Vihdoin ja viimein se on valmis! Olin todellakin inspiraation puutostilassa tätä osaa kirjoittaessa, ja se näkyy valitettavasti alkupään teksteissä. Yritin kuitenkin tsempata loppua kohden.
Toivottavasti ainakin kuvat saavat teidät mukaan tunnelmaan, mikäli tekstini ei siihen pysty. :)
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Hopen herätessä seuraavan kerran unestaan, oli vaunu pysähtynyt seuraavalle leiripaikalle. Jostain aivan läheltä kuului kiivaan kinastelun ääniä, ja hän nousi alas istuimeltaan paikantaakseen ne. Aurinko porotti jo korkealla taivaalla, ja ilma väreili kosteana ja kuumana.
Ringa ja Zen olivat ajautuneet sanaharkkaan kesken leirin pystyttämisen, ja näyttivät kinastelevan lähinnä jokaisesta asiasta mikä mieleen juolahti. Milloin matka-arkku oli väärässä paikassa, milloin teltan kiinnitysköysi oli vinossa.
“Katso nyt, sait Hopenkin heräämään tuolla turhanpäiväisellä hölmöilylläsi!“ Ringa osoitti Hopen suuntaan syyttävällä sormellaan ja murahti Zenille.
Tämä pudisti päätään kieltävästi:
”Vai minä? Kuka täällä naukuu itse kuin pahainen KISSANPENTU?”
Vertaus sai Ringan todellakin raivostumaan, ja hän muutti muotoaan ketuksi. Zen valmistautui ottamaan puolustusasennon, kun Ringa köyristi selkänsä valmiina hyökkäykseen.
Mitään ei kuitenkaan ehtinyt tapahtua, sillä molemmat pysähtyivät paikalleen kuullessaan Hopen kovaäänisen naurun.
”Katsokaa nyt itseänne! Tehän tappelette kuin pahainen vanha aviopari.”
Hope yritti lopettaa nauramistaan, mutta purskahti aina uudelleen katsoessaan hölmistyneitä matkakumppaneitaan. Nämä katsoivat toisiaan inhosta väristen, ja ottivat enemmän etäisyyttä toisiinsa.
”Anteeksi että herätimme sinut.” Ringa sanoi harmissaan Hopelle. Tämä viittasi asialle kinnastaan.
”Ei se mitään, päivä on jo muutenkin pitkällä. Menen hieman katselemaan ympärille sillä aikaa, kun te laitatte leiriä kuntoon. Ja yrittäkää välttää turhaa riitelyä.”
Ringa ja Zen mulkaisivat toisiaan vihaisina, ja alkoivat kumpikin touhuta omiaan eri puolilla leirintäpaikkaa. Hope tulkitsi elkeet myöntymisen merkiksi, ja päätti lähteä tutkimaan läheistä bambumetsää. Hän sanoi palaavansa aivan pian, jotta kenenkään ei tarvitsisi huolestua turhaan.
Päivä oli todella kuuma, ja kosteus haihtui usvan lailla pois porottavan auringon paahtamasta maasta. Hope asteli rauhallisin askelin syvemmälle bambumetsään, pitäen tarkkaan huolta siitä, että tiesi edelleen leirintäpaikan sijainnin.
Saavuttuaan pienelle aukiolle, tuulenvire helli hänen kuumottavia kasvojaan hetken aikaa. Hope veti syvää henkeä, ja huokaisi iloisena. Hän tunsi olonsa hyvin nukutun yön jälkeen todella pirteäksi. Tai sitten se johtui tästä säästä. Tai siitä, että Zen oli asettunut heidän matkaansa kohti Baltazaria.
Samassa inhotus kulki hänen lävitseen, kun hän taas ajatteli tuon päämäärän tarkoitusta.
Keksiäkseen itselleen muuta ajateltavaa, Hope päätti kerätä muutamia ihanan sinisiä kukkia mukaansa leiripaikalle. Ehkä ärtyisä Ringakin saisi jotain ilon aihetta katsellessaan niitä.
Kesken kaiken, kun Hope oli kyyristynyt kukkien luokse, läheisestä pusikosta kuului rasahdus.
”Kuka siellä!?” hän pompahti pystyyn ja huusi taaksensa äänen suuntaan.
Samassa nolostunut Zen nousi piilostansa, ja vältteli Hopen vihaista katsetta.
”Minä se vain olen…” hän totesi hiljaisella äänellään, ja pomppasi pois pusikosta.
Hope ei ollut uskoa silmiään:
”Mitä sinä täällä teet? Vakoiletko sinä minua?”
”En tietenkään! Halusin vain…varmistaa ettet taas joudu hankaluuksiin.” Zen vakuutti syyttömän koiranpennun ilmeellään, ja sai Hopen väkisinkin hymyilemään:
”Haha, en minä sentään niin onnettomuusaltis ole! Sitä paitsi, sinä olet paljon pahempi kyttääjä kuin itse rosvot.”
Hope naurahti Zenin tomaatinpunaiselle ilmeelle, kun mies asteli hänen eteensä. Tämä tunsi olonsa kiusalliseksi jäädessään kiinni rysän päältä.
”Äääh..minä…tuota…onko Ringa aina noin huonolla tuulella kuin tänään?” mies kysyi yrittäen vaihtaa nopeasti aihetta.
Hope lakkasi nauramasta, ja pudisti päätään.
”Ei ole. Luulen sen johtuvan vain tästä matkasta.” Zen nyökkäsi hiljaa. ”Mutta en ole vielä ehtinyt kunnolla tutustua sinuun vielä. Miksi olet yksinäsi matkalla? Olitko vain käymässä Baltazarissa, vai..”
”Ehei, olen asunut siellä koko elämäni. Kyllästyin vain alituisiin sääntöihin ja komenteluun, joten jätin entisen elämäni ja lähdin pois. Halusin lähteä seikkailemaan, ja näkemään maailmaa.” Zen totesi saaden viimein rohkeutensa takaisin.
”Millainen paikka Baltazar oikein on?” Hope uteli, ja halusi tietää lisää kaupungista. Hän ei ollut koskaan saanut tilaisuutta kysyä siitä keneltäkään.
”No tuota…se on iso ja kaunis. Täynnä elämää ja ihmisiä. Sekä sääntöjä.” Zen kommentoi hyvin lyhyesti, ja sai sen takia Hopelta tenttaavia lisäkysymyksiä:
”Onko ihmisten hyvä olla siellä?”
”On kai, ainakaan kukaan ei pahemmin valita mitään. Ainoa missä ei pysty viihtymään, on itse hovissa.”
”Oh! Oletko sinä ollut hovissa töissä?” Hopen kiinnostus oli jo miltei ylitsevuotavaa. Ehkä Zen oli nähnyt hänen tulevan sulhasensakin, ja osaisi kertoa tästä enemmän kuin kaikki muut siihen asti.
”Ei, en ole. Kaikki kuulemani on vain huhuja, joita olen kuullut tuttaviltani ja asiakkailtani.” Zen kuitenkin oikaisi tytön luuloja saaden tämän hieman pettymään. ”Vanhempani omistivat teurastamon kaupungin laidalta.”
”Mutta nyt riittää minusta puhuminen. Entä sinä itse, mistä oikein olette tulossa sen kiukkupussin kanssa?”
Hope purskahti taas nauruun kuullessaan Ringan uusimman kutsumanimen. Hän oli juuri aloittamassa lausettaan ja kertomassa matkansa tarkoituksesta, kun he molemmat huomasivat saaneensa seuralaisen.
Aivan siinä heidän edessään, muutaman metrin päässä, seisoi mustahiuksinen tyttö joka tarkkaili heitä vuoron perään. Hänen kasvoillaan kaarteli pieni hymynpoikanen.
”Ai hei, emme huomanneetkaan sinua.” Hope totesi ystävällisesti tytölle, vaikka mielessään hän oli saanut miltei pienen sydänkohtauksen.
”Tarkoitukseni ei ollut säikäyttää. Huomasin vain teidät tuolta kauempaa kukkuloilta, ja päätin kutsua teidät illaksi kyläämme. Tämä alue ei ole turvallisimmasta päästä, täällä on paljon epämääräistä väkeä…”
”Eh, vai niin. Kiitos kovasti kutsusta mutta ---” Hope aloitti vastaamisen, mutta tyttö oli jo pinkonut monen metrin päähän karkuun. Ilmeisesti oli samantekevää mitä hän ja Zen olivat sanomassa.
”No jopas…se oli lennokas kutsu.” Zen totesi katsoessaan tytön nopeaa juoksua bambumetsän siimekseen. Hope tyytyi vain nyökyttämään päätään myöntävästi.
”Mennään ihmeessä. Parempi siellä, kun täällä ”epämääräisen väen laaksossa”.” Hope sai viimein sanottua, kun tyttö katosi näkyvistä. Zen ei kuitenkaan lämmennyt ajatukselle.
”En nyt oikein tiedä…olemme juuri pystyttäneet leirinkin…”
”Emmekö me millään voisi? Siitä tulisi varmasti hauskaa!” Hope yritti maanitella miestä muuttamaan mielensä. Zen katsoi Hopea suoraan silmiin, ja kaikki hänen epäilyksensä ja vastahakoisuutensa olivat yhtäkkiä kaikonneet. Hopen harmaanvioletit silmät tuijottivat häntä anellen, ja niiden läpitunkeva katse tuntui lisäävän miehen sydämen sykettä. Hänen mielensä oli yllättäen muuttunut.
He menisivät kylään, mikäli Hope niin tahtoi.
OOOOO
”Taas sitä ollaan teillä tietämättömillä vaikka kuinka kauan! Ajattelin jo, että lähden etsimään teitä.” Ringa puuskahti, kun kaksikko muutamaa hetkeä myöhemmin palasi hämärtyvälle leirintäpaikalle.
”Olen pahoillani, Ringa.” Hope tokaisi, ja jatkoi: ”Mutta törmäsimme erääseen tyttöön, joka kutsui meidät yöpymään kylässään. Kuulemma tällä alueella on paljon kaikenlaista väkeä.”
Hope kertoi vielä tarkemmin mitä tyttö oli ehdottanut, mutta ei saanut kettuakaan vakuuttumaan.
”Kaikkea kanssa, ei meillä ole aikaa siirtyä tästä enää. Yövymme näillä sijoillamme, ja huomenna jatkamme matkaa. Olemme muutenkin myöhässä aikataulusta.” Ringa perusteli kieltonsa.
Hope huokaisi pettyneenä, mutta yritti vielä anella kettua muuttamaan mielensä.
”Mutta Ringa, olisit niin kiltti. Jos voisimme viettää edes yhden päivän heidän luonaan, kun saimme kutsunkin? Jos suostut, lupaan että ratsastan vaikka koko loppumatkan yhteen putkeen!”
Hope mutristi huulensa Ringan hyvin tuntemaan aneluilmeeseen, ja risti vielä kätensä näyttääkseen säälittävältä. Ketun kivimuurin kovaa luonnetta ei kuitenkaan saatu enää niin helposti pehmitettyä.
”Olen pahoillani, Hope-neiti. Meillä ei vain ole yksinkertaisesti aikaa sille.”
”Hyvä, vihdoinkin olemme samaa mieltä jostain!” Kauempana hiljaa pysynyt Zen tokaisi Ringalle, ja saitämän kulmat nousemaan yllätyksestä. Mieheen aikaisemmin iskenyt huuma oli jo ehtinyt laantua, ja hän ei sittenkään halunnut vierailla kylässä.
”Olitko sinä vai samaa mieltä kuin minä?” Ringa kysyi kuin varmistaakseen kuulleensa oikein. Zen puolestaan katsoi kettua hölmistyneenä.
”Kyllä, kuinka niin?”
”No siinä tapauksessa…Hope-neiti, mikäli pidätte lupauksenne, niin me voimme poiketa kylässä. Mutta muistakaa, sen jälkeen emme pysähdy enää minnekään.”
”Selvä.” Hope nyökkäsi innoissaan, ja hänen silmänsä kirkastuivat innosta kuin tuikkivat tähdet.
Ringalla oli selvästi jäänyt jotain hampaankoloon päiväsestä riitelystä Zenin kanssa, ja halusi siksi tätä ärsyttääkseen olla eri mieltä.
”VOI KIITOSKIITOSKIITOS RINGA! SINÄ OLET PARAS!” Hope hihkaisu riemusta, ja hyppäsi kettunaisen syliin. Yllättävään käänteeseen tyytymätön Zen puolestaan käveli vähin äänin oman telttansa sisälle, ja painui nukkumaan.
Hän ei mielellään mennyt minnekään, missä kohtaisi muita ihmisiä.
OOOOO
Seuraavana aamuna kolmikko seisoi hölmistyneenä pienen kylän laitamilla, jonne heitä oltiin opastettu jättämään vaununsa ja tavaransa. Hope oli heistä kaikista eniten innoissaan, ja katseli malttamattomana ympärilleen tietämättä missä vierailisi ensimmäisenä. Ringa pysyi tavanomaisen vaitonaisena ja tyynenä, ja tyytyi tarkkailemaan kyläläisten liikkeitä ja eleitä.
Zen puolestaan oli avannut aikaisemmin niin tarkoin asettelemansa poninhännän, ja yritti selvästi kuin piiloutua sen taakse. Hope ei saanut missään vaiheessa kunnon tilaisuutta kertoa miehelle, että avonaiset mustat hiukset pukivat tätä oikein hyvin.
Koko kylä oli kokoontunut tervehtimään vieraita, ja tarkastelivat heitä päästä varpaisiin toisillensa supisten. Hope arvasi, etteivät he olleet aivan tavallisimmasta päästä. Kyläläiset taisivat harvemmin kohdata suippokorvaista naista ja kettukansalaista.
”Tervetuloa Inghuan kylään, arvoisat vieraat.” kylän vanhin kumarsi arvokkaasti heille, ja levitti kasvoillensa ystävällisen hymyn. ”Toivomme, että viihdytte täällä luonamme.”
Hope kiitti vanhusta vieraanvaraisuudesta lähes yhtä leveästi hymyillen.
Kylän naiset kokoontuivat Hopen ympärille, ja ihailivat hänen vaatteitaan ja kauniita kasvojaan. He kyselivät mistä hän oli kotoisin, ja miten hän näytti noin kauniilta.
Hopesta tuntui hieman kiusalliselta saadessaan niin paljon huomiota, mutta hän yritti rauhallisen ystävälliseen sävyyn kertoa naisille kaiken mitä he halusivat tietää.
Zen ja Ringa olivat puolestaan hivuttautuneet hieman syrjemmälle, sillä kukaan ei erityisesti kiinnittänyt heihin huomiota Hopen vuoksi. Lisäksi Ringasta tuntui, ettei kukaan uskaltanut kohdata häntä hänen ulkomuotonsa vuoksi.
”Pelottaako sinua?” Zen naljaili huvittuneena, kun Ringa yritti sulautua erään talon seinustan varjoihin.
”Ei, mutta samaa ei kai voi sanoa sinusta.” Ringa sähisi närkästyneenä. ”Pakoilet kyläläisten katseita hiustesi taakse. Oletko kenties karkumatkalla rikoksistasi, kun noin yrität vältellä kaikkia?”
Zenin hymy hyytyi aivan murto-osa sekunnin ajaksi, mutta sai sitten kasvonsa takaisin peruslukemiin.
”Ei, ei sentään. En vain pidä suurista ihmismassoista. Viihdyn mieluummin omissa oloissani kaikessa rauhassa.” Hän vakuutti ketulle, eikä voinut vastustaa kiusausta jatkaa lausettaan. ”Tosin se on vaikeaa, kun olet koko ajan jäkättämässä kaikesta.”
Ringa raivostui taas kuullessaan Zenin vihjailevat sanat, ja kääntyi tämän puoleen naama irvessä. Zen teki samoin.
”Sano vielä kerran, mitä ajattelet, niin minä – ” Ringa ärähti paljastaen terävät kulmahampaansa.
”Zen! Ringa! Tulkaa syömään!” Hopen huudahdus keskeytti riitapukarien sanasodan, ja he lähtivät liikkeelle toisiaan vihaisesti mulkoillen.
Hope huomasi kaksikon kiristyneet välit, ja yritti sovittelijan tavoin keksiä heille muuta ajateltavaa. Yhdessä kyläläisten kanssa he järjestivät ruoka-astiat ja penkit paikoilleen, ja sytyttivät nuotion.
Kaikki istuutuivat paikoilleen, ja aloittivat ruokailun lausumalla kiitoksensa jumalille.
OOOOO
Päivä oli lopen kaikkiaan onnistunut. Hope oli asettanut Zenin ja Ringan istumaan kauemmas toisistaan, jotteivät hei voineet nahistella keskenään kuin pahaiset kakarat. Hän ei voinut käsittää, miksei kaksikko tullut millään toimeen keskenään.
Koska Hope tunsi edelleen tarvetta tietää tulevasta kotikaupungistaan enemmän, hän pyysi kylän vanhimpaa kuvailemaan sitä. Vanhus kertoi kaupungin olevan iso ja kaunis, kuten Zen oli sanonut, ja lisäsi keisariparin olevan hyvä hallitsemaan ja ohjaamaan kansaansa. Keisari Hirohima Po Hangista oli omistautunut kansansa hyvinvoinnin ylläpitoon, joten kaikkien oli hyvä elää Baltazarin rajojen sisäpuolella.
”Entä mitä tiedätte keisarin pojasta?” Hope yritti esittää kysymyksensä niin, että se sulautuisi hyvin keskusteluun keisariparista. Hän ei halunnut herättää huomiota oikeilla tarkoitusperillään, sillä kukaan ei tiennyt hänen olevan kyseisen henkilön tuleva vaimo.
”Emme oikeastaan tiedä hänestä paljoakaan, sillä prinssi Xizentai ei ole koskaan näyttäytynyt kansalle. Jotkut ovat jopa miettineet, onko häntä edes olemassa.” Kylän vanhimman vaimo liittyi keskusteluun. ”Meillä ei siis ole omakohtaisia kokemuksia hänestä, mutta huhut kertovat hänen olevan varsinainen hulttio, joka väistelee vastuutaan seuraavana hallitsijana.”
”Keisaripari on selvästi niin häpeissään ainokaisesta pojastaan, ettei ole enää edes yrittänyt tuoda häntä julkisuuteen.” Kylän vanhin jatkoi tuumaillen. ”Ja nyt uudet huhut kertovat, että prinssi olisi menossa naimisiin! Jumalat meitä auttakoon, kun hän jonain päivänä perii keisari Hirohiman valtaistuimen.”
Kaikki huokailivat ja supisivat levottomana, kun mielikuva hulttiopojasta vallankahvassa iskostui heidän mieleensä.
Muiden huomaamatta Zen oli taas hakeutunut syrjemmälle, ja kuunteli tarkkaavaisena nuotion ympärillä leijailevaa puheensorinaa. Hänen ilmeensä oli vakava, ja ajatukset vaeltelivat kaukana omissa asioissa.
Äkillinen levottomuus valtasi hänen koko olemuksensa.
Samaan aikaan muut olivat päättäneet sysätä synkkämieliset ajatuksensa syrjään. Osa miehistä oli tarttunut huiluihin, luuttuihin ja kanteleisiin, ja alkaneet soittaa iloista ja rytmikästä musiikkia. Kyläläisten innoittamana Hopekin oli noussut paikaltaan, ja tanssahteli kevyin askelin nuotion ympärillä.
Ringa tarkkaili häntä silmä kovana, eikä puhua pukahtanut vieressään istuvalle vanhukselle.
Hope näytti tulen leiskuvassa valossa hennolta kuin keijukainen. Aivan kuten muutkin miehet, myös Zen huomasi tuijottavansa hänen liikkeitään ja helisevää nauruaan lumoutuneena. Hetkeä aiemmin vallannut ahdistava tunne oli kaikonnut, ja tilalle oli ilmestynyt ihmeellinen levollisuus ja rentous.
Hopen katseen kohdatessa hetkisen verran Zenin oman, mies käänsi päänsä poispäin. Hän tunsi, kuinka salakavala puna nousi taas kasvoille.
”Tulethan sinäkin?” Aikaisemmin heidät kylään kutsunut tyttö kysyi yhtäkkiä Zenin edessä. Hän hymyili ystävällisesti, ja viittoi kädellään kohti nuotiota.
Zen kieltäytyi kohteliaasti kutsusta, mutta tytön sitkeän maanittelun jälkeen hän huomasi pian olevansa iloisen tanssijoukon keskuudessa.
Hope ja Zen kohtasivat toisensa tanssin tiimellyksessä, ja hymyilivät toisilleen. Heidän katseensa olivat kohdanneet jo monta kertaa aikaisemminkin, mutta nyt seistessään siinä toistensa edessä molemmat tunsivat sydämen pamppailevan rinnassa raivokkaasti. Se ei johtunut tanssista, sen he tiesivät.
Se oli jotain aivan muuta.
Kauempana istuva Ringa tarkkaili edelleen Hopea, eikä pitänyt siitä miten läheisiltä he Zenin kanssa yhtäkkiä vaikuttivat. Tanssin loppuessa hän oli huomannut kaksikon viettävän liiankin mukavaa aikaa keskenään, kun he keskustelivat kiivaan innokkaasti jostain asiasta. Ringalta ei jäänyt myöskään huomaamatta ne katseet, joita kumpainenkin loi toisen huomaamatta.
Hän paheksui tilannetta kaikin tavoin.
Hope ei kuitenkaan tätä paheksuntaa nähnyt. Hänen tuijottaessaan Zenin tummanruskeisiin silmiin hän tunsi vatsansa kuplivan iloisesti. Tämän valkoinen hymy oli myös valloittava, ja sai Hopenkin hyväntuuliseksi. Hän huomasi, ettei kuullut puoliakaan miehen puheesta tuijottaessaan vain tämän kasvoja.
Illan ja hauskanpidon päätteeksi Zen saattoi Hopen tämän vierashuoneen ovelle, ja kumarsi syvään:
”Kiitos kovasti seurastanne tänä iltana. Oikein hyvää yötä”
”Tiesithän, että olet ihan hölmö, Zen.” Hope naurahti miehen elkeille, ja painautui takanaan olevaa ovea vasten punastuen. ”Mutta oikein hyvää yötä sinulle itsellesikin.”
Kauempana vaiti seisova Ringa osasi lukea Hopen kasvoilta orastavan ihastuksen, ja päätti puuttua asioihin. Hän ei katsoisi vierestä tämän kaksikon leikkejä, vaan aikoi tehdä niistä lopun.
Hope oli luvattu keisarin pojan vaimoksi, eikä Ringalla ollut aikomustakaan antaa tytön unohtaa sitä.
Kun Hope viimein sulki vierashuoneensa oven, Zen asteli reippain askelin ja hymyssä suin takaisin nuotion ääreen. Hän oli huomannut Ringan vihamielisen mulkoilun, ja tokaisikin istahtaessaan penkille tämän ”näyttävän yhtä iloiselta kuin aina”.
Ringa nousi paikaltaan, ja jäi seisomaan aivan Zenin naaman eteen.
”Sinuna en virnistelisi siinä tuolla tavalla. Jos kosket sormellasikaan Hopeen, olet vastuussa siitä minulle. Aikeesi hänen suhteensa ovat turhia, sillä hänet on luvattu Baltazarin keirasin pojalle! Lopeta siis tuo typerä leikkisi.”
Zenin kasvoilla leveillyt hymy hyytyi.
”Odota! Oletko tosissasi?” Mies nousi yllättyneenä paikaltaan ja pyysi selkänsä kääntänyttä Ringaa pysähtymään hetkeksi. Tämä oli kuitenkin vaihtanut jo kettumuotonsa, ja jatkoi kävelyään pois nuotiolta miehen pyynnöistä välittämättä.
Hänen täytyisi vielä tehdä asiat selväksi Hopen kanssa.
Saadessaan luvan astua sisään Hopen huoneeseen, Ringa palasi takaisin ihmismuotoonsa. Hope seisoi selin häneen ja oveen, ja hyräile onnellisena yhden tanssikappaleen mukaan.
”Voi Ringa! Enkö sanonutkin, että vierailusta täällä tulee mahtavaa!” tyttö huokaisi syvään, ja tunsi olevansa yhtä hymyä. ”Olen nauranut tänään niin paljon, että poskiini sattuu.”
”Sinä olet ihastunut häneen.” Ringa töksäytti vastaukseksi, ja sai Hopen romahtamaan takaisin maan pinnalle pilvilinnoistaan.
”Mitä..” hän kääntyi yllättyneenä Ringan puoleen, ja valahti kasvoiltansa täysin punaiseksi.
Ringa tuijotti suojattiaan kylmä katse silmissään, eikä vastannut mitään.
”Ei pidä paikkansa…Zen on minulle vain ystävä.” Hope jatkoi, ja yritti selitellä peittääkseen totuuden.
”Niinkö tosiaan? No ala kohdella häntä sitten sillä tavalla.” Ringa vaati kovana, ja hänen äänensävynsä vaihtui komentelevaksi.
”Sinusta tulee pian tulevan Baltazarin keisarin morsian, enkä anna sinun hölmöillä mitään tämän matkan varrella. Ethän itsekään haluaisi tuottaa enempää häpeää ja huolta perheellesi? Ethän?”
Ringa tuijotti alati nöyrempää Hopea suoraan silmiin, ja sai tämän tuntemaan olonsa syylliseksi.
”Tiedän minä...” Hope puri huultansa, ja nyökkäsi. Hän tunsi kuinka koko vartalo alkoi täristä itkun ja pettymyksen takia, ja yritti pidätellä kyyneleitään viimeiseen asti. ”Anteeksi.”
Ringa vastasi anteeksipyyntöön hyväksyvästi nyökäten, ja tiesi saarnansa riittäneen. Hän kääntyi enempää sanomatta kannoillaan, ja poistui huoneesta vähin äänin.
Oven pamahdettua kiinni Hope lysähti lattialle, ja päästi kyyneleensä vapaaksi. Hän tunsi olonsa lohduttomaksi, ja eksyneeksi kuin lammas sumuisella pellolla.
Ringa oli onnistunut tuhoamaan sen ainoankin ilon, joka hänen elämässään tällä hetkellä oli ollut.
Kommentit