14. Lumottaret

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

"Ai haluat tietää mistä kaikki tämä on saanut alkunsa? No, siitä on jo todella pitkä aika, liki tuhat vuotta. Jossain vaiheessa 2000-luvun alkupuolella ihmiset saivat päähänsä, ettei Taivasta olekaan. Koska heidän ei tarvinnut enää pelätä syntejään, he aloittivat julmat ja epäinhimilliset kokeensa saavuttaakseen itse jumaluuden.

Kaikki meni kuitenkin pahasti pieleen, ja myrkylliset koekaasut levisivät tehtaista koko maapallolle. Ihmiset panikoivat ja jättivät kotinsa etsien parempaa suojaa, mutta ulos lähtö oli vain pahempi virhe kuin jäädä kotiin. Suurin osa kuoli, toiset, jotka säilyivät hengissä, muuttuivat mitä ihmeellisimmiksi mutanteiksi, ja osa menetti siinä samalla järkensä.

Niin oletetaan myös Ladravian ja hänen kannattajiensa syntyneen. Kaiken sen tuhon lisäksi, jonka kaasut aiheuttivat, Ladravia aloitti oman maailmanvalloituksensa, ja yritti alistaa meidät muut valtaansa. Jäljellä olleet ihmiset ryhtyivät kuitenkin vastarintaan, mutta tappio oli selvä. Lopulta he saivat meidät ajettua tänne laaksonpahaseen, ja päättivät antaa viimeisen iskun.

Silloin he ilmestyivät."

"En tiedä keitä he ovat, ovatko hekin vain myrkkykaasujen tuotoksia vai ovatko he kenties aina olleet olemassa, piilossa jossain, odottaen oikeaa hetkeä astua esiin...."

"Lumottaret.

He asettuivat puolellemme, suojellen laaksoa omilla, erityisen vahvoilla voimillaan. Ladravia koki tappionsa, ja hänelle jäi vain muutama kannattaja puolellensa. Muut menehtyivät taistelun tuoksinnassa.

Lumottaret käskivät Ladraviaa pysymään erossa laaksosta, ja he saivat joten kuten sovittua alueen rajoista. Olemme täällä motissa, emme pääse mihinkään. Kaikki, mikä on laakson ulkopuolella, kuuluu Ladravialle. Jos joku eksyy harhailemaan hänen maillensa, sieltä ei ole paluuta."

"Ladravia uhosi vielä, ennen kuin katosi, että tulee vielä jonain päivänä takaisin ja ottaa laakson omaksensa. Siksi me yhä pelkäämme häntä, vaikka taistelupäivän jälkeen niin häntä, kuin Lumottariakaan ei ole nähty.

Jotkut uskova, että Lumottaret ja Ladravia valvovat tekemisiämme tarkkaan, mutta he eivät vain halua näyttäytyä. Niin kauan, kuin kolmen Lumottaren voimien välillä vallitsee tasapaino, laakso on turvassa. Jos se järkkyy, Ladravia palaa takaisin anastamaan sen mikä hänelle kuuluu."

Fann lopetti kertomuksensa ja kohotti katseensa kohti puiden lomasta näkyvää taloa. Arrkin oli huomannut heidän saapuvan asutulle alueelle.

"Siinä taisi olla kaikki tärkein tiivistettynä. Kerrotko sinä nyt vuorostasi oman tarinasi? Miten päädyit tänne?" tyttö uteli toiveikkaana ja odotti koska Arr aloittaisi. Miehen kurkkua kuristi. Eihän hän voisi kertoa mitään itsestään paljastamatta samalla kuka oikeasti onkaan.

"En...en valitettavasti muista kuin vain nimeni." hän valehteli sujuvasti ja väisti Fannin katseen. "Olen pahoillani."

Fann nyökkäsi miehen takana ymmärtäväisenä, ja sanoi muistin palautuvan usein takaisin ajan kanssa.

Heidän saavuttuaan talon pihamaalle Arr tunsi hermostuvansa. Hän vain käveli tietämättömänä tytön johdattamaan suuntaan vailla tietoa siitä, mitä tuleman piti. Tämä saattoi pahimmassa tapauksessa olla ansa, joten kaikkeen oli varauduttava.

"Odota tässä." Fann kehotti ja käveli miehen edelle. Arr huomasi oven vasemmalla puolella olevan laitteen, ja pysähtyi paikoilleen. Hän katseli, kuinka tyttö painoi jonkinlaisen koodin laitteen siniselle taululle, ja samassa alkoi kuulua kohinaa, aivan kuin radiosta oikeaa taajuutta etsiessä.

"Tunnussana." käskevä naisen ääni vaati. Taustalta kuului etäinen puheensorina.

"Älä nyt viitsi äiti, tämä on typerää." Fann huokaisi kyllästyneenä. "Miksi haluat että sanon kermaperunat?"

"Väärä tunnussana, pääsy evätty." kuului taas rätisevä ääni laitteesta.

"Miten niin, vielä aamulla se oli se?"

"Eipä olekaan enää." puhuja alkoi jo kuulostaa huvittuneelta.

"MITÄ?? ÄITI!"

"Tiedän varsin hyvin, että me molemmat tahdomme minut sinne sisälle turvaan, joten voitko lopettaa tuon turhanpäiväisen kyselyn ja avata oven. Minulla on lisäksi vieras mukanani."

Kaiutin hiljeni välittömästi, kuin syvän järkytyksen jäljiltä, ja oven sähkölukko napsahti auki. Arr teki tilaa tytölle, joka astui ensimmäisenä siitä sisään.

"Pää kylmänä, olemme selvinneet jo tänne asti ilman mitään ongelmia. Perheeni on niistä pienin. Olen varma, että he toivottavat sinut tervetulleeksi vakuuttuessaan sinun kuuluvan meidän puolellemme."

Arr nyökkäsi vaitonaisena ja levitti kasvoillensa mahdollisimman ystävällisen hymyn. Tätä hän ei voinut mokata.

Sitten he astuivat sisään.

Arr tunsi kaikkien tarkkailevat katseet ja hämmästyneet henkäykset itsessään, ja yritti olla hermostumatta. Tilanne tuntui samaan aikaan pelottavalta ja huvittavalta. Hän, joka aina oli pitänyt itseään erikoisena, mutta nyt hän oli vähintäänkin yhtä erikoisten ihmisten ympäröimänä.

"Tässä on Arr, hän pyysi päästä luoksemme asumaan." Fann esitteli miehen kapakassa oleville. He nousivat kiinnostuneina tuoleiltaan ja lähestyivät sisääntullutta kaksikkoa.

"Fann, miten voit olla noin vastuuton?" Sugariksi kutsuttu nainen tiuskaisi katsottuaan ensin Arrin suuntaan. "Mistä voit olla niin varma, mihin hän kuuluu? Mistä edes löysit hänet?"

Ilmeisesti heidänkin keskuudessaan luottamus vieraaseen oli vaikeaa. Fann yritti kuitenkin kaikin tavoin puolustella miestä laaksolaisille, ja nämä jatkoivat uteliasta tuijottamistaan.

Varsinkin eräs silmäpari tarkkaili Arrin jokaista liikettä herkeämättä.

"...ja sitten me juoksimme rajan yli omalle puolellemme jäämättä kiinni, ja tulimme tänne.. En usko että hän ehti nähdä meitä."

Fann lopetti kertomuksensa heidän lyhyestä matkastaan Ladravian mailta aina kapakkaan asti, kunnes vaikeni takanaan olevan oven avautuessa. "Ray", Fann henkäisi ja otti muutaman askeleen taaksepäin miehestä kohdistaen katseensa lattiaan. Muutkin tuntuivat hieman vaivaantuneilta miehen astellessa heidän joukkoonsa päättäväisin askelin. Arr kääntyi hämmästyneenä tuntiessaan kosketuksen olkapäällään.

"Tervetuloa laaksoomme, Arr." Ray toivotti ystävällisesti kaikkien hämmästykseksi. "Ole kuin kotonasi, saat viipyä täällä niin pitkään kuin vain tahdot."

"On hienoa, että laaksoon löytyy vieläkin asukkaita. Yleensä kaikki pyrkivät pääsemään pois täältä."

Arr oli edelleen hieman hämmentynyt näin lämpimästä vastaanotosta, mutta otti sen kiitollisena vastaan. Saatuaan suostumuksen jonkinlaiselta "päälliköltä", muutkin näyttivät suhtautuvan häneen rennommalla asenteella ja hajautuivat taas omiin puuhiinsa.

"Haluaisin korvata tämän jotenkin, en osaa olla tarpeeksi kiitollinen vieraanvaraisuudestanne. Olisiko täällä kenties jotain työtä jota voisin tehdä?"

Arr tajusi vilkuilevansa takaseinustalla seisovaa pianoa. Rayn tarkkaavaiset silmät huomasivat sen ja hän ehdottikin: "Olet siis pianisti? Haluaisitko esiintyä täällä muutaman illan viikossa? Tämä paikka kaipaisikin hieman piristystä harmaaseen arkeen, tulet vielä huomaamaan sen itsekin."

"Ihanko totta? Vosinko todella.." Arr änkytti riemuissaan saamatta kunnolla sanoja ulos suustaan. Ray nyökkäsi sopimuksen astuvaksi voimaan.

"Olet nyt yksi meistä, joten velvollisuuteni on saada olosi tuntumaan kotoisalta. Ole hyvä, pianon palli on nyt sinun."

OOOO

Viikkojen mittaan Arr tunsi elämänsä palautuvan takaisin raiteilleen. Hän yritti parhaansa mukaan sulautua joukkoon ja esittää tietämätöntä taustastaa, ja samalla miettiä miten löytäisi uusia arkkienkeleitä ja pysyisi piilossa Lunalta.

Fann oli edelleen hänen tärkein ystävänsä Soralassa, sillä sen muut asukkaat olivat vieläkin hieman varautuneita hänen suhteensa. Hymyilevät suut ja ystävälliset katseet eivät olleet aitoja, mutta mies oli silti luottavainen. Ehkä sitten jotain päivänä...

Vaikka Arr rakasti soittamista yli kaiken, hänestä oli turhauttavaa esitellä taitojaan lähes tyhjälle kapakalle. Fann sai raahattua äitinsä paikalle kiristämällä tätä karkaavansa kotoa, ja Sugar saapui paikalle aivan omasta tahdostaan.

"Huomaatko, miten Sugar kuolaa perääsi, Arr?" Fann puhui hiljaisella äänellä istuuduttuaan miehen vierelle pianon ääreen. "Minusta se on jotenkin niin...ällöttävää."

"Mitä se Fann siinä inisee?" kimeä naisenääni tokaisi ilmestyttyään yhtäkkiä kaksikon vierelle. Arr jatkoi soittamistaan ja Fann sulki suunsa hampaitaan kiristellen. Sugarin ääni sai hänen korvansa vihlomaan.

"Eikö sinulla ole parempaa tekemistä kuin häiritä Arrin työtä? Mikset menisi vaikka leikkimään niillä rakkailla nukeillasi. Eikös sinulla vielä ole ne säästössä sänkysi alla?" nainen totesi pisteliäästi kuin ohimennen. Fann puristeli sormiaan yhteen ja sulki korvansa Sugarin sanoilta, hän ei vaipuisi tämän tasolle sanomalla jotain yhtä inhottavaa takaisin.

Huomattuaan, ettei riidanhaastamisesta, saatikka sitten Arrin mielenkiinnon herättämisestä tullut TÄLLÄKÄÄN kerralla mitään, Sugar kääntyi niskojaan nakellen pois lavalta.

"Minä sitten vihaan häntä." Fann sanoi puoliääneen ja tunsi inhonväristyksien kulkevan selkäänsä pitkin katselessaan keltaisten microshortsien keikkumista. Sugarin kiinnostus Arria kohtaan vahvisti hänen inhoaan vielä enemmän kuin ennen miehen saapumista.

"Sitten meitä on kaksi." Arr totesi soiton lomassa ja sai tytön hätkähtämään. Fann oli luullut ettei mies kuuntele hänen höpinöitään, ja nyt kiinni jäätyään hänen poskilleen nousi pieni häpeän puna. Mutta miksi ihmeessä?

OOOO

"Se on nyt valmis." Mimosa totesi Arrille heidän saavuttuaan eräälle asuntoalueelle.

"Niin mikä?" mies kysyi ihmeissään ja koitti katsella ympärilleen nähdäkseen jotain uutta ja ihmeellistä, jota nainen tarkoitti. Missään ei kuitenkaan näkynyt muuta kuin taloja.

"Senkin hölmö, sinun oma talosi tietenkin. Vai ajattelitko asua kapakan sohvalla koko loppuelämäsi? Voithan sinä toki sinnekkin jäädä, jos se sinusta tuntuu jotenkin kotoisalta."nainen naurahti ja viittoi sitten Fannin luokseen.

"Olisitko niin ystävällinen, Fann, ja esittelisit ystävällesi hieman kättemme tuotoksia? Minun on pakko palata kasvihuoneeseen ennen kuin tomaatit tipahtelevat itsekseen pensaistaan. Taidamme saada tänä vuonna ennätysmäisen sadon." Mimosa vilautti torahampaisen hymynsä Arrille ja Fannille, ja juoksi sitten sadetta pakoon kasvihuoneelle päin. Mies ja tyttö jäivät seisomaan paikoilleen hetkeksi, kunnes Fann sanoi minne he ovat matkalla.

"Tämähän alkaa tulla jo tavaksi, sinä sanot minne mennään, ja minä tottelen." Arr totesi ja katsoi tyttöä leveästi hymyillen. Tämä jupisi jotain nopeasti takaisin ja lähti sitten kävelemään kohti punaista tiilitaloa miehen perässä.

Soralalaiset avasivat oven Arrin uuteen taloon, ja mies astui silmät hämmästyksestä auki rävähtäneenä sisälle. Hän tutki sen jokaisen nurkan katseellaan, ja piti todella paljon näkemästään.

"Tämä on todella UPEA! Olen teille taas kerran kiitollisuudenvelassa."

"Pidät siis siitä?" Fann varmisti kävellessään miehen jäljessä olohuoneen puolelle. Muut laaksolaiset seurasivat perässä.

"Vai että pidänkö? Totta vie." Arr vakuutti ja istahti uudelle sohvalleen testatakseen sen pehmeyttä. Fann hymyili tyytyväisenä, hänen sisustusvinkkinsä olivat siis osuneet oikeaan.

"Tämä on varmasti ainakin tuhat kertaa parempi koti kuin se missä olet ennen asunut. Onneksi et muista siitä mitään." Fann jatkoi puhettaan ja muut nyökyttelivät taustalla. Arrin kasvoilla ollut hymy haihtui saman tien ja tyttö huomasi tämän.

"Mikä on?" hän kysyi nojautuessaan sohvan käsinojaan nähdäkseen miehen kasvot kunnolla. Ovi heidän takanaan pamahti kiinni, kun muut poistuivat talosta omiin puuhiinsa.

"Muistatko jo jotain menneisyydestäsi, vai? Kerro heti, haluan kuulla millaista elämäsi on ollut ennen tänne tuloa."

Arr vetäytyi kyyryyn ja veti kädet kasvoillensa. Vanhat muistot nousivat Fannin sanojen vuoksi pintaan, ja kyyneleet eivät olleet enää kaukana. Fann katsoi ilmessään Arrin reaktiota ja luuli tehneensä jotain väärin.

"An-anteeksi. Ei ollut tarkoitus pahoittaa mieltäsi.." hän sopersi ja näpräsi sormiaan selkänsä takana oikaistua itsensä. Arr huokaisi syvään, oli kai parasta kertoa totuus. Tai ainakin osa siitä.

"Olen pahoillani Fann, etten ole ollut täysin rehellinen sinulle. Muistan kyllä menneisyyteni, olen koko ajan muistanut sen. En vain halunnut kertoa mistä olen ja mitä minulle on käynyt, se on vain niin tuskallista."

"Tulen menneisyydestä, enkä tiedä miten jouduin tänne. Perheeni surmattiin ja pakenin ja sitten...heräsin sieltä mistä minut löysit ja..."

Hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Arr istuutui kunnolla sohvalle ja oli juuri kääntymäisillään Fannin puoleen kun...

Hän tunsi jonkun kietovan kätensä ympärilleen.

Fann hivuttautui niin lähelle kuin pääsi, ja kuiskasi sitten miehen korvaan: "Olen pahoillani menetyksestäsi, Arr. Lupaan pitää salaisuutesi vain itselläsi. Sinulla on täysi oikeus vaieta menneisyydestäsi."

Sitten kädet ja tyttö olivat hetkessä poissa, ja askeleet kuuluivat jo eteisestä.

"Jätän sinut nyt rauhaan, nähdään myöhemmin."

Oven kahva kääntyi, ja pian Fann oli jo kokonaan ulkona talosta. Arr tarttui kiinni koruunsa ja vannoi itselleen: Hän jatkaisi tehtävän suorittamista mitä pikimmiten. Hänen perheensä muisto ei saisi enää koskaan haalentua hänen mielestään.

OOOO

Ilta-aurinko värjäsi Fannin hiukset kullankeltaisiksi hänen palmikoidessaan niitä kiinni. Huoneen esineet maalasivat lattiaan pitkiä varjojaan, ja tyttö tutkaili itseään tarkkaavaisena peilistä.

Hän näytti hyvältä. Oikein hyvältä.

Mutta olisiko se sittenkään tarpeeksi, vai pitäisikö Arr vain häntä söpönä pikkutyttönä, jonka kanssa on kiva jutella ja kävellä, mutta siinä se? Eihän heillä ollut kuin seitsemisen vuotta ikäeroa, eihän se niin paljoa ollut? Varsinkaan, kun he viettäisivät loppuelämänsä yhdessä tässä pahaisessa laaksossa muutaman tuhannen muunkin kanssa.

Ehkä Arr viimeistään joitakin vuosia myöhemmin pitäisi häntä tarpeeksi vanhana. Tarpeeksi vanhana osoittaakseen kiinnostuksensa.

Kumpa se päivä vain tulisi pian.

OOOO

Arr oli nyt viimein kotiutunut laaksoon sydäntänsä myöten. Hän nautti uudessa talossaan asumisesta, ja laaksolaiset kävivät jopa toisinaan vierailulla hänen luonaan. Kaikki näytti olevan kunnossa, pientä haittapuolta lukuunottamatta: Joku oli alkanut seurata häntä salaa.

Mies ei koskaan saanut yllätettyä tekijää itse teossa, eikä kukaan ollut myöntänyt tekevänsä mitään, mutta jatkuva tarkkailluksi tulemisen tunne sai hänen sisällään kalvanneen pelon kytemään. Entä jos sittenkin...

Mies istuutui pöytään nauttiakseen aamiaisestaan, kunnes kesken ensimmäisen haukkauksen ottamista Arrin valtasi taas se pahaenteinen tunne.

Joku selvästi tarkkaili häntä ikkunan takaa. Sen näki nyt aivan selvästi.

Mies nielaisi leivän alas kurkustaan ja ponkaisi ylös tuolistaan. Hahmo ikkunan takana hätkähti selvästi paikoiltaan.

"Sinut on nähty, turha enää piileskellä!" Arr huusi raivoissaan ja osoitti syyttävästi ikkunaa. "Saan sinut kiinni, et pääse karkuun!"

Arr paiskasi tuolin lattialle edestään ja juoksi ulos niin nopeasti kuin jaloistaan pääsi. Tällä kertaa urkkija ei livahtaisi häneltä.

Ulkona mies oli miltein törmätä Ronnieen, joka haravoi lehtiä maasta. Hänen ajojahtinsa näytti loppuvan ennen kuin pääsi edes alkamaan.

"Hei, mihis noin kiire? Oletko myöhässä töistä?" Ronnie nosti katseensa maasta ja sai pari vesipisaraa laseilleen. Arr katsahti taivaalle saaden myös itse osansa vesisateesta. Hän painoi nopeasti päänsä alas ja huomasi seisovansa lätäkössä. Hienoa, sekin vielä.

"Et sattumoisin nähnyt kenenkään juoksevan ohitsesi tässä hetki sitten?" Arr kysyi toiveikkaana. Ronnien miettivä ilme ei kuitenkaan näyttänyt lupaavalta, ja mies pudistikin pian päätänsä. "Ei tässä ketään ole näkynyt."

"Tai no, sinä olet nyt siinä. He he he.."

Arr ei jaksanut nauraa huonolle vitsille, vaan viittoi kädellään miestä unohtamaan kysymänsä ja palasi takaisin sisälle sateelta suojaan. Hän vihasi syksyä koko sydämestään.

OOOO

"Arr..mikset vastaa? Olen jo kysynyt kolmesti, koska lähdet kanssani treffeille." Sugar kimitti miehen korvan juurella ja häiritsi tämän soittoa.

"Kuunteletko sinä ollenkaan?"

"Voisin jo luulla ettet pidä minusta..."

"Ihanko nyt sen ymmärrät?" mies totesi ääneti mielessään ja näppäili koskettimia kovemmalla voimalla vaientaakseen naisen. Hän taisi onnistua yrityksessään, sillä Sugar kääntyi loukkaantuneena toiseen suuntaan.

"Tiestikö, en tajua edes miksi yritän. Ainoa asia mistä olet kiinnostunut, on tuo sinun pianosi. Sinähän voisit yhtä hyvin vaikka men --"

Sugarin lause jäi kesken, kun kapakan ovi avautui aivan arvaamatta.

Puheensorina lakkasi aivan samalla tavalla kuin Arrin astuessa taloon ensimmäistä kertaa. Tällä kertaa ihmiset vain näyttivät entistäkin järkyttyneemmiltä. He kuiskailivat keskenään ja hivuttautuivat kauemmas sisääntulijasta.

Arr tajusi jonkin olevan vialla, vaikkei nähnytkään muiden ilmeitä. Tulijan askeleet pysähtyivät äkisti keskelle lattiaa ja Sugar kiljaisi korviahyytävästi. Nainen pomppasi ylös pianopallilta ja juoksi nopeasti muiden naisten sekaan seinän vierustalle. Askeleet lähtivät taas kävelemään päättäväisesti kohti näyttämökoroketta.

"Soitat upeasti." heleä naisenääni totesi äkisti miehen viereltä. "Oletko perinyt sen vanhemmiltasi?"

Arr vilkaisi syrjäsilmällä naisen kättä ohikiitävän hetken, ja samassa hän tajusi kuka siinä seisoi.

"SINÄ! Miksi seuraat minua jatkuvasti!?"

"Haluan tietää sinusta enemmän, Arr." Nainen jatkoi keskutelua viileästi kuin viilipytty. Hän ei kohottanut kulmaansakaan miehen korotettua ääntään uhkaavasti.

Se oli selvä merkki Arrille. Nainen oli varmasti Lunan uusi kätyri.

"Arvasin, että ennemmin tai myöhemmin joudun taas kohtaamaan teidät. Sano terveisiä Lunalle, kun lähetän sinut takaisin sinne minne kuulutkin."

"Ei, odota. Minähän --" nainen yritti selittää ja suojasi kädellä kasvojaan kirkkailta valoilta.

"Totuuden miekka..."

"Olen Arkkienkeli Arr, ja kutsun sinut esiin!"

Se oli kapakassa olleille ihmisille jo liian iso järkytys. He juoksivat kauhuissaan ulos talosta niin pitkälle kuin vain jaloistaan pääsivät jättäen ennennäkemättömän kaksikon lähes keskenään paikan päälle.

Arrin muodonmuutoksen aiheuttama paineaalto kaatoi salaperäisen naisen maahan, ja tämä katsoi kauhuissaan ja voimattomana tapahtumia.

"Oletko valmis kokemaan loppusi?" Arr kysyi ivallinen hymy huulillaan. Vihdoinkin hän saisi kostonhimonsa ainakin osaksi tyydytettyä.

"Minäkö? Älä nyt höpsi, en ole tullut tänne tappelemaan kanssasi." Nainen hymyili viatonta hymyään ja tuijotti miestä violeteilla silmillään. Arr hämmentyi sekunnin ajaksi, jolloin nainen sai oivan tilaisuuden nousta seisomaan lattialta.

"Et taida tietää kuka olen, otaksun."

"Minulle on aivan samantekevää, kuka olet. Ainoa asia mikä minua kiinnostaa, on se, ettette te tule saamaan avainta haltuunne. IKINÄ!"

"Mutta Arr, usko jo etten minä --"

"HILJAA!" Arrin ääni kaikui tyhjillään olevassa talossa. Hän sohaisi miekallaan naista, joka väisti sen juuri ja juuri. Nyt tämän viileän rauhallinen olemus alkoi kiivastumaan miehen päättömään syyttelyyn.

"MITÄ SINÄ OIKEIN TEET? OLETKO TOSIAAN NOIN HULLU!!?" Nainen huudahti Arrille vihan vääristämin kasvoin saavuttettuaan taas tasapainonsa. "En halua tehdä sinulle mitään, usko jo!"

"Valehtelet." mies sihisi hampaidensa välistä kuuntelematta sanaakaan mitä nainen hänelle sanoi. Valheita, kaikki valheita. Hän ei voisi luottaa häntä vakoilleen henkilön puheisiin, se kävi muuten hänen kohtalokseen. Mielessä vilahti taas kuva maassa makaavasta Dorasta, ja Kalmasotureiden irvistävät kasvot.

Ei, hän ei antaisi puoluksensa horjua.

Kaempaa tilannetta tarkkailemaan jäänyt Roy tajusi myös, ettei Arrilla ollut aikomustakaan astua ulos tilanteesta taistelematta. Serenity ei millään konstilla saanut miestä uskomaan itseään. Asiaan oli puututtava.

Ray juoksi tiskin takaa esiin, ja huusi Arria lopettamaan. Mies lopetti toimintansa kuin paikalleen halvaantuneena. Sitten hän katsahti ihmeissään juoksevaa Rayta, ja laski kätensä vastentahtoisesti alas. Nainen loi Arrin vielä viimeisen katseen, ja juoksi sitten Rayn ohitse kohti ovea.

"Mit...Miksi...MIKSI SINÄ PÄÄSTIT HÄNET MENEMÄÄN?" Arr tulistui nyt vuorostaan Raylle, joka antoi naisen mennä menojaan. Tämän tuima ilme vain syveni entisestään.

"Sinun kannattaisi joskus kuunnella viisaampiasi, eikä vain touhottaa oman pääsi mukaan. Olit vaarantaa meidän kaikkien elämän. Laske puolustuksesi Arr, säästä Arkkienkeli-voimasi otollisempaa aikaa varten." Ray katsoi ohi Arrista jonnekkin pitkälle. Vastentahtoisesti Arr palautui omaan olomuotoonsa ja vaati saman tein selityksiä asioihin.

"Oletteko te samassa juonessa kumpainenkin? Mitä? Kerro pois? Jos haluatte päästä minusta eroon, miksette ole tehneet jo sitä. Luna varmastik --"

"Lunalla ei ole mitään tekemistä minun ja Lumottarien kanssa, Arr Eternity."

"Jos olisit kuunnellut Serenityä edes himpun verran huolellisemmin, hän olisi kertonut sinulle aivan samaa. Tajuatko, olit tappaa LUMOTTAREN! Miten idiootti oikein olet?"

"Lumottaren? Oliko hän...Lumotar?" Arr oli pökerryksissä kuulemastaan, hänhän oli käyttäytynyt kuin mikäkin vauhkooja. Lumottaren tappaminen olisi tiennyt laakson suojelemiseen tarvittavan voiman epätasapainoa, jolloin Ladravia olisi päässyt siihen käsiksi.

Mies nielaisi.

"Kyllä, hän oli Maan Äiti Serenity, Lumottarien kantava voimavara, sisaruksista ainoa joka jaksaa huolehtia meidän hyvinvoinnistamme jatkuvasti. Tämä oli ensimmäinen kerta kun hän näyttäytyi Suuren Taistelun jälkeen, ja sen hän teki vain sinun vuoksesi. Menit sitten, ja pilasit tilaisuutemme keskustella hänen kanssaan."

"Olen täysi idiootti." Arr sopesi nolostuneena ja hieroi käsiään. Kaiken tämän tohinan keskellä hän oli myös paljastanut oikean identiteettinsä laaksolaisille, jotka nyt hortoilivat sekopäisinä ulkona ja kertoivat ties mitä vastaantuleville ihmisille.

"Niin olet, mutta voit vielä YRITTÄÄ korjata virheesi. Serenity luultavimmin palaa omaan valtakuntaansa lähteen kautta, voit yrittää estää häntä ja pyytää samalla anteeksi käytöstäsi." Ray poistui lavalta aikeenaan soittaa puhelimella muutaman puhelun ympäri laaksoa. Ihmiset oli saatava rauhoittumaan, ennen kuin he hätäpäissään juoksisivat suoraan Ladravian alueelle.

Hetken kuluttua hän laski luurin käsistään ja kääntyi sanoakseen Arrille pari lohduttavaa sanaa: "Älä huoli, ihmiset on saatu rauhoittumaan. Meidän täytyy vain sinun kanssasi miettiä, mitä sanomme heille."

Ulko-ovi kolahti pahaenteisesti.

"Arr? Menitkö sinä jo?"

"Ähh, toivottavasti hän ei eksy metsään. Siinä vasta kovapäinen mies, tekee kaiken ennen kuin ajattelee."

OOOO

Ulkona oli pilkkopimeää, mutta Arr yritti silti kompuroida parhaansa mukaan kumpuilevassa maastossa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mistä ilmansuunnasta aloittaisi etsintänsä. Hän vain juoksi sinne minne jalat veivät.

Hän ohitti hautausmaan, jota ei koskaan aikaisemmin ollut nähnyt. Sinne ilmeisesti vietiin kaikki päivänsä päättäneet laaksolaiset, osa haudoista kun näytti kovin uusilta.

"Miten karmea ajatus syntyä, elää ja kuolla tässä pienessä kyläpahasessa. He ansaitsisivat jo vapautensa, mutta miten sen tekisi mahdolliseksi?" Arria säälitti Soralan asukkaiden surkea kohtalo, mutta hän ehtisi murehtia sitä myöhemminkin. Nyt oli jatkettava etsintää.

Kuukin piiloutui puiden taakse, ja vaeltaminen pilkkopimeässä metsässä kävi yhä vaikeammaksi.

Sitten.

Arr näki aavemaisen valon kajastavan erään kukkulan takaa.

Hän hivuttautui varovasti rotkon reunalle, ja kurkisti sen pohjalle. Hänen sydämensä sykähti ihastuksesta.

Alhaalla kallioseinämien suojassa oli lähde, jonne Serenity oli juuri kapuamassa.

Naisen suklaanruskea iho säihkyi vesialtaan maagisessa valossa, ja sen ympäröimät kukkaset tuoksuivat huumaavilta. Naisen kävellessä keskelle lampea Arr pujahti läheisen puun taakse piiloon.

Hän ei saanut silmiään irti tuosta edessään olevasta näystä.

Nainen istuutui olkapäitään myöten veteen, ja sen vesi alkoi kuplia. Arr katsoi tapahtumaa osaamatta tehdä mitään sen estämiseksi, ja vaihtoi kärsimättömänä asentoaan.

Silloin hänen jalkansa alla oleva oksa risahti.

"Kuka siellä?" Serenityn korotettu ääni kysyi, ja kuplinta lammessa loppui kuin seinään. Nainen haki katseellaan häiritsijää.

"Errmm...hh.. minä se olin..." Arr yritti vastata jotain ja sekosi vain sanoissaan pahemmin. Hän astuutui esiin puun varjosta niin että nainen näki hänet nyt kunnolla.

"Vai niin, sinä taas..." hän hymähti ja nousi seisomaan. Arrin kädet puristuivat nyrkkiin jännityksestä, ties vaikka nainen haluaisi maksaa hänelle samalla mitalla.

"On sinulla otsaa, vaikka oletkin arkkienkeli. Ensin haluat minut hengiltä, ja sitten tulet estämään vapaaehtoisen lähtöni. Onko sinun aina noin vaikea tehdä päätöksiä?"

"Siinäpä varsinainen johtaja." Arr oli näkevinään naisen huulilla pikaisen hymyn, joka hyytyi hänen noustuaan kivireunuksen yli kostealle nurmikolle.

"Tulin...tulin pyytämään anteeksi sitä äsköistä. Se ei ollut kovin, miten sen nyt sanoisin..harkittua."

Arr tarttui käteensä ja puristeli hauislihaansa hermostuneena. Hän odotti naisen reagoivan pahoitteluun toivotulla tavalla.

"Uskotko todella, että tuo riittää?" Serenity kivahti, eikä osoittanut ollenkaan olevansa kiinnostunut vastaanottamaan anteeksipyyntöä. Hän vaihtoi nopeasti oikeaan olomuotoonsa, ja totesi sitten vielä perään: "En enää yhtään ihmettele, miksei Taivaaseen pääse."

Arr tunsi kuulleensa jo tarpeeksi solvausta, vaikka se olikin oikeutettua hänen äskeisen käyttäytymisensä vuoksi. Silti liika oli liikaa, ja mies lähti tyynesti kävelemään pois paikalta sivuuttaen Serenityn tylysti.

"Ihan sama, en edes ymmärrä miksi meidän täytyy riidellä tässä. Ainakaan tällä tavalla Rayn ja teidän suunnitelmanne eivät toteudu. Etsi minut käteesi kun olet valmis puhumaan hieman tärkeämmistä asioista, kuin siitä mitä mieltä olet minun käytöstavoistani."

"Hyvä on!" Serenity huudahti Arrin perään kun tämä oli jo kavunnut takaisin mäelle. Mies kääntyi katsomaan jälkeensä.

"Hyvä on, tavataan vaikkapa heti huomenissa. Illalla."

Arr heilautti kättänsä vastaukseksi ja katosi sitten puiden katveeseen. Hänen sydämensä rauhoittui vasta kapakan pihalla.

OOOO

Palautettuaan takin takaisin Raylle, Arr päätti viettää hetken yksinään ennen kuin palaisi taloonsa. Pimeässä hohtava kasvihuone tarjosi otollisen suojan uteliailta katseilta, ja siellä oli myös lämmintä ulkona pauhuavan sadekuuron vastapainoksi.

Sadepisaroiden ropistessa vasten lasikattoa, Arr yritti saada palasia loksahtamaan kohdalleen:

Miten Ray tiesi niin paljon Lumottarista? Entä miten Lumottaret tiesivät niin paljon Arrista? Entä jos he tiesivät hänen oikean identiteettinsä, tiesikö myös tämä pahamaineinen Ladravia? Ja olisiko jollain laaksosta kenties yhteyksiä Lunaan?

Mies sekoittui yhä syvemmälle kysymysten vyyhtiin, sillä yksi kysymys sytytti hänessä ainakin kolme uutta.

Hän päätti vaihteeksi ajatella jotain muuta...

Esimerkiksi Serenityn purppuran värisiä silmiä...

Samassa kasvihuoneen ovi lennähti auki, ja hengästynyt juoksija pinkoi sisään kylmän tuulenvireen saattelemana. Arr havahtui istumaan nähdäkseen kuka häiritsi hänen salaista piiloansa.

Se oli Fann.

"Onko se totta! ONKO?!" tyttö vaati vastausta kysymykseensä ennen kuin pääsi edes istumaan lyhyeksi leikatulle ruohikolle.

"Niin mikä? Se riippuu aivan siitä mitä minulta kysyt?" Arr naureskeli huvittuneena, hän ei aikoisi paljastaa mitään enempää, kuin Fann osaisi kysyä.

Fann pyöritteli kengännauhoja sormissaan ja selvästi epäröi kysyä suoraan sitä mitä ajatteli.

"Onko totta, että olet oikeasti...joku lumottarien kaltainen olento? Mikset voinut heti kertoa? Valehtelit minulle, kun kysyin menneisyydestäsi. Luulin että luottaisit minuun edes sen verran."

Kaikista vähiten Arr jaksoi nyt kuunnella syytöksiä siitä, mitä hän sattui oman turvallisuutensa vuoksi jättää kertomatta.

"Jos oikein muistan, sinä itse sanoit minulla olevan täysi oikeus päättää kerronko menneisydestäni vai enkö. Sitä paitsi, mitä sinä olet minua syyllistämään sanomisistani, en ole sinulle mitään velkaa."

Fann katsoi Arria hetken järkytyksen pilkahdus silmistään, ja nousi sitten vaitonaisena ylös. Juuri ennen kuin tyttö poistui ovesta, hän kääntyi vielä ympäri silmät punoittaen kyynelten kastelemina.

"Vai et ole minulle mitään velkaa, vai? Satuitko jo unohtamaan kuka sinut tänne toi? Onko Lumottaren kauneus sumentanut noin pahasti ajatuksesi, vai oletko vain muuten ilkeä? Luulin...luulin että me olemme ystäviä ja kerrot minulle kaikki huolesi niin kuin minä sinulle.

Ilmeisesti olin väärässä. PAHASTI väärässä."

"En puhu sinulle enää ikinä!"

Arr pomppasi nopeasti pystyyn ja yritti vetää Fannia kädestä takaisin luoksensa, mutta tyttö oli nopeampi ja juoksi jo pihamaalla ennen kuin mies ehti tehdä elettäkään.

Hän katsoi toimeettomana, kun Fannin kevyet askeleet katosivat talon taakse.

OOOO

Arr tapasi Serenityn sovittuun aikaan seuraavana päivänä, ja myös sitä seuraavana, ja sitä seuraavana, ja sitä....kunnes pian he tajusivat tunteneensa toisensa jo puolitoista vuotta. Laaksolaiset eivät itse olleet Lumotartansa nähneet enää kapakka-välikohtauksen jälkeen, mutta huhut Arrin ja Serenityn tapaamisista olivat levinneet jo kaikkien korviin.

Ray, laakson johtajan asemassa, otti Arrin eräänä iltapäivänä puhutteluunsa saadakseen miehen järkiinsä. Arr ei missään nimessä saanut sekaantua liikaa Serenityn elämään, tai tämä maallistuisi liikaa, eikä osaisi enää palata kotiinsa sisartensa luokse. Siitä seuraisi vain huonoa.

"Oletko tosissasi? Etten muka saisi enää tavata häntä?" Arr itse oli uutisesta aivan hämmästynyt. Hänestä laakson asiat olivat päin vastoin kohentuneet. Kukaan ei tuntenut oloaan apaattiseksi pienessä elintilassa, ja Ladravian kätyreiden harvakseltaan tekemät iskut olivat selvästi vähentyneet.

"Olen varma, että ennemmin tai myöhemmin Ladravia iskee tänne, huomatessaan Lumottarien vahvimman lenkin harhailevan omissa haavemaailmoissaan sinun kanssasi. Lisäksi olen aivan varma, että kuullessaan kuka SINÄ olet, hän käyttää tilaisuutta hyväksi kertoakseen tietonsa myös...Lunalle."

"Minä tiedän sinusta, ja Luomottarista, koska Lumottaret itse ovat kertoneet minulle teistä. Lumottaret taas tietävät sinusta, koska ovat asuneet maan päällä niin kauan kuin vain muistavat. Heille Taivaan porttien avautuminen tuntuu olevan yhtä tärkeää kuin sinulle. En kuitenkaan tiedä miksi.

Joka tapauksessa, kerta sinun ja Lunan välinen taistelu on edelleen kesken ja hän etsii sinua yhä on hyvin mahdollista, että Ladraviakin on tietoinen taustastasi. Hän ei ole vain saanut sinua vielä käsiinsä."

Arr oli kerta kaikkiaan hämmästynyt kuulemastaan. Hän ei koskaan voinut kuvitellakkaan että...Luna ja Ladravia...he saattaisivat olla liitossa toistensa kanssa.

Ja mies kun oli juoksennellut metsässä kuin päätön kana, osaamatta varoa Ladravian ja tämän alamaisten katseita.

"Mutta yhtä asiaa en käsitä, miksi haluat pitää minut ja Serenityn erossa? Minä rakastan häntä."

Ray pudisti päätään huokaillen syvään. Tätä hän oli pelännyt. Jos Serenity ja Arr rakastuvat toisiinsa, nainen ei ikinä palaisi vapaaehtoisesti takaisin sisariensa luokse sinne minne kuului. Lisäksi voimat epätasapainottuisivat ja...loppua hän ei halunnut edes ajatella.

"Etkö voisi joskus ajatella jotain rinnallesi, kuin itse Lumotarta? Olen varma, että esimerkiksi Sugarin sydämen voittaminen ei olisi kovinkaan vaikeaa antamistasi rukkasista huolimatta?"

Arr oli pöyristynyt. "Ei, en todellakaan edes leikilläni yritä sellaista."

"Mutta Arr, se olisi meille kaikille parhainta."

Mies nousi hermostuneena pöydästä eikö kuunnellut mitä Ray yritti sanoa.

"Olen pahoillani, mutten voi hylätä häntä. Minulla on nyt sitä paitsi tärkeä tapaaminen Serenityn kanssa, joten en voi jäädä juttelemaan joutavia pidemmäksi aikaa. Me, toisin kuin sinä, yritämme keksiä keinon päästä Ladraviasta, kun taas sinä yrität vain pitää asiat niin kuin ne aina ovat olleet. Kerronpa nyt sinulle, ettei se aina ole se paras vaihtoehto."

Kapakan ulko-ovi narahti vanhuuttaan, ja Arr oli tiessään.

OOOO

"Olet myöhässä." Serenity totesi tyynenä nojaten isoon hautakiveen. Arr käveli naisen luokse ja vakavoitui.

"Niin olen, ja se on ihan kokonaan Rayn syytä. Hän piti minulle saarnan meidän yhdessäolostamme."

"Hän on vain huolissaan minun takiani, vaikka osaan kyllä hoitaa työni kunnolla. Sisaristakaan ei ole kuulunut aikohin, joten heidänkin osaltaan kaikki näyttää olevan kunnossa."

Arr nyökkäsi ymmärtäneensä.

"Sitä paitsi, meillä oli nyt muuta tekemistä kuin murehtia Rayn sanomisia. Seuraa minua, ja koita pysyä perässäni." Serenity ehti tuskin lopettaa lauseensa, kun hän jo pinkaisi kovaan juoksuun syvemmälle metsään.

Arr yritti pysyä perässä niin hyvin kuin pystyi, mutta Serenity loikki hänen edessään kuin pieni gaselli. Männynoksat lässähtelivät miehen kasvoja vasten, ja pistelivät inhottavasti, mutta tämä ei kuitenkaan pysähtynyt, ennen kuin he olivat päässeet perille.

Heidän edessään kohosivat pienet alttarin tapaiset rauniot, joiden ääreen nainen oli seisahtunut.

"Siitä on aikaa, kun kukaan on käynyt täällä viimeksi." hän totesi itsekseen, osoittamatta sanoja varsinaisesti Arrille. "Tämä on hieman kärsinyt."

Korkean heinikon ja kukkien keskellä seisoi valkoinen marmoripatsas, joka näytti aivan upouudelta. Serenity vakuutti sen kuitenkin seisoneen siinä vuosituhansia, mutta sen pinta oli tahriintumaton kuin enkelin siipi.

"Kuka tuo on?" Arr kysyi ääneen ennen kuin ehti edes kunnolla muotoilla sopivaa lausetta. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miksi he olivat täällä.

"Tämä, Arr....se on jotain mitä haluan kertoa sinulle."

"Hän on meidän, Lumottarien, esiäiti. Arkkienkeli Uriel, Rauhan enkeli. Me olemme hänen jälkeläisiään."

"Siis.......te....? Oletko sinä myös arkkienkeli?" mies kysyi innoissaan ja tunsi sisällään syttyvän liekin roihahtavan. Tämä oli jotain ennenkuulumatonta! Oliko hän löytänyt jo toisen arkkienkelin?

Serenity painoi kuitenkin päänsä kohti maata murheellisena: "Voi kumpa voisin sanoa sinulle, että joku meistä kolmesta olisi etsimäsi arkkienkeli. Kenelläkään meistä ei kuitenkaan ole minkäänlaisia voimia, siis tarkoitan mitään enkeliyteen viittaavia. Monen moneen sukupolveen ei ole ilmennyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa, ja uskonkin Urielin voimien jo sammuneen suvussamme."

Arr tarttui epäröimättä Serenityn käteen, ja katsoi tätä syvälle silmiin.

"Ei se mitään, löydän puuttuvat arkkienkelit varmasti ennemmin tai myöhemmin, ensin meidän on hoidettava teidän ongelmanne pois päiväjärjestyksestä."