsi äiti. “ Spector keskeytti äitinsä spekulaatiot. “En ole keksinyt niitä, ne ovat aitoja. Pystyn tuntemaan yhtä lailla kuin kuka tahansa elävä olento. Ja sen myötä maailmasi on avartunut minulle aivan uudella tavalla.”

“Anna kun autan sinua, Spector.” Luna nosti kätensä ilmaan ja kutsui voimansa esille. “Tunteet ovat sinulle pahasta, saat päähäsi omituisia asioita niiden vaikutuksen alaisena.”

Spector vaistosi ajoissa äitinsä aikeet, ja väisti tämän voimien iskun omillansa. Luna sai osuman takaisin itseensä ja lennähti sen voimasta toiselle puolelle peilisalia. Spector katseli äitinsä vaivalloista kampeamista maasta ilmeettömänä.

“Et koske minuun enää ikinä, onko selvä?” hän uhosi naiselle, joka hengitti raskaasti maassa hänen edessään. Voimien käyttö oli selvästi heikentänyt tämän jaksamistaan. “En ole sinun leikkikalusi, enkä pieni poikasi. Jos haluat käyttää jotakuta juonissasi, niin tästä lähin olet tekemisissä vain itsesi kanssa.”

Luna katseli poikaansa ensi kertaa pelonsekaisin tuntein. Hän ei enää yrittänyt hyökätä tämän kimppuun, sillä tajusi olevansa alakynnessä. Spector oli liian voimakas ja liian hurjistunut, jotta olisi ollut järkeä käyttää viimeisiä voimia hyökkäykseen.

“Mitä ajattelit nyt seuraavaksi sitten tehdä?” Luna haastoi poikaansa tarkoituksenaan onkia tietoja tämän aivoituksista.

“Voin hoitaa sen tytön pois päiväjärjestyksestä sinulle.” Spector totesi kädet puuskassa. “Mutta omilla ehdoillani.”

“Mitä siis ehdotat?”

“Teen sen kuten parhaakseni näen, ilman, että puutut asiaan mitenkään. Tyttö on muutenkin jo heikossa kunnossa, hän tuskin elää enää muutenkaan kovin kauaa.”

“Ja mitä sinä tästä kaikesta sitten hyödyt?” Luna kysyi välinpitämättömästi.

“Haluan, että sen jälkeen kun hänet on tuhottu, jätät minut rauhaan. En halua osallistua maailmanvalloitukseesi tai elää vaikutuspiirissäsi. Päästät minut vapaaksi.”

“Selvä.” Luna nyökkäsi sopimuksen täytäntöönpanoksi, ja Spector kääntyi kannoillaan kohti salin ovea. Hän tarttui ovenkahvaan, ja kuuli äitinsä käheän naurun selkänsä takaa:

“Mutta tiesithän, ettet koskaan tule olemaan täysin vapaa. Sinä tulet aina tarvitsemaan sieluja pysyäksesi hengissä.”

“Mätäne helvetissä.” Spector sihisi vastaukseksi hampaidensa välistä ja paiskasi salin oven kiinni perässään. Hän sinetöi sen ulkoa, tehden siitä väliaikaisen vankilan äidilleen.

“Et ainakaan pääse keskeyttämään mitään.” mies ajatteli ääneti ja nojasi hetken raskasta ovea päin varistaen sen pitävyyden. Peilisalin ovi tömähteli hiljaa nyrkkien voimasta, mutta iskut eivät vavisuttaneet sen vahvoja karmeja.

Spectorin sisällään möyryävät tunteet tuntuivat edelleen oudoilta ja voimakkailta, lähes luonnottomilta. Hän halusi päästä niistä mahdollisimman nopeasti eroon, sillä ne tekivät hänestä haavoittuvaisen ja niin...kuolevaisen kltaisen. Oli aika aloittaa suunnitelman toteuttaminen, jonka osana Misery tulisi kuolemaan.

Spector oli varma siitä, että se oli ainoa keino päästä Tedin häneen istuttamista tunteista eroon.

OOOO

Samaan aikaan toisaalla Misery tuotiin henkitoreissaan sairaalaan. Hänen sydämensä jaksoi hädin tuskin pysyä rytmissään, joten siirros oli tehtävä välittömästi. Kuin ihmeen kaupalla oikea luovuttaja oli löytynyt juuri oikeaan aikaan, ja leikkaus saatiin toteutettua onnistuneesti varsin pian.

Misery vaivutettiin keinotekoiseen koomaan muutamaksi viikoksi, sillä hän oli saanut lievän aivovaurion sydämenpysähdyksen aiheittamasta hapenpuutteesta. Hänen elintoimintojaan tarkkailtiin herkeämättä, ja Anita kävi katsomassa aina kun kiireiseltä arjeltaan kerkesi.

Tytöltä jäi väliin Tedin hautajaiset, jotka vietettiin lastenkodin väen kesken pienenä seremoniana. Hän ei ollut vielä edes tietoinen siitä, mitä pojalle oli käynyt hänen menetettyään tajuntansa. Uusi sydän sykki tasaiseen tahtiin hänen rinnassansa, vahvempana kuin vanha koskaan.

“Hän ei siis tiedä vieläkään?”Anitan kurkkua kuristi, kun hän edes ajatteli mitä Misery joutuisi kohtaamaan herätessään.

“Ei valitettavasti. Olemme ajoittaneet nukutuksen loppuvaksi ylihuomenna, joten sen jälkeen on vasta palautumisen ensi vaihe. En usko, että kannattaa kertoa hänelle koko totuutta alkuvaiheessa. Se saattaa rasittaa häntä liiaksi.” Arnold totesi ammattimaisen rauhallisesti, ja laski kätensä osanottavasti Anitan olkapäälle. “Anna Miserylle aikaa.”

OOOO

Misery hätkähti hereille. Hänen päässään surisi ja pyöri, kuin karusellin kovassa kyydissä. Vierellä piippaavat laitteet ja steriili haju toivat etäiset muistot esiin, eikä tytöllä kestänyt kauan tajuta olevansa taas sairaalassa. Hän yritti nostaa päätään ylös sängyssä nähdäkseen paremmin ympärilleen, mutta viiltävä kipu rintakehässä pakotti pysymään paikallaan.

“Mitä ihmettä oikein tapahtui?” Misery yritti kelata viimeisiä muistikuviian, mutta kaikki muistot sekoittuivat kuin utuisen harson taakse vellovaksi puuroksi. Hän kurkisti varovasti sairaalakaapunsa sisälle, ja näki rintakehänsä ympärille tiukkaan sidotun sideharson. Sen punertava keskusta kertoi hänelle jo kaikkein oleellisimman. Hänelle oli tehty sydämensiirto. 

Eivätkä uutiset tietenkään loppuneet siihen. Anitan saapuessa seuraavana päivänä sairaalaan tyttö sai viimein kuulla, ettei Ted ollut selvinnyt heidän hetkellisestä tapaamisestaan. Se, miten raadollisesti poika oli henkensä menettänyt, kalvasi hänen mieltään jatkuvasti.

“Jos olisin vain pysynyt tajuissani niin..” Misery nyyhkytti lohduttomasti Anitan jalkojen juurella. Nainen lohdutti häntä, ja totesi ettei se ollut hänen vikansa.

Tilanteesta ei tehnyt helpompaa Anitan sanojen lisäksi sekään, että Misery sai kuulla luovuttajansa olleen juuri Ted. Tämä oli saanut niin vakavat vammat onnettomuuspaikalla, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Ei muuta, kun luovuttaa ehjänä säilyneet elimet niitä tarvitseville.

Misery siis kantoi sisällään rakastamansa pojan sydäntä. Toisinaan tyttö toivoi salaa, että se lakkaisi vain lyömästä.

Muutamaa päivää myöhemmin heräämisestään Arnold laittoi Miseryn kuntotestiin testatakseen oliko tämä valmiina lähtemään kotiin. Tytöstä tuntui jalkojensa aluksi kannattelevan häntä hädin tuskin, mutta muutaman harjoitusliikkeen jälkeen hän tunsi olonsa energisemmäksi kuin koskaan ennen. Kuinka helpottavalta tuntuikaan rasittaa itseään ilman alituista pelkoa siitä, että sydän yhtäkkiä pettäisi.

“Tämän päiväisen suorituksen perusteella olet huomenna valmis palaamaan kotiin.” Arnold totesi tyytöväisenä tytölle heidän palattua vuodeosastolle. “Minulla on ilo kirjoittaa sinulle terveen paperit. Leikkaus sujui hyvin, et ole kärsinyt kompikaatioita ja siirrännäinen on sopeutunut kehoosi moittettomasti. Kirjoitan sinulle muutaman kontrollikäynnin luokseni seuraavien kuukausien ajalle, mutta muuten toivotan sinulle onnea matkaan.”

Misery hymyili hitusen miehelle. Hänen elämänsä oli ollut tähän asti kaikkea muuta kuin onnekas.

OOOO

Eikä tuuri ollut selvästi kääntynyt tähänkään mennessä.

Vielä samana iltapäivänä Anita istui Arnoldin toimistossa vastaanottamassa lääkärikuluja, joita oli aiheutunut sekä Tedin ruumiin käsittelystä, että Miseryn leikkaus- ja toipilasajasta. Arnoldin ojennettua laskun naisen käteen tämä haukkoi henkeään hieman järkyttyneenä.

“Tiedän että se on paljon.” Arnold totesi jopa hieman häpeissään. Anita ja Misery olivat hänelle entuudesta jo kovinkin tuttuja potilas ja omainen, ja hän olisi mielellään suonut heille jopa hieman alennusta. “Valitettavasti eettisten velvoitteiden takia en voi muuttaa laskun loppusummaa.”

“Ei, ei se mitään.” Anita yritti valehdella, että kaikki olisi hyvin. Hän kuitekin paljasti aikeensa huolimattomasti heti seuraavassa lauseessa.: “Tämä vain tarkoittaa sitä, että minun on tehtävä hieman järjestelyjä lastenkodissa. Miseryn on...muutettava jonnekin muualle uusien lapsien jaloista, jotta saan kasaan tarpeeksi tukia.”

“Onko hänelle jo tiedossa asuntoa?” Arnold tarttui naisen lauseeseen ja huolestui Miseryn puolesta.

“Eh...ei tietääkseni.” Anita myönsi suoraan. “Mutta..varmasti löydämme sellaisen hänelle piakkoin.”

“Antakaa minun auttaa, jos vaan se sopii.”

“En mitenkään tahdo vaivata teitä, tohtori. Kyllä me pärjäämme, Misery on --”

“--on vielä toipilas. Eikä siitä ole minulle mitään vaivaa, päinvastoin. En tohdi jättää teitä noin tiukkaan tilanteeseen keskenänne.”

“Ystäväni omistaa pienen kuntoutustalon tästä aivan sairaalan lähettyviltä. Voin kysyä häneltä, josko sieltä löytyisi asunto Miserylle. Sijainti olisi ihanteellinen kontrollikäyntien osalta, ja jos mitään mistään syystä koskaan sattuisi --”

“Olisi apu lähellä.” Anita jatkoi miehen lausetta silmät innosta kiiluen, kunnes tajusi hillitä itsensä. “Ymmärrän.”

“Kiitos tuhannesti teille.” nainen nousi tuoliltaan ja käveli miehen luokse puristamaan tämän kättä kiitollisena. “Miten voimme ikinä korvata kaiken tämän ystävällisyyden teille.”

“Älkää siitä huoliko.” Arnold totesi ykskantaan. “Minulle on kaikista tärkeintä potilaideni hyvinvointi. Menkää huomenna rauhassa kotiin pakkaamaan, tulen auttamaa teitä muuton kanssa.”

Anita jo miltein kumarsi Arnoldin edessä tämän kuullessaan, ja perääntyi hitaasti kohti ovea. “Te olette oikea suojelusenkeli.”

OOOO

Viikon sisällä sairaalasta päästyään Misery seisoi jo uuden asuntonsa ovella. Arnold oli hoitanut hänelle paikan lupaamastaan toipilaskodista, ja yhdessä Anitan kanssa he olivat kantaneet tytön vähäiset tavarat sisälle lastenkodista autoon ja autosta asuntoon. Muut lapset olivat järjestäneet hänelle pienet läksiäiset ja piirtäneet kauniita kortteja, jotka nyt lojuivat ison pahvilaatikon pohjalla puolityhjässä, uudessa olohuoneessa.

“Eihän tämä mikään luksuslukaali ole, mutta toivottavasti ihan viihtyisä.” Arnold yritti puhua pienen yksiön puolesta huomattuaan Miseryn pälyilevän ympärilleen mietteliäänä.

“Kyllähän tämä nyt...”Anita komppasi miestä. “Vielä kun saat laatikot purettua ja ostettua pienen viherkasvin keittiöön niin tästähän tulee oikein kotoisa.”

Misery nyökkäsi hiljaa molemmille.

Ei se johtunut siitä, etteikö hän viihtyisi tai pitäisi uudesta asunnostaan. Se vaan tuntui leikkaavan poikki viimeisenkin yhteisen siteen mitä hänen ja Tedin välillä vielä oli: lastenkodin tutut nurkkaukset ja huoneet.

“Tämä on hyvä.” Misery valehteli katsellen kirjavan kukikkaita seiniään, ja toivoi että Arnold ja Anita nielivät sen. Ja niin he tekivätkin.

“Voi Misery-rakas, pikkutytöstäni on tullut nyt aikuinen. Oma koti ja kaikki.” Anita ryntäsi halaamaan tyttöä, ja yritti pidätellä liikutuksen kyyneliään. “Minä tulen vielä huomenna kanssasi IKEAan hakemaan viimeiset pienet huonekalut. Ja tietenkin soittelemme aina kun siltä tuntuu.”

Misery puristi naista tiukasti sylissään, eikä tahtonyt päästää irti. Anita oli ollut hänelle kuin äiti koko hänen elämänsä. Peruskallio, johon tarrautua elämän myrskyjen riepotellessa. Ja nyt hänkin oli lähdössä, poistumassa arkisessa elämässä taka-alalle jättäen peräänsä pelkän tyhjiön.

Misery tunsi kurkkuansa kuristavan, kun nainen huikkasi hänelle ovelta ja sulki sen perässään.

“Jahas, taitaa minunkin olla aika lähteä tästä...”Arnold tokaisi hieman vaivaantuneena jäädessään kaksin Miseryn kanssa. Tyttö lysähti istumaan sohvapöydän nurkkaan, eikä näyttänyt reagoivan miehen puheeseen.

“Misery, onko kaikki hyvin?” tämä kysäisi hämillään, kun tyttö painoi kätensä kasvoihinsa ja alkoi vapista kauttaaltaan.

“En tiedä..” Misery yritti taistella kyyneliä vastaan ja niiskaisi nenäänsä. Tämä tästä nyt vielä puuttui, itkeä tihrustaa omaa onnetonta elämäänsä komean lääkärin edessä.

Arnold ei selvästi oikein osannut reagoida tytön sanoihin, mutta päätti istahtaa tämän viereen sohvapöydälle lohduttamaan.

“Shhhhhh, kyllä kaikki järjestyy.” mies kaappasi Miseryn varovasti kainaloonsa ja silitti tämän hiuksia. Miseryn sisällä läikähti jokin lämmin, kun hän tunsi tämän vartalon kiinni omassaan. Se tuntui niin..turvalliselta ja lohduttavalta.

“Kaikki tuntuu kaatuvan vain niskaan.” tyttö kertoi rohkeasti mieltään vaivaavan asian. “Ensin menetän...Tedin...ja sitten joudun hylätyksi tähän asuntoon.”

“Misery, suru helpottaa ajan kanssa. Kaikki tulee kääntymään vielä parempaan päin.” Arnold puhui rauhoittavasti tytön korvanjuureen. “Eikä kukaan sinua ole hylännyt. Anita, sinun ystäväsi, ja minäkin olemme tässä.”

“Sinäkin siinä..” Misery toisti, ja kääntyi äkkiä miehen sylissä tämän puoleen. Hänen silmänsä kiiluivat äkisti täynnä aivan uudenlaista varmuutta. “Arnold. Haluan, että jäät kanssani tänne.”

“Mitä oikein tarkoita--”

Miehen kysymys jäi kesken, kun Misery kurkotti nopeasti huulensa tämän omia vasten. Arnold yritti aluksi estellä vastaan, mutta hiljalleen heidän huulensa mukautuivat samaan rytmikkääseen tahtiin.

Seuraavat tunnit kuluivat Miseryllä kuin sumussa, eikä hän jälkeenpäin muistanut tapahtumien kulkua sen tarkemmin. Ainoa kuva, joka verkkokalvoille oli pysyvästi piirtynyt, oli hetki siitä kun hän makasi sylikkäin Arnoldin kanssa avatussa sohvasängyssään aamuauringon ensimmäisten säteiden pilkistäessä ikkunan takaa.

OOOO

“Otatko aamiaista?” Misery kysyi hieman vaivaantuneena tuijottaen tiiviisti edessään olevaa leipäpakettia. Hän oli tehnyt sen silkkaa kohteliaisuuttaan, vaikka salaa toivoi ettei Arnoldilla olisi aikaa jäädä.

“Valitettavasti minun on kyllä mentävä.” Mies kröhi kurkkuaan, ja nousi sohvalta etsimään lattialla lojuvia sukkiaan. “Aamuvuoroni alkaa vajaan tunnin päästä, ja ajattelin...että kävisin kodin kautta ennen sitä.”

“Ymmärrän.” Misery vastasi tarkoittaen, että todella ymmärsi miksi miehellä oli niin kiire lähteä. He olivat auttamattoman kiusallisessa tilanteessa. Juuri tältä toisillensa entuudestaan tuntemattomien henkilöiden yhden yön jälkeinen aamu varmasti tuntui. Arnold napitti housunsa kiinni ja veti paidan päällensä Miseryn tutkiessa herkeämättä aamiaisleipäänsä kuin kallisarvoista muinaislöytöä.

“Noh, minäpä tästä nyt menen.” Arnold tokaisi parin minuutin päästä eteisestä. Misery oli juuri vetämässä mekkonsa vetoketjua kiinni, ja tuli saattamaan miehen ovelle. Molemmat pälyilivät suunnillensa, ja välttivät suoraa katsekontaktia mahdollisimman tehokkaasti.

“Kiitos kaikesta.” Misery ojensi kätensä miehen puoleen tarjotakseen tälle viimeisen halauksen. He pussasivat toisiaan vielä kiusallisen nopeasti huulille, ja sitten Arnold liukui nopeasti kohti ovea.

Misery oli helpottunut, ettei edellispäivän tapahtumia tarvinnut alkaa puimaan sen yksityiskohtaisemmin miehen kanssa. Molemmat olivat sanattomasti yhteisymmärryksessä siitä, että kyseessä oli vai kertaluontoinen tapaus. He eivät jakaneet keskenään sen syvempiä tunteita tai sielunkumppanuutta, vaan olivat tilanteiden pakottamana muuten läheisiä keskenään. Potilas ja lääkäri. Ei mitään sen monimutkaisempaa.

Eikä Misery tosiaankaan kaivannut nyt mitään muuta.

OOOO

Misery sai hiljalleen kiinni elämän nurkasta, hankki ahkeran yrittämisen avulla itselleen töitä kirjakaupasta ja totutteli uuteen elämänvaiheeseen omassa kodissaan. Hän kävi kontrollikäynneillä sairaalassa Arnoldin luona kuten sovittua, ja mies oli antanut hänelle sopivasti juuri 18-vuotissyntymäpäivänään terveen paperit.

Tänän olisi viimeinen kerta, kun hän astuisi vastaanottohuoneen ovista sisään. Sen jälkeen hän voisi vapaasti jatkaa elämäänsä ilman sairaalakäyntejä. Miten iloisesti Tedin sydän poukkoilikaan hänen rinnassaan tuona ilon päivänä.

“Olinkin juuri aikeissa soittaa sinulle.” Arnold totesi Miseryn astuttua sisälle hänen toimistoonsa. He halasivat toisiaan lyhyesti ja Misery jäi tuijottamaan miestä ilkikurisesti.

“Soittaa? Oliko sinulla niin ikävä?”

“Ymmärsit väärin...” Arnold kangerteli tytön suorasukaisen kysymyksen johdosta. He eivät olleet tavanneet enää kertaakaan samanlaisissa merkeissä kun silloin muuttopäivänä, joten kysymys nostatti erinäisiä kiusallisia ajatuksia miehen mieleen.

“Sinun on parempi mennä istumaan ennen kuin kerron enempää.”

Misery tunsi vatsansa vääntyvän ikävästi solmuun, ja hymy kasvoilta valahti saman tien pois. Arnold haki toimistotuolinsa tytön tuolin viereen ja istahti siihen vakava ilme kasvoillaan.

“En haluaisi olla sanomassa tätä sinulle, mutta...” mies aloitti.

“On totta, että sydämesi on sopeutunut kehoosi erinomaisesti.” hän jatkoi ja yritti tarkkailla Miseryn ilmeitä samanaikaisesti. “Sen myötä myönsinkin sinulle terveen paperit, kun mitään poikkeamia sydänkäyrissä ei ole ilmennyt, etkä ole voinut huonosti.”

Misery toivoi, että Arnold pääsisi pian jo itse asiaan. Hän hiplasi hermostuneena tuolinsa käsinojien niittejä sormenpäillään, ja tunsi kämmeniensä hikoavan hermostuksesta.

“Viime kertasi jälkeen olen kuitenkin vertaillut kuviasi keskenään, ja näyttää vakavasti siltä, että Tedin sydän on jopa liian sopetunut kehoosi...” mies haki selvästi sanoja jatkaakseen lausettaan. “..ja on ottanut siitä jopa ylivallaan. Sydän on alkanut kannibalisoimaan ympäröivää solukkoa.”

“Mitä tarkoitat sillä?” Misery tiesi mielessään jo totuuden, mutta halusi kuulla sen vielä ääneen.

“Se tarkoittaa sitä, että sisälläsi velloo eräänlainen tappajavirus, joka hiljalleen syö sinua. Olen tehnyt testejä verikokeillasi ja näyttää siltä, ettei meillä ole tähän kunnollista vasta-ainetta. Leikkauskaan ei tule kuuloonkaan, kun emme tiedä miten vakava vauriot soluillasi jo nyt on.”

“Eli toisin sanoen mitään ei ole tehtävissä.” Misery jatkoi siitä, minkä Arnold yritti viimeiseen asti olla sanomatta. Tyttö nousi tuolistaan, ja mies käveli hänen luokseen surumielinen katse kasvoillana.

“Olen niin pahoillani, Misery. Kumpa minulla vain olisi hyviä uutisia kerrottavanani.” Arnold yritti kädellään kammeta tytön syleilyynsä, mutta tämä kieltäytyi.

“Älä ole pahoillasi.” Misery töksäytti. “En kaipaa enää yhtään sääliä elämässäni.”

“Kerro vain suoraan, paljonko minulla on elinaikaa.”

“Se on vaikea sanoa, voi mennä kuukausia tai jopa vuoden verran.” Arnold arvioi summamutikassa tytön jäljellä olevaa aikaa. “Tarkemmin saan tietää vasta sitten, kun olemme ottaneet muutaman test--”

“Ei enää testejä!” Misery kieltäytyi ja riuhtaisi itsensä lopullisesti eroon miehen otteesta. “Otan kaiken sen ajan mitä olet minulle antanut. En halua tietää sen tarkemmin.”

Arnold yritti pyytää tyttöä palaamaan huoneeseensa, mutta tämä oli jo pinkonut osaston toisessa päässä olevalle ovelle. Heidän katseensa kohtasivat nopeasti vielä kerran käytävällä, ennen kuin Misery katosi ulos ovista sairaalan aulaan.

OOOO

“Olen valmiina lähtemään.” Spector totesi Sielunsiepparille, joka jakoi hänen kanssaan tyhjyyttään kumisevan valtaistuinsalin. He olivat yhdessä kantaneet sielumaljan ulos Lunan salista, ja asettaneet sen keskelle valtaistuinsalia.

“Muistuttaisin, että sielujen vaikutus alkaa hiipumaan muutamien viikkojen kuluttua.” Sielunsieppari muistutti isäntäänsä. “Sen jälkeen tarvitset täydennystä joko täällä, tai missä tahansa muualla pääsetkään käsiksi tuoreisiin sieluihin.”

“Ei hätää.” Spector uhosi piittaamatta naisen muistutuksista sen enempää. “En tule olemaan ulkomaailmassa muutamaa tuntia kauempaa. Joten voit pitää neuvosi omana tietonasi.”

“Tämä enkelinmetsästysreissu tulee olemaan todella helppo.”

"Misery! Miseeeryyy!"

Tyrionin ääni kaikui muiden ohella pitkin puistoa. He olivat lopettaneet piiloleikkinsä jo tovi sitten, kun Yvonne oli rynnännyt esiin Ted käsipuolessaan ja kirkunut ilosta uutisensa. Miseryä ei kuitenkaan kuulunut takaisin picnic-paikalle, ja nuoret olettivat jotain sattuneen.

Tyrion kiersi puiston läpi virtaavan ojan toiselle puolelle nähdessään jotain pilkottavan läheisen puun takaa. Hän jähmettyi paikalleen, kun "jokin" paljastui Miseryn liikkumattomiksi jaloiksi.

"Misery, oletko kunnossa?" Tyrion kysyi hädissään, mutta ei saanut vastausta.

Poika kiiruhti Miseryn velton ruumiin ylle, ja otti tämän kaksin käsin syliinsä.

"Misery, herää!" hän yritti varovaisesti ravistella tyttöä hereille, muttei onnistunut siinä.

"Yvonne! Ted! Soittakaa ambulanssi, heti!" poika huusi kauempana siintävälle pariskunnalle, joka alkoi kauhunsekaisin tuntein kaivaa puhelinta taskuistaan. Tyrion käätyi takaisin Miseryn suljettujen silmien puoleen, ja kuiskasi tälle hiljaa.

"Sinnittele. Et saa kuolla vielä."

Ambulanssi saapui reilussa vartissa, ja valkotakkiset ensihoitajat juoksivat läpi puiston paarit käsillänsä. He nostivat Miseryn autonsa kyytiin ja ajoivat sitten rivakasti kohti sairaalaa.

Ted, Tyrion ja Yvonne jäivät huolestuneina katsomaan auton perään.

Sireenit eivät soineet.

Se ei koskaan tarkoittanut hyvää.

OOOOO

"Miseryyyyyy...."

Ikuisuudelta kestäneen unen keskellä kaikui kaukainen ääni, joka toisti Miseryn nimeä jatkuvasti. Tyttö liikutteli silmiään pimeässä, ja yritti nähdä mistä ääni kantautui. Silmäluomet tuntuivat olevan kuin muuratut, ja niiden avaaaminen tuntui maailman raskaimmalta työltä.

Lopulta Misery kykseni raottamaan silmiään, ja näki valon ensimmäistä kertaa viikkoon.

Ympäriltä kuului erinäisiä piippauksia ja naksauksia, eikä sänkykään tuntunut aivan omalta. Hetken ympärilleen ihmeissään katsellen Misery tajusi olevansa sairaalassa. Siitä miten hän oli sinne päätynyt, ei ollut pienintäkään muistikuvaa.

"Kas, täällä ollaankin jo herätty." Sängyn reunalla iloisesti hymyilevä mies totesi.

Misery säpsähti hieman, sillä hän ei ollut havainnut miehen läsnäoloa. Kauanko tämä oli oikein seissyt siinä?

"Et taida muistaa minua, vai mitä?" Mies jatkoi ja naurahti hieman. "Me olemme nähneet sinun kanssasi aiemminkin."

Misery tarkasteli lääkäriään kulmat kurtussa, ja yritti hahmottaa tämän kasvot paksusankaisten silmälasien takaa. Kasvot olivat etäisesti tutut, tosin niille muodostuneet rypyt kertoivat vuosien vierineen kovaa vauhtia.

"Ei kai vain... Arnold?"

Mies nyökkäsi myöntävästi.

"Vuodet ovat kohdelleet sinua hyvin, Misery. Olisin vain toivonut, etten koskaan enää näkisi sinua täällä."

"Se saamasi kohtaus oli aika raju." Arnold totesi, ja istuutui penkille Miseryn sängyn vierelle. "Muistatko mikä sen aiheutti? Pelästyitkö jotain? Olitko vihainen?"

"En..en oikein muista." Misery yritti pinnistellä muistaakseen edes jotain. "Olimme viettämässä kaverini syntymäpäivää puistossa, ja leikimme piilosta. Olin puun takana, ja sitten...kaikki vaan pimeni."

"Vai niin. Sinun täytyy jatkossa olla varovaisempi, ymmärräthän?" mies totesi vakavana, ja nousi sitten seisomaan.

"Joka tapauksessa minulla on sinulle iloisia uutisia. Sinulle on tullut vieraita."

Misery katsoi Arnoldin ojennetun sormen osoittamaan suuntaan ja näki huoneen takana olevalla käytävällä kaksi tuttua kasvoa.

"Mistä he tiesivät tulla käymään juuri tänään?" Misery kysyi hämmentyneenä. "Minähän olen ollut tajuttomana monta päivää."

"Anita halusi meidän ilmoittavan, kun heräilet. He ovat olleet todella huolissaan sinusta."

Arnold kiiruhti avaamaan huoneen ovea, ja Yvonne ryntäsi heti Miseryn vuoteen luokse.

"Et usko miten paljon olen odottanut tätä hetkeä!" Yvonne totesi innokkaana kuin pikkulapsi.

"Mukavaa, että olet ollut noin huolissasi." Misery totesi hyvillään. Hän ei edelleenkään muistanut välikohtausta, joka puistossa tapahtui.

"Me kaikki olemme olleet." Anita lisäsi raahatessaan lääkärin käyttämän penkin toiselle puolelle sänkyä. "Säikäytit meidät toden teolla."

"Ei, en minä puhunut siitä." Yvonne keskeytti malttamattomana. "Minun on pitänyt päästä kertomaan sinulla eräs asia, mutta inä se vaan et millään halunnut herätä."

"Ai..." Misery totesi hieman loukkaantuneena. Mikä ihme asia olisi muka tärkeämpi kuin hänen terveytensä?

"Niin, minun piti päästä kertomaan sinulle, että...SUUTELIN TEDIÄ!"

"Sinä teit mitä?"

"Suutelin häntä puistossa kun leikimme piilosta. Ja hän kertoi pitävänsä minusta." Yvonne jatkoi, eikä huomannut Miseryn vihasta vääristynyttä ilmettä.

Samassa kaikki palasi Miseryn mieleen kuin pikakelauksella oleva elokuva. Se kuinka hän oli piiloutunut puun taakse Tediltä. Kuinka Yvonne oli rynnännyt paikalle, ja tunnustanut Tedille tunteensa. Kuinka hän oli puoliväkisin pakottanut pojan suutelemaan itseään, ja tämän jälkeen raahannut mukanaan pois.

Kuinka Yvonne oli aina pilannut kaiken hänen elämässään.

"Riittä jo, en jaksa kuunnella tuollaisia typeryyksiä." Misery tiuskaisi kiukkuisena, ja käänsi selkänsä vieraiden puoleen.

"Mikä sinulle nyt tuli?" Yvonne tokaisi hämmästyneenä, ja oli loukkaantunut ettei Misery kuunnellut enempää.

"Minua väsyttää, en jaksa nyt nähdä teitä." Misery valehteli, ja tunsi piston sydämessään. Hän ei halunnut pahoittaa Anitan mieltä, mutta Yvonnen läsnäolo sai vain hänen verensä kuohumaan.

"No ei sitten. Kiitos vaan tästäkin." Yvonne lisäsi vettä myllyyn, mutta Anita tarttui häntä toruvasti olkavarresta.

"Annetaan Miseryn nyt olla. Hänellä on varmasti ollut raskas viikko."

"Mokomankin..." Yvonne jupisi mennessään, ja katsoi vielä sivusilmällä Miseryä. Tämä esitti nukkuvansa, vaikka kuulikin kaiken.

"Minä tulen katsomaan sinua sitten jokin toinen päivä." Anita totesi alakuloisena. "Yritä parannella itseäsi."

Misery ei vastannut enää mitään. Hän kuunteli kuinka huoneen ovi suljettiin, ja huokaisi sitten helpotuksesta.

Pienen pieni kyynel valui alas hänen poskeaan.

OOOOOO

"Tämän päivän kokeiden perusteella olet valmis palaamaan kotiin." Arnold totesi iloisena saadessaan varmistuksen laboratoriosta. "Ei enää sängyssä makaamista, vaan nyt aloitat sydänlihasten vahvistamisen."

"Mahtavaa..." Misery totesi hieman harmistuneena. Hän tiesi, ettei millään malttaisi tehdä lääkärin antamia kuntoutusharjoituksia.

"On se mahtavaa. Kukaan ei nauti sairaalassa olosta, Misery. Ellei satu olemaan töissä täällä."

"No siinä mielessä olet oikeassa, en jaksa enää tätä tekemättömyyttä." tyttö vastasi ja nousi varovaisesti tuoliltaan. Häntä toisinaan huimasi äkillisten liikkeiden jälkeen.

​

"Odotappas vielä hetki." mies tarttio kevyesti tytön olkavarteen, kun tämä jo suunnisti kohti huoneen ovea. "Minulla on sinulle eräs asia."

Misery kääntyi katsomaan Arnoldin puoleen, ja tunsi kuinka posket alkoivat kuumottaa kummasti. Hän ei voinut uskoa itseään: punastua nyt vanhan miehen vuoksi.

"Haluan muistuttaa sinua, että olet jatkossa todella varovainen äkillisten muutosten kanssa. Tämä sinun tilasi, et voi ottaa sitä enää kevyesti."

"Enhän ole koskaan ottanutkaan. Yritän aina olla mahdollisimman rauhallinen ja suojata itseäni liialta rasitukselta."

"Hyvä." Arnold vastasi, ja hänen ilmeensä synkkeni entisestään. "Olet nyt sydänpotilaiden listalla, sillä tarvitset siirron mahdollisimman pikaisesti. Jos vielä kerran saat kohtauksen niin..."

"Niin mitä?" Misery ei miltein uskaltanut kuulla vastausta.

"Pahoin pelkään, ettei sydämesi enää kestä sitä."

OOOOO

Sinä sateisena iltana taksi pysähtyi orpokodin ovelle, ja Misery nousi sen kyydistä punaisine sateenvarjoine. Hän katseli ilta-auringon keltaiseksi maalaamaa taloa, ja huokaisi syvään. Sairaalassa kiukuttelunsa jälkeen hän ei ollut nähnyt eikä kuullut Yvonnesta, ja Anitan puheiden mukaan heidän yhteinen huoneensa oli jaettu muille lapsille. Miseryn uusi huone olisi valmiina odottamassa häntä.

Anita ryntäsi ovelle halaamaan Miseryä, ja toivotti tämän sydämellisesti tervetulleeksi takaisin. Orpokotiin oli palkattu uusi, toinen hoitaja, joka leikitti pienempiä asukkeja leikkihuoneessa.

"Voi tyttökulta, lupaa ettet enää ikinä tee sellaista." Anita huokaisi syvään rutistettuaan Miseryä pitkän aikaa käsiensä välissä.

"En voi luvata mitään, jos et päästä minua pian otteestasi." Misery nauraa pihisi yrittäen saada henkeä.

"Ai niin, en ole tainnut kertoa sinulle ketä voisit kiittää. Tyrion löysi sinut puistosta tajuttomana."

Anita osoitti pojan suuntaan, joka oli saapunut eteiseen tervehtimään. Misery kääntyi hänen puoleensa ja hymyili kiitollisena:

"Kiitos, ilman sinua en olisi nyt tässä."

Misery katseli uutta huonettaan hieman epäileväisenä. Hän oli pitänyt vanhasta oranssista tiiliseinästään paljon enemmän, ja nyt mustan-harmaat seinät saivat hänet lähinnä alakuloiseksi. Sisustus oli hyvinkin aikuismainen, ja ehkä hieman jopa pojille suunnattu. Viimeisetkin iloiset muistot ja hetket lapsuuden ajoista oli nyt niin sanotusti tuhottu. Ei enää yhteistä huonetta, ei enää värejä, ei enää ystäviä.

Kaiken lisäksi keskellä huonetta, sängyn reunalla, komeili hänen uusin tuttavuutensa: happipullo. Arnold oli määrännyt, että hänen täytyisi käyttää sitä öisin nukkuessaan. Miseryn teki mieli vain lyyhistyä säkkituoliinsa ja itkeä.

Yvonnea näki enää yhä harvemmin orpokodissa, sillä hän vietti kaiket päivänsä joko töissä tai Tedin luona. Misery ei halunnut edes ajatella, oliko Ted antanut suostumuksensa tytön visiiteille vai ei, vaan yritti sivuuttaa sen keksimällä itselleen muuta tekemistä.

Misery lainasi kirjastosta paljon kirjoja, ja yritti parantaa lukutaitoaan korvatakseen menetetyt kouluvuodet jotka oli joutunut viettämään suurimmaksi osaksi kotona. Vaikka Anita oli yrittänyt opettaa häntä parhaansa mukaan, ei kymmenlapsisessa taloudessa liiemmin riittänyt yhteistä aikaa opiskella.

Miserystä oli aina ollut kotoisaa asua täyteen tupatussa talossa eri-ikäisten lapsien kanssa, mutta nyt hän tunsi olonsa yksinäisemmäksi kuin koskaan. Vaikka Tyrion asui hänen lisäkseen vielä kotona, eivät he juuri koskaan viettäneet aikaa yhdessä.

Misery kaipasi sitä aikaa, jolloin hän ja Ted olivat ystävystyneet. Silloin talossa asui vielä monia heidän ikäisiään lapsia, jotka leikkivät yhdessä aamusta iltaan. Enää sellaista ei tapahtunut. Enää ei ollut mitään jäljellä.

Äkillinen taaperon nostaminen ylös keinuhevosen selästä sai Miseryn pään pyörimään villisti. Hän tunsi kuinka veri kohisi korvissa, ja sydämentykytykset tuntuivat peittävän kaikki muut äänet alleen. Maa tytön jalkojen alla alkoi pyöriä vinhasti, ja hän tunsi menettävänsä tasapainonsa.

Kuului valtava romahdus, kun Misery kaatui lattialle lelujen sekaan.

Viereisessä huoneessa puuhastellut Tyrion kuuli ryminän, ja kiirehti katsomaan mitä tapahtui. Hän löysi pökerryksissään lattialla istuvan Miseryn, ja riensi auttamaan tämän ylös.

"Ei kai sinuun sattunut?" Tyrion kysyi, ja sai vastaukseksi pään pudistuksen.

"Ei, mutta hieman heikottaa. Voisitko auttaa minut huoneeseeni?" Misery ojensi kätensä pyytävästi.

"Oletko varma, etten mainitse asiasta Anitalle? Sinulle olisi voinut käydä pahastikin." Tyrion yritti vakuutella Miseryä, mutta tämä piti päänsä.

"Ei viitsitä huolestuttaa häntä turhaan. Minähän olen ihan kunnossa, yhtä mustelmaa lukuunottamatta."

"Hyvä on, mutta ensi kerralla sitten..."

"Mitään ensi kertaa ei tule." Misery tiukkasi, ja istuutui Tyrionin avustuksella säkkituolilleen. Hänen polveaan jomotti ikävästi, ja selässä vihlaisi kun hän kääntyi vasemmalle.

"Hyvä on, hyvä on. Osaat olla toisinaan aika itsepäinen." Tyrion totesi naurahtaen, ja jäi seisomaan Miseryn eteen. He katsoivat toisiaan hiljaisina, ja tunsivat kuinka kiusaantunut tunnelma leijaili heidän ylleen.

"Tuota, kiitos taas." Misery yritti keksiä jotain sanottavaa. Hän ei tiennyt mistä se johtui, mutta Tyrionin kanssa jutteleminen tuntui yhtä vaikealta kuin juokseminen tervassa.

"Eipä kestä." Poika vastasi, ja kiiruhti Miseryn taakse. "Sinun kannattaa nyt ottaa vain rennosti, ja asettua tähän makaamaan näin."

Misery tunsi pojan karheat kädet olkapäillään, ja sen kuinka ne puoliväkisin asettivat hänet makaamaan takakenoon.

"Tyrion, ei sinun tarvitse huolehtia minusta." tyttö yritti vakuuttaa hienotunteisesti, loukkaamatta.

"Mutta minä haluan. Haluan siksi, koska välitän sinusta."

Misery tunsi pommin putoavan vatsaansa. Hän ei voinut uskoa kuulemaansa.

"Anteeksi mitä?"

"Niin, minua olen pitänyt sinusta jo pitkään." Tyrion jatkoi ja kiersi takaisin Miseryn kasvojen eteen. "Etkö ole koskaan huomannut sitä?"

"Valitettavasti en. Olen pahoillani, mutta..."

Miseryn lause jäi kesken, kun Tyrion tuikkasi omat, epävarmat huulensa tytön omia vasten. Misery ei ollut koskaan ajattellut kokevansa ensisuudelmaansa näin. Aivan kuin se olisi varastettu häneltä lupaa kysymättä.

Tyrion yritti varovaisesti avata Miseryn lamaantuneita huulia raolleen, mutta tyttö ei paniikin ja kauhun sekaisten tunteiden keskellä liikahtanut milliäkään. Hän oli kuin kivipatsas, täysin tunteettomasti ja irrallisesti tilanteen ulkopuolella.

Kaksikon väkinäisen suudelman pääsi myös todistamaan kolmas osapuoli, joka oli saapunut huoneen ovelle kaikessa hiljaisuudessa. Ted katsoi hetken aikaa tilannetta, ja päätti sitten poistua paikalta omien johtopäätöstensä saattelemana.

Hän oli potentu huonoa omaatuontoa olematta yhteydessä Miseryyn, ja päättänyt nyt viimein tulla katsomaan tätä vanhaan kotiinsa. Näytti kuitenkin siltä, että Miseryllä ei ollut aikaa tervehtiä vanhaa ystäväänsä.

Ted lampsi pettynein askelin alas rappusia eteiseen, otti takkinsa naulakosta, ja katosi syksyiseen iltaan. Hän ei liiemmin jäännyt tervehtimään talon muita asukkaita, sillä lamaannuttava kipu rinnassa sai hänet miltein oksentamaan. 

"Kunpa olisit jo sokea, säästyisit paljolta." poika jupisi yksinään, ja tunsi pettymyksen karvaan maun kuristavan kurkkuaan. Hän oli luullut jotain, mikä olikin osoittautunut pelkäksi harhakuvitelmaksi. Misery ei koskaan ollut kiinnostunut hänestä ystävänä enempää.

"Mitä ihmettä sinä teet?" Misery pomppasi yhtäkkiä pystyyn tuolilta, ja tyrkkäsi Tyrionin kauemmaksi itsestään.

"En ole missään vaiheessa antanut ymmärtää, että olisin kiinnostunut sinusta enempää kuin ystävänä."

"Olen pahoillani..." Tyrion sepusti nolona, ja painoi käden häpeissään huuliensa eteen. "Näin vain tilaisuuteni tulleen, enkä voinut mitään."

"No nyt voit. Nimittäin poistua." Misery tuikkasi kiukkuisena, ja osoitti pojalle huoneensa ovea. Samassa hän tajusi sen olevan sepposen selällään.

"Kävikö täällä joku?" Hän kysyi Tyrionilta, joka pudisti päätään.

"En minä kuullut ketään."

"Ja saat toivoa että näin myös on. Tuo oli typerin temppu ikinä. Häivy!"

Tyrion luikki nopeasti ulos huoneesta, ja sulki oven perässään. Misery tunsi edelleen olevansa pois toltaltaan pojan yllätyksestä, ja yritti rauhoitella itseään uuden sydänkohtauksen välttämiseksi.

Hän oli aina toivonut ensisuudelmansa tapahtuvan Tedin kanssa. Tai edes jonkun, josta pitäisi todella paljon. Sitä vastoin se oli otettu häneltä lupaa kysymättä, aivan yllättäen.

Misery kiipesi omaan sänkyynsä, ja kääriytyi peiton alle. Hänen ainoa lohtunsa asiassa oli se, ettei kukaan saisi sitä koskaan tietää.

OOOOO

Aika kului tuskastuttavan hitaasti. Päivät matelivat toisensa perään, ja Misery tunsi tylsistyvänsä jatkuvasti enemmän. Hänen huoneessaan tapahtuneen välikohtauksen jälkeen ajatukset olivat ajautuneet takaisin Tediin, josta ei vieläkään ollut kuulunut mitään.

"Hänellä on ilmeisesti aivan liian kiire Yvonnen seurassa." Misery kiukutteli päiväkirjalleen, ja paiskasi sen sitten nurkkaan. 

Kirotun Yvonne.

Yvonne ja Misery olivat nähneet vain muutaman hassun kerran eteisessä. Kohtaaminen oli ollut jokaisella kerralla yhtä jäätävä, ja tytöt sivuuttivat toisensa sanomatta sanaakaan.

Miseryllä olisi kuitenkin ollut paljon sanottavaa, mutta ei auttanut kääntää veistä haavassa.

Yhden viileän eteis-kohtaamisen jälkeen Misery kuitenkin tarttui puhelimeen aikeenaan soittaa Tedille. Poika oli pitänyt hiljaisuutta yllä jo useamman kuukauden ajan puiston tapahtumien jälkeen, ja nyt Miserylle alkoi riittää. Hän näppäili ulkomuistista tutun numeron, ja painoi kuumottavan luurin korvaansa vasten.

"Valitsemanne numero ei ole juuri nyt käytössä."

"Niinpä tietenkin." MIsery puuskahti ja asetti puhelimen takaisin paikoilleen. "Juuri minun tuuriani."

OOOOO

"Hienoa, olet toipunut kohtauksestasi oikein hyvin." Arnold totesi kuukausittaisella kontrollikäynnillä. "Kaikki testit ovat normaalit, ja näytät muutenkin voivan oikein hyvin."

"Miten sen nyt ottaa." Misery mutisi niin hiljaa, ettei mies kuullut. Hän tunsi itsensä ainoastaan alakuloiseksi.

"Ei muuta kuin mukavaa loppupäivää sinulle, ja tavataan taas ensi kuussa." Arnold tarjosi kättään hyvästiksi. Misery tarttui siihen löysin ottein, ja halusi vain päästä pois. Häntä kiinnosti vain päästä nopeasti takaisin kotiin, omaan huoneeseen ja peiton alle piiloon kaikkea. 

Hän hyvästeli Arnoldin ja kiiruhti sitten sairaalan käytävälle nopein askelin.

OOOOO

Seuraavana aamuna Misery tunsi itsensä pirteämmäksi kuin pitkään aikaan. Hän oli nähnyt hyvää unta, ja enteili sen tarkoittavan jotain hyvää tapahtuvan myös omassa elämässään. Ensimmäiset kevätauringon säteet hyväilivät orpokodin talon seiniä, ja tulvivat sisälle huoneisiin. Kaikkialla oli niin ihanan valoisaa ja jotenki kaunista.

Samassa Misery havahtui etäisiin, ruokailuhuoneesta kantautuviin ääniin. Hän hiipi lähemmäksi oviaukkoa kuullakseen keskustelun paremmin.

"Onneksi olkoon teille molemmille! Nämä ovat hienoja uutisia." Anitan ääni kuulosti ilahtuneelta. Misery painatui aivan seinään kiinni, etteivät keskustelijat kuulleet hänen olevan paikalla.

"Koska teillä on muuttopäivä?"

"Ajattelimme, että ensi kuun alussa on hyvä." Misery kuuli yllätyksekseen Yvonnen äänen. Hänen vatsaansa alkoi vääntämään ikävästi.

"Nyt on niin paljon kaikkea järjesteltävää ja pakattavaa, ettemme millään ehdi aikaisemmin."

"Se on totta, parempi ettette kiirehdi turhia." Anita myötäili ja nyökytti päätään.

"Eipä tässä ole muutenkaan kiirehditty. Kauanhan minä jouduin kyselemään, ennen kuin Ted suostui muuttamaan yhteen." Yvonne jatkoi innoissaan, ja tarttui poikaa kädestä. Ted hymyili hänelle hieman vaivaantuneena takaisin.

"En ollut aikaisemmin asiasta niinkään varma, mutta ei minulla ole nyt mitään sitä vastaakaan." poika totesi ääneen, ja sai Miseryn sydämen murenemaan pieniksi palasiksi.

Yvonne ja Ted. Muuttamassa. Yhteiseen asuntoon. Sen oli tarkoitettava, että he seurustelivat nyt virallisesti.

"On niin mukava nähdä nuorta rakkautta." Anita huokaisi. "En olisi koskaan uskonut että löytäisitte toisenne näissä olosuhteissa, mutta olen vilpittömästi onnellinen teidän puolestanne."

"Kiitos paljon. Jos totta puhutaan, niin en minäkään aluksi uskonut tämän onnistuvan. Ted osaa olla niin itsepäinen välillä."

Kolmikko naurahti yhteen ääneen, ja ovenkarmista kiinni pitävä Misery tunsi jalkojensa pettävän allaan.

Hän vaipui seinää pitkin alaspäin, ja lysähti äänettömästi istumaan lattialle. Kyyneleet tuntuivat pursuavan loputtoman tulvana, ja niiden kuumat virrat uursivat jäljet Miseryn poskiin. Hän tunsi sydämensä puristuvan kasaan, ja yritti kaikesta huolimatta pitää itsensä kasassa. Hän ei halunnut, että kukaan ruokahuoneen henkilöistä löytäisi hänet tajuttomana seinän takaa.

Tyttö ei halunnut kuulla enää enempää, vaan nousi hiljaisin askelin paikaltaan, ja kiiruhti takaisin omaan huoneeseensa.

OOOOO

"Kuka siellä?" Spector ärähti kuullessaan koputusta kammion ovelta. Hän oli täysin keskittynyt seuraamaan tämän surkean tytön elämää, ettei suvainnut itseään häirittävän.

Huoneeseen johtava ovi avattiin, ja sisään astui yksi Manalan palvelijoista.

"Olen pahoillani kun häiritsen." Ovella seisova nainen tokaisi, ja kumarsi nöyränä. "Mutta Valtiatar on pyytänyt tavata teidät. Olette olleet täällä jo monta päivää, ja hän haluaa tietää mitä teette."

"Sanokaa hänelle, että tulkoon tänne jos niin paljon kiinnostaa." Spector vastasi, ja tajusi vasta sanojensa jälkeen käyttäytyneensä liian rohkeasti ollakseen edelleen manauksen vallassa.

"Oletteko tosissanne?" Tynks-niminen nainen tokaisi hämmentyneenä. Jopa hänelle tuottaisi vaikeuksia saattaa sellaisia sanoja Valtiattaren korviin suututtamatta tätä.

"Ei, en aivan. Olen vain kiihdyksissä tästä etsinnästä. En millään meinaa löytää Eternityjen kadonnutta jälkeläistä." Spector yritti paikkailla sanomisiaan, ja valehteli naiselle niin sujuvasti niin että itsekin hämmentyi aitoudestaan.

"Sanokaa, että olen kiireinen etsimään Eternityjä. Jos hän haluaa tavata minut, niin hän voi tulla katsomaan minua tänne."

"Hyvä on. Välitän viestisi Valtiattarelle." Tynks kumarsi uudelleen nöyränä, ja poistui sitten huoneesta.

Spector syventyi takaisin altaan puoleen, ja tiesi menettäneensä jopa muutamia viikkoja seuraamansa tytön elämästä. Joskus todellisuuden ja Manalan aikakäsitteiden eroavaisuudet ärsyttivät häntä suunnattomasti.

OOOOO

Misery tuijotti ilmeettömänä eteisessä olevaa laukkukasaa. Hän oli pysynyt poissa näkyvistä viimeiset päivät, kun Yvonne ja Ted olivat ravanneet talossa hakemassa tavaroita. Nyt käsillä oli muuton viimeinen päivä.

"Mitä siinä tuijotat?" Yvonne tokaisi katseltuaan hetken vierestä Miseryä ja puoliksi pakattuja kassejaan. "Tulitko sanomaan hyvästit?"

Misery hätkähti tajuttuaan, ettei ollut yksin. Hän katsoi varovasti Yvonnen puoleen, jonka kasvoilla paistoi omahyväinen hymy.

"Olet siis tainnut viimein tajuta mitä täällä tapahtuu."

"Kuulin uutisista jo kauan sitten." Misery vastasi ilmeettömästi. Hänen kätensä alkoivat hikoilla ja sydän pamppailla kiihkeämmin. Tyttö puri huultaan, ettei sanoisi mitään sopimatonta.

"Etkö ajatellut onnitella?"

"Mistä?"

"Siitä, että minä ja Ted seurustelemme. Muutamme yhteen. Kaikesta."

Misery tunsi kuinka huuli hänen hampaidensa välissä alkoi turvota purennan voimasta. Hän kääntyi lähteäkseen pois tilanteesta, sanomatta enää sanakaan.

"Minä tiedän mitä sinä ajattelet, Misery. Olet aina ollut niin läpinäkyvä. Tiedän, että olit ihastunut Tediin siinä missä minäkin. Mutta jonkunhan on aina hävittävä."

Misery puristi kätensä nyrkkiin, ja mietti sekunnin ajan kääntymistä takaisin entisen ystävänsä puoleen. Hän malttoi kuitenkin mielensä, sillä seuraukset eivät olisi olleet sen lyönnin arvoisia. Hän poistui huoneesta Yvonnen ilkeämielisen naurun saattelemana.

OOOOO

"Miten voit tänään?" Arnold kyseli samalla kun naputteli koneensa näppäimiä. Oli taas kuukausittaisen kontrollikäynnin aika.

"Ihan...hyvin." Misery epäröi sanojaan ja keikutteli itseään tuolilla. "Ei mitään ihmeellistä."

"Entä kotona. Onko kaikki hyvin?" Arnold katsoi alta kulmien tyttöä, ja tarkasteli tätä hetken mietteliäästi. "Näytät aina niin poissaolevalta."

"Ehkä se johtuu siitä että olen väsynyt."

"Mikä sinua väsyttää?"

"Joko testitulokset tulivat? Voinko jo lähteä?" Misery väisti kysymyksen, ja nousi tuoliltaan valmiina lähtöön. Arnold teki samoin pöytänsä takana, ja tutki edelleen Miseryä huolestuneena.

"Odota vielä hetki. Ei sinulla nyt noin kiire voi olla."

Misery yritti väistellä miehen tutkivaa katsetta, ja katseli mielummin seinille ja lattiaan. Arnold halusi kuitenkin katsekontaktin tyttöön, ja nosti tämän päätä itseään kohti.

"Sinä välttelet jotain, Misery. Onko jokin hullusti?"

"Ei, ei ole."

"Tiesithän, että jos joku on hullusti niin voit aina puhua siitä."

"Tiedän kyllä, kiitos." Misery tokaisi, ja Arnold hymyili hänelle.

"Hyvä, anna kun otan yhden numeron tuolta kirjoituspöydältäni. Tanya on todella mukava nainen, joka mielellään kuuntelee jos sinulla on jotain sanottavaa."

Misery irroitti itsensä miehen otteesta, ja katsoi tätä hämmentyneenä.

"Tarkoitatko psykiatria? En minä mitään sellaista tarvitse! Luulin, että sinä haluat tietää jos minulla on ongelmia."

"Misery älä kiihdy noin." Arnold yritti rauhotella. "En tarkoittanut, etteikö minua kiinnosta. En ole vain koulutettu käsittelemään potilaiden ongelmia. Olen vain lääkäri."

"Vain lääkäri...niinpä tietenkin." Misery puuskahti sanat ulos suustaan, ja lampsi sitten suorinta tietä huoneen ovelle. "Ja nyt tämä "vain potilas" lähtee eikä tule enää takaisin. Kerta olen ollut terveenä jo monta kuukautta, en näe tarvettä käydä täällä enää. Kiitos ja hei hei."

Arnodl jäi hämmentyneenä katsomaan käytävää vilettävän Miseryn perään, mutta ei aikonut juosta tätä kiinni. Hän toivoi, ettei Misery saisi uutta kohtausta ollessaan niin kiihdyksissään.

Mies istuutui takaisin pöytänsä ääreen, ja hautoi kädet kasvoihinsa. Hän oli valinnut sanansa väärin, todella väärin. Tietenkin Misery oli hänelle tärkeä, kuin pikkusisko tai ystävä, mutta potilaisiin oli pidettävä hienovarainen etäisyys.

Hetken epäröityään Arnold tarttui kuitenkin puhelimeen, ja soitti orpokotiin Anitalle. Hän halusi naisen varmistavan, että tyttö palaa kotiin kunnossa.

OOOOO

Anita piti huolen, ettei Misery lähtisi muiden mukana elokuviin sinä iltana. Hän halusi ettei tyttö rasittaisi itseään enää enempää kuin päiväiselllä lääkärikäynnillä. 

Ilta kuuden aikaan orpokoti hiljentyi, kun lapset lähtivät ulos Anitan johdattamina. Misery kuunteli hiljaisuudessa sateen ropinaa kattoa vasten, ja tunsi itsensä väsyneeksi. Kaikki päiväinen vouhotus oli vienyt hänen voimansa.

Juuri nukahtamaisillaan tyttö kuuli, kuinka joku soitti ovikelloa. Aluksi hän päätti teeskennellä, ettei olisi kotona ollenkaan, mutta tuli sitten toisiin aatoksiin. Sehän saattoi olla joku lapsista.

Yksinään jupisten tyttö nousi ylös pehmeältä sohvalta ja lampsi väsyneenä eteiseen.

"Noh, mitä unoht ---" Misery jätti lauseensa kesken tajutessaan, kenelle puhui. Hänen  koko olemuksensa jähmettyi, ja sanat takertuivat kurkkuun.

"Mitä sinä täällä teet?"

Ulkoterassilla, vesisateessa, seisoi Ted. Hänen vakavat kasvonsa katselivat MIseryä epäuskoisina hetken aikaa, kunnes ne muuttuivat ilmeettömiksi.

"Tulin hakemaan erään asian, jonka Yvonne unohti."

"Ai." Misery sai sanotuksi, ja siirtyi pois oviaukolta. Ted sivuutti hänet hiljaa, ja suuntasi kohti yläkerrassa ollutta Yvonnen huonessa.

Kesti hetken aikaa, kunnes poika palasi takaisin eteiseen. Misery ei ollut liikahtanut paikaltaan liki ollenkaan, ja yritti keksiä mitä sanoisi. Ted ei kuitenkaan näyttänyt siltä, että aikoisi keskustella mistään.

Tai sanoa yhtään mitään.

Poika painoi päänsä alas ohittaessaan Miseryn portaikon alapäässä, ja käveli suoraan ulko-ovelle. Misery tyrmistyi tästä eleestä, ja päätti viimein sanoa jotain.

"Mikä sinun on? Mitä ikinä olen tehnyt sinulle, että olet noin tunteeton ihminen minua kohtaan? En enää tunne sinua, se Ted joka joskus oli ystäväni, ei käyttäytynyt kuin moukkamainen idiootti!"

Ovenkahvalla ollut Tedin käsi laskeutui kylkeä vasten, ja kesken jäänyt askel pysähtyi. Ted kääntyi Miseryn puoleen kasvot vihaita irvistäen.

"Mitä sinä sanoit minusta?"

"Olet moukkamainen idiootti, joka ei välitä toisten ihmisten tunteista!"

"Miten kehtaat sanoa noin. En ole tehnyt yhtään mitään." Ted puolustautui kärkkäästi.

"Siinä se ongelma on, et tee yhtään mitään. Olet vain, menet vain. Väliäkö muiden tunteilla."

"Tuliko pieneen mieleesikään koskaan, miltä minusta mahtoi tuntua? Kun olimme puistossa, kun Yvonne marssi paikalle?"

"Mitä ihmettä sinä puhut, Misery? Itsehän olit suutelemassa Tyrionin kanssa huoneessasi sinä yhtenä iltana, kun tulin tapaamaan sinua."

"Se ei merkinnyt mitään! Tyrion suorastaan pakotti minut siihen. Ainoa kenestä välitän, olet SINÄ!"

Samassa Misery tajusi, mita oli suustaan päästänyt. Hän nosti kätensä kauhuissaan suunsa eteen, ja katsoi miten Ted reagoisi hänen sanomaansa. Hän toivoi sydämensä pohjasta, ettei poika kuullut mitään.

"Sinä mitä?" Ted toisti totaallisen yllättyneenä. Hän ei ollut koskaan tajunnut, että Miseryllä oli ollut tunteita häntä kohtaan. Kaksikko katsoi toisiaan, molemmat yhtä hämmentyneinä tapahtuneesta.

"Ei voi olla totta." Spector tokaisi ääneen, ja astui kauemmaksi altaan luota. Hän oli yhtä hämmentynyt tytön tunnustuksesta kuin Ted. Päiviä tämän elämää seuraten hän oli kiinnostunut tästä avuttomasta luontokappaleesta entistä enemmän, eikä mielessään halunnut sallia tämän tunteita toisia kohtaan.

Hänhän oli pelatastanut avuttoman tytön hengen. Hän, eikö kukaan muu.

"Mitä et voi uskoa?" Lunan karhea ääni kantautui huoneen ovelta. Nainen oli saapunut paikalle Spectorin huomaamatta, ja seisoi nyt kädet vihaisesti puuskassa häneen päin.

"Miksi et tottele käskyjäni, Spector. Annoin selvän ohjeen tulla tapaamaan minua."

"Alatko niskuroida minua vastaan taas?" Luna ärhenteli lähestyessään allasta ja poikaansa. Spector nosti kätensä puuskaan, ja oli miltein paljastamassa manauksen olevan poissa. Hän malttoi kuitenkin mielensä, ja päätti jatkaa leikkiä vielä hetken pidempää.

"Ei ole kyse niskuroinnista, Valtiatar. Olen vihdoin löytänyt kadonneen Eternityn."

"Hienoa, mutta mikset kertonut tästä minulle aiemmin?"

Se tapahtui vasta juuri äskettäin. Olin päässyt hänen jäljilleen jokin aika sitten, mutta halusin sinut tänne tarkistamaan että se todella on se mitä etsimme."

"Onko hän nainen vai mies?"

"Tyttö, ja hyvin heikko sellainen. Hän saattaa kuolla koska hyvänsä. Mitä jos vain odottaisim --"

"Minä en odota enää ketään. Jos hän on se ketä etsimme, menet ja tuhoat hänet heti. Mitä nopeammin, niin sitä paremmin." Luna vaati Spectorilta, asettaen tämän vaikeaan tilanteeseen. "Joko sinä menet, tai minä."

Spector harkitsi asiaa hetken, ja myöntyi sitten äitinsä käskyyn. Ehkä hän keksisi matkalla tavan kiertää sen.

"Hyvä on , Valtiatar. Lähden matkaan mitä pikimmin."

OOOOO

Sillä aikaa toisessa todellisuudessa Misery alkoi tuntea olonsa sietämättömäksi. Hänen poskiaan kuumotti, vatsaa väänsi ja oli tuntui muutenkin heikolta. Ted oli kuullut hänen tunnustuksensa, ja katsoi nyt häntä hämmentyneenä kuin eksynyt koiranpentu.

"Mikset...mikset koskaan sanonut mitään?"

"Mitä väliä sillä enää on. Asiat ovat jo menneet näin." Misery pudisti päätään, ja yritti päästä vain pois tilanteesta. Ted kuitenkin jatkoi kysymyksillään painostamista, saaden tytön viimein perääntymään paikalta.

"En minä tiedä! Jätä minut nyt rauhaan!"

Misery juoksi Tedin ohiste ulos ovesta, ja kohtasi piiskaavan sateen. Hän tunsi kuinka kylmät pisarat kastelivat sekunneissa hänen kasvon,hiuksensa ja vaatteensa, ja sekoittuivat suolaisiin kyyneliin.

Tedin huudot kuuluivat pian aivan tytön selän takaa. Tämä oli seurannut hänen juoksuaan, ja saavutti jatkuvasti Miseryä. He lähentyivät jatkuvasti tien toisella puolella olevaa puistoa, ja sujahtivat peräkanaan sen portista sisään.

"Sainpas sinut!" Ted totesi huohottaen napatessaan Miseryn kaksin käsin syliinsä. Tyttö yritti pyristellä pakoon, mutta pojan vahvat käsivarret pitivät häntä tiukassa otteessaan.

"Älä viitsi enää karata, lupaathan?" Ted sanoi kysyvästi, ja höllensi otettaan Miserystä. Tämän itkuiset silmät katsoivat suoraan häneen.

"Olet sinäkin mahdoton tapaus." Ted hymähti, ja tarttui kädellään hellästi tytön leuasta. Misery tunnistu tuon otteen, Arnold oli käyttäny sitä samaa halutessaan tytön huomion itseensä.

"Itse olet! Sinusta ei ota selvää mitä haluat. Kiusata minua vai? En kosk --"

Ted vaiensi Miseryn suudelmallaan. Tyttö tunsi kuinka jalat hänen allaan notkahtivat hiukan, ja hän tarttui kaksin käsin kiinni poikaan. Ted luuli sen olevan merkki aivan jostain muusta, ja suuteli tyttöä entistä kiihkeämmin.

Misery tunsi sydämensä lyövän kiihkeämmin kuin ehkä koskaan aiemmin, mutta ei jaksanut tällä hetkellä välittää siitä. Hän halusi tämän hetken kestävän ikuisesti.

Yhtäkkiä kaikki tuntui kuitenkin pyörivän Miseryn ympärillä, kuin nopean karusellin kyydissä. Hänen henkensä salpaantui ja huulet muuttuivat tunnottomaksi. Kädet tärisivät ja jaloista lähti kaikki voima.

Miseryn oli irroittettava otteensa Tedistä saadakseen kunnolla henkeä. Rintaa pisti niin, että tyttö pelkäsi kuolevansa pelkkään tuskaan.

"Mikä hätänä?" Ted kauhistui ja yritti auttaa Miseryä, joka kuitenkin huitaisi hänet kädellään kauemmaksi.

"Koht..kohtaus." tyttö sai sanottua suustaan, ennen kuin kiertyi kaksin kerroin ja kaatui maahan. Ted otti hänet syliinsä ja alkoi kaivella taskujaan.

Hän oli unohtanut kännykkänsä sisälle taloon.

"Koita kestää Misery." Ted huusi ja yritti pitää Miseryn tajuissaan. Tämä ei kuitenkaan enää reagoinut, vaan makasi liikkumattomana pojan käsivarsilla.

"Voi paska. Voi paska. Odota tässä hetki, minä haen apua."

Ted asetti Miseryn varovasti märälle kivetykselle, ja riensi sitten kohti taloa. Hänen adrenaliininsa oli kohonnut tuhanteen, ja paniikki yritti jatkuvasti ottaa valtaa kehosta. Poika yritti tarkaan miettiä, mihin oli kädessään olleen kassin laskenut.

Puhelin olisi siellä.

Samoin Miseryn pelastus.

Kiihkeänä tapahtuneesta ja puolisokeiden silmiensä takia Ted ei huomannut, kuinka tumma auto lähestyi häntä aivan puiston sisäänkäynnin vierellä. Ennen kuin kumpikaan osapuolista ehti reagoida, oli vahinko jo tapahtunut.

Kuului jarrujen kiihkeä narskuntaa kun pyörät lukkiutuivat paniikkijarrutuksen voimasta. Konepeltiin osunut Ted lennähti kumahtaen monen metrin päähän autosta, ja löi päänsä asfalttiin. Hiljalleen märälle kivelle alkoi valua kirkkaanpunaista, kuumaa verta.

Kauempana auton luota kuului ääniä, jotka eivät enää kantautuneet pojan korviin.

Oli niiin kovin hiljaista.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Elämä nuortenkodissa oli leppoisaa, ja päivät etenivät yksi kerrallaan. Miseryllä kesti oman aikansa sopeutua värikkääseen lapsikatraaseen, josta muutama hänen lisäksi oli erityistarpeita. Esimerkiksi liikavilkas Rex, autismiin taipuvainen Lila sekä taloon uusimpana asutettu, silmäpohjan rappeuman omaava Ted tarvitsivat ohjaajien huomiota muita enemmän.

Miseryn huonetoveri Yvonne sekä muutama muu lapsista oli puolestaan sijoitettu täysistä kunnan lastenkodeista pitkäaikaissairaiden keskuuteen, sillä he eivät enää mahtuneet muualle. Sijaisperheiden jatkuva haku oli päällä, mutta kukaan kaupungin sisältä tai sen lähettyviltä ei tarjoutunut ottamaan itselleen edes täysin terveitä lapsia sijaisperheeseen.

Jatkuva huolen painama ryppy Anitan otsalla kertoi äänettömästi sen, ettei tilanne ollut mieluinen. Hän ei kuitenkaan maininnut asiasta lapsille, vaan yritti tiukoista budjeteista huolimatta tarjota heille talossa kaiken tarpeellisen.

OOOOO

Misery ponkaisi ylös vuoteestaan ja sytytti yöpöydän valon. Hän oli nähnyt taas samaa levotonta unta naisesta, joka laski hänet pimeyden keskelle ja sulki oven perässään. Hiki virtasi pitkin otsaa, ja sydän kävi ylikierroksilla.

Tyttö yritti rauhoitella itseään, ja tuijotti sikeästi nukkuvan Yvonnen takaraivoa tovin verran. Hän ei ollut vieläkään tottunut siihen hiljaisuuteen, joka talossa yöaikaan vallitsi. Sairaalassa hengityskone ja sydänkäyrän tarkkailija piipittivät yötä päivää, mutta täällä kaikki oli toisin. Ehkä siksi levottomat unet ja rauhattomuus herättivätkin hänet joka aamu ennen auringonnousua.

Saadakseen muuta ajateltavaa, Misery hiipi hiljaa kirjahyllyn luokse ja vetäisi hiirenkorvilla olevan kirjan esiin. Hän istuutui pehmeälle, limenvihreälle sohvalle ja avasi valitsemansa kirjan viimeisimmän hiirenkorvan kohdalta.

Lukeminen oli Miserylle edelleen pienimuotoinen haaste, sillä hän ei ollut sairaalavuosinaan pystynyt kunnolla opiskelemaan. Nyt nuorisotalossa vietettyjen kuukausien aikana hän pääsi osallistumaan paikallisen koulun oppitunneille niinä päivinä, kun tunsi olonsa paremmaksi. Niinä päivinä Misery tunsikin itsensä miltein normaaliksi lapseksi.

Kellon osoittaessa ajan olevan oikea, Misery sulki kirjansa ja kipitti herättämään aamu-unisen Yvonnen. Hän itse puki jo valmiiksi valitsemansa vaatekerran ylleen, ja kiiruhti alakertaan paahtoleipien ja tuoremehun tuoksun houkuttelemana.

Väsymys painoi silmäkulmia enemmän kuin sairaala-aikana, sillä tyttö ei ollut tottunut rasittamaan itseään fyysisesti niin paljon kuin nykyisin. Jopa portaita noustessaan tai laskeutuessaan joutui keskittymään täysivaltaisesti, ettei pulssi nousisi liian korkeaksi. Yleensä se johti pahaan oloon ja jopa lisähapen tarpeeseen, sekä pilasi koko kuluvan päivän toipumisen takia.

Ruokahuoneeseen olivat jo ehtineet kaikki nälkäisimmät lapset, jotka malttamattomina odottivat viimeisiä pöytään. Anita ja Elise pitivät huolen, että koko talon asukkaat nauttivat aamiaisen ja illallisen samaan aikaan.

”Huomenta Misery.” Anita visersi iloisesti pöydän päästä. ”Ota itsellesi keittiöstä pala piirakkaa. Meillä on tänään Alyssan nimipäivät.”

Misery nyökkäsi hymyillen, ja suuntasi askeleensa tilanjakajan toiselle puolelle keittiöön. Hän löysi pöytätasolta höyryävän lämpimät piirakat, ja valitsi herkullisimman näköisen lautaselleen.

Voisiko aamu enää paremmin alkaa?

Oli ilmeisesti kuitenkin liian aikaista sanoa mitään…

”HUGA-BUGA-BUU!” kuului yllättävä, kovaääninen huudahdus aivan Miseryn selän takaa. Tyttö pudotti lautasensa säikähtäneenä käsistään ja se pirstoutui kilisten pitkin lattiaa.

Misery tunsi, kuinka pulssi nousi vaarallisen korkeisiin lukemiin, ja kääntyi pelästyttäjänsä puoleen.

”Senkin tyhmä!” Hän kiljui vapisevana kuin haavanlehti, ja yritti kaikin voimin estää pyörryttävää tunnetta valtaamasta itseään. ”Miksi sinä noin teit?”

Hetken aikaa omalle hauskanpidolleen naureskellut poika vaikeni äkisti.

”Mitä, etkö sinä ollutkaan Tyrion?”

”Senkin sokea sammakko!” Paikalle rynnännyt Yvonne puuskahti vihaisesti, ja heristi nyrkkiään hämmentyneen pojan edessä. ”Luulisi sun tietävän, Ted, ettei Miseryä saa pelästyttää!”

”Mä..olen pahoillani…” Ted änkytti, ja perääntyi uhkaavasti viuhtovan tytön luota.

”En…en tosiaan nähnyt kunnolla..” hän jatkoi, ja yritti selitellä tapahtunutta.

”Kyllä mä sen tiedän, että sä oot miltein sokea kuin lepakko. Mutta et siltikään sais pelästyttää toisia tuolla tavalla. Mene tiehesi siitä kuin olisit jo!”

Yvonnen komennus tehosi Tediin paremmin kuin hyvin, ja poika kompuroi tyttöjen luota liukkain askelin. Ruokahuoneen puolella istuva Anitakin oli havahtunut keittiön tapahtumiin, ja tallusti siivouskomerolle etsimään rikkaharjaa päätään pudistellen.

”Ei hätää, kaikki on ihan hyvin.” Yvonne lohdutti Miseryä, ja otti tämän vapisevan kehon tiukkaan syleilyynsä. ”Lupaan, ettei Ted enää koskaan kiusaa sua.”

”Kiitos..” Misery niiskaisi itkunsa joukosta. Hän tunsi kuinka kädet vapisivat edelleen säikähdyksen aiheuttamasta jälkishokista, ja yritti tasata hengitystään.

Oli lähellä, ettei hänen päivänsä kääntynyt vielä huonommaksi.

OOOOO

Sattuneen välikohtauksen jälkeen Misery oli alkanut vainoharhaisesti tuijottamaan selkänsä taakse, ja kiersi anteeksipyytelevän Tedin kaukaa. Hän oli tälle edelleen vihainen, vaikka osittain ymmärsi säikäyttämisen olleen osoitettu väärälle henkilölle.

Iltapäivisin, kun muut lapset perehtyivät läksyihinsä tai televisiosta tuleviin lastenohjelmiin, kätkeytyi Misery omiin oloihinsa talon puuhahuoneeseen. Hän piti kovasti maalaamisesta ja kaikenlaisesta käsillä tekemisestä, ja piirtelikin päivät pitkät erilaisia kuvia ja kuvioita tehden.

”Kop kop, saanko häiritä?” kuului kaksi napakkaa kolausta ovensuusta, ja ennen kuin Misery ehti vastaamaan, oli Ted jo astunut sisään.

”Ai, säkö se oletkin.” taaksensa vilkaissut tyttö huokaisi, ja laski pensselin alas kädestään. Juuri viimeiseksi hän olisi halunnut keskustella Tedin kanssa.

”Tiedän että sä vihoittelet edelleen, mutta mä haluan pyytää vielä anteeksi.” Ted totesi, ja tavoitteli Miseryn katsetta.

”Mä tiedän kyllä...mutta..” Misery aloitti, ja yritti keksiä miten jatkaisi lausettaan. Mitään järkevää syytä hänen käytökselleen ei kuitenkaan tullut mieleen.

”Voitaisiinko me olla ihan kavereita? Lupaan yrittää katsoa eteeni hieman tarkemmin.”

Miseryä huvitti Tedin harhaileva katse, joka yritti kuumeisesti löytää hänen omaansa. Pojan jäänsiniset silmät eivät olleet vanhemmilta peritty hieno geenipoikkeama, vaan silkkaa verkkokalvon rappeutumista.

”Hyvä on.” tyttö nyökkäsi, ja nosti suupielensä pienimuotoiseen hymyyn.

Ted tuskin edes huomasi sitä.

”Tosi kiva.” Ted tokaisi lyhyesti, ja porasi yhtäkkiä katseensa suoraan Miseryn silmiin. Tyttö häkeltyi hieman äkillisestä tuijotuksesta, ja tunsi kuinka puna levisi poskille.

Molemmat pyörittelivät hetken aikaa sormiaan osaamatta sanoa mitään, kunnes huoneen ovi pamahti kuuluvasti auki.

”MISERY, MISERY! ARVAA MITÄ ME – ” huoneeseen pöllähtänyt Yvonne huudahti riemastuneena, ja vaikeni saman tien huomattuaan kenelle puhui. Oven suussa seissyt Ted perääntyi pari askelta Miseryn viereltä, ja näytti vaivaantuneelta.

Ilmeisestikin tytön viimekertainen läksytys oli edelleen hänellä tuoreena muistissa.

”Ai, mitä toi täällä tekee?” Yvonne tokaisi Miserylle vilkaisten Tedin suuntaan olkansa yli. Miserystä tuntui pahalta, miten hänen ystävänsä vähätteli poikaa.

”Ted tuli pyytämään anteeksi.” hän vastasi hivenen loukkaantuneena, mutta Yvonne ei selvästi tajunnut sitä.

”No sepä kiva.”

”Joka tapauksessa, olin kertomassa että me lähdetään kaikki…ELOKUVIIN!”

”Elokuviin?” Misery toisti sanan ääneen, ja näytti epäröivältä. Hän ei ollut koskaan ollut elokuvissa, sillä niiden yhtäkkiset ja jännittävät kohtaukset olivat hänelle liikaa.

”Niin, kai sä nyt tulet mukaan?” Yvonne yllytti ystäväänsä, joka pudisti kuitenkin päätään.

”En..en mä pysty.”

”No ei sitten.” Yvonne tokaisi turhautuneena, kun asiat eivät menneetkään hänen suunnitelmiensa mukaan. ”Entä sä, myyrä? Näetkö jotain sieltä lasiesi takaa?”

”Kyllä…kyllähän mä…” Ted änkytti hämmentyneenä, ja korjasi hieman lasiensa asentoa. ”Kaipa mä voisin..”

”No niin, hyvä! Tule sitten, Anita odottaa meitä alakerrassa.”

Misery tunsi leukansa loksahtavan auki hämmästyksestä. Hän oli kyllä tottunut Yvonnen temperamenttiseen ja suorasukaiseen käytökseen, mutta joskus tyttö ei vain tajunnut omaa toimintaansa. Viimeisen kahden minuutin sisällä hän oli onnistunut ensin haukkumaan Tedin, sitten vähättelemään Miseryä ja lopuksi pakottanut Tedin mukaansa elokuviin vaikka ei edes välittänyt tästä enempää kuin poikien pikkuautoista. Ärsyynnys kalvasi Miseryn mieltä, ja hän puristi kädellä rannettaan purkaakseen sitä muilta huomaamattomasti.

”Hei sitten.” Yvonne tokaisi pikaisesti raahatessaan Tediä mukanaan ulos huoneesta ennen kuin kukaan ehti sanoa enempää.

Ovi heidän takanaan pamahti samalla voimalla kiinni kun oli avautunutkin, ja Miseryn teki mieli heittää sitä maalipurkilla suutuspäissään. Hän kuitenkin rauhoittui tuntiessaan alkavan huimauksen, ja yritti lepytellä itseään. Yvonne ei ollut kiukun arvoinen, ei hän oikeasti ollut ilkeä ihminen. Kaikista eniten tilanteessa harmitti se, että Misery jäi taas kerran muille normaalin arjen ulkopuolelle.

OOOOO

Loppuilta tuntui ikuisuuden pituiselta. Misery istui oman huoneensa lattialla, ja tuijotti matossa olevia nukkapaloja. Työpöydällä oleva kello kiri aikaa eteenpäin sekunti sekunnilta, mutta sekin tuntui siitä huolimatta jymähtäneen paikalleen.

Alakerrasta kantautui Maxin ja muutaman muun lapsen äänet heidän leikkiessään. Suurin osa nuoremmista lapsista oli liian pieniä elokuviin, ja Maxin tarkkaavaisuushäiriö ei myöskään sopinut monituntisen elokuvan tiiviiseen katseluun.

Jossain vaiheessa Misery havahtui omista ajatuksistaan, kun Yvonne paukkuvat askeleet kantautuivat pitkin rappusia ja käytävää heidän huoneensa ovelle. Innokas tyttö oli heti kertomassa kaikki illan kohokohdat ja elokuvan juonen, kunnes hän tajusi ystävänsä murheen.

”Älä sure, ei se ollut niin erikoista kuin luulet.” Yvonne yritti lohduttaa, ja kietoi kätensä Miseryn ympärille.

”Mutta kun en ole koskaan päässyt mukaan.”

”Kyllä sä pääset vielä joku päivä, olen varma siitä.”

”Mutta mä tunnen itseni niin ulkopuoliseksi kaikesta. Vihaan olla sairas!” Misery tuskasteli tuijottaessaan intensiivisesti lattiaa. Hän tunsi kuinka kuumat kyyneleet puskivat esille silmäkulmista.

”Ajattele kuitenkin, voisit olla vielä sairaampikin. Pystyt silti tekemään kaikenlaisia juttuja sydänviasta huolimatta.”

”Niin, oot kyllä oikeassa…”

”Hyvä, niin olenkin! ”Yvonne hihkaisi ja pomppasi salamana pystyyn. ”Ja nyt lopetat ton surkuttelun ja tulet alakertaan. Me tuotiin sinulle popcornia ja limpparia.”

OOOOO

Puuhahuoneessa tehdyn sovinnon jälkeen Misery ja Ted uskaltautuivat tutustumaan toisiinsa paremmin, ja huomasivat viihtyvänsä toistensa seurassa. Ted oli tyttöä pari vuotta vanhempi, jo pian 14-vuotias teinin alku. Hänen synnynnäinen silmänpohjan rappeuma aiheutti heikkonäköisyyttä, joka loppujen lopuksi johtaisi hänellä sokeutumiseen. Yleisesti sairaus ilmeni vasta myöhemmällä iällä, mutta geenivirheiden takia poika sai sen jo heti syntymästään.

Miseryn veljeillessä Tedin kanssa, oli Yvonne tuntenut asemansa uhatuksi. Hän oli luonteeltaan hyvin omistava, ja tunsi Tedin tulevan itsensä ja Miseryn ystävyyden väliin. Siksi useimmiten kaksikon leikkiessä keskenään hän tuppautui seuraan.

Misery ei koskaan sanonut suoraan, että häntä vaivasi Yvonnen jatkuva kyttääminen ja puuttuminen hänelle kuulumattomiin asioihin. Ehkä hän hyväksyi tämän toiminnan sillä verukkeella, ettei nuortenkodissa ollut oikein enää muita heidän ikäisiään. Ainoastaan Tyrion ja Max, jotka viihtyivät mieluummin omissa oloissaan.

Erityisesti kateuden pistos tuntui kaihertavan Miseryä niinä päivinä, kun hän joutui jäämään kotiin huonovointisuutensa takia. Vaikka Ted näytti niinä päivinä harmittelevan hänen puolestaan, oli Yvonne päinvastoin tavallista iloisempi.

Toisinaan Misery oli näkevinään, kuinka tyttö kietoi oman kätensä omistavasti Tedin käsivarren ympärille ja käski tätä kävelemään kanssaan.

Ajan kanssa kaksinkeskeiset leikkituokiot Tedin kanssa olivat enää historiaa, sillä heistä oli Yvonnen kanssa tullut ilman kenenkään hyväksyntää ”kolmen kopla”. Minne ikinä Misery menikään, Yvonne seurasi haukan lailla hänen kannoillaan. Hän naureskeli teennäisen iloisesti Tedin jutuille, ja istuutui aina aivan tähän kiinni.

Misery ei enää keksinyt mitään, mikä tytössä ei häntä ärsyttäisi.

Vaikka hän ei paljoa ihastumisesta tai muusta poikiin liittyvistä asioista vielä 15-vuotiaanakaan välittänyt, oli Yvonnen toiminta alkanut herättämään hänessä mustasukkaisuuden piirteitä.

Millä oikeudella tämä sai istua aivan Tedissä kiinni? Tai pitää käsivarresta? Tai nauraa hänen vitseilleen?

Ja mikä pahinta, eräänä päivänä Yvonne pudottikin sen kauan pelätyn pommin hänen päälleen.

”Mä taidan olla ihastunut Tediin.”

Niillä sanoilla tyttö oli saanut Miseryn koko pakan sekaisin. Hän makasi sinä iltana liikkumattomana sängyllään, ja yritti nieleskellä pahaa oloaan.

Oliko se sitten niin, että hänkin oli ihastunut Tediin?

Vai pelkkää itsekästä omistuksenhalua omaa ystävää kohtaan?

Olipa se kumpaa hyvänsä, mutta hänen sydämensä tuntui repeytyvän kahtia.

OOOOO

Misery tarkasteli itseään kriittisesti peilistä muutamaa kuukautta myöhemmin. Tänään olisi tiedossa tärkeä päivä, sillä kauan odotetut tuplasynttärit olivat koittaneet. Misery ja Yvonne olivat syntyneet miltein saman viikon sisällä, joten useimmiten he joutuivat jakamaan syntymäpäivänsä lastenkodin budjettien takia. Kaiken lisäksi 16-vuotissyntymäpäivä oli merkittävä ja hieman pelottavakin virstanpylväs, sillä sen jälkeen heidän täytyisi alkaa valmistautumaan oman elämän ja asunnon hankkimiseen.

Misery olikin päässyt töihin lähikirjaston avustajaksi, ja kuskasi päivittäin kirjoja palautuslaatikosta takaisin hyllyihin omille paikoilleen. Yvonne puolestaan oli tuntityöntekijänä ostoskeskuksen WearIt -vaatekaupassa, ja saikin henkilökunta-alennuksillaan hankittua heille molemmille viimeisimpää huutoa olevia vaatteita.

Mitä tuli heidän muuhun arkeensa, oli pahin mustasukkaisuuskausi laantunut sen tiedon myötä kun Ted muutti omaan vuokra-asuntoonsa muutaman kilometrin päähän paria viikkoa sen jälkeen kun Yvonne paljasti ystävälleen ihastuneensa tähän. He molemmat olivat olleet pahoillaan pojan lähdöstä, mutta tämä onneksi vieraili usein nuortenkodissa tapaamassa ystäviään.

Lisäksi nuortenkodissa oli tehty täysremontti ”asukasvaihdosten” johdosta, sillä yhä nuoremmat erityistarpeita vaativat lapset saapuivat Anitan hoidettavaksi vanhempien nuorien muuttaessa pois. Tytöt olivat auttaneet remontissa niin täyspäiväisesti, ettei haikailu Tedin perään tullut edes illalla mieleen uupumuksen takia.

”Oletko valmis?” Yvonne kiersi kärsimättömästi kehää huoneen toisella laidalla, ja selvästi odotti näkevänsä taas salaisen ihastuksensa. Misery ei ollut hellinnyt kertoa omista tunteistaan ystävälleen tai yhtään kenellekään, ja yrittikin esittää normaalia. Silti hän piti Yvonnea nykyisin enemmän kilpasisarenaan kuin ystävänään, ja yritti toppuutella tätä tekemään siirtojaan pojan suhteen.

”Olen valmis.” Misery nyökkäsi, ja oikoi vielä ruusu-kuvioisen hameensa helmoja.

”Tästä päivästä tulee niin mahtava! Olen jo keksinyt kaikkea kivaa tekemistä meille!”Yvonne ilakoi, ja alkoi selittää suunnitelmiaan samalla kuin riuhtoi Miseryn käsipuolessaan ulos huoneesta. ”Ensin me syömme, sitten mennään puistoon ja sitten – ”

Puolet tytön puheesta meni täysin ohi Miseryltä, joka suunnitteli aivan muunlaisia asioita mielessään. Tänään oli nimittäin se päivä, jolloin hän muuttaisi viimein elämänsä suunnan: hän kertoisi Tedille tunteistaan.

OOOOO

Alakerrassa oli jo kokoonnuttu pöydän äärelle, kun Misery ja Yvonne laskeutuivat alas portaita. Anita istui tavalliseen tapaansa pöydän päässä, ja luotsasi katseellaan olohuoneessa temmeltäviä pienokaisia. Koska asukasmäärä oli kasvanut vuosien varrella entisestään, eivät kaikki mahtuneet saman pöydän ääreen. Siispä vain kaikki vanhimmat ja nuorimmat lapset saivat istumapaikan herkkujen ääreltä.

”Siltähän ne meidän kaksi kaunotarta saapuvatkin.” Anita huokaisi ihastellen, ja katseli hymysuin kumpaakin tyttöä. He olivat viettäneet monia vuosia yhdessä, joten tytöt tuntuivat jo melkein naisen omilta.

”Olette jo kasvaneet niin isoiksi. Ja kohta joudun jo luopumaan teistä.” nainen voivotteli kohtaloaan ja huokaisi syvään. ”Mutta ei murehdita sitä nyt, sillä meillä on juhlan aihetta! Eiköhän kaikki lauleta onnittelulaulu Miserylle ja Yvonnelle.”

Ja niin koko pöytäseurue nuorimpia osanottajia lukuun ottamatta puhkesivat yhtenäiseen onnittelulauluun.

Naposteltavien aikana Yvonne otti keskustelun haltuunsa, ja selosti muille laatimansa iltapäivän ohjelman. Tytön vieressä istuva, nyt jo 18-vuotias Ted, kuunteli muiden tavoin puoli-innostuneena tämän suunnitelmia, ja pyöritteli välillä silmiään loputtomalle puhetulvalle.

Misery ei pystynyt pidättelemään itseään, vaan tirskahti ääneen pojan reaktiolle.

Samassa Tedin katse kohdistui suoraan häneen, vaikka oikeasti tyttö varmasti vain kuvitteli. Pojan näkö oli heikentynyt entisestään, joten hänen harhaileva katseensa saattoi vain sattumalta suuntautua oikeaan suuntaan.

Kuitenkin, kaikista epäilyistä huolimatta, Ted levitti kasvoilleen lempeän hymyn. Miseryn sydän jätti samassa yhden lyönnin välistä.

OOOOO

Keittiössä vietetyn juhlallisuuksien jälkeen vanhempi nuoriso siirtyi pihamaalle odottamaan Yvonnea. Misery nojaili levottomana talonkulmaan, ja vilkuili kauempana portailla istuvan Tyrionin puoleen. Niin kauan kuin poika istuisi sijoillaan, ei hänellä olisi mahdollisuutta puhua Tedin kanssa kahden kesken.

”No, miltäs tuntuu täyttää vuosia. Jännittääkö tuleva?” Ted avasi keskustelun heiluttuaan hetken paikallaan. Misery siirsi katseensa Tyrionin puolesta, ja tajusi näyttäneensä varmasti idiootilta tuijottaessaan tätä herkeämättä.

”Ehm…ei vielä. Varmasti sekin hetki ehtii tulemaan.”

”Niin, aluksi oli melkoisen jännää jäädä asumaan yksin täällä vietettyjen vuosien jälkeen. Mutta siihen tottuu kyllä.”

”Niin varmaan, ja ainahan on mahdollisuus nähdä vanhoja tuttuja..” Misery pyöritteli kengänkärjellään pihakivetyksen välistä puskevaa voikukkaa.

”Siitä puheenollen, minun lähelläni on muutama vuokra-asunto vapaana jos –”

”Sehän on mahtavaa!” Ovesta yhtäkkiä pamahtanut Yvonne keskeytti kaksikon keskustelun. ”Minä olinkin miettinyt muuttavani jonnekin sinne lähistölle. Se puoli kaupunkia on niin ihanaa seutua.”

Ja varmasti siellä asuu ihana ihminenkin – Misery käräytti itsensä ajattelemasta. Hän ei voinut mitään sille, että nälvi Yvonnen sanomisia nykyisin jatkuvasti mielessään.

”Niin, aivan..” Ted mutisi vaivaantuneena, ja laski niskaa hieroneen kätensä levottomana alas.

”Voitkin kertoa minulle lisää matkalla puistoon. Cirsten odottaa meitä jo siellä.”

Ja niin nuorisojoukko asteli Yvonnen marssitahdin mukaan kohti tien toisella puolella olevaa puistoa, ja Misery arvelii Tedin kiroavan mielessään huonoa ajoitustaan avata suunsa.

OOOOO

Yvonnen työkaveri Cirsten oli kattanut kauniin picnicin puiston puiden suojaan. Nuorisojoukko istuutui tiiviiseen kehään viltille asetettujen herkkujen eteen, ja tunsivat olonsa ähkyiksi jo pelkästä katsomisesta. Anita oli pitänyt huolen, ettei hurvittelemaan lähdettäisi tyhjin vatsoin, ja nyt olisi tarjolla lisää mussutettavaa.

Misery tuijotti happamana muiden huomaamatta Yvonnea, joka änkesi istumaan tapansa mukaan aivan Tedin rinnalle. Poika ei näyttänyt edelleenkään lämpenevän tälle tavalle, vaan Miseryn onneksi nosti jalkaansa puolihuolimattomasti kauemmaksi.

Jokaisen naposteltua puoliväkisin jotain tarjolla olevista antimista, oli Yvonne jo ehtinyt kehittelemään seurueelle seuraavan ohjelmanumeron.

”Tiedättekö mitä, mehän voisimme leikkiä etsivä löytää-peliä.”

Omasta ideastaan innostunut tyttö pakotti muut nousemaan ylös paikaltaan, ja valitsemaan ensimmäisen etsijän.

”Ääh, älä viitsi Yvo. Ei kukaan meidän ikäinen enää jaksa leikkiä piilosta.” Ted älähti, ja oikoi istumisesta jäykistyneitä lihaksiaan.

”Mutta tänään on minun syntymäpäiväni, joten minä saan päättää.”

”Itse asiassa nämä ovat sinun ja MISERYN syntymäpäivät.” Ted tokaisi korjaavasti, ja sai Miseryn hymyilemään sisäisesti. Hän oli juuri ajatellut samaa ääneti.

”Niin…mutta minun syntymäpäiväni ovat oikeasti huomenna, ja Miseryn olivat jo viime viikon puolella. Joten periaatteessa nämä ovat enemmän minun.” Yvonne perusteli, ja osoitti sitten Tyrionia. ”Tyrion, sinä saat luvan olla ensimmäinen etsijä.”

”Onko ihan pakko?” Poika harasi vastaan, mutta tytöltä tuiman katseen. ”Okei, okei. Mutta jos en löydä teitä nopeasti, niin lopetan etsimisen.”

Yvonne käskytti Tyrionin läheisen puun luokse, ja poika lähti laskemaan numeroita hitaasti kohti 50:ntä. Hän vaikutti rooliinsa yhtä innottomalta, kuin muut koko leikkiin. Mutta kun Yvonne käskee, silloin muut seuraavat. Misery oli tottunut siihen jo kyllästymiseen asti, mutta niin kauan kun he asuivat samassa huoneessa tytön kanssa, oli parempi pitää edes jonkinlaiset välit.

Puisto ei ollut kovinkaan suuri, eivätkä sen pensaat ja kukkulat tarjonneet moniakaan piilopaikkoja. Misery yritti tosissaan etsiä itselleen jonkin suojan, vaikka halajaisikin löydettäväksi ensimmäisten joukossa. Mitä nopeammin leikki olisi ohi, sitä paremmat mahdollisuudet hänellä olisi keskustella Tedin kanssa.

”Oletko se sinä, Misery?” hengästynyt ääni kysäisi yhtäkkiä aivan tytön vierellä. Misery oli ottaa harha-askelen korkokengillään huomattuaan, että Ted oli ilmestynyt jostain hänen vierelleen.

”Mitä…miten sinä siihen ilmestyit?”

”Huomasin tuolta kauempaa punaiset hiuksesi ja kirin hieman välimatkaa. Ajattelin, että seuraamalla jotakuta toista törmään pienemmällä todennäköisyydellä kaikkeen eteeni sattuvaan.”

”Haha, vai niin. Mutta saat löytää oman piilosi!” Misery kiusoitteli ja toivoi, ettei poika huomaisi hänen punehtuneita poskipäitään.

Tedin jäädessä huohottaen jälkeen, Misery kirmasi läheisen puun taakse piiloon. Hän ajatteli pojan seuraavan perässään, ja näin hän pystyisi muiden katseelta suojassa sanomaan sanottavansa. Sydän pamppaili levottomasti sekä äskeisen urheilusuorituksen, kuin vallitsevan jännityksenkin takia.

”Missä sinä olet?” kuului Tedin kysyvä ääni puun takana olevalta aukealta. Ilmeisesti poika oli kadottanut hänet näköpiiristään.

”Olen täällä!” tyttö huudahti, ja kurkisti puun takaa hitaasti lähenevää Tediä. Enää muutama askel, ja hän olisi siinä aivan vierellä. Misery tunsi kuinka kädet ja jalat vapisivat heikotuksesta.

Askel. Toinen. Kolmas. Ted oli jo aivan puun toisella puolella…

…kunnes suunnitelma meni pahasti pieleen.

”Ted, mitä sinä täällä harhailet?” Paikalle tupsahtanut Yvonne tokaisi pojan takana. ”Oletko eksynyt?”

”En, yritin vain…etsiä piiloa.” poika vastasi kangerrellen, eikä maininnut mitään Miseryn läsnäolosta. Ehkä hänkin ajatteli, ette Yvonnelle kannattanut kertoa kaikkea.

”Niin minäkin, kunnes tylsistyin sopivan etsimiseen ja lähdin vuorostani etsimään sinua.”Yvonne totesi, ja sai Tedin hämilleen:

”Minua?”

”Niin. Minulla on ollut sinulle jo pitkän aikaa jotain kerrottavaa.”

Misery nielaisi ääneti puun takana, ja puristi käsiään hermostuneena yhteen.

”Ai…eikö se voisi odottaa siihen kunnes meidät on löydetty?”

”Ei, ei se voi. Olen odottanut jo tarpeeksi tätä tilaisuutta.”

”Hmhm….vai niin…”Ted kiemurteli epämieluisassa tilanteessa kuin mato koukussa. ”No mitä asiasi koskee?”

”Se koskee sinua. Ja minua. Ted, olen ollut ihastunut sinuun jo pidemmän aikaa.”

Miserystä tuntui, että hänen jalkansa romahtaisivat alta aivan niillä sekunneilla.

Hän oli ollut auttamattoman hidas siirrossaan, ja nyt Yvonne oli ehtinyt pamauttamaan oman uutisensa ensimmäisenä. Valtava oksetuksen ja inhon tunne nousi Miseryn kurkkuun, ja hänen teki mieli astua esiin piilostaan ja huutaa omat tunteensa julki.

Kaikista pahinta tilanteessa oli se, että hän joutuisi nyt siinä haluamattaan kuulemaan, mitä Ted aikoisi vastata. Vatsassa väänsi niin, kuin joku olisi kiertänyt sen umpisolmulle.

”No? Mitä sinulla on sanottavanasi siihen?” Yvonnen äänestä hehkui lievä hermostus, kun Ted oli pysynyt tovin hiljaa. Hän ei selvästikään osannut sanoa mitään.

”Minä tuota…” poika yritti aloittaa lauseensa, ja peruutti pari askelta kohti puunrunkoa. Yvonne seurasi häntä perässä kuin painostava sadepilvi. ”Minä…en oikein tiedä.”

”No ehkä tämä saa sinut ajattelemaan selkeämmin!” tyttö tokaisi tomerana, ja nappasi Tedin kauluksesta kiinni.

Misery arvasi kiusallisen pitkän hiljaisuuden tarkoittavan vain yhtä asiaa. Yvonne oli riuhtaissut pojan itseään vasten, ja suudellut tätä suoraan suulle. Vaikka se tuskin oli Tedin ensimmäinen kerta hänen elämänsä aikana, Miserystä tuntui silti sanoinkuvaamattoman pahalta.

Hänen piti olla tuolla kertomassa ihastuksestaan.

Hänen se piti päästä varastamaan pojan suudelma.

Hänen. Ei Yvonnen.

”Oletko jo päättänyt mitä sanot? Piditkö siitä?” Yvonne tivasi heti erkaannuttuaan pojasta.

”Olihan se ihan…mutten ole koskaan ajatellut, että…” Ted haki oikeita sanoja, mutta ilmeisesti tyttö oli jo päättänyt mitä kuuli.

”Ihanaa, että tunnet samoin. Mennään takaisin etsimään Tyrion ja muut. Minusta tämä piiloleikki voisi jo loppua.”

Yvonne käski poikaa seuraamaan itseään, mutta tämä sanoi tulevansa perästä aivan hetken kuluttua.

Yvonnen kadottua näkyvistä Ted kääntyi puun puoleen, jonka takana Misery oli vielä äskettäin ollut.

”Misery? Oletko vielä siellä?” Ted huhuili paikaltaan, muttei ottanut askeltakaan lähemmäksi. Hän ei oikein tiennyt, miten tyttö reagoisi äskeisiin tapahtumiin.

”Misery, ole kiltti ja vastaa.”

Mutta mitään ei kuulunut. Ted seisoi hetken hiljaa paikallaan ja pudisti päätään turhautuneena. Hän kääntyi kannoillaan ja lähti hitaasti kävelemään kohti suihkulähdettä ja picnic-paikkaa.

Samaan aikaan Misery lysähti voimattomana maahan, ja tunsi kuinka lihakset tärisivät kuin hypotermian tai paniikin seurauksena. Hänen siniset silmänsä täyttyivät suurista suolaisista kyynelistä, jotka kirvelivät ja valuivat alas poskia.

Misery tunsi, kuinka äkillinen huimaus salpasi hengen ja pisti rintakehää kuin veitsenterä. Maailma ympärillä alkoi pyöriä vinhasti kuin villiintynyt karuselliajelu. Tyttö yritti saada kuriin hurjasti takovaa pulssiansa, mutta päätti lopulta vain luovuttaa ja maata maassa odottamassa loppua.

Mitä hän enää välittäisi, kun kaikki toivo oli menetetty?

OOOOO

Spector puristi käsiään sinisen hehkun täyttämän altaan reunaan, ja katsoi ilmeettömänä sen keskeltä heijastuvaa kuvaa. Haaleassa valossa hän näki nurmikolla heikosti hengittävän hahmon, jonka rintakehä juuri ja juuri nousi.

Manalan perijä oli seurannut nyt muutamia päiviä tuon tuntemattoman, altaan hehkuun ilmestyneen tytön elämää. Aina siitä hetkestä asti, kun outo voima oli heidät saattanut yhteen ja purkanut Lunan langettaman manauksen, Spectorilla oli ollut pakonomainen tarve nähdä tuo heikko ihmislapsi yhä uudelleen. Hän muistutti hieman ulkoisesti kylmäsydämistä ja ihmisyyttään arvostamatonta Envyä, mutta oli aivan toisenlainen. Siinä missä Envy oli havitellut kuolemattomuutta ja valtaa, oli Miseryksi nimetty tyttö yrittänyt pitää kiinni viimeiseen asti hyvyydestään ja elämänsä ohuesta langasta.

Ja nyt tuo ote oli lipeämässä pahemman kerran.

Spector pakotti itsensä hetkeksi pois altaan ääreltä, ja istuutui vieressä olevalle tuolille kasvot käsiinsä haudaten. Tottahan hän tiesi, että kuvajaisessa heijastuva Misery oli se Eternityn suvun jäsen jota he olivat etsineet, mutta jostain syystä Spector ei halunnut ilmiantaa tätä äidilleen.

Manauksen purkautumisen jälkeen hän oli onnistunut jatkamaan rooliaan, tietäen kuitenkin pystyvänsä vastustamaan äitinsä pienimpiäkin käskyjä niin halutessaan. Leikin jatkaminen antoi kuitenkin hänelle aikaa miettiä, mitä oikeasti kannattaisi tehdä.

Spector oli lopen kyllästynyt enkelivainoihin, ja manauksen aikaisten muistikuvien palatessa pätkittäin hän tajusi, miten Luna oli pakkomielteensä koukussa. Mikään ei merkinnyt hänelle enää Taivaan Valtakunnan anastamista enemmän. Ei hänen poikansa, miehensä tai Manalan asukkaat. Se oli käynyt selväksi viimeistään taistelukentän ruumiskasoja katsellessa. Spector ei osannut tuntea vihaa, mutta hänen sisimmässään möyrysi jokin sen kaltainen.

Spectorin katse hamuili taas altaan suuntaan, ja sydän alkoi pamppailla äkisti entistä tiheämmin. Miksi hän tekisi äidilleen mieliksi, ja antaisi viattoman tytön kuolla tämän mielihalujen tähden? Tällä oli täysi oikeus elää siinä missä muillakin.

Hetken mietittyään mies nousi paikaltaan, ja palasi takaisin kuvajaisen ääreen. Maassa makaava Misery oli nyt sulkenut silmänsä, ja näytti menettäneensä tajunsa. Ei varmaankaan kestäisi enää kauan, kun heikko sydän antaisi periksi, ja Luna saisi tietämättään pääsyn Taivaan Porteista.

Spector katseli näkyä mietteliäästi, yritti punnita sisällään mylläävää ”tunnetta”, ja päätyi viimein älyttömään ratkaisuun.

”Olkoon menneeksi…” hän mutisi yksinään ja kosketti hehkuvan sinisen valon pintaa kädellään.

”Olet ansainnut toisen tilaisuutesi.”

Marraskuinen ilta oli viiltävän kylmä, kun Imogen astui Felix rinnallaan ulos läheisestä pesulasta. Kaksikko nosti paidankauluksia suojatakseen itseään viimalta, ja katsoivat taivaalta hiljalleen tippuvia lumihiutaleita.

”Minä niin vihaan talvea.” Imogen puuskahti, ja harkitsi jo sekunnin ajan palaamista takaisin sisätiloihin. Felix kuitenkin ehti tarttua häneen, ja veti nopeasti lähelleen.

”Oletpa sinä negatiivisella tuulella.” mies torui leikkisästi, ja katsoi huvittuneena naista. ”Jos et ole kiltisti ja napisematta, niin saat olla ilman tänä iltana.”

”Ai ilman mitä?” Imogen naurahti. ”Sinun nuutuneita vitsejäsi vai?”

Ennen kuin hölmistynyt Felix ehti sanoa mitään puolustuksekseen, Imogen oli jo irrottautunut hänen otteestaan mehevästi nauraen.

”Ei kai vain osunut arkaan paikkaan?” nainen huudahti huvittuneena, mutta hänen hersyvä naurunsa sai pian äkillisen päätöksen.

Felix keräsi ensilunta kadunpinnasta, ja pyöritteli siitä käsissään palloa.

”Et…et kyllä uskaltaisi.” Imogen vakuutteli miehelle samalla kun peruutti hiljalleen taaemmaksi.

”Enkö? Tuon solvauksen jälkeen olet miltein ansainnut sen.” Felix totesi ojentuessaan taas koko komeuteensa, ja hymyili vinosti.

Samassa hän huomasi Imogenin jo juoksevan vähän matkan päässä, ja lähti tämän perään.

”Ilkimys! Ei saa!” Imogen huusi puoliksi huvittuneena ja puoliksi peloissaan. Hän ei uskaltanut kääntää päätään, ettei Felix saisi tilaisuutta mosauttaa häntä lumipallolla.

Pian kuitenkin mies tavoitti pitkillä askeleillaan Imogenin, ja kaappasi tämän uudelleen syliinsä.

”Luulitko tosiaan pääseväsi pakoon?” hän hekotti, ja pudotti käsiinsä sulaneen lumipallon jäänteet maahan.

Imogen vain tuijotti häntä innostunut kiilto silmissään. Sitten hän suuteli miestä.

Kaksikon keskittyessä täysin toisiinsa, välähti läheisen roskalavan luona kirkas valo. Imogen oli näkevinään sen silmäkulmastaan, mutta kuvitteli sen johtuvan kauempana ohi ajavien autojen ajovaloista.

Felixin kädet vaelsivat pitkin selkää, ja iho niiden alla tuntui kuumottavammalta hetki hetkeltä. Imogen erkaantui kiusoitellen irti miehestä esittääkseen tälle kysymykseni illan jatkosta.

Samassa hän näki jotain epätodellista.

”Herranjumala! Felix, tuollahan on LAPSI!”

Felix katsoi hölmistyneenä Imogenia, kuin luullen tämän vitsailevan. Tämän kasvot olivat kuitenkin aidosti kauhistuneet, ja järkytyksestä vapiseva käsi osoitti tiettyyn suuntaan.

Roskalavan juureen.

He kummatkin tuijottivat maassa makaavaa lasta, joka näytti epätavallisen liikkumattomalta.

Kauanko hän oli maannut siinä? Ja kuka hänet oli jättänyt?

”Meidän on parasta soittaa ambulanssi.” Felix totesi hätäisesti, ja kaivoi rivakasti kännykän ulos taskustaan. Samalla kun Imogen kyykistyi varovasti tytön puoleen, mies näppäili kolminumeroisen hätänumeron.

”Felix…” Imogen tärisi kauttaaltaan ja loi mieheen pakokauhuisen katseen. ”Hän ei hengitä…”

OOOOO

Sielunsiepparien kammiossa vallitsi ainainen, unenomainen hehku. Sen valo oli peräisin kymmenistä pilareista,  joiden lasipalloihin oli vangittu edesmenneiden ihmisten sieluja. Vain vahvimmat sielut hehkuivat tarpeeksi voimakkaasti, jotta niitä pystyi käyttämään valonlähteenä.

Kukaan muu kuin Sielunsiepparit eivät kestäneet viipyä tässä valoisuudessa hetkellistä visiittiä pidempään. Ikuisesti hämärretyn Manalan asukkaat olivat tottuneet pimeyteen ja likaisuuteen, ja karttoivatkin kaikkea valoisaa arkojen silmiensä takia.

Ehkä juuri tämän suuren kontrastin vuoksi Spector oli aiemmin ennen manaustaan viihtynyt Sielunsieppareiden luona. Heidän kammioonsa hän pääsi pakenemaan edes hetkeksi äitiään ja Manalan Valtakunnan tapahtumia.

Tässä lähes äänettömässä kammiossa oli kuitenkin tällä kertaa liikettä. Keskelle kammion marmoripintaista lattiaa asetetun Sielunmaljan ääreen oli laskeutunut yksi Sielunsieppareiden korkea-arvoisimmista sieppareista. Hänet tunnettiin nimellä Kaeden.

Kaeden upotti kätensä viileään Sielunmaljan veteen sen pinnan pysyessä seesteisenä ja peilikirkkaana. Nainen tuijotti sumeilla silmillään pinnan alla näkyviä sieluja, ja yritti valikoida niistä haluamansa yksilöt.

Teille, jotka ette tiedä kuinka Sielunsieppaus tapahtuu, voin sen lyhyesti selostaa:  Sielunsiepparit etsivät maljansa avulla vasta kuolleiden ihmisten sieluja, jotka päätyisivät Manalaan. Alun perin heidän tehtävänään oli valita vain Helvettiin joutuvia henkilöitä, mutta Taivaan Porttien sulkeuduttua olivat kaikki päämäärättömät sielut heidän tavoitettavissaan.

Tästä johtuen Luna antoikin käskyn, että kuolleena syntyneen Spectorin elvyttämiseksi Sielunsiepparien olisi siepattava kaikki vahvimmat sielut siitä huolimatta, kuuluivatko nämä Manalan vai Taivaan valtakuntaan. Aluksi Sielunsiepparit olivat vastustaneet ikiaikaisen sopimuksen rikkomista, mutta myöntyivät kuitenkin lopulta Valtiattarensa tahtoon.

Kaeden nosti hiljaisena käsillään kasan kirkkaasti hehkuvia sieluja Sielunmaljasta, ja katseli niitä tutkivasti. Jokaisella olennolla oli omanlaisensa sielun väri, joka määräytyi sattumanvaraisesti heidän syntyessään. Lisäksi, mitä vahvempi olento henkisesti oli ollut eläessään, sitä kirkkaammin hänen sielunsa hehkui kuoleman jälkeen.

Kaeden oli tyytyväinen löytöihinsä.

”Hyvältä näyttää.” Spector tokaisi katsellessaan Kaedenin ojentamia sieluja tyhjä ilme kasvoillaan. Hän oli juuri saapunut kammioon. ”Noin vahvat sielut kasvattavat elinvoimaa nopeasti.”

Kaeden nyökkäsi hiljaisena, ja veti sielut taas lähemmäs omaa syliään. Hän ei tällä kertaa ruokkisi Spectorin elämännälkää, sillä mies selviäisi hyvin ilman sieluja montakin kuukautta.

Nämä olivat jollekulle aivan toiselle.

”Spector, missä oikein olet ollut!” Kuului heiveröinen, mutta vaativa ääni toiselta puolelta kammiota. Sekä Kaeden, että Spector käänsivät katseensa valaistun valtaistuimen luokse.

”Ja kauanko joudun vielä olemaan täällä? Silmäni kärsivät tästä valon määrästä!”

”Vielä jonkun aikaa, Valtiatar.” Spector totesi monotonisesti, ja risti kätensä puuskaan. ”Sinun täytyy olla mahdollisimman lähellä Sielunsieppareita, jotta he saavat nopeasti toimitettua sinulle lisää sieluja.”

”Ovat silti liian hitaita!” Käheä ääni rääkäisi pettyneenä takaisin. ”Tunnen elinvoimani hupenevan nopeammin, kuin he saavat sieluja kerätyksi.”

Kaeden oli kivunnut puhujan luokse valtaistuimen eteen, ja ojensi jälleen sanomattomana sieluja tämän puoleen.

”Siinäkö todella kaikki? Käske koko joukkosi töihin saman tien, tai tapatatte minut ennen kuin päivä on lopuillaan.”

Spector tuijotti kivikasvoisena, kuinka Kaeden perääntyi sanomattoman nöyränä alas valtaistuimen luota. Nainen harppoi nopein askelin kammion toiseen päähän, ja luikahti ovesta ulos lähes äänettömästi.

”Mitättömät, aikaansaamattomat Sielunsiepparit..” Luna jupisi samalla, kun imeskeli viimeisen sielun elinvoimaa itseensä. Hän tunsi raajojensa taas elpyvän entisestään, mutta aikaisemmasta viisastuneena hän tiesi sen olevan vain hetkellistä.

”Et saisi olla heille noin ankara.” Spector totesi kylmästi, ja kieritteli kättään kristallipallon pinnassa. ”Heidän ansiostaan olet nyt siinä, elossa.”

”Olisinkin. Minusta ei enää tunnu siltä.” Luna puuskahti väsyneenä. Hän oli monta kuukautta vain maannut paikoillaan, oman ruumiinsa vankina pystymättä liikuttamaan yhtäkään lihasta. Jos ei hän olisi vahvan enkelisuvun verta, Sunin isku olisi tappanut hänet yhtä helposti kuin Masterin sekä – Luna muisti yhtäkkiä – heitä vastaan taistelleet enkelit.

”Spector. Onko sinulla tallessa minun avaimeni.” Luna kysyi huolestuneena, ja tunsi nopeasti voimakasta halua tarkistaa erään asian.

”Haluan, että viet minut valtaistuinsaliin.”

Muutamaa hetkeä myöhemmin Spector talutti äitiään käsipuolessaan pitkin valtaistuinsalin kivistä lattiaa. He etenivät hitaasti, jokaista askelta harkiten. Luna tunsi, kuinka hänen voimansa tuntuivat kuihtuvan jokaisen metrin kohdalla.

”Minne haluat että menemme?”

”Tuonne.” Luna nosti sormensa kohti valtaistuimen takana häämöttävää ovea. He suuntasivat askeleensa sen suuntaan.

Spectorin katse kiinnittyi paksun seitin ja pölyn verhoamaan oveen, kun he kiersivät massiivisen valtaistuimen toiselle puolelle. Hän ei muistanut aikaisemmin kiinnittäneensä siihen minkäänlaista huomiota, ja alkoi epäillä oliko ovi edes aina ollut sillä paikalla..

”Arvaan, että mietit. Tämä todellakin on se portti, joka erottaa meidät Taivaasta sekä Ikuisuuden Linnakkeesta.” Luna nyökkäsi myöntävästi, kun Spector loi odottavan katseensa häneen.

”Olen odottanut tätä hetkeä niin kauan.” nainen jatkoi, ja hieroi jääkylmiä sormiaan yhteen. Hänen sydämensä lyönnit eivät tuntuneet kiihtyvän millään, vaikka vatsassa velloi jännitys ja mielessä malttamattomuus.

”Monta vuosisataa on ehtinyt kulua, ennen kuin sain sukuavaimen haltuuni.”

Luna hypisteli kaulallaan roikkuvaa avainta suupielien noustessa maireaan hymyyn. Näin onnellinen hän ei ollut koskaan ennen ollut.

Nainen liikkui varovaisin askelin kohti ovea kieltäytyen Spectorin tarjoamasta avusta. Hän huitoi kädellään paksut seittikerrokset pois oven edestä ja jäi lopuksi hetken aikaan katselemaan sen kiiltävää, kullattua pintaa.

Sitten hän sulki silmänsä, ja lausui käskynsä:

"Lumous nyt poistu maani yltä,

aukaise ovet sen jokainen.

Avautukaa minulle, valitulle,

joka perintönäni vallan saan.

Valaise tie läpi pimeyden,

jota pitkin käyn kotiin kulkien."

Luna tunsi jännityksen aallon kulkevan selkäänsä pitkin sanottuaan viimeiset sanansa. Hän tunsi sykkivää lämpöä käsissään, jotka nojasivat kultaisen portin koristeelliseen pintaan. Lämpö säteili niin voimakkaasti, että kauempana seisova Spectorkin näki sen kultaisen hehkun pilkistävän äitinsä sormien välistä.

Luna tarttui hieman vapisevalla kädellään kaulassaan olevaan avaimeen, ja työnsi sen oven lukkoon.

Hän käänsi avainta kaksi kertaa ruosteisessa lukkopesässä, ja kuuli osien loksahtavan paikoilleen.

Samassa valtava kuuma paineaalto sinkosi avaimen ulos lukosta, ja sai Lunan horjahtamaan paikoiltaan. Koko valtaistuinsali jyrisi ja tärisi kuin maanjäristyksen iskiessä. Spector yritti tarttua kaatuvaa äitiinsä, mutta ei ehtinyt ajoissa ennen kuin tämä jo makasi maassa selällään.

Portin lukko kolahti uudelleen kuin lukitakseen itsensä. Kirkas, kultainen valo himmeni ja pian valtaistuinsalissa vallitsi täydellinen hiljaisuus.

”Oletko kunnossa!?” Spector pinkoi äitinsä luokse, ja kyykistyi tämän ylle. Luna vaikeroi selällään ja tuijotti hölmistyneenä kohti kattoa.

”Mikä se oli? Eikö avain toiminutkaan?” Spector jatkoi, kun vastausta edelliseen kysymykseen ei alkanut kuulua. Hän ei ymmärtänyt mitä juuri tapahtui. Avaimen oli pakko olla oikea.

”Kyse ei ole siitä!” Luna keskeytti äkkiä vaikerointinsa, ja käänsi kalmankalpeat kasvonsa poikansa puoleen. ”Avain on oikea, siitä ole epäilystäkään.”

”Mikä sitten meni vikaan?”

”KAIKKI! Avain ei suostu toimimaan, sillä en ole sen oikea omistaja.”

”Mikä tarkoittaa sitä…”

”Että joku kirotun Eternityistä on edelleen elossa!”

OOOOO

Kaukana Manalan majoilta, Sinilaakson kukkulan siimeksessä otettiin parhaillaan vastaan auringon ensimmäisten säteiden tervehdystä. Kesä oli lopuillaan, ja koleat syyssäät viilensivät ilmaa jatkuvasti.

Kaduilla oli vielä hiljaista, sillä ihmiset vasta heräilivät uuden päivän haasteisiin. Sinilaakson sairaalassa tapahtui kuitenkin ympäri vuorokauden.

Miseryksi nimetty, noin 8-vuotias tyttö asusti Sinisiiven sairaalan pitkäaikaissairaiden osastolla. Hänet oli tuotu kliinisesti kuolleena teho-osastolle useita vuosia sitten, mutta saatu palautettua elävien kirjoihin.

Helppoa ei tytön elämä kuitenkaan missään vaiheessa ollut. Heikko ja epätahdissa pumppaava sydän todettiin läppävikaiseksi, mutta Miserylle ei voitu tehdä sydänsiirtoa ennen kuin hän kasvaisi täysi-ikäiseksi. Ja asian varjopuolena oli se, että hän ei koskaan välttämättä saavuttaisi sitä ikää.

Yksikin uusi liian stressaava tilanne, ja hänen sydämensä pettäisi lopullisesti.

Niinpä Miseryn elämä oli koostunut lähinnä sairaalan neljän seinän sisällä elämiseen. Hänet nimettiin oikean nimensä mukaan kaulalta löytyneen nimikko-korun avulla, ja siirrettiin kriittisimpien vuosien jälkeen lasten pitkäaikaissairaiden osastolle.

Miseryn voimistuttua hieman kasvaessaan, hän hipoi jo kouluikää. Sairaalan pienten resurssien, ja tytön oman hyvinvoinnin parantamisen vuoksi hänelle alettiin etsimään kuumeisesti sijoituskotia, jossa hän voisi elää normaalia elämää muiden ihmisten parissa.

Viikot vaihtuivat kuitenkin pian kuukausiksi, eikä kenelläkään lastenkodin tai sijaisperheen luota löytynyt tarvittavia välineitä Miseryn hyvinvoinnin takaamiseksi. Niinpä Misery lakkasi pian toiveekkaasti odottamasta pääsyään ulkomaailmaan, ja alkoi uskoa viettävänsä lopun elämäänsä siinä pienessä huoneessaan.

Ainakin hän olisi turvassa.

”Huomenta Misery” Arnold, osaston yksi reippaista hoitajista ilmestyi ovelle ja hymyili leveästi. ”Kuinkas täällä jaksetaan tänään?”

”Ihan hyvin.” Misery totesi hieman haikeasti, ja yritti nostaa vastauksen uskottavuutta tekohymyllään. Hän ei tahtonut kertoa sisäisestä ahdingostaan Arnoldille, joka aina niin hyvin huolehti hänestä.

”Hyvä hyvä. Helga tuo sinulle pian aamiaista, ja sitten pääsemme ottamaan muutaman kokeen.”

Hymy Miseryn kasvoilla lässähti nopeasti kuin pannukakku.

”No mutta..” mies pysähtyi aivan Miseryn nenän eteen, ja tarkasteli tätä huolestuneena. ”Älä nyt noin surkealta näytä.”

”Mutta..et yleensä ota kokeita kuin kerran viikossa, ja viime kerrasta on vasta kaksi päivää. Onko jokin hullusti?”

”Tuskinpa.” Arnold naurahti, ja viittasi asiaa kintaalla. ”Syö nyt vain aamiaisesi, äläkä turhaan murehdi. Nähdään kohta laboratoriossa, onko selvä?”

”Selvä.” Misery nyökkäsi hieman mieli kohonneena, ja kipitti takaisin sänkyynsä odottamaan tulevaa aamiaista.

”No, mitä minä sanoin? Kaikki näyttäisi olevan oikein hyvin.” Arnold tokaisi rohkaisevasti heidän istuttuaan Miseryn kanssa laboratoriossa puolta tuntia myöhemmin. ”Veriarvosi on kohdillaan ja pulssisi normaali.”

”Mutta miksi meidän täytyi sitten tehdä kokeet ylipäätään?”

”Haluatko kuulla salaisuuden.” Arnold hymyili maireasti, ja tuntui pian räjähtävän jos joutuisi pidättelemään uutista omana tietonaan vielä hetkeäkään pidempään.

”Kuulin ylilääkäriltä, että sinulle on viimein löydetty sijaiskoti.”

Miseryn kesti hetken sisäistää Arnoldin sanat, ennen kuin sydän alkoi villisti hakata ylikierroksilla.

”Oikeasti?”

”Ihan oikeasti. Mutta koeta nyt rauhoittua, taikka saat sydänkohtauksen. Tarkoitan sitä tosissani.”

Misery yritti hillitä innostustaan, ja hyppäsi alas lepotuoliltaan.

OOOOO

Arnoldin sanat olivat kuitenkin laittaneet Miseryn ajatukset täydellisen myllerryksen valtaan. Hän yritti rauhoittua käydessään viileässä suihkussa, mutta ei pystynyt siirtämään ajatuksiaan tulevasta sijaiskodistaan. Tytön päässä liikkui miljoona kysymystä samanaikaisesti, ja ne tuntuivat pulpahtavan mieleen samalla syötöllä kuin padon murtanut vesi.

Mihin hän muuttaisi?

Saisiko hän ystäviä?

Millaisia sijaisvanhemmat olisivat?

Pääsisikö hän viimein kouluun?

Näihin kysymyksiin Misery saisi vastauksen ennemmin kuin uskoikaan. Poistuttuaan kylpyhuoneesta hän huomasi Arnoldin saapuneen huoneeseen tuntemattoman naishenkilön kanssa, ja nämä keskustelivat intensiivisesti jostain asiasta.

Tuo nainen ei voinut olla kukaan muu kuin…

”Kas hei Misery! Sinä tupsahditkin siihen aivan yllättäen.” Arnold hihkaisi huomattuaan Miseryn seisovan aivan heidän vierellään.

”Anteeksi, ei ollut tarkoitus säikyttää.” tyttö pahoitteli nöyränä, eikä pystynyt olemaan vilkuilematta jatkuvasti naishenkilön suuntaan.

”Ei, ei mitään. hätää. Tässä on eräs henkilö, joka on kovasti odottanut sinun näkemistäsi.”Arnold osoitti kädellään naisen puoleen ja tuntui olevan jatkuvasti yhtä hymyä. ”Hän on avustajana sinun uudessa kodissasi.”

”Hei Misery.” Nainen tervehti lempeään äänensävyyn. ”Minun nimeni on Anita Gale. Olen Meripoukaman nuorenkodissa avustajana, ja olisimme enemmän kuin mielissämme jos pääsisit asumaan meille.”

”Anita hoitaa muitakin sinun kaltaisiasi nuoria, joilla on ongelmia selviytyä normaalista arjesta. Hän osaa pitää sinustakin huolen.”

”Näin on.” Anita nyökkäsi Arnoldin selostuksen päätteeksi. ”Miltä sinusta kuulostaisi, jos me lähtisimme jo tänään?”

”TÄNÄÄN?” Misery kiljahti riemusta. ”SE OLISI MAHTAVAA!”

Hän ei osannut kuvitellakaan, että onni potkaisisi näin yllättäen. Hän pääsisi viimein pois sairaalasta, aloittamaan uuden paremman elämän.

”Minä…minä…” tyttö yritti jatkaa lausettaan, mutta ajatukset hajosivat epäselväksi massaksi.

Äkkiä kaikki tytön ympärillä tuntui tummuvan kuin joku olisi himmentänyt lamppuja hiljalleen. Misery tunsi veren kohisevan korvissaan kovaa tahtia, ja tajusi innostuneensa taas aivan liikaa. Silmien näkemä kuva hämärtyi, ja kirkas ininä soi pään sisällä.

Eikä Misery enää sen jälkeen tiennyt, mitä oli tapahtunut.

”No niin, minähän sanoin sinulle että ota vähän rauhallisemmin.” Arnold torui ystävälliseen sävyyn pitäessään Miserystä kiinni tämän vuoteella. Hän oli ujuttanut tälle piikin kautta hieman rauhoittavaa ainetta.

”Näyttää siltä, ettet pysty vielä tänään lähtemään. En voi päästää sinua poistumaan ennen kuin pulssisi on tasainen ja rauhoittavan aineen vaikutus lakannut.”

”Voi sentään. Minun ei olisi pitänyt innostuttaa sinua niin paljon.” Anita oli pahoillaan, ja katseli huolestuneena Miseryä sängyn toisesta päästä. ”Tämä on kokonaan minun syytäni.”

”Eihän tuolle voi mitään.” Arnold totesi, ja taputti Miseryn päälakea hellästi. ”Misery ei aina itsekään muista pysyä rauhallisena. Mutta onneksi huomennakin on uusi päivä, ja me kaikki olemme nyt tietoisia asiasta. Veikkaan että vastaavanlaista yllätystä tuskin tulee, vai mitä Misery?”

”Ei tule.” Tyttö vastasi hieman sammaltaen, ja tunsi olonsa äkisti väsyneeksi rauhoittavan lääkkeen vaikutuksesta. Arnold peitteli hänet vuoteeseen, ja poistui sitten Anitan kanssa toimiston puolelle täyttämään tarvittavat kaavakkeet.

Pienestä vaaleanpunaisesta huoneesta kuului enää vain rauhallinen lapsen hengitys.

OOOOO

Seuraavana aamuna Misery odotti jo malttamattomana Anitan tapaamista. Hän oli valvonut miltein koko edellisen yön, ja miettinyt hermostuksissaan kuinka hillitä itseään jotta pääsisi lähtemään.

Arnold toi aamulla tytölle pienen muovikassin, joka sisälsi uuden vaatekerraston. Misery katseli haltioituneena uusia, kauniita vaatteitaan, ja ampaisi sitten vessaan vaihtamaan ne päällensä. Kuinka ihanalta vaihtelulta tuntui saada lämmin villapaita ja hame päällensä, kun on kulkenut monia vuosia sairaalan steriilin hajuisissa vaatekerroissa.

Anita saapui viisi minuuttia ja kaksitoista sekuntia ennen kello kahtatoista. Misery oli tuijottanut kelloa aamun silmä kovana. He halasivat toisiaan tuttavallisesti, ja vaihtoivat nopeat kuulumiset.

”No niin Misery. Se olisi sitten hyvästien aika.” Arnold totesi normaaliin tapaan hymyillen, mutta hänen kasvoiltaan paistoi suru. ”Toivotan sinulle kaikkea hyvää elämääsi.”

”Kiitos.” Misery hihkaisi innokkaana, ja tuijotti kirkkaansinisillä silmillään hoitajaa. ”Toivottavasti vielä nähdään.”

”Toivotaan. Mutta mieluummin jossain muualla kuin täällä sairaalassa.”

Anita kätteli miestä kiitokseksi kaikesta, ja ohjasi sitten Miseryn perässään ulos huoneesta.

Ulos sairaalasta.

Ulos uuteen elämään.

OOOOO

”Jännittääkö sinua?” Anita kysyi avatakseen keskustelun hiljaisen automatkan jälkeen. Hän oli yrittänyt kysellä tytöltä kaikenlaisia asioita kuten lempiruokaa ja – väriä, mutta Misery oli tuijottanut niin intensiivisesti maisema, ettei vastauksia meinannut irrota.

”Vähäsen.” Misery totesi puristaessaan käsiään nyrkkiin. Hän yritti keskittyä pysymään rauhallisena. ”Tai oikeastaan ihan hirveästi.”

”Älä turhaan. Kaikki ovat oikein mukavia täällä.” Anita vakuutti samalla, kun lukitsi autonsa ovet. Misery osasi juuri sen verran lukea, että näki auton kyljessä olevan tekstin”Meripoukaman lasten ja nuorten koti”.

He olivat parkkeeranneet auton ison kartanomaisen rakennuksen eteen, joka oli maalattu mintunvihreän ja luumunpunaisen sävyillä. Misery yritti kurkkia aidan raoista nähdäkseen pihapiirin paremmin, mutta viiniköynnös kasvoi tiheänä näkösuojana sitä vasten suojaten uteliailta katseilta.

”Perillä ollaan.” Anita totesi, ja kääntyi Miseryn puoleen.

”En haluaisi pilata yllätystä muilta, mutta minusta tuntuu että on parempi kertoa sinulle ennen kuin menemme sisälle. Muut odottavat sinua eteisessä, ja haluavat yllättää yhteisellä tervetulotoivotuksella. Yritetään heidän mielikseen esittää yllättynyttä, vaikka nyt tiedätkin mitä tuleman pitää. Parempi näin, ettet vain rasitu liikaa.”

”Yritän parhaani.” Misery nyökkäsi niin reippaana, että pipon päässä oleva tupsu heilui vinhasti.

Anita avasi rautaisen portin, ja he astelivat peräkanaa pitkin kivetettyä pihaa.

”YLLÄTYYYYYYYS!”

Kuului monen riemukkaan lapsen suusta yhtäaikaisesti, kun etuovi avattiin. Misery seisoi eteisessä hieman hämillään ja ujona, ja yritti hymyillä iloiselle vastaanotolle.

”No johan, en ollenkaan arvannut että olette kaikki vastassa.” Anita totesi tytön puolesta, ja jäi seisomaan tämän taakse kuin turvatakseen hänen oloaan.

Miseryä alkoi suunnattomasti ujostuttaa monen silmäparin tarkastellessa häntä päästä jalkoihin. Osa lapsista näytti hymyilevän, osa seisoi ilmeettömänä paikoillaan.

”Noh, ettekö aio esitellä itseänne?” Lasten takana seisova, toinen naisavustaja totesi. ”Tervetuloa Misery, minun nimeni on Elise. Toivottavasti viihdyt täällä.”

”Kiitos.” Misery vastasi lyhyesti, ja katseli kengänkärkiään. Kukaan lapsista ei näyttänyt tekevän elettäkään tullakseen tervehtimään.

”Hei vain, minä olen Yvonne.” eturivissä seissyt, mustahiuksinen tyttö tepastelikin yhtäkkiä Miseryn eteen tämän kohottaessa taas katseensa jaloistaan. ”Kiva tutustua.”

Yvonne ojensi kätensä Miseryä kohden, ja tämä nosti omansa varovaisesti vastatakseen kättelyyn.

”Ähäkutti!” Yvonne hihkaisikin ennen kuin Misery sai hänen kädestään otteen, ja vetäisi omansa sipaistakseen hiuksiaan. ”Meillä tehdäänkin näin.”

Misery hämmentyi ja jäi suu auki tuijottamaan Yvonnea. Sitten hän purskahti tämän kanssa yhtäaikaiseen nauruun.

Anita oli helpottunut, että Miseryn saapuminen oli sujunut odotettua paremmin. Hetkellinen jännittynyt tilanne oli vihdoin lauennut, ja lapset tulivat vapautuneesti tekemään tuttavuutta uuden asukkaan luokse.

Hetken kuluttua Elise pyysi kaikkia siirtymään ruokailuhuoneeseen, jossa odottikin jo herkullinen tervetuliais-illallinen.

OOOOO

Spector huokaisi turhautuneena irrottaessaan katseensa peilialtaan pinnasta. Hän oli viikko tolkulla etsinyt äitinsä käskystä kadonnutta Eternityjen sukulaista, mutta tuloksetta. Mistään maailman kolkasta miltään aikakaudelta ei tuntunut löytyvän vihjettä.

Spector kääntyi poistuakseen huoneesta. Hän oli viettänyt monta pitkää päivää tuijottaen peilialtaan syvyyksiin, ja tunsi silmiensä pian pakottautuvan itsestään kiinni. Hän ei pystynyt tietoisesti lopettamaan tehtäväänsä niin kauan, kuin Luna piti häntä käskymanauksensa vallassa, vaan palasi yhä uudelleen ja uudelleen altaan luokse.

Nyt, kun käsi viimein kävi huoneen ja muun palatsin erottavalla ovella, altaassa oleva hehku voimistui äkisti.

Spector ei ollut uskoa silmiään. Koskaan aikaisemmin allas ei ollut niin voimakkaasti reagoinut kenenkään Eternityn löytymisen kohdalla. Koko huone sykki altaan pinnalla leijuvan sinisen kajon tahdissa, ja sen lumoava hehku sai Spectorin irrottamaan otteensa ovenkahvasta, ja palaamaan luoksensa.

Mies tuijotti intensiivisesti aavemaista hehkua, jonka pyörteen sisällä vilisi joukko epämääräisten hahmojen kuvia. Hetken selailtuaan kasvoista kasvoihin kuva pysähtyi pienen kirkassilmäisen tytön kohdalle.

”Sinäkö se olet? Sinuako olen etsinyt?” Spector puhutteli kuvajaista kuin tämä kuulisi hänen sanansa. Sininen hehku hänen silmissään voimistui äkisti kuin kameran välähtävä salama.

​

Spector parkaisi kuuluvasti, mutta hänen huutonsa kaikuivat vain tyhjille palatsin käytäville. Eternityjä vastaan käydyn taistelun tuloksena rakennuksen käytävät olivat hiljentyneet tyystin.

Palava, sisuksiin asti korventava polte lävisti Spectorin, ja hän suojasi silmiään sokaisevalta valolta.

Silti, hän teki sen aivan liian myöhään.

Hehkuva valo oli jo tehnyt tehtävänsä.

”Mmm…” Hope pudisti kivistävää päätään, kun hänen mielensä palasi omaan ruumiiseensa.

Luna ei ollut kovinkaan nätisti karkoittanut häntä ajatuksistaan, vaan pikemminkin kiskaissut tai repäissyt kuten laastarin herkältä iholta. Kaikki tuntui hetkellisesti pyörivän silmissä.

”Mitä nyt? Saitko yhteyden häneen?” Aron ja muut Arkkienkelit katsoivat odottavaisina huolestuneeseen sävyyn.

”Kyllä.” Hope totesi saadessaan viimein kiinni ajatuksestaan. ”Hän lupasi tavata minut puolueettomalla alueella, Tyhjyyden Rajamailla.”

”Kerroitko tulevasi yksin?” Aron varmisti nopeasti. ”Et sanonut meistä muista sanallakaan?”

”En, ja myös hän ilmoitti tulevansa yksin. Tosin emme voi missään nimessä luottaa hänen sanaansa omaamme enempää.”

”Se on totta. Koska tapaaminen on sovittu?”

”Tunnin päähän tästä hetkestä.” Hope vastasi, ja antoi katseensa kiertää koko Arkkienkeleiden kehän. Kaikki katsoivat hänen suuntaansa odottavasti, valmiina lähtemään heti kuin käsky kävisi. Ja pian se kävikin.

”Meidän on parasta lähteä hetimmiten. En osaa mitenkään arvioida, kauanko siirtymisessä toiseen ulottuvuuteen kestää.”

Hope kutsui kaikki Arkkienkelit lähemmäksi itseään, ja yhdessä he muodostivat pienen kehän keskelle puutarhan patiota. He nostivat kätensä kauloissaan roikkuvien sinettikorujen päälle kuin suojatakseen sitä, ja sulkivat silmänsä. Myös Ringa teki samoin, vaikkei häntä luokiteltukaan enkeliksi.

”Tyhjentäkää ensiksi kaikki mielenne niin, ettei mikään häiritse teitä. Ymmärrän että se on vaikea, minua itseänikin jännittää, mutta muuten emme onnistui siirtymään kaikki samaan paikkaan.”

Jokainen kehässä seisova henkilö teki kuten Hope käski, ja lyhyen hiljaisen hetken jälkeen nainen jatkoikin:

”Hyvä. Ja nyt, keskittykää ajattelemaan sanoja ”Kadotuksen Rajamaa”.  Älkää missään vaiheessa keskeyttäkö sen ajattelemista, kävi mitä tahansa.”

Hope avasi silmänsä vilkaistakseen nopeasti, että jokainen paikallaolija malttoi pitää silmänsä suljettuina. Varmistuttuaan tästä hän mutisi puoliääneen jotain muiden korviin epämääräistä, ja puristi kaulassaan olevaa Eternityjen Avainta. Se kuumotti hänen kämmentään kuin palava kekäle, ja loisti koko ihmiskehän peittävää valoa.

Aika tuntui pysähtyvän.

Äänet ympärillä vaimeni.

Ja suljettujen silmien takaa loisti vain loputon, kirkas valo.

OOOOO

Tietämättömän ajan kuluttua keskellä harmaan karua aavikkoa pilkahti kirkas valonpurkaus. Se loisti auringon tavoin, ja hetkellisesti kilpailikin säteilyllään sen kirkkauden kanssa.

Yhtä nopeasti kuin valo oli ilmestynytkin, se myös katosi.

Hiljaisella aavikolla seisoi enää eksyneen näköinen joukkio enkeleitä.

”Olemmeko oikeassa paikassa?” Ympärilleen katseleva Valerie kysyi huolestuneena. Aavikon kuumassa auringonpaisteessa värit tuntuivat haalistuneen olemattomiin, ja hengitys tuntui vaikealta.

”Kyllä. Avain ei johda harhaan.” Hope vakuutti, ja katsoi vielä taaksensa varmistaakseen, että kaikki olivat paikalla.

Hänet kohtasi kuuden Arkkienkelin, sekä Ringan katse.

”Uhh…onpa täällä…kuollutta. Aivan kuin koko paikka imisi meistäkin elämää samalla kun seisomme tässä.”

Star hieraisi otsalleen muodostuneet hikipisarat, ja yritti keskittyä normaaliin hengittämiseen. Kuuma ilma tuntui inhottavan painostavalta, eikä pienen pientäkään tuulenvirettä ollut helpottamassa tilannetta.

”Olemmekohan ajoissa vai myöhässä. Lunaa ei näy missään…” Dorian mietiskeli ääneen muille, ja yritti katseellaan etsiä vastapuolta aavikolta.

Ennen kuin Hope ehti avata suunsa vastatakseen, ilmestyi heidän eteensä, ison aavikkokentän toiseen laitaan, musta piste. Piste laajeni laajenemistaan, kunnes sen pyörivä syöveri oli noin ihmisen kokoinen. Arkkienkelit perääntyivät pari askelta, ja tuijottivat tiiviisti eteensä.

He tiesivät, että taistelun aika olisi pian koittava.

Samassa mustan aukon syövereistä kapusivat esiin Luna, Master ja Envy seuranaan joukkio karunnäköisiä ja ilmeettömiä demoneja. He seisahtuivat laajaksi ryhmittymäksi aukion toiselle laidalle, ja tuijottivat ilmeettöminä vastustajiaan.

Hetken hiljaisuuden rikkoi Lunan kuuluva ääni.

”Ilmeisesti olet viisaampi kuin oletin.” Luna puhui kuuluvasti, ja hänen äänensä kaikui pitkin laajaa aavikkoa. ”Et tullutkaan yksin, kuten lupasit.”

Nainen pyöritteli käsissään violetinsävyistä manausta, ja hänen sormensa syyhysivät innostuksesta päästä pian käyttämään sitä vastustajiinsa.

”Tein samoin kuin sinäkin.” Hope huudahti kuuluvasti takaisin, ja tunsi ärtymyksen leviävän sisällään. Mikä Luna luuli olevansa sanomaan hänelle, kuinka hänen täytyisi toimia?

”Niin…niinhän sinä teit…” Luna nyökytteli esittäen ymmärtäväistä, ja naurahti kuivakasti. ”Jospa nyt luovuttaisitte avaimen suosiolla minulle ja joukoilleni? Pääsisitte paljon helpommalla, ja saisitte pitää jopa henkenne.”

”Älä luulekaan.” Hope tuhahti närkästyneenä, ja alkoi toden teolla menettää malttinsa. Hänkö antautuisi Lunalle noin vain? Kaiken sen jälkeen mitä tämä oli hänen suvulleen tehnyt?

”Olemme tulleet tänne vain yhtä tarkoitusta varten. Tiedät sen hyvin itsekin.”

”Jo riittää ylenpalttinen löpinä.” kärsimätön Envy änkesi keskelle keskustelua, ja tuijotti silmät punaisina kiiluen kaukana häämöttävää Hopea. ”Minä ja meidän armeijamme olemme tulleet tänne taistelemaan, emmekä jauhamaan turhanpäiväistä keskustelua.”

”Olet oikeassa..” Luna totesi niin hiljaisella äänellä, että se hädin tuskin kuului Arkkienkelien korviin. ”Armeijani, Käskyläiseni. Tuhotkaa Eternityn apurit, ja jättäkää itse tyttö minulle.”

”HYÖKKÄYKSEEN!” Komensi Envy karjuen niin, että koko aavikko kaikui.

Hope käski Arkkienkeleitä ja Ringaa seuraamaan itseään, kun he lähtivät juoksemaan kohti vastapuolen sotureita. Ilmassa sinkoilivat Lunan manaukset, jotka enkeleiden onneksi sinkoilivat heidän ohitseen.

”Hajaantukaa!” Hope huusi käskyksi muille, ja houkutteli Lunan perässään kauemmaksi muista.

 Hän tunsi violetinmustan manauksen lentävän aivan korvansa juuresta, ja kääntyi nopeasti vastahyökkäykseen.

Star ja Chrystal oli sillä välin ahdistettu kahden demonin väliin, jotka kumpikin yrittivät puoleltaan seivästää Arkkienkelit. Kaksikko onnistui pitämään voimillaan pedot loitommalla, mutta tiesivät jossain kohtaa joutuvansa fyysiseen kontaktiin heidän kanssaan.

”Te heikot! Luuletteko tosiaan pärjäävänne meille?” Miespuolinen demoni ivasi nauraen sihisevästi. Hän yritti taasen ujuttautua miekkansa kanssa lähemmäksi Chrystalia, mutta tämä ampui kirkkaansinisen voimansäteen estäen aikeen.

”Ette ole yhtään sen parempia.” Star vastasi vihaisena provosoivasta väitteestä. ”Hyökätkää, kuten johtajanne käski, ja näyttäkää mistä teidät on todella tehty.”

Demonit irvistivät niin, että torahampaat välkkyivät auringonpaisteen alla.

Samaan aikaan naiskaksikon takana Ringa kävi omaa lähitaisteluaan yhden demoneista kanssa. Kuten muilla, hänellä ei ollut suojanaan voimaa jolla puolustautua. Juuri luullessaan päässeensä niskan päälle, kettunainen saikin väkevän iskun olkavarteensa demoninaisen sauvasta. Ennen kuin Ringa huomasikaan, hän makasi pökerryksissään maassa, ja tuijotti silmiensä tasalle asetettua keihässauvaa.

”Säälittävää.” demoninainen sihisi hampaidensa välistä. ”Olisit edes ollut arvoiseni vastus.”

Ringa väläytti omia kulmahampaitaan kilpaa naisen kanssa. Hän ei pääsisi enää mitenkään pakenemaan tilanteesta.

”RINGA!” Chrystal huudahti pelästyneenä huomatessaan naisystävänsä ahdingon. Harhailevan katseensa vuoksi hän ehti juuri ja juuri väistämään vastustajansa miekan sivalluksen.

Hätä ja pakokauhu valtasivat hiljalleen mielen, kun hän katseli Ringan edessä seisovan demonin pyörittelevän sauvaansa kuin kiusatakseen alakynnessä olevaa vastustajaansa.

”Chrystal,mene hänen apuunsa!” Star huikkasi oman taistelunsa lomasta huomatessaan ystävänsä jähmettyneen niille sijoilleen. ”Ringa tarvitsee sinua.”

”Mutta..en voi…sinähän –”

”Minä pärjään hyvin yksinkin näiden kahden saastan kanssa. MENE JO!”

Star hoputti naisen matkaan, ja asettui tämän tilalle kahden demonin väliin.

Heistä rohkeampi yritti liian lähelle Arkkienkeliä, ja tämä latasi voimillaan kuollettavan säteen. Samalla Star huomasi omien voimiensa heikentyvän, ja muisti Hopen opetuksen niiden säätelystä. Liiallinen kerralla langetettu voimapurkaus veisi hänen oman henkensä.

Samassa nainen havahtui ajatuksissaan tuntiessaan viiltävän kivun vatsansa seudulla.

”Olit liian hidas, kaunokainen.” Demonimies kuiskasi rahisevalla äänellään Starin korvan juuressa, ja painautui entisestään tätä vasten. Nainen tunsi henkensä salpautuvan, ja tunsi paljaalla ihollaan kuuman veren pulppuamisen sisuksistaan. Kylmä veitsi piti hänet paikoillaan kuin porsaan seipään varressa, eikä pakokeinoa enää ollut.

Hän oli saanut kuolettavan iskun.

”Shhh, se on nopeammin ohi kun en taistele vastaan.” demonimies jatkoi Starin kakoessa viimeisiä henkäyksiään. Hänen kaksihaarainen kielensä tuntui inhottavalta kaulaa vasten.

Star yskäisi verta suustansa, ja tunsi kuinka silmät pyörähtivät ympäri. Hänen eloton ruumiinsa notkahti lihasten menettäessä jännityksensä, ja demonimies pudotti viimein elottoman ruumiin hiekalle miekkansa kärjeltä.

Chrystal ei ehtinyt edes nähdä ystävänsä viimeistä taistelua, sillä hänellä oli täysi tekeminen auttaessaan Ringaa. Demoninaisen viimein yrittäessä päättää ketun päivät, oli Arkkienkeli astunut väliin ja langettanut kuollettavan voimalatauksen tätä kohden.

Demoni oli vain ehtinyt ulvaista, ja kaatui sitten elottoman maahan.

”Oletko kunnossa!?” Chrystal kääntyi Ringan puoleen sen kauemmin katsomatta aikaansaannostaan. Ringa nyökkäsi vaitonaisesti, eikä osannut oikein liikkua lamaannukseltaan.

Chrystal kyykistyi rakastettunsa puoleen, ja syleili tätä nopeasti helpottuneena.

”Luulin jo, että menettäisin sinut.” hän huokaisi, ja katsoi kettua kaihoisasti silmiin. ”En olisi tiennyt mitä tekisin ilman sinua.”

”Jatkaisit tietenkin taistelua.” Ringa vastasi määrätietoisena. ”Hope tarvitsee sinun apuasi nyt enemmän kuin minä. Surra ehdimme sitten jälkeenpäin, kun taistelu on voitettu.”

Chrystal nyökkäsi ymmärtävänsä, ja nosti kettunaisen itsensä mukana ylös. He suuntasivat yhdessä auttamaan muita Arkkienkeleitä, jotka kukin taistelivat tahoillaan.

Kuten ystävänsä Star ja Chrystal, myös Valerie ja Dorian olivat hakeutuneet taistelemaan lähekkäin toisiaan. He kumpikin langettivat vuoronperään kirkkaanvärisiä loitsuja päällekäyvien demonien suuntaan, ja saivat muutaman heistä kukistettua.

”He eivät näytä loppuvan koskaan!” Valerie puuskutti lievästi uupuneena kaataessaan seitsemännen vastustajan tieltään. Hän tunsi käsiensä tärisevän alati vähenevän voiman puutteesta.

”Yritä kestää vielä vähän aikaa!” Dorian huudahti takaisin, ja yritti kammeta tiensä demonien lävitse lähemmäksi Valerieta. Samassa hän kuitenkin tuli katsoneeksi kauempana taistelevan Aronin luokse, ja jähmettyi niille sijoilleen suu epäuskoisena auki roikkuen.

Se ei voinut…ei sitten millään voinut olla…

Kauempana Aronin kimpussa olevista demoneista toinen näytti jollain oudolla tapaa tutulta. Dorian ehti hetken aikaa katsoa tuon sulavarakenteisen naisen liikehdintää, ennen kuin uusi vastustaja oli jo hänen kimpussaan ja vei kaiken huomion. Dorian yritti kuikuilla taistelun keskellä epäuskoista näkyä, ja tuli sitten viimeinkin varmistuneeksi asiasta.

Nainen oli hänen tyttärensä Envy.

Vaikka Arkkienkelit olivat monesti käyneet lävitse sen tosiasian, että yksi Eternityjen sukulaisista oli vaihtanut puolta, ei Dorian millään halunnut uskoa sen olevan totta. Hänen muistikuvissaan Envy oli edelleen kiltti pieni tyttö, jonka kirkkaat silmät tuikkivat tähtien lailla hänen nauraessaan isänsä sylissä.

Ja nyt, tuo puoliksi täysin tuntemattoman näköinen henkilö oli kuitenkin sama henkilö.

Hänen tyttärensä.

Suvun musta lammas.

Dorian hankkiutui salamannopeasti eroon kimpussaan häärivästä demonista, ja nosti sitten äkisti vaiston varassa kädet huultensa ympärille.

”Envy! ENVY!” Hän huudahti aavikkokentän toiselle puolelle.

Pieni toivon kipinä kyti miehen sisällä. Mitä jos hän saisi puhuttua tyttärensä takaisin oikealle puolelle?

”DORIAN, MITÄ SINÄ TEET?” Hämmästynyt Valerie huudahti vähän matkan päästä miehelle. Hän oli kuullut tämän kutsuvan Envyä, eikä ollut usko korviaan.

”Haluatko menettää henkesi tuolla typeryydellä? Envy ei ole enää se sama henkilö kenen kuvittelet hänen olevan.”

Sen enempää nainen ei kuitenkaan ehtinyt sekaantua asiaan, sillä hän huomasi takaansa hyökkäävän demonin juuri oikealla hetkellä ennen kuolettavaa iskua.

Dorian seisoi paikoillaan ja tuijotti Envyn suuntaan. Hän ei tehnyt elettäkään perääntyäkseen päätöksestään, vaikka Valerie yritti häntä maanitella takaisin taisteluun oman kamppailunsa lomasta. Naisen tapaan myös Envy oli kuullut miehen kutsuhuudot, ja kääntyikin nopeasti vihaisena äänen puoleen.

”Kuka uskaltaa kutsua minua nimeltä?” Envy sihisi hampaidensa välistä, ja väläytti valkoisia kulmahampaitaan. Hänen tulenpunaiset hiukset hulmahtivat kääntyneen pään mukana, ja pistävän punaiset silmät etsivät kohdettaan.

Kunnes hän näki Dorianin.

Envy asteli rauhallisin askelin miehen suuntaan, ja yritti korventavan auringon säteitä väistellen nähdä tämän kunolla. Dorian pysyi edelleen kivimuurin tavoin paikallaan, ja hengitti rauhallisesti odottaessaan naisen lähestymistä.

”Tahdotko kuolla seuraavaksi, kun noin kovasti huutelet perääni?” Envy ivaili suu vinoon hymyyn kurtistuen, ja tarkkaili tuota outoa miestä päästä jalkoihin. Tämä oli selvästi ”hyvien” puolella, varmastikin yksi suuren maineen saavuttaneista Arkkenkeleistä.

”Älä viitsi puhua tuolla tavalla, Envy.” Dorian totesi monotoniseen sävyyn tyttärelleen. ”Noinko minä sinut opetin käyttäytymään?”

Vasta nyt Envy näki, kenen kanssa oikein oli keskustellut. Hänen edessään seisova mies toi elävästi mieleen hänen edesmenneen veljensä, sekä kaikki ne unohdukseen kadotetut vuodet ihmisten parissa. Nainen ravisteli sekavaksi puuroksi sotkeutuneet ajatuksensa taas teräviksi, ja hänen kätensä lennähti hämmästyksestä suulle:

”Ei..ei voi olla…ISÄ???”

”Niin.” Dorian nyökkäsi ilmeettömänä, ja porasi harmaan katseensa tyttärensä elottomiin silmiin. ”Minä se olen.”

Envy hengähti uudelleen hämmennyksestä, ja astui askeleen lähemmäksi miestä.

”Envy, olen kuullut mitä kaikkea olet tehnyt elämäsi aikana. Enkä ole kuulemastani alkuunkaan iloinen.” Dorian jatkoi rauhallisella äänellään, kuin yrittäen torua hellästi pientä koiranpentua.

”Sinä et tiedä mitä minä olen joutunut kokemaan. Et ollut paikalla koskaan!”

”Mutta olisin halunnut olla. Se ei kuitenkaan ollut minun päätettävissäni.”

”SINÄ VALEHTELET!” Envy huudahti äkisti isänsä puheen päälle, ja hänen äänensä murtui itsevarmuuden mukana. Dorian näki, kuinka elottomilla naisen kasvoilla paistoi ikävä ja sanoinkuvaamattoman syvä pettymys. ”SINÄ HYLKÄSIT MINUT!”

”Envy rakas.” Dorian tarttui ajattelematta tyttäreensä ja  veti tämän hellään syleilyynsä. Naisen ruumis vapisi kauttaaltaan, ilmeisesti tukahdetun surun ja vihan vuoksi.

”En koskaan hylännyt teitä. Olin tulossa takaisin kotiin, kun minut kutsuttiin Arkkienkelien kokoontumiseen. Usko minua.”

”Kunpa voisinkin.” Envy kuiskasi hiljaa miehen korvaan.

”Envy, palaa minun luokseni. Palaa meidän puolellemme.” Dorian maanitteli tytärtään, ja yritti saada tämän vaihtamaan takaisin hyvien puolelle. ”Minä…me annamme sinulle kaiken anteeksi.”

”Se…” Envy piti hetken hiljaisuuden ennen kuin jatkoi. ”Se on jo liian myöhäistä.”

Samassa hänen suljetut silmänsä rävähtivät auki, ja ne loistivat aivan uudenlaista punaa. Raivon ja piilotetun tuskan punaa. Ennen kuin Dorian ehti tehdä elettäkään, olivat Envyn terävät kynnet tunkeutuneet hänen haarniskansa, ja sen alla olevan ihon lävitse. Nainen tarttui kiinni siihen mistä sai, ja vetäisi yhdessä sekunnin sadasosassa puolet miehen sisälmyksistä ulos.

Dorian samalla hetkellä kuolleena maahan, ja peittyi hiljalleen suihkuavan verensä täyttämään lammikkoon. Envy katseli aikaansaannostaan paikallaan seisoen, ja hengitti syvään ja raskaasti. Hänen kasvoillaan loisti hullun kiilto, ja hänen hymynsä oli mielipuolinen.

”Siinä sinulle terveiset helvetistä, isukki.”

”EEEEIIII!” Kauempana välikohtauksen nähnyt Valerie parkaisi. Hän oli juuri aikeissa rientää apuun, kunnes kaikki oli jo ohitse ennen kuin hän ehti tehdä mitään. Envy laski viimein verisen suolistokasan käsistään maahan, ja kääntyi entuudestaan tutun äänen puoleen.

”Kappas. Neiti näsäviisas on palannut kuvioihin. En olisi uskonut.”

”Envy, sinä helvetin saastainen olio! Miksi sinä noin menit tekemään? Dorian oli sinun ISÄSI!”

”Huomaa mennyt aikamuoto.” Envy vinoili samaan tapaan kuin silloin joskus yläasteikäisenä nähdessään Valerien heidän takapihallaan ensimmäistä kertaa. ”Hän OLI minun isäni. Isäni, joka hylkäsi minut.”

”Oletko ihan sekaisin päästäsi? Hänhän juuri…” Valerie jatkoi raivokasta huutoaan, kunnes tajusi kesken laineen puhuvansa kuin seinälle. ”OLET TÄYSIN SYDÄMETÖN PASKA, JOKA TAPAT PERHEESI IHAN VAIN HUVIN VUOKSI.”

”Oliko siinä sitten jotain uutta?” Envy haukotteli kyllästyneenä, ja katseli verestä punehtuneita kynsiään. ”Joko lopetit märehtimisen, vai täytyykö minun hiljentää sinutkin?”

”Sinä et hiljennä enää ketään!” Valerie huokui uhmaa ja levitti kätensä kutsuakseen voimansa esiin. ”Minä pidän siitä huolen.”

Tietäen, että seuraavat hetket olisivat hänen viimeisensä, Valerie alkoi loistaa voiman tuomaa hehkua yhä kirkkaammin. Envy valmistautui hyökkäämään millä hetkellä hyvänsä, mutta tuo aavemainen hehku sai hänet jonkinlaiseen hypnoottiseen tilaan, joka jähmetti hänet paikoilleen.

Valeriella ei ollut enää mitään menetettävää. Hän oli menettänyt perheensä, rakkaansa ja nyt myös tärkeimmän ystävänsä. Ja heidät kaikki oli häneltä vienyt tasan yksi ja sama henkilö.

Envy.

”Mätäne Tyhjyydessä.” Valerie sihahti viimeisillä sanoillaan, ja antoi voimansa purkautua täydellä tehollaan.

Sekä paikoilleen kivettynyt Envy, että myös itse Valerie saivat tuntea voiman iskun. He parahtivat yhtä aikaa kivusta, ja lennähtivät sitten kauemmaksi toisistaan kuin pienen räjähdyksen viskaisemina. Valerie ehti tuntea, kuinka voima korvensi hänen ihoaan kunnes äkisti tilalle hiipi kylmää ja tyhjää täynnä oleva tunne.

Siinä he lopulta makasivat elottomina erillään toisistaan, Envy ja Valerie, nukkuen nyt ikuisessa unessa.

Heidän keskeiset kaunansa ja kostonsa olivat tulleet päätökseen.

”Valerie! Dorian!” Aron havahtui omasta kamppailustaan suureen valonpurkaukseen. Hän hankkiutui eroon vastustajastaan, ja riensi kiireen vilkkaan kaatuvan Valerien luokse. Samalla hän havahtui näkemään, että myös Dorian oli kaatunut.

”Ei…” Aron henkäisi surullisena saavuttuaan keskelle kuolleiden kehää. Joka paikassa makasi elottomia demoneja, ja heidän joukossaan myös muutamat tutut kasvot, Valerie ja Dorian.

Aron ei edes yrittänyt herätellä ystäviään henkiin, sillä he olivat selvästi jo elämän tavoittamattomissa. Kuumat kyyneleet tekivät tuloaan, mutta Aron puristi silmiään yhteen niiden estämiseksi.

Vielä ei ollut aikaa surra.

Avatessaan silmänsä uudelleen Aron näki vielä yhden surullisen tapahtuman aivan muutamien metrien päässä. Diferin ylle kurottautunut Master imi hänestä viimeisiä elämän henkäyksiä, kunnes naisen ilmaa kurkotteleva käsi viimein veltostui ja putosi maahan.

Aron tunsi pahoinvoinnin myllertävän sisällään entistä suurempana, ja sitä ruokkivat myös kasvava viha ja katkeruus.

Ei asioiden kuulunut mennä tällä tavoin!

He eivät VOINEET hävitä!

Silmäilleessään pitkin alati hiljenevää taistelukenttää, Aron näki myös jotain muuta täysin odottamatonta. Kaikkialla lojui täysin tuntemattomien olentojen kirjo, mutta myös kaksi toisiinsa tukeutunutta hahmoa, jotka näyttivät kuin vain nukkuisivat.

He olivat Chrystal ja Ringa.

Aron oli ehtinyt vain silmäykseltä nähdä, kuinka kaksikko oli kamppaillut yhdessä viittä vihollista vastaan. He olivat puolustaneet toisiaan viimeiseen asti, ja kun Ringa oli saanut kuolettavan osuman, Chrystal kosti vihollisilleen räjähtävällä voimalla. Sen jälkeen hän itse, sekä neljä jäljellä ollutta demonia valahtivat kuolleina maahan.

Aronin raivo oli edelleen kiehuvan kuuma, mutta samalla hän tunsi vaipuvansa epätoivon syövereihin. Se kiskoi häntä kovenevalla otteellaan, eikä aikonut enää päästää vapaaksi.

Kuinka he mitenkään voisivat enää voittaa? Jäljellä olivat enää hän ja Hope.

”Hope…” Aron maisteli sanaa hetken suupielillään ja tajusi sitten yhtäkkiä jättäneensä naisen yksin Lunan armoille. Mies alkoi etsiä naista katseellaan, ja kääntyi ympäri.

Ja juuri silloin hänen katseensa kohtasi takana seisovan demonin viikatteen.

Toisaalla, aivan taistelukentän toisella laidalla, Hope ja Luna lähettivät manausia ja voimapurkauksia toisiaan kohti. He olivat miltein tasavertaiset, Lunan toisinaan hetkeksi saamaa yliotetta lukuun ottamatta, ja siksi kaksintaistelusta ei näyttänyt tulevan millään loppua.

”Et olekaan niin noviisi, kuin kuvittelin sinun olevan.” Luna puuskutti väistettyään taas yhden Hopen voimapurkauksista. ”Sinustahan on sentään jotain vastusta.”

Hän pyöritteli kättään kasvojensa edessä, kuin miettien mihin iskisi seuraavan manauksensa.

”Et vain uskalla myöntää, että päihittäisin sinut koska vain tahdon.” Hope totesi pistävästi takaisin, eikä aikonut ollenkaan harjoittaa ystävällissävyistä keskustelua. Se oli vain osa Lunan harhautusta. ”Lupaan, että saat kärsiä kaikkien niiden sukulaisteni tuskan, joita olet elämäsi aikana satuttanut.”

”Sinulla on siis pitkä lista.” Luna naurahti kuivakasti.

”Ja sinulla liian iso suu. Keskittyisit olennaiseen.” Hope piikitteli, ja langetti jälleen ison voimapurkauksen kohti Lunaa. Tällä kertaa Manalan Valtiatar ei ollut yhtä nopealiikkeinen kuin yleensä, ja ehti vain vaivoin torjua hyökkäyksen.

Voimien yhteentörmäys sai molemmat naiset lennähtämään taaksepäin. Heidän yllättyneet huudahduksensa kiirivät pitkälle taistelukentän toiseen päähän, aina Masterin korviin asti.

Hetken aikaa ilmassa leijui niin kirkkaita loitsun kappaleita, ettei kumpikaan naisista nähnyt yhtään mitään.

Selvittyään hetkellisestä sokaisutuksesta he puuskuttivat yhteen ääneen, ja tuijottivat herkeämättä toisiaan.

”Hienoa…hienoa…” Luna maiskutti suutaan myöntyväisenä, ja laski kätensä hetken tauon ajaksi puuskaan. ”Sinä herätät minussa vahvoja muistoja sisarestani. Hänkin oli hyvin taitava enkeli.”

”Olisi varmasti edelleen, ellet olisi tappanut häntä.” Hope töksäytti, ja piti kätensä Lunasta poiketen edelleen nyrkissä. Hän ei voinut tietää, josko nainen yhtäkkiä salakavalasti langettaisikin manauksensa.

”Aina sinä jaksat syyllistää. Hän tuhosi minun elämäni, ja minä maksoin hänelle samalla hinnalla. Silmä silmästä, tiedäthän…”

”Olet sairas.”

Luna purskahti ilkeilevään nauruun, joka kuulosti läheisesti harakan rääkymistä.

”Vai niin. Mitä jos kuitenkin antaisit minulle tuon kaulassasi roikkuvan avaimen? En kaipaa sinulta mitään muuta.”

”EN…..IKINÄ.” Hope kieltäytyi purren hampaitaan yhteen. ”Se ei ole oikeutetusti sinun, joten et sitä myöskään ansaitse.”

”Mutta katso ympärillesi, Hope.” Luna vetosi, ja esitteli kädellään taistelukenttää. ”He kaikki joutuvat kärsimään sinun itsekyydestäsi.”

”Ei pidä paikkaansa. He, ystäväni, ovat ennen kaikkea auttamassa minua taistelemaan SINUN itsekkyyttäsi vastaan. Olet terrorisoinut sukuani vuosisatoja, ja mitä olet sillä lopulta saavuttanut? Et YHTÄÄN MITÄÄN!”

Hope suorastaan huusi viimeiset sanat ulos suustaan, ja leimahti sillä samalla sekunnilla kirkkaasti hehkuvaksi valomereksi. Luna astui yllättyneenä pari askelta taaksepäin, ja katsoi silmät auki rävähtäneinä edessään olevaa näkymää.

”Mi---mitä sinä—” Hän ähkäisi suustaan ja haparoi ajatuksiaan yhteen synnyttääkseen itselleen suojaloitsun. Jostain syystä se ei tuntunut onnistuvan.

”Minä kiroan sinut ikuisiksi ajoiksi sukuni puolesta.” Hope julisti uhmakkaasti, ja osoitti kädellään kohti esitätiään valmiina iskuun.

Mutta sitten….jokin esti hänen suunnitelmansa.

”Etpä onnistunutkaan.” Master naurahti kalskeasti Hopen niskaan. Hän oli hiipinyt naisen huomaamatta tämän taakse, ja iskenyt raudan terävät kyntensä hänen rintaansa. Ne upposivat syvälle sisuksiin yhtä helposti kuin naulat omenaan. Hope tunsi henkensä salpautuvan, ja hänen silmiäsärkevän kirkas loisteensa oli hetkessä kadonnut.

Hapenpuutteen ja vuolaan verenvuodon uuvuttamina nainen tunsi tajuntansa pakenevan rajamaille, ja hän lysähti tylysti tömähtäen kovalle hiekalle. Tällä välin Luna oli ehtinyt koota itsensä, ja hymyilikin jo maireasti miehensä teolle.

”Kiitos, se oli turhankin lähellä onnistua.”

Master kipitti vaimonsa vierelle kuin koira käskettäessä, ja ihaili aikaansaannostaan.

”Mitä vain sinun vuoksesi, Valtiattareni.”

”HOPE! EI!” Kuuluivat Aronin epätoivoiset sanat jostain kauempaa, keskeyttäen Lunan ja Masterin voitonriemuisen hetken. Mies oli juuri viimeistellyt päällensä hyökänneen demonin, joka valahti elottomana maahan hänen takanaan. Aivan kuten Valerie, myös Aron oli nähnyt Hopen kamppailun ja tappion silmäkulmastaan, mutta ei millään ehtinyt ajoissa auttamaan.

Lähettyvillä seisovista vihollisistaan huolimatta mies ampaisi juoksuun, ja pysähtyi nostamaan veltoksi muuttuneen Hopen syliinsä. Hän siveli naisen kasvoja hellällä käden otteella, ja tunsi kyynelien jälleen kirvoittavan silmäkulmiaan.

”TE…TE TAPOITTE HÄNET!”

”Eikös se yleensä ole taisteluiden tarkoitus?” Luna naurahti Aronin typeränkuuloiselle kommentille. ”Toinen voittaa, ja toinen häviää. Ja yleensä menettää henkensä.”

Murtunut Aron ei enää vastannut mitään, vaan tuijotti vain tyhjä ilme kasvoillaan Hopen sulkeutuneita silmiä. Hän odotti, että ne yhtäkkiä taas rävähtäisivät auki ja olisivat täynnä elämää.

Mutta niin ei käynyt.

”Josko nyt olisi viimein aika luovuttaa? Olet viimeinen jäljellä.” Luna totesi uhkaavasti, ja pyöritteli taas tuttuun tapaan violettia manausta. Aron laski Hopen varovasti takaisin hiekalle, ja katsoi paholaisnaisen puoleen tylysti. Hän ei luovuttaisi, ei ennen kuin makaisi Hopen tavoin elottomana maassa.

”Vain kuolleen ruumiini yliste! Et koske Hopeen ja avaimeen.” mies vastasi levittäen kätensä rakkaansa suojaksi.

”Haluamasi pitää.” Luna hymyili vinosti, ja hänen silmänsä kiiluivat murhanhimoisesti. ”Olisit voinut tehdä tämän helpomminkin.”

”……”

”Ho…..”

Pimeyden keskeltä kuului epämääräistä puhetta.

”Hope…? Hope, herää.”

Hope oli kuulevinaan jonkun kutsuvan itseään kuin usvaverhon takaa. Hän piti edelleen silmiään suljettuina, sillä se tuntui paljon turvallisemmalta vaihtoehdolta kuin niiden aukaiseminen.

”Hope! Kiirehti!” ääni vaati nyt kovemmin, ja nainen tunnisti sen Suniksi.

Hän ponkaisi ylös paikaltaan kuin pitkästä unesta heränneenä, ja katsoi hämmästyksekseen esitätiään silmiin.

”Olenko….olenko minä kuollut?” Hope kysyi hädissään, ja kokeili rintakehäänsä etsien Masterin kynsien jättämiä koloja. Ne eivät enää olleet siinä.

”Tavallaan kyllä. Olemme syvällä alitajuntasi sisällä.” Sun vastasi murheellinen ilme kasvoillaan. ”Master teki sinusta todellakin selvää.”

”Me siis…hävisimme. Voi Sun, olen niin pahoillani!” Hope parkaisi onnettomana, ja nousi hiljalleen seisomaan.

”Ei…älä ole.” Sun pudisti päätään päättäväisenä, ja porasi kirkkaan vihreät silmänsä Hopen omiin. ”Ei kaikkea ole menetetty vielä.”

”Kuinka niin? Minä olen kuollut…ja niin ovat kaikki muutkin.”

”Hope, minä sanoin sinun olevan tavallaan kuollut. Ei kokonaan.”

”En nyt ymmärrä…” Hope kurtisti kulmiaan ihmeissään. Sun käveli lähemmäs häntä, ja tarttui hellästi kiinni naisen käsivarsiin. Niiden kosketus tuntui kylmältä pumpulilta, ei niinkään ihmismäiseltä ja lämpimältä kuin elävien henkilöiden.

”Sinä olet Eternity, ja sinun suonissasi sykkii Arkkienkelten verta. Et sinä noin vähästä kuole, korkeintaan vajoat kooman kaltaiseen unitilaan tilaan.”

”Eli sielläkö minä nyt olen?”

”Niin.”

”Mutta miten pääsen takaisin? Minun pitää palata taisteluun…voittaa Luna…”

”Minä autan sinua kyllä. Annan sinulle viimeiset jäljellä olevan minuuteni. Meistä tulee yksi ja sama.”

”Mutta kuinka ---”

Hope ei ehtinyt kysyä kysymystään loppuun asti, kun Sun jo asetti varovasti huulensa hänen omiaan vasten. Hope tunsi lämmintä kuplintaa ensin suussaan, sen jälkeen kurkussaan. Pian koko rintakehä väreili onnellista ja rakastavaa lämpöä, ja hetken aikaisemmin naisen edessä seisonut Sun oli yhtäkkiä kadonnut. Valoisa ja lämmin tunne katosivat sen myötä, ja tilalle jäi vain tyhjyys.

Kunnes jokin sai Hopen nytkähtämään kuin kolariauton törmäyksen hetkellä.

Hän tunsi sydämensä alkavan taas lyömään rinnassa. Ja vetäisi syvää henkeä.

OOOOO

Ensimmäinen näky, jonka Hope näki palattuaan elävien kirjoihin, tuntui epätodelliselta. Aron ja Luna tuntuivat säntäilevän monistettuina pitkin aavikon hiekkaa, ja langettivat loitsujaan toisiaan kohden.

Hope testasi nopeasti raajojensa tottelevan aivojen käskyjä, ja kampesi sitten itsensä kiireellä ylös.

Pieni huimaus tuntui hetki hetkeltä tasaantuvan.

”Aron, siirry syrjään!” Hope huudahti miehelle lentäen parilla siiveniskulla tämän taakse. Raivopäinen Aron meinasi saada sydänhalvauksen kuullessaan juuri kuolleeksi toteamansa rakkaan äänen, ja käännähti järkyttyneenä ympäri.

Hope torjui hänen poskensa ohi vilahtaneen voimapallon avulla Lunan samanaikaisen hyökkäyksen.

”Hope…mitä ihmettä sinä..” Aron aloitti, mutta Hope sysäsi vain hänet itsensä taakse suojaan. Hänen katseensa ja ajatuksensa olivat kiinnittyneet vain yhteen asiaan.

”LUNA! LOPETETAAN TÄMÄ TYPERYYS. NYT.”

”Te kirotut Eternityt. Olette kuin torakat, ette suostu kuolemaan sitten millään.”

”Niin kauan kuin on pahaa, on myös hyvääkin.” Hope totesi ykskantaa, ja puristi kädessään olevaa sauvaa. Luna huomasi hänen jännittyneen tilansa, ja kyyristyi kuin hyökkäykseen valmistautuva kissa.

”Noh, Hope Eternity. Näytä, mitä sinulla on vielä takataskussasi.”

Tällä kertaa Luna ei enää leikitellyt, vaan oli tosissaan päättämässä sukunsa viimeistä vesaa päiviltä. Hän oli odottanut Ikuisuuden Linnakkeen valloittamista jo niin kauan, ettei enää tahtonut pidentää odotusta.

Hopen yritys kerätä voimansa yhteen tuntui kestävän ikuisuuden. Luna kuvitteli torjuvansa sen yhdellä pienellä manauksellaan, ja iskevänsä sen jälkeen kuolettavasti naisen heikkoon kohtaan. Hope puolestaan rukoili mielessään onnistuvansa viimein lopettamaan vuosisatoja kestäneen piinan, ja selviävänsä elävänä takaisin Miseryn luokse.

”Auta minua, Sun.” hän liikutti suupieliään äänettömästi, ja sulki sitten silmänsä.

Suuri, lämmin aalto kietoutui hänen ympärilleen ja veti sisäänsä kuin musta aukko.

Luna joutui Aronin ja taaempana seisovan Masterin tavoin siristävän silmiään kirkkaan valon loisteessa. Hän tunsi sen hypnoottisen vaikutuksen, ja jäi vain tyhmänä seisomaan tuon kauniin loisteen edessä. Hope oli jollain tavalla muuttunut, hänen siipensä olivat laskeutuneet lepoasentoon. Hänen tiukasti kurissa pidetyt, kultaiset hiuksensa olivat valahtaneet auki. Ja mikä kauheinta, Lunasta tuntui kuin hän katselisi jotakuta, jonka tunsi entuudestaan aivan liiankin hyvin…

”…Sun…?” Nainen sai sanottua, ennen kuin räjähdysmäinen paineaalto pyyhkäisi koko taistelukentän lävitse.

Kaikki neljä lähekkäin seisonutta hahmoa saivat energiapurkauksesta osansa, ja heidän tuskaiset huutonsa tukahtuivat Tyhjyyden rajamaiden aavikolle. Kukaan ei ollut kuulemassa tai näkemässä heidän viimeistä ahdinkoaan, kun kirkkaan valonsäteet silpoutuivat heidän lävitseen kuin terävät laserit.

Hetken aikaa ilman täytti pelkkä suuri, kirkas valo.

Sen jälkeen tuli aivan hiljaista.

Kuolemanhiljaista.

OOOOO

Yksinäiset askeleet tömisivät kylmettyneellä hiekalla, kun aurinko pilkisteli vielä viimeisiä hetkiä taivaanrannan rajalla. Mustat lakerikengät toistelivat sen säteitä kiiltävältä pinnaltaan, ja ne välähtivät maassa makaavien ruumiiden ihoilla ja vaatteilla.

Kaikkialla oli pysähtynyttä ja hiljaista.

Kuin haudassa.

Spector katseli vaitonaisena ympärilleen, ja yritti kuvitella mielessään taistelun kulun. Häntä kismitti, ettei hän päässyt osalliseksi sitä. Tai sekään ei ollut oikea sana kuvailemaan sitä, miltä hänestä tuntui.

Hän kuin ei osannut tuntea mitään.

Liikkumattomien hahmojen joukossa mies tunnisti tuttuja demoniarmeijan kasvoja, mutta myös outoja ja kauniita olentoja.

Ilmeisesti enkeleitä.

Kun Lunasta ja muista ei ollut kuulunut liki päivään, oli Spector olettanut jotain sattuneen taistelukentällä. Vastoin äitinsä määräystä, komennuskirouksen alainen Spector oli alitajuisesti saanut itsensä liikkeelle Manalasta, ja saapunut Tyhjyyden rajamaille.

Tavoitettuaan viimein määränpäänsä, taistelukentän tummimman alueen, hän jäi tuijottamaan sen keskellä olevaa neljää hahmoa.

Siinä, hänen äitinsä ja isänsä vierellä, makasi kaksi vastapuolen edustajaa.

Spector ymmärsi, ettei hänen isäänsä ja äitiään voinut enää auttaa. He olivat olleet liian kauan Tyhjyyden tuolla puolen.

Palanut hiekka rohisi jalkojen alla, ja ruumiista nousi palaneen löyhkä.

Spectoria olisi taatusti kuvottanut tuo haju, jos hän vain olisi osannut tuntea jotain.

Samassa hänen katseensa osui ringissä makaavien hahmojen joukossa olevaan naiseen.

Spector kyykistyi vaaleahiuksisen enkelin eteen, ja varmisti ettei tämä hengittänyt. Hetken kuluttua hän uskaltautui kääntämään naisen ympäri, sillä outo tunne hänen sisällään käski tehdä niin.

Nainen näytti kärsineen kovasti ennen kuolemaansa, ja hänen ennen hyvin kauniilla kasvoillaan juonteili mustia verisuonia ja –purkaumia.

”Mitä tuhlausta.” Spector tuhahti, ja vasta silloin hänen silmiinsä osui auringossa kiiltävä esine naisen kaulalla.

Se oli hänen äitinsä himoitsema Avain.

Spector nappasi kiinni avaimesta, ja riuhtaisi sen ohuen ketjun irti naisen kaulalta. Hän tunsi outoa lämpöä nyrkissään jossa koru oli, mutta se ei korventanut häntä tai saanut häntä tuntemaan kipua. Mies arveli sen johtuvan joko kyvyttömyydestään tuntea mitään, tai sitten hänen sukulinjastaan alkuperäisiin Eternityihin.

Samassa jostain Spectorin takaa kuului kuolemaisillaan olevan henkilön viimeisillä voimilla päästetty huudon tapainen korahdus, joka sai miehen valpastumaan hetken huumasta.

Hän kääntyi kannoillaan, ja oli näkevinään Lunan siipien liikahtavan.

”Äiti! Oletko sinä vielä hengissä?” Spector huudahti samalla kun otti muutaman juoksuaskeleen kohti Lunaa.

Tämä ei enää vastannut mitään, mutta liikautti hieman kättään siipiensä alta.

Spector ei aikaillut enempää, vaan tarttui velttoon naiseen kiinni ja nosti tämän hennon ruumiin käsivarsilleen.

Samassa hän tuli katsoneeksi Lunan kasvoja, ja käänsi nopeasti kasvonsa toisaalle.

”Älä huoli. Minä hoidan sinut kuntoon.” mies tokaisi monotonisella robotin äänellä, ja katosi Luna sylissään vihreään valonsäteeseen, jättäen muut ruumiit luonnon hoidettavaksi niille sijoilleen.