-------------------------------------------------------------------------------------------------------------

"Arkkienkeli Gabriel on kauneuden ja puhtauden enkeli. Hänen kaksoisliekkinsä on puhdasta jumalallista tulta. Hänen kipinänsä valaa meihin toivoa ja voimaa, jotta jaksaisimme jatkaa eteenpäin, emmekä juuttuisi paikallemme.

Gabriel työskentelee puhtaassa valkoisessa valossa. Hän kirkastaa energiasi, ja vapauttaa sellaset vanhat muistot ja tavat, jotka estävät kulkuasi eteenpäin."

 

 

Dorian tunsi jokaisen lihaksensa huutavan kivusta, kun tajunta viimein palasi. Hän makasi selällään kovalla ja kylmällä kivetyksellä, ja räpytteli silmiään illan hämärässä.

Kauan hän oli oikein maannut siinä?

Ennen kuin hän ehti edes yrittää nousta, jostain läheltä kuului hiljaiset, laahaavat askeleet. Ne pysähtyivät vieressä kohoavan laatikkopinon toiselle puolelle, ja tulija alkoi puhutella ilmeisesti seurassaan olevaa naista.

"Gina, jäljet loppuvat tähän. En tunnista enää tytön hajua nenässäni. Hän on käynyt tässä, ja palannut sitten ilmeisesti takaisin rantaan. Joukossa on myös kasa muita ihmisiä."

Dorian nielaisi. Puhuja oli selvästi kartanossa aiemmin rettelöinyt ihmissusi. He olivat seuranneet Lenientiä tänne asti, ja aikoivat ilmeisesti jatkaa kunnes saisivat hänet käsiinsä.

Hermostuneena mies vahingossa kolautti kätensä yhteen laatikoista, ja kujalla kaikui kumahdus.

"Mikä se oli?" Alphaksi kutsuttu ihmissusi ärähti ja suuntasi viirusilmäisen katseensa kohti laatikoita.

"Anna olla, Alpha, meillä on kiire. Sahara sanoi yhden laivan puuttuvan satamasta, tyttö on varmasti hypännyt sen kyytiin."

"Tai hänet on viety.." Alpha mutisi mietteliäänä, ja valpastui sitten äkisti. "Gina, kokoa kaikki yhteen. Meillä on pitkä ja vetinen matka edessämme."

Sudet kääntyivät kannoillaan ja puhuivat vielä keskenään niin hiljaisella äänellä, ettei Dorian kuullut sanoja selvästi. Hän nousi kontilleen ja kurkisti varovasti laatikoiden taakse. Reitti vaikutti selvältä.

"Nyt tarvitsen vain veneen."

 

 

OOOO

 

 

Lenient oli kyllästynyt odottamaan. Hän oli jo kaksi päivää vaeltanut pitkin pientä "vankilaansa" ja katsellut ulos ikkunasta keinuvalle ulapalle.

Hän hipaisi yhä vihlovaa haavaa poskessaan, joka syntyi hänen rimpuillessaan laivan miehistöä vastaan. He kaappasivat Lenientin rannalta, veivät Dorianin hänen näkyvistään ja raahasivat tytön sitten tähän pieneen hyttiin. Toisinaan joku toi hänelle lautasellisen epämääräistä puuroa, muttei vastannut yhteenkään kysymykseen, jonka Lenient esitti.

Portaiden yläpäässä oleva luukku narahti valittaen auki, ja pian Lenient erotti hämärässä nahkasaappaat, jotka kapusivat hiljalleen alas.

Hän nousi ylös tuoliltaan: "Koska oikein olemme perillä? Minne te oikein viette minua?"

Hämmästyksekseen Lenient huomasi, ettei miehellä ollutkaan puurolautasta mukaansa. Hänet oli ilmeisesti lähetetty aivan muissa tehtävissä.

Miehen kasvoja kehysti omahyväinen hymy, ja hän tutkaili Lenientiä tarkkaavaisesti päästä varpaisiin:

"Kapteeni saa oikein sievän vaimokkeen. Tosin nuo korvasi ovat hieman typerät."

Lenient tunsi kuinka veri hänen sisällään alkoi kiehua.

"Mikä oikein luulet olevasi, kun tulet tänne arvostelemaan toisia? Enkä todellakaan rupea vaimoksi kenellekkään! Missä Dorian on, mitä olette tehneet hänelle?"

Hän halusi tietää, hän halusi vastauksia nyt heti. Merimies vain naurahti vielä omahyväisemmin Lenientin raivokohtaukselle.

"Se laivarotta on nyt siellä minne kuuluukin. Enempää sinun ei tarvitse tietää. Kapteeni pyysi kohteliaasti, että laittaisit yllesi ne vaatteet jotka hän antoi eilen."

"Hah! Teidän kapteeninne voi minun puolestani itse pukeutua siihen typerään asuun. Minä en tottele kenenkään määräyksiä ja kehotuksia, onko selvä?"

Mies hymähti ja kapusi sitten takaisin portaille. Lenientin teki mieli rynnätä hänen peräänsä, mutta tiesi yrityksen olevan tuhoon tuomittu.

"Selvä on. Jos et halua itse pukea sitä päällesi, meillä on kyllä täällä ylhäällä monta miestä jotka auttavat sinua enemmän kuin mielellään. Harkitse siis asiaa toisen kerran."

Puinen luukku pamahti kiinni kovaäänisesti, ja Lenient vajosi takaisin tuoliinsa. 

Mihin ihmeeseen hän oli onnistunut taas sotkemaan itsensä?

 

 

OOOO

 

 

Laiva ankkuroitui rantaan seuraavana iltapäivänä, ja Lenient päästettiin ulos hytistään. Hän katseli kiinnostuneena ympärilleen seisoessaan laivan kannella. He olivat jonkinlaisessa lahdenpoukamassa, suurien kallioiden ja trooppisten maisemien ympäröimänä. Edessä kohosi puutaloista koostuva kaupunki, joka oli juuri sellainen, josta Lenient oli pienenä lukenut satukirjassaan.

Kapteeni käveli Lenientin ohi vilkaisemattakaan tämän suuntaan. Muu miehistö ympäröi tytön, ettei tämä päässyt edes yrittämään pakoa. Hiekkainen ranta rasahteli saappaiden alla, kun he suuntasivat matkansa kohti merirosvokaupungin keskustaa.

"Olisi kohteliasta sanoa edes hei." Lenient totesi happanama katsellessaan kapteenin niskaa hetken aikaa.

"Olisi kohteliasta jos pitäisit suusi kiinni. En tarvise naista neuvomaan asioissani." mies vastasi tylysti eikä edes kääntynyt.

"Miksi ihmeessä sitten haluat minusta vaimosi, jos et tarvise naista."

"Jonkunhan on tehtävä kaikki kotityöt. Me miehesten kanssa emme mokomiin akkojen töihin koske."

Hienoa. Olisihan se pitänyt arvata.

Vaitonainen kulkue muuttui äänekkäämmäksi, mitä lähemmäs he tulivat kaupungin aukiota. Miehet puhuivat puoliääneen jotain kapakasta, ja huutelivat Lenientille tuntemattomia tyttöjen nimiä.

Vähän ajan kuluttua huutoihin vastasi joukko kimeitä naisääniä, jotka selvästi tulivat suuren kapakantapaisen rakennuksen suunnalta. Naiset keimailivat ja vilkuttelivat miehistölle nähdessään heidät, ja miehet tuuppivat toisiaan kylkeen ja nauroivat karheasti.

"Hei pojat, siitä onkin jo pitkä aika kun viimeksi kävitte." Puna-asuinen nainen totesi, ja iski silmäänsä. "Mitä teille kuuluu?"

Miehet viheltelivät ja tutkivat naista päästä varpaisiin, kuin tämä olisi alennuslihaa kaupan tiskillä. Lenient yritti olla yökkäämättä, hänestä nainen oli mauton ja ällöttävä.

"Bernita, kaada kolpakot täyteen. Tänään nimittäin juhlitaan." arpinaamainen mies huudahti ja tuuppasi sitten kapteeniaan leikkimielisesti. "Tämä mies tässä aikoo hankkia itselleen ongelmia."

Bernitaksi kutsuttu nainen hymyili vinosti, ja tervehti kapteenia ystävällisesti.

"Onnitteluni, Risuparta. Minkälaisista ongelmista tällä kertaa on kyse?"

"Menen naimisiin." kapteeni vastasi lyhyesti ja ilmeettömästi.

"Entä missä on se teidän ruoripoikanne? En näe häntä juokossanne."

"Dorianin palveluksia ei enää tarvittu."

Syntyi hetken hiljaisuus. Lenient tunsi palan nousevan kurkkuunsa.

"Vai että naimisiin. Luulin että et halua naista riesaksesi, mutta ilmeisesti olin väärässä. Minun lienee syytä tarjota sinulle tämän illan kokonaan ilmaiseksi."

Bernita lähestyi kapteeni Risupartaa ja suukotti tätä muutaman kerran. Ympärillä seisovat miehet katselivat toisiaan ja myhäilivät tietäväisesti.

Ilmeisesti kapteenilla ja Bernitalla oli lämmin ja läheinen suhde. Lenientin vastenmielisyys vain kasvoi: tällaisenko miehen kanssa hänet pakotettiin naimisiin? Eihän hän ollut edes millään tavalla kiinnostunut "tulevasta vaimostaan".

"Miehet..." Lenient huokaisi ja pyöräytti silmiään.

"Hei kapteeni, äläs unohda että morsmaikkusikin on paikalla." Koiranpentu huudahti keskeyttääkseen kiusallisen hiljaisuuden ja osoitteli Lenientin suuntaan. Lenient oli ristinyt pojan Koiranpennuksi, koska tämä näytti aivan pieneltä koiralta. Oikeasti hänen nimensä oli Bob tai Rob tai jotain sen suuntaista.

"Voi anteeksi, olinpa sopimaton." Bernita totesi teatraalisen pahoillaan ja virnuili häpeilemättömästi miehille. "Tulkaas pojat, laitetaan pöytä koreaksi sillä välin kuin kapteeninne viettää pienen hetken vaimokkeensa kanssa."

Miehet hurrasivat ehdotukselle yhteen ääneen ja lähtivät seuraamaan Bernitaa sisälle kapakkaan. Ovella heitä oli vastaanottamassa jo muutama tyttönen, jotka viittoivat heitä astumaan peremmälle.

"Ei hän kovin häävin näköinen edes ole..."

Kapteeni Risuparta kääntyi joukon aseltua sisään taloon, ja katseli Lenientiä tarkkaavaisesti. Hänen kasvoillaan oli taas ilmeetön ilme, ja hän puhui paikalle jääneelle miehelle käheällä äänellä.

"Veisitkö hänet huoneeseensa odottamaan. Tarjoilkaa ateria kolmesti päivässä, ja pitäkää hänet varmassa säilössä. Häät ovat viikon päästä."

Lenient katsoi kapteenin naamaa, jota koristivat kirkkaanpunaiset huulipunan jäljet. Mies ei edes mitenkään yrittänyt peitellä niitä, vaan katsoi häntä röyhkeästi hymyillen.

Lenient käänsi päänsä kiukkuisena sivuun, ja seurasi lauhkeasti merimiestä, joka johdatti hänet uuteen "tyrmäänsä".

 

 

OOOO

 

 

Noin viikkoa myöhemmin, illan pimetessä, kaupungin rantaan ajatui pieni vene. Veneen kyydistä hyppäsi viittaan verhoutunut hahmo, joka tähyili varovaisesti ympärilleen ennen kuin liikahti paikaltaan.

Hän ampaisi juoksuun ja sulautui kujien varjoihin. Hän varmisti ettei kukaan nähnyt, ja suunnisti kohti aukion keskellä olevaa rakennusta. Sisältä kuului iloista naurua ja puheensorinaa, sekä kolpakoiden iskeytymistä vasten toisiaan.

Tulija avasi narahtavan oven, ja astui kynttilöiden valaisemaan huoneseen kenenkään huomaamatta. Takassa rätisi tuli, ja ilmoilla leijui tupakan ja oluen kitkerä tuoksu.

Sisällä kapakassa näytti olevan paikalla suurin osa Kapteeni Risuparran miehistöä. Huppumies hakeutui nurkkapöytään, josta hän näki ja kuuli kaiken tarpeellisen, mitä ympärillä tapahtui.

Kapakan "emäntä" Bernita näytti jälleen kerran kietoneen kapteenin pikkurillinsä ympäri. Ei ollut kenellekkään uusi tapaus nähdä häntä käsikkäin miehen kanssa.

Bernita mahtoi olla raivoissaan, kun Risuparta nai toisen naisen. Hupun sisään kätkeytynyt vieras hymyili vinosti miettiessään asiaa.

"Rob? Rob, kuuletko? Huhuu, missä ajatuksesi oikein ovat?" arpinaama huhuili vastapäätä istuvalle Robille, joka tuijotti syrjäsilmällään nurkkaan ilmestynyttä matkalaista. Sitten hän kääntyi takaisin muiden puoleen ja pudisti päätään.

"Anteeksi, olin vain näkevinäni...äsh, ei se mitään ollut."

"Ummm...kapteeni..." Rob yritti keskeyttää varovaisesti Risuparran ja Bernitan kuhertelua. "Ajattelin tässä vain...että pitäisikö vangille...anteeksi vaimollenne...viedä kenties illallinen?"

Kapteenin ote naisen kädestä hölleni, eikä Bernita pitänyt siitä alkuunkaan.

"Tosiaan...hmmm...sinä voit hoitaa sen tällä kertaa. Vie hänelle hieman kalaa ja perunaa."

"Höpsis!" Bernita puuttui keskusteluun vuorostaan. "Kyllä hän nyt jaksaa odottaa ruokaansa, parempi vain ettei syö niin mahtuu hääpukuunsa. Eiköhän meidän ole aika kohottaa malja tulevalle ukkomiehelle, mitä olette mieltä?"

Miehet nyökkäilivät myötäillen ja Bernita kiiruhti keittiön puolelle täyttämään kaikkien laseja.

Huppumies kohotti päätään nähdäkseen paremmin. Hän yritti välttää kynttilöiden valoa kasvoillaan, ettei kukaan vahingossakaan tunnistaisi entistä ruorimiestä. 

Dorian kuunteli tarkkaavaisena viereisen pöydän keskustelua.

"Ei tässä kauan menisi, jos piipahtaisin yläkerrassa..." Rob huolehti Lenientin voinnista enemmän, kuin kukaan muu jaksoi.

"Herttinen Rob, mikset itse nai häntä, kerta olet noin kiinnostunut huolehtimaan hänestä?"Bernitan nauru kuulosti harakan rääkäisyltä. "Kuulitko Risuparta, sinulla on selvästi kilpailija!"

Rob pyörsi puheensa ja vakuutteli, ettei häntä voisi vähempää kiinnostaa ottaa avutonta naista harteilleen. "Heistä on vain vaivaa." hän tuhahti ja otti vastaan Bernitan ojentaman lasin.

"No niin, otetaan malja sinun viimeiselle päivällesi vapaana. Olkoon elämäsi onnettomampi kuin mitä se tähän asti on ollut, jotta pääsemme toteamaan "Mitäs minä sanoin". Nyt kaikki yhdessä!"

Dorian oli huomannut hetkensä tulleen, ja nousi vähin äänin pöydästään. Hänen selkänsä takaa johtivat portaat yläkertaan, jossa muiden puheista päätellen Lenientiä pidettiin.

Merimiehet lauloivat vanhaa juomalaulua Bernitan säestyksellä, ja Risuparta näytti silminnähden vieroksuvan koko tilannetta. Hän kuitenkin heilaulli maljansa korkealle ilmaan muiden kanssa, ja kulautti sisällön alas kurkustaan yhdellä kertaa.

"Ilakoikaa te rauhassa." Dorian totesi hiipiessään varjoihin.

Yläkerrassa oli hämärää. Ulkoa ei näkynyt muuta kuin yksittäisten lyhtyjen heikko valonkajastus, ja mereltä nouseva tuuli heilutteli silkkiverhoja edes takaisin. Lattialankut narisivat jokaisen askeleen alla, ja Dorianin oli oltava todella tarkkana edetessään kapeaa parvea.

Kukaan ei kuitenkaan näyttänyt huomaavan mitään, sillä alhaalta kantautui edelleen vapautunut puheensorina. Lasia kilisteltiin toiseen kertaan, ja miehet nauroivat rohisevalla äänellään.

Dorianin onneksi hänen entiset laivatoverinsa olivat kyllin typeriä jättääkseen avaimen roikkumaan seinustalle. Olisi tuottanut paljon enemmän ongelmia hankkia se jonkun alhaalla istuvan takataskusta taikka kaulalta.

Napattuaan avaimen Dorian kiersi sen metalliseen lukkoon, joka narisi samalla kun vapautti oven kahleistaan.

"Lenient, oletko täällä?" Dorian kuiskasi pimeään huoneeseen. Jostain kauempaa kuului hento nyyhkäisy.

"Kuka siellä?" tyttö kuiskasi. Hän istui häkissään muutaman kynttilän valaistessa huonetta, ja yritti nähdä tulijaa.

"Minä se olen, Dorian. Etkö mukamas tunnista?"

Lenient ei nähnyt kunnolla, sillä miehen ympärillä leijui se sama kirkas valo, minkä hän oli nähnyt aikaisemmin Kartanolla.

"Loistat liikaa, se haittaa näkyvyyttä. Tiedän kuitenkin että se olet sinä."

Dorian nosti ihmeissään kulmakarvojaan ja totesi: "No en minä nyt sentään mikään hehkulamppu ole. Valo on varmasti heijastus ikkunasta tai jotain.."

"Ei. Ei se ole sitä vaan..."

Asia valkeni Lenientille välittömästi, kun hän näki tuon oudon loisteen uudelleen. Hänen isänsä oli aikoinaan kehottanut etsimään ihmisten sisäistä loistoa, mutta kukaan sisarista ei ollut ymmärtänyt asiaa. Nyt se oli päivänselvää: Dorianin sisäinen loiste pyrki päästä ulos.

"Dorian, sinä taidat olla...arkkienkeli."

Mies kiiruhti vapauttamaan tytön häkistää, ja naureskeli tämän puheille.

"Taidat olla nälkäisempi kuin luulinkaan, kerta hourailet tuollaisia. Tule, lähdetään pois täältä ennen kuin he naittavat sinut Risuparralle."

Lenient kapusi ulos Dorianin avustuksella, ja kuivasi poskilleen valuneet kyyneleet. Hän ei olisi uskonut kenenkään ennättävän pelastamaan häntä tympeältä kohtaloltaan joutua merirosvokapteenin vaimoksi.

"Älä itke, kaikki on nyt hyvin." Dorian lohdutti häntä ja auttoi jalkeille.

"Ei, odota!" Lenient tarrautui miehen käsivarteen ja painautui lähemmäksi tätä. "En minä houraile, sinä todella olet se jota olen etsinyt kaikki nämä vuodet. Olet sukuakorkea-arvoisille enkeleille!"

Dorian katsoi Lenientiä huvittuneena, ja totesi: "Niin, ja sinäkin olet varmasti yksi heistä, sulosilmäni, mutta mitä jos jatkettaisiin tätä keskustelua kun olemme veneessä ja turvallisen matkan päässä täältä? Ellet ajatellut sitten, että lennämme täältä siipien avulla?"

Lenient huomasi, ettei mies edelleenkään ottanut häntä vakavasti. Hänen teki mieli mottaista moista vitsiniekkaa nyrkillä, mutta hillitsi itsensä ja kohotti sen sijaan kätensä tämän rintakehälle.

"Pidä suusi kiinni ja katso, jos et muuten usko."

Dorian vilkaisi kaulaansa, johon oli ilmestynyt kuin tyhjästä ovaalinmuotoinen kaulakoru. Lenient sulki silmänsä, ja tunsi sanojen kumpuavan sisältään aivan itsestään:

 

"Olen nähnyt sisäisen liekkisi, Dorian, ja se on puhdasta kultaa ja tulta. Olet Arkkienkeli Gabrielin jälkeläinen, ja täten vapautan sinut voimiesi kahleista.

NOUSE JA LIITY JOUKKOIHIMME!"

 

"Mitä ihmettä sinä --"

Hänen lauseensa jäi kesken, sillä koru tuotti polttavaa lämpöä ihoaan vasten, ja alkoi loistaa kuin pieni tähti. Dorian tunsi kuumotuksen leviävän jokaiseen ruuminosaan ja Lenient otti askeleen kauemmas hänestä.

"Mitä sinä oikein teit minulle?" Dorian katsoi järkyttyneenä tyttöä, joka odotti selvästi jotain. Tämä pysyi vaiti.

Äkkiä Dorian tunsi ruumiinsa vavahtavan kuin omasta tahdostaan, ja hän älähti hätääntyneenä.

"Rauhassa, Dorian. Sinulla ei ole mitään hätää!" Lenient yritti saada miestä pitämään hiljaisempaa ääntä. Huoneen täytti hetken aikaa kultainen hohto, joka sokaisi tytön hetkeksi.

Avatessaan silmänsä hän näki edessään seisovan Dorianin. Mies hymyili hänelle lempeästi.

"Okei, olipas hauska vitsi, Lenient. Tätäkö sinä yritit kertoa?" hän kysyi ja heilautti karanneet hiussuortuvat silmiltään. Suuret valkea siivet heiluivat hänen liikkeittensä mukaisesti, ja hipoivat huoneen seiniä. Lenient katsoi näkyä haltioituneena.

"Sinä...sinä todella olet...!" Lenient tunsi olevansa niin innoissaan, etteivät sanat riittäneet kertomaan sitä.

"Niin minä kai olen...tai jotain...mutta SINÄ olet nyt selityksen velkaa. Saat luvan kertoa mitä tämä kaikki on olevinaan!"

Dorian odotti jo palavasti kuulevansa selityksiä kuluneen viikon tapahtumille, mutta äkillinen keskeytys siirsi vastauksia myöhemmäksi.

"Hei! Mitä tuo metakka yläkerrassa oikein on? Kuka siellä kolistelee?"

Alakerrassa oli huomattu äskeinen pieni välikohtaus, ja tuolit raahautuivat nopeasti pois paikoiltaan lattiaa pitkin. Ilmeisesti useampi kuin yksi miehistä päätti tulla tarkistamaan vangin huoneen.

Dorian ja Lenient katsoivat merkitsevästi toisiaan.

"Olen pahoillani, mutta pakosuunnitelma taisi mennä myttyyn. Lupaan, että haen sinut huomenna! Älä sano tahdon, jos en ehdi paikalle ennen seremonian alkua. Lupaathan?"

Lenient nyökkäsi nopeasti, ja alkoi ujuttaa itseään takaisin häkkiin.

"Tuletkin sitten, taikka katkaisen sinulta siipesi!" hän uhkui varoitukseksi, ja sai Dorianin muistamaan ettei hän ollut oikeassa muodossaan.

"Tosiaan, olin melkeimpä unohtaa. Kiitos kun muistutit!"

Huoneen valaisi taas hetken aikaa kullanhohtoinen kimallus, kun Dorian muutti muotonsa takaisin normaaliksi. Tällä kertaa hän osasi hallita voimiaan, eikä tuntenut samanlaista pahoinvointia kuin aikaisemmin. Lenient napautti häkkinsä luukun kiinni perässään, ja katsoi kuinka mies poistui vähin äänin huoneesta.

"Huomiseen!"

 

 

OOOO

 

 

Seuraavan päivän illan pimetessä kaupungissa oli meneillään täysi tohina. Kapteeni Risuparran ja Lenientin häät olivat aivan käsillä, ja ihmiset istuutuivat jo juhlapaikan tuoleille odottamaan seremonian alkua.

Samaan aikaan toisaalla, rantamatalikon pimeydessä jokin nousi pitkin vedenrajaa kohti hietikkoa.

Eikä hän ollut yksin.

 

 

OOOO

 

 

Ilman sen suurempia hienouksia merirosvokaupungin aukiolle oli kyhätty vaatimattoman näköinen alttari, jolle Lenient vastahakoisesti suuntasi askeleensa. Hän tunsi katsomossa istuvien miesten katseet selässään, mutta yritti olla välittämättä niistä.

Kapteeni Risuparta seisoi ylpeännäköisenä lavalla kukka-asetelmien keskellä, ja suki jatkuvasti selvästi uuden asunsa hihoja. Hän oli jostain syystä hermostunut, vaikka Lenientiä koko tilanne lähinnä huvitti. Mies oli kyllä lyhyesti maininnyt pitävänsä tyttöä maailman kauneimpana olentona, mutta osoitti teoillaan ja välinpitämättömyydellään aivan toista.

"Näytät sievältä." Risuparta totesi nopeasti katsoessaan vierelleen tullutta Lenientiä. "Eiköhän sitten aloiteta?"

He menivät jäykänoloisesti seisomaan vastakkain kukka-asetelmien alapuolelle, ja katsoivat hetken vaiti toisiaan. Tilanteessa ei ollut Lenientin mielestä mitään romanttista, vaan hän pikemminkin tunsi itsensä vaivaantuneeksi seisoessaan siinä kaikkien pällisteltävänä kiristävä mekko päällään.

Ja missä ihmeessä Dorian oikein viipyi?

Risuparta polvistui hänen eteensä ja hymyili ensi kertaa. Lenient katsoi inhoten edessään kyyristelevää miestä, joka vannoi pitävänsä hänestä huolta ja tuovan tuliaisia matkoiltaan.

"Tulethan siis vaimokseni? Olet uniikki, ainoaa laatuasi, ja tahdon vangita sinut omakseni voidakseni ihailla kauneuttasi."

Lenient pyöritteli silmiään.

"En..en halua tulla vaimoksesi." Lenient katkaisi viimein piinaavan odotuksen. "En pidä sinusta, enkä halua asua täällä."

Hän torjui käsiensä eleellä Risuparran tarjoaman timanttisormuksen, ja mies vetikin sen lopulta tärisevin käsin pois hänen näkyviltään. Yleisöstä kuului hämmästyneitä huokauksia ja kuiskuttelua. Lenient tiiraili edelleen tarkkana ympärilleen, kunnes hänen katseensa kiinnittyi merirosvokapteenin oikean olkapään taakse.

Hänen silmänsä revähtivät auki kauhusta.

"Iltaa, emme kai häiritse pahasti?" Alphan murinaa muistuttava ääni kantautui aukion toiselta laidalta. Risupartakin säikähti silminnähden katsahtaessaan taakseen, mutta korjasi nopeasti kasvoilleen tyynen rauhallisen ilmeen.

"Poistukaa täältä välittömästi jos henkenne on teille kallis. Tämä on minun kaupunkini, eivätkä tuollaiset kirppukasat ole tervetulleita tänne."

Kommentti aiheutti epämääräistä murinaa ihmissusien joukossa.

"Kuulitteko?" Gina maiskutteli suutaan ja lietsoi hermostuneisuutta laumassaan. "Näyttää siltä että kutsumme on unohdettu postittaa. Käykää kiinni."

Sudet ryntäsivät kukin taholleen, ja tuoleillaan olevat merimiehet nousivat vetäen sapeleita vyötäisiltään.

"Nyt pojat laitetaan koirat kuriin." Rob totesi puoliksi innoissaan, ja kävi lähinnä olevan suden kimppuun. Muut seurasivat perästä.

Yksi susilauman jäsen oli kuitenkin kiivennyt lavalle, jolla Lenient ja Risuparta seisoivat. Lenient suojasi vaistomaisesti kaulassaan olevaa avainta, jota nämä karvaturrit mitä ilmeisemmin havittelivat. Risuparta joukkoineen ei vain sattunut tietämään sitä.

"Mitä te tahdotte meistä?" Mies huudahti Lenientin takaa. Mikä sankari, piiloutuu hädän hetkellä naisen taakse suojaan. "Meillä ei ole aarteita, eikä paljon ruokaakaan. Viekää mitä tahdotte."

"Anna se tänne...." susi murisi ja ojenteli karvaista kättään Lenientin suuntaan. "Anna se, niin voin harkita henkesi säästämistä."

Lenient perääntyi pari askelta, ja pudisti raivokkaasti päätään. "Ette saa sitä ikinä!" Hän tunsi Risuparran koskettavan karhealla kädellä niskaansa, ja kääntyi hätääntyneenä ympäri. "Mitä sinä teet?"

"Anna se typerä hely, kerta sen vuoksi ne ovat täällä. En halua menettää yhtäkään miestäni sen vuoksi."

Risuparta kävi uhkaavasti lähemmäksi, samoin taaempana seisova susi. Lenient tunsi itsensä nurkkaan ahdistetuksi, ja sulki silmänsä apua toivoen.

Silloin hän kuuli kevyen siipien havinan, ja aukean täytti kirkas valonsäde.

"Tule." Dorianin ääni kantautui jostain  korkealta.

Lenient ojensi kätensä miehen suuntaan, ja tämä tarttui niihin laskeutuessaan lavalle. Hämmästyksestä lamaantuneet merirosvot ja sudet tuijottivat suut ammosen auki Doriania, ja tämä sai oivan tilaisuuden karata Lenient mukanaan. He hyppäsivät alas lavalta ja juoksivat kohti aukion toista laitaa.

"Tulkaa takaisin!" Risuparta huusi raivoissaan heidän peräänsä, kun pahin hämmästys oli karissut hänestä. "Miehet, ottakaa heidät kiinni!"

Lavalla seissyt susikin ulvaisi laumansa kutsuhuudon.

"Mennään tästä!" Lenient puuskutti saavutettuaan aukion toisella laidalla seisovan talon. Hän näperteli kaulassaan roikkuvaa avainta, ja katsahti vielä nopeasti taakseen ennen kuin työnsi sen lukkoon.

"En olisi halunnut käyttää tätä tähän mutta..."

Lukko napsahti auki, ja Lenient astui pimeyteen vetäen Dorianin mukaansa. "Älä missään nimessä päästä kädestäni irti."

Ovi heidän takanaan tömähti kiinni juuri kun ensimmäinen susi saavutti sen.

"Pahus soikoon." Alpha kirosi epäonnistumista. "Luna ei todellakaan tule pitämään uutisistamme."

 

OOOO

 

 

Pariskunta katseli arvioivasti edessään kohoavaa, isoa talonrotiskoa. He tarkistivat vielä kertaallen paperilapusta, että seisoivat varmasti oikean osoitteen kohdalla.

Lenient oli myynyt kaikki kultarihkamat ja korut, jotka olivat koristaneet hänen käsiään ja korviaan pakohetkellä, ja saanut niistä pienen summan rahaa.

"Parempaan ei ole varaa, mutta tämä varmasti kelpaa." Lenient totesi Dorianille pidellessään hänen kättään. Aivan kuin mies muka osaisi sanoa jotain järkevää, hänelle tämä kaikki oli jotain uutta ja tuntematonta.

"Älä huoli, me pärjäämme kyllä. Kerron sinulle kaiken tarpeellisen, kunhan olemme ensin käyneet kaupassa."

"Kaupassa?" Dorian toisti sanan kuin se olisi ollut hepreaa.

Lenient huokaisi syvään. Opetettavaa oli enemmän kuin liikaa.