Vihdoinkin, liki 4 vuoden tauon jälkeen Eternityt ovat palanneet. Luvassa on 5 kutkuttavaa uutta lukua, jonka saattelemina saamme saagan viimein päätökseensä. Pidemmittä alkupuheitta päästän teidät uutukaisen osan pariin.
Ps. osa sisältää alastomuutta.
Spector raapi päätään hermostuneena, ja yritti keksiä miten kiertäisi kinkkisen tilanteensa. Hän velloi ristiriitaisissa tunteissa, eikä tiennyt oliko oikeasti aikeissa hakea Miseryä Manalaan Lunan saataville. Suunnitelmalta puuttui vielä vaihtoehtoinen ratkaisu. “Mitä kannattaisi tehdä? En voi vaan palata ja sanoa epäonnistuneeni, tai muuten äiti lähtee itse hakemaan hänet.” mies huokaisi raskaasti ja hiljensi äkkiä askellustaan.
Hän oli saapunut maailmoiden välitilan päähän, elämän kultaiselle ovelle, joka erotti Manalan kuolevaisten tuntemasta maailmasta. Tämä oli ensimmäinen kerta Spectorin elinaikana, kun hän kulki siitä.
“Jos vaan käyn nopeasti toisella puolen, ja palaan sitten takaisin.” hän mutisi itsekseen tarttuen oven metalliseen kahvaan. “Sanon vaikka, että tyttö olikin jo kadonnut maisemista tai ettei hän ollutkaan oikeasti se ketä etsimme.”
Spector pudisti päätään pettyneenä huonoille ehdotuksilleen, ja aukaisi oven.
Hiljainen, pimeä maailmoiden välitila sai uudenlaisia sävyjä ja ääniä, kun mies astui oviaukon toiselle puolelle. Kolea syysilta ja rankkasade tuntuivat heti ytimissä asti, ja piiskasivat Spectorin kasvoja. Mies käveli tutulta vaikuttavan kadun vartta pitkin kohti orpokotia, ja tajusi hiljalleen tulleensa keskelle onnettomuuspaikkaa. Hän hämmästeli hetken maassa makaavaa henkilöä ja hänen yllään levottomasti heiluvaa hoitajaa ennen kuin tunnisti tämän. Se oli Ted, Miseryn ystävä orpokodissa.
“Mitä täällä on oikein tapahtunut?” Spector mietti kuumeisesti askeltaessaan pojan viereille, ja sai saman tien kysymykseensä vastauksen.
“Auton alle jääneellä henkilöllä ei ole pulssia.” Hoitaja huusi ilmeisesti kauempana olevalle kollegalleen. “Useita erikokoisia murtumia ympäri kehoa sekä avohaava, josta selvästi vuotanut runsaasti verta.”
Spector katsoi kuinka hoitaja juoksi takaisin autoon hakemaan paarit, ja jatkoi matkaansa selvästi puiston suunnalta kuuluvia ääniä kohti. Hän kiitti onneaan siitä, että pysyi ihmisiltä näkymättömissä niin halutessaan. Muuten hänen täytyisi hoidella ensihoitajat pois päiviltä todistamasta läsnäoloaan.
“Myöskään täältä ei löydy pulssia.” huudahti toinen hoitaja puistossa makaavan hahmon luota ja asetti kätensä uhrin rintakehän päälle: “Aloitetaan elvytystoimet välittömästi.” Spector kurkisti hoitajan olan yli, ja tajusi maassa makaavan tytön olevan Misery.
Miehen päässään alkoi äkisti humista niin voimakkaasti, että se peitti alleen sateen ropinan ja pimensi hänen näköpiirinsä.
“Ted?” Kuului heikko, pelokas ääni pimeyden keskeltä. Spector oli kuin lamaannuksissa päässään jyskyttävän paineen alla, ettei tajunnut vastata mitään. Hän ei nähnyt kunnolla ympärillensä, vaan kaikki hukkui pimeään.
“Ted, sinäkö siellä?” kuului kysyvä ääni uudelleen.
Spector hieraisi raskailta tuntuvia silmiään, ja huomasi yhtäkkiä edessään makaavan Miseryn tuijottamassä häntä suoraan silmiin. Mies henkäisi pelästyneenä, ja sai selvästi myös tytön hieman säpsähtämään.
“Tu---tulitko noutamaan minua? O-olenko minä kuollut?” Misery kysyi pelokkaana, ja räpytteli silmiään kiivasta tahtia levinneen maskaran suojaksi. Vasta nyt Spector näki hänet ensi kertaa kunnolla, kuvajainen altaan pinnalla ei ollut antanut oikeutta Miseryn kauniille kasvonpiirteille.
Mies oli tuntevinaan pienen puristuksen rinnassaan, aivan kun joku yrittäisi porautua hänen rintakehäänsä. Jos miehellä olisi ollut tunteet, niin niistä kuvaavin olisi tässä hetkessä ollut luultavasti ihastus.
“Kyllä, tulin hakemaan sinua.” Spector selvitti päätään harhailevilta ajatuksilta ja vastasi puoliksi valehdellen. Hänen ei ollut alun perin aikomusta ottaa Miseryä mukaansa, mutta jos tämä oli kuollut - kuten siltä vaikutti - hän ehkä voisikin viedä tämän sielun Lunalle. Mies ei ollut joutunut itse tekemään mitään tytön menehtymisen eteen.
“Ei.” Misery keskeytti Spectorin mietteet ja kampesi itsensä polvilleen.
“Mitä ei?” mies kysyi hämillään ja kyykistyi tytön eteen nähdäkseen tämän kasvot vielä paremmin.
“En suostu tähän.” Misery jatkoi uhmakkaana, vailla häivääkään äskeisestä pelokkuudesta. “Anna minun mennä vielä, on asioita jotka kaipaavat vielä selvittämistä.”
“Olen pahoillani, mut...”
“Tunnen pulssin.” hoitajan ääni katkaisi Spectorin lauseen kesken, ja mies tajusi kyykistelevänsä taas sateisessa puistossa Miseryn tajuttoman kehon edessä. “Nostetaan tyttö nopeasti autoon, hän tarvitsee leikkauksen ensi tilassa.”
Spector nousi verkkaisesti seisomaan, ja katseli kuinka hoitajat kantoivat Miseryn mukanaan toisen ambulanssin perätilaan.
Yksi autoista lähti pillit kimeästi soiden kohti sairaalaa, kun taas toinen pysyi vaiti. Spector katseli molempien silhuetin katoavan kadun päästä vasemmalle, ennen kuin kääntyi kannoillaan. Hän oli vihdoin päättänyt, mitä vastaisi äidilleen.
OOOO
Spector huokaisi helpotuksesta suljettua elämän kultaisen oven taas takanaan. Hän loihti sateesta märät vaatteensa taas kuiviksi, ja väristytti kylmyyden pois iholtaan. Että ihmisten maailma osasikin tuntua epämiellyttävältä.
“Ja sitten he puhuttelevat meidän maailmaamme muka helvetillisenä.” mies puuskahti samalla kun käveli takaisin Manalaa kohti maailmoiden välitilassa.
“Haloo..?” kuului heikko, kumiseva ääni Spectorin oikealta puolelta. Mies tähyili hetken pimeyteen, kunnes kellertävä kajastus lipui esiin sen keskeltä.
“Kuka siellä?” Spector murahti epäuskoisena, ja mietti miten kenenkään yksinäinen sielu saattoi harhailla niin syvällä kadotuksen reunalla.
“Mi..minun nimeni on Ted.” keltainen hehku vastasi, ja muotoili itsestään haalean pojan hahmon. “Olen---olen kai eksynyt vahingossa jonnekin. Voitko auttaa minut pois täältä? Minun täytyy päästä pelatamaan ystäväni.”
Spector yritti pidätellä hymyään pojan katseelta piilossa tajutessaan kenen sielu olikaan kyseessä. Mies hieroi myhäillen leukaansa, kun uusi juoni pälkähti äkillisesti hänen mieleensä. Miseryn niin kovin toivoma asioiden selvittäminen loppuun ennen kuolemaansa saisi uuden, odottamattoman käänteen. Mokomakin enkelityttö, sekoittamassa jatkuvasti turhaan miehen ajatuksia...
“Mmm...tottakai...” Spector vastasi ja yritti välttää kuulostamasta liian innokkaalta Tedin kuullen. “Voin auttaa sinut takaisin maailmaasi.”
“Kiitos tuhannesti!” Tedin kellertävä sielu sykähteli onnesta, ja hänen haalea haamunsa vetäytyi takaisin leijailevaan muotoonsa.
Spector ojensi kätensä sielun ulottuville, ja suostutteli tämän laskeutumaan siihen. “Tule. On helpompi kantaa sinut pois pimeydestä, kun olet kämmenelläni.”
Tedin kellertävä sielu leijaili mutkitellen kohti Spectorin kämmenselkää, kuin aavistuksen epäröiden pyyntöä. Kun kellertävä pallo viimein laskeutui miehen kädelle, tämä sulki kouransa salamannopeasti estääkseen sielua karkaamasta.
“Luulitko todella, että joku auttaisi sinua?” Hän naurahti kolkosti ja porasi kylmän katseensa rimpuilevaa sieluun.
Ted ei pystynyt puolustautumaan millään lailla, kun Spector kahmaisi hänet nopeasti suuhunsa ja nielaisi sisuksiinsa. Mies onnitteli hiljaa itseään siitä, miten ovelasti oli onnistunut huijaamaan poikaa. Hän sai itse lisää ravintoa, ja samalla murskasi Miseryn toivon palata pojan kanssa yhteen.
“Rauha hänen sielulleen.” Spector totesi sarkastisesti ja lähti kävelemään jälleen kohti Manalan majoja.
Miehen askellus alkoi tuntua kuitenkin todella raskaalta ja hänen koko kehonsa lihakset hiipuvan voimattomiksi. Spector katsahti huolestuneena käsiään, jotka alkoivat vapista kuin vanhalla miehellä. “Mitä ihmett--” hän ehti aloittaa lauseensa, kunnes viiltävä kipu lävisti äkisti koko kehon. Mies menetti tasapainonsa ja kyyristyi kasaan kouristusten voimasta.
“Mtthh....mettä tapahhtt....ARRRRRRHHHH!” Spector vaikeroi tuntiessaan vavisuttavan tuskan koko kehossan. Hän ei ollut koskaan ennen tuntenut kipua, ja nyt se korvensi yhtäkkiä hänen jokaista soluaan kuin kuuma rauta. Sydän tykytti kiivaasti ja päässä jyskytti niin, että korvissa soi. Mies sulki silmänsä ja nojasi vapisevin käsin maahan. Hän tunsi samaan aikaan sekä kipua, pelkoa, että monia muitankin tunteita, joita ei osannut pukea sanoiksi. Hänen päässään vilisi kuvia ja tapahtumia, jotka näyttivät etäisesti tutulta mutta samalla vierailta. Sieraimet laajenivat ja supistuivat raskaan hengityksen tahdissa, ja ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen tuskainen tunne lakkasi kuin seinään.
Spector tärisi ja tasasi hengitystään vielä hetken kontilleen pimeyden keskellä, ja nousi sitten hitaasti takaisin seisaalteen.
“Mitä tapahtui?” Hän puhui puolipökerryksissä pimeydelle kuin olettaen jonkun vastaavan. Miehen ajatukset olivat vieläkin hieman hajallaan, eikä olotilaa auttanut yhtään uusien, ennen tuntemattomien tunteiden vellonta hänen sisuksissaan. Kaikki tuntui niin konkreettiselta, niin pelottavan voimakkaalta.
“Pelko..” Spector puki päälimmäisen tunteensa sanoiksi. “Tältäkö se tuntuu?”
Spector kokosi hetken itseään, ja jatkoi sitten ripeästi mutta vaivalloisesti matkaansa kohti Manalaa. Hän oli saattanut menettää jo vaikka kuinka paljon aikaa Miseryn elämästä välikohtauksen takia, ja yritti kiirehtiä sen vuoksi takaisin peilialtaan äärelle tarkkailemaan tätä.
Astuttuaan peilihuoneen ovesta sisään mies jähmettyi tyystin paikoilleen.
Hän oli tyystin unohtanut jättäneensä Lunan peilialtaan luokse lähtiessään. Nainen seisoi hiljaa paikallaan ja tuijotti Spectoria suoraan silmiin ilmeettömänä. Mies kuuli oven kolahtavan kiinni takanaan ja tiesi, ettei pääsyä pois tilanteesta enää ollut.
“Minä näin kaiken, Spector.” Luna aloitti tyynen rauhallisella äänensävyllä. “Päästit tytön menemään.”
“Että jaksat jatkuvasti jauhaa niistä enkeleistä.” Spector tuhahti vastaukseksi. “Olisitko nyt vaan hetken hiljaa?”
“Vai että HILJAA?” naisen ulkoinen tyyneys romahti sekunnin murto-osassa. “Miten julkeat puhua minulle noin? Onko se tyttö saanut sekoitettua pääsi? Me olimme niin lähellä ratkaisua, kunnes sinä menit sooloilemaan! MIKÄ SINUA VAIVAA?”
Spector riuhtaisi kiinni peilialtaan reunoista ja heitti sen raivostuneena äitiään kohti. “Ai että MIKÄ minua vaivaa?” hän puhkui uhmakkaana. “Minäpä kerron sinulle! SINÄ VAIVAAT! Olen aina yrittänyt miettiä, mitä tunnen kun katson sinua ja nyt sen tiedän. Se...se on..”
Mies haki uusille sisällään velloville tunteille oikeaa ilmaisua.
“PETTYMYS. INHO. VIHA. Ne ovat ne tunteet joita sinua kohtaan tunnen, äiti.” Spectorin ääni järisytti koko huonetta, ja sai jopa sanattoman Lunan kavahtamaan. Tämä sai kuteinkin pian korjattua naamansa peruslukemille, ja ryhtyi haastamaan poikansa.
“Mistä sinä yhtäkkiä olet keksinyt itsellesi tunteet?” Luna naurahti kuivakkaasti. “Olet selvästi vain tolaltasi jostain ja nyt yrität näyttää minul --”
“Älä viitsi äiti. “ Spector keskeytti äitinsä spekulaatiot. “En ole keksinyt niitä, ne ovat aitoja. Pystyn tuntemaan yhtä lailla kuin kuka tahansa elävä olento. Ja sen myötä maailmasi on avartunut minulle aivan uudella tavalla.”
“Anna kun autan sinua, Spector.” Luna nosti kätensä ilmaan ja kutsui voimansa esille. “Tunteet ovat sinulle pahasta, saat päähäsi omituisia asioita niiden vaikutuksen alaisena.”
Spector vaistosi ajoissa äitinsä aikeet, ja väisti tämän voimien iskun omillansa. Luna sai osuman takaisin itseensä ja lennähti sen voimasta toiselle puolelle peilisalia. Spector katseli äitinsä vaivalloista kampeamista maasta ilmeettömänä.
“Et koske minuun enää ikinä, onko selvä?” hän uhosi naiselle, joka hengitti raskaasti maassa hänen edessään. Voimien käyttö oli selvästi heikentänyt tämän jaksamistaan. “En ole sinun leikkikalusi, enkä pieni poikasi. Jos haluat käyttää jotakuta juonissasi, niin tästä lähin olet tekemisissä vain itsesi kanssa.”
Luna katseli poikaansa ensi kertaa pelonsekaisin tuntein. Hän ei enää yrittänyt hyökätä tämän kimppuun, sillä tajusi olevansa alakynnessä. Spector oli liian voimakas ja liian hurjistunut, jotta olisi ollut järkeä käyttää viimeisiä voimia hyökkäykseen.
“Mitä ajattelit nyt seuraavaksi sitten tehdä?” Luna haastoi poikaansa tarkoituksenaan onkia tietoja tämän aivoituksista.
“Voin hoitaa sen tytön pois päiväjärjestyksestä sinulle.” Spector totesi kädet puuskassa. “Mutta omilla ehdoillani.”
“Mitä siis ehdotat?”
“Teen sen kuten parhaakseni näen, ilman, että puutut asiaan mitenkään. Tyttö on muutenkin jo heikossa kunnossa, hän tuskin elää enää muutenkaan kovin kauaa.”
“Ja mitä sinä tästä kaikesta sitten hyödyt?” Luna kysyi välinpitämättömästi.
“Haluan, että sen jälkeen kun hänet on tuhottu, jätät minut rauhaan. En halua osallistua maailmanvalloitukseesi tai elää vaikutuspiirissäsi. Päästät minut vapaaksi.”
“Selvä.” Luna nyökkäsi sopimuksen täytäntöönpanoksi, ja Spector kääntyi kannoillaan kohti salin ovea. Hän tarttui ovenkahvaan, ja kuuli äitinsä käheän naurun selkänsä takaa:
“Mutta tiesithän, ettet koskaan tule olemaan täysin vapaa. Sinä tulet aina tarvitsemaan sieluja pysyäksesi hengissä.”
“Mätäne helvetissä.” Spector sihisi vastaukseksi hampaidensa välistä ja paiskasi salin oven kiinni perässään. Hän sinetöi sen ulkoa, tehden siitä väliaikaisen vankilan äidilleen.
“Et ainakaan pääse keskeyttämään mitään.” mies ajatteli ääneti ja nojasi hetken raskasta ovea päin varistaen sen pitävyyden. Peilisalin ovi tömähteli hiljaa nyrkkien voimasta, mutta iskut eivät vavisuttaneet sen vahvoja karmeja.
Spectorin sisällään möyryävät tunteet tuntuivat edelleen oudoilta ja voimakkailta, lähes luonnottomilta. Hän halusi päästä niistä mahdollisimman nopeasti eroon, sillä ne tekivät hänestä haavoittuvaisen ja niin...kuolevaisen kltaisen. Oli aika aloittaa suunnitelman toteuttaminen, jonka osana Misery tulisi kuolemaan.
Spector oli varma siitä, että se oli ainoa keino päästä Tedin häneen istuttamista tunteista eroon.
OOOO
Samaan aikaan toisaalla Misery tuotiin henkitoreissaan sairaalaan. Hänen sydämensä jaksoi hädin tuskin pysyä rytmissään, joten siirros oli tehtävä välittömästi. Kuin ihmeen kaupalla oikea luovuttaja oli löytynyt juuri oikeaan aikaan, ja leikkaus saatiin toteutettua onnistuneesti varsin pian.
Misery vaivutettiin keinotekoiseen koomaan muutamaksi viikoksi, sillä hän oli saanut lievän aivovaurion sydämenpysähdyksen aiheittamasta hapenpuutteesta. Hänen elintoimintojaan tarkkailtiin herkeämättä, ja Anita kävi katsomassa aina kun kiireiseltä arjeltaan kerkesi.
Tytöltä jäi väliin Tedin hautajaiset, jotka vietettiin lastenkodin väen kesken pienenä seremoniana. Hän ei ollut vielä edes tietoinen siitä, mitä pojalle oli käynyt hänen menetettyään tajuntansa. Uusi sydän sykki tasaiseen tahtiin hänen rinnassansa, vahvempana kuin vanha koskaan.
“Hän ei siis tiedä vieläkään?”Anitan kurkkua kuristi, kun hän edes ajatteli mitä Misery joutuisi kohtaamaan herätessään.
“Ei valitettavasti. Olemme ajoittaneet nukutuksen loppuvaksi ylihuomenna, joten sen jälkeen on vasta palautumisen ensi vaihe. En usko, että kannattaa kertoa hänelle koko totuutta alkuvaiheessa. Se saattaa rasittaa häntä liiaksi.” Arnold totesi ammattimaisen rauhallisesti, ja laski kätensä osanottavasti Anitan olkapäälle. “Anna Miserylle aikaa.”
OOOO
Misery hätkähti hereille. Hänen päässään surisi ja pyöri, kuin karusellin kovassa kyydissä. Vierellä piippaavat laitteet ja steriili haju toivat etäiset muistot esiin, eikä tytöllä kestänyt kauan tajuta olevansa taas sairaalassa. Hän yritti nostaa päätään ylös sängyssä nähdäkseen paremmin ympärilleen, mutta viiltävä kipu rintakehässä pakotti pysymään paikallaan.
“Mitä ihmettä oikein tapahtui?” Misery yritti kelata viimeisiä muistikuviian, mutta kaikki muistot sekoittuivat kuin utuisen harson taakse vellovaksi puuroksi. Hän kurkisti varovasti sairaalakaapunsa sisälle, ja näki rintakehänsä ympärille tiukkaan sidotun sideharson. Sen punertava keskusta kertoi hänelle jo kaikkein oleellisimman. Hänelle oli tehty sydämensiirto.
Eivätkä uutiset tietenkään loppuneet siihen. Anitan saapuessa seuraavana päivänä sairaalaan tyttö sai viimein kuulla, ettei Ted ollut selvinnyt heidän hetkellisestä tapaamisestaan. Se, miten raadollisesti poika oli henkensä menettänyt, kalvasi hänen mieltään jatkuvasti.
“Jos olisin vain pysynyt tajuissani niin..” Misery nyyhkytti lohduttomasti Anitan jalkojen juurella. Nainen lohdutti häntä, ja totesi ettei se ollut hänen vikansa.
Tilanteesta ei tehnyt helpompaa Anitan sanojen lisäksi sekään, että Misery sai kuulla luovuttajansa olleen juuri Ted. Tämä oli saanut niin vakavat vammat onnettomuuspaikalla, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Ei muuta, kun luovuttaa ehjänä säilyneet elimet niitä tarvitseville.
Misery siis kantoi sisällään rakastamansa pojan sydäntä. Toisinaan tyttö toivoi salaa, että se lakkaisi vain lyömästä.
Muutamaa päivää myöhemmin heräämisestään Arnold laittoi Miseryn kuntotestiin testatakseen oliko tämä valmiina lähtemään kotiin. Tytöstä tuntui jalkojensa aluksi kannattelevan häntä hädin tuskin, mutta muutaman harjoitusliikkeen jälkeen hän tunsi olonsa energisemmäksi kuin koskaan ennen. Kuinka helpottavalta tuntuikaan rasittaa itseään ilman alituista pelkoa siitä, että sydän yhtäkkiä pettäisi.
“Tämän päiväisen suorituksen perusteella olet huomenna valmis palaamaan kotiin.” Arnold totesi tyytöväisenä tytölle heidän palattua vuodeosastolle. “Minulla on ilo kirjoittaa sinulle terveen paperit. Leikkaus sujui hyvin, et ole kärsinyt kompikaatioita ja siirrännäinen on sopeutunut kehoosi moittettomasti. Kirjoitan sinulle muutaman kontrollikäynnin luokseni seuraavien kuukausien ajalle, mutta muuten toivotan sinulle onnea matkaan.”
Misery hymyili hitusen miehelle. Hänen elämänsä oli ollut tähän asti kaikkea muuta kuin onnekas.
OOOO
Eikä tuuri ollut selvästi kääntynyt tähänkään mennessä.
Vielä samana iltapäivänä Anita istui Arnoldin toimistossa vastaanottamassa lääkärikuluja, joita oli aiheutunut sekä Tedin ruumiin käsittelystä, että Miseryn leikkaus- ja toipilasajasta. Arnoldin ojennettua laskun naisen käteen tämä haukkoi henkeään hieman järkyttyneenä.
“Tiedän että se on paljon.” Arnold totesi jopa hieman häpeissään. Anita ja Misery olivat hänelle entuudesta jo kovinkin tuttuja potilas ja omainen, ja hän olisi mielellään suonut heille jopa hieman alennusta. “Valitettavasti eettisten velvoitteiden takia en voi muuttaa laskun loppusummaa.”
“Ei, ei se mitään.” Anita yritti valehdella, että kaikki olisi hyvin. Hän kuitekin paljasti aikeensa huolimattomasti heti seuraavassa lauseessa.: “Tämä vain tarkoittaa sitä, että minun on tehtävä hieman järjestelyjä lastenkodissa. Miseryn on...muutettava jonnekin muualle uusien lapsien jaloista, jotta saan kasaan tarpeeksi tukia.”
“Onko hänelle jo tiedossa asuntoa?” Arnold tarttui naisen lauseeseen ja huolestui Miseryn puolesta.
“Eh...ei tietääkseni.” Anita myönsi suoraan. “Mutta..varmasti löydämme sellaisen hänelle piakkoin.”
“Antakaa minun auttaa, jos vaan se sopii.”
“En mitenkään tahdo vaivata teitä, tohtori. Kyllä me pärjäämme, Misery on --”
“--on vielä toipilas. Eikä siitä ole minulle mitään vaivaa, päinvastoin. En tohdi jättää teitä noin tiukkaan tilanteeseen keskenänne.”
“Ystäväni omistaa pienen kuntoutustalon tästä aivan sairaalan lähettyviltä. Voin kysyä häneltä, josko sieltä löytyisi asunto Miserylle. Sijainti olisi ihanteellinen kontrollikäyntien osalta, ja jos mitään mistään syystä koskaan sattuisi --”
“Olisi apu lähellä.” Anita jatkoi miehen lausetta silmät innosta kiiluen, kunnes tajusi hillitä itsensä. “Ymmärrän.”
“Kiitos tuhannesti teille.” nainen nousi tuoliltaan ja käveli miehen luokse puristamaan tämän kättä kiitollisena. “Miten voimme ikinä korvata kaiken tämän ystävällisyyden teille.”
“Älkää siitä huoliko.” Arnold totesi ykskantaan. “Minulle on kaikista tärkeintä potilaideni hyvinvointi. Menkää huomenna rauhassa kotiin pakkaamaan, tulen auttamaa teitä muuton kanssa.”
Anita jo miltein kumarsi Arnoldin edessä tämän kuullessaan, ja perääntyi hitaasti kohti ovea. “Te olette oikea suojelusenkeli.”
OOOO
Viikon sisällä sairaalasta päästyään Misery seisoi jo uuden asuntonsa ovella. Arnold oli hoitanut hänelle paikan lupaamastaan toipilaskodista, ja yhdessä Anitan kanssa he olivat kantaneet tytön vähäiset tavarat sisälle lastenkodista autoon ja autosta asuntoon. Muut lapset olivat järjestäneet hänelle pienet läksiäiset ja piirtäneet kauniita kortteja, jotka nyt lojuivat ison pahvilaatikon pohjalla puolityhjässä, uudessa olohuoneessa.
“Eihän tämä mikään luksuslukaali ole, mutta toivottavasti ihan viihtyisä.” Arnold yritti puhua pienen yksiön puolesta huomattuaan Miseryn pälyilevän ympärilleen mietteliäänä.
“Kyllähän tämä nyt...”Anita komppasi miestä. “Vielä kun saat laatikot purettua ja ostettua pienen viherkasvin keittiöön niin tästähän tulee oikein kotoisa.”
Misery nyökkäsi hiljaa molemmille.
Ei se johtunut siitä, etteikö hän viihtyisi tai pitäisi uudesta asunnostaan. Se vaan tuntui leikkaavan poikki viimeisenkin yhteisen siteen mitä hänen ja Tedin välillä vielä oli: lastenkodin tutut nurkkaukset ja huoneet.
“Tämä on hyvä.” Misery valehteli katsellen kirjavan kukikkaita seiniään, ja toivoi että Arnold ja Anita nielivät sen. Ja niin he tekivätkin.
“Voi Misery-rakas, pikkutytöstäni on tullut nyt aikuinen. Oma koti ja kaikki.” Anita ryntäsi halaamaan tyttöä, ja yritti pidätellä liikutuksen kyyneliään. “Minä tulen vielä huomenna kanssasi IKEAan hakemaan viimeiset pienet huonekalut. Ja tietenkin soittelemme aina kun siltä tuntuu.”
Misery puristi naista tiukasti sylissään, eikä tahtonyt päästää irti. Anita oli ollut hänelle kuin äiti koko hänen elämänsä. Peruskallio, johon tarrautua elämän myrskyjen riepotellessa. Ja nyt hänkin oli lähdössä, poistumassa arkisessa elämässä taka-alalle jättäen peräänsä pelkän tyhjiön.
Misery tunsi kurkkuansa kuristavan, kun nainen huikkasi hänelle ovelta ja sulki sen perässään.
“Jahas, taitaa minunkin olla aika lähteä tästä...”Arnold tokaisi hieman vaivaantuneena jäädessään kaksin Miseryn kanssa. Tyttö lysähti istumaan sohvapöydän nurkkaan, eikä näyttänyt reagoivan miehen puheeseen.
“Misery, onko kaikki hyvin?” tämä kysäisi hämillään, kun tyttö painoi kätensä kasvoihinsa ja alkoi vapista kauttaaltaan.
“En tiedä..” Misery yritti taistella kyyneliä vastaan ja niiskaisi nenäänsä. Tämä tästä nyt vielä puuttui, itkeä tihrustaa omaa onnetonta elämäänsä komean lääkärin edessä.
Arnold ei selvästi oikein osannut reagoida tytön sanoihin, mutta päätti istahtaa tämän viereen sohvapöydälle lohduttamaan.
“Shhhhhh, kyllä kaikki järjestyy.” mies kaappasi Miseryn varovasti kainaloonsa ja silitti tämän hiuksia. Miseryn sisällä läikähti jokin lämmin, kun hän tunsi tämän vartalon kiinni omassaan. Se tuntui niin..turvalliselta ja lohduttavalta.
“Kaikki tuntuu kaatuvan vain niskaan.” tyttö kertoi rohkeasti mieltään vaivaavan asian. “Ensin menetän...Tedin...ja sitten joudun hylätyksi tähän asuntoon.”
“Misery, suru helpottaa ajan kanssa. Kaikki tulee kääntymään vielä parempaan päin.” Arnold puhui rauhoittavasti tytön korvanjuureen. “Eikä kukaan sinua ole hylännyt. Anita, sinun ystäväsi, ja minäkin olemme tässä.”
“Sinäkin siinä..” Misery toisti, ja kääntyi äkkiä miehen sylissä tämän puoleen. Hänen silmänsä kiiluivat äkisti täynnä aivan uudenlaista varmuutta. “Arnold. Haluan, että jäät kanssani tänne.”
“Mitä oikein tarkoita--”
Miehen kysymys jäi kesken, kun Misery kurkotti nopeasti huulensa tämän omia vasten. Arnold yritti aluksi estellä vastaan, mutta hiljalleen heidän huulensa mukautuivat samaan rytmikkääseen tahtiin.
Seuraavat tunnit kuluivat Miseryllä kuin sumussa, eikä hän jälkeenpäin muistanut tapahtumien kulkua sen tarkemmin. Ainoa kuva, joka verkkokalvoille oli pysyvästi piirtynyt, oli hetki siitä kun hän makasi sylikkäin Arnoldin kanssa avatussa sohvasängyssään aamuauringon ensimmäisten säteiden pilkistäessä ikkunan takaa.
OOOO
“Otatko aamiaista?” Misery kysyi hieman vaivaantuneena tuijottaen tiiviisti edessään olevaa leipäpakettia. Hän oli tehnyt sen silkkaa kohteliaisuuttaan, vaikka salaa toivoi ettei Arnoldilla olisi aikaa jäädä.
“Valitettavasti minun on kyllä mentävä.” Mies kröhi kurkkuaan, ja nousi sohvalta etsimään lattialla lojuvia sukkiaan. “Aamuvuoroni alkaa vajaan tunnin päästä, ja ajattelin...että kävisin kodin kautta ennen sitä.”
“Ymmärrän.” Misery vastasi tarkoittaen, että todella ymmärsi miksi miehellä oli niin kiire lähteä. He olivat auttamattoman kiusallisessa tilanteessa. Juuri tältä toisillensa entuudestaan tuntemattomien henkilöiden yhden yön jälkeinen aamu varmasti tuntui. Arnold napitti housunsa kiinni ja veti paidan päällensä Miseryn tutkiessa herkeämättä aamiaisleipäänsä kuin kallisarvoista muinaislöytöä.
“Noh, minäpä tästä nyt menen.” Arnold tokaisi parin minuutin päästä eteisestä. Misery oli juuri vetämässä mekkonsa vetoketjua kiinni, ja tuli saattamaan miehen ovelle. Molemmat pälyilivät suunnillensa, ja välttivät suoraa katsekontaktia mahdollisimman tehokkaasti.
“Kiitos kaikesta.” Misery ojensi kätensä miehen puoleen tarjotakseen tälle viimeisen halauksen. He pussasivat toisiaan vielä kiusallisen nopeasti huulille, ja sitten Arnold liukui nopeasti kohti ovea.
Misery oli helpottunut, ettei edellispäivän tapahtumia tarvinnut alkaa puimaan sen yksityiskohtaisemmin miehen kanssa. Molemmat olivat sanattomasti yhteisymmärryksessä siitä, että kyseessä oli vai kertaluontoinen tapaus. He eivät jakaneet keskenään sen syvempiä tunteita tai sielunkumppanuutta, vaan olivat tilanteiden pakottamana muuten läheisiä keskenään. Potilas ja lääkäri. Ei mitään sen monimutkaisempaa.
Eikä Misery tosiaankaan kaivannut nyt mitään muuta.
OOOO
Misery sai hiljalleen kiinni elämän nurkasta, hankki ahkeran yrittämisen avulla itselleen töitä kirjakaupasta ja totutteli uuteen elämänvaiheeseen omassa kodissaan. Hän kävi kontrollikäynneillä sairaalassa Arnoldin luona kuten sovittua, ja mies oli antanut hänelle sopivasti juuri 18-vuotissyntymäpäivänään terveen paperit.
Tänän olisi viimeinen kerta, kun hän astuisi vastaanottohuoneen ovista sisään. Sen jälkeen hän voisi vapaasti jatkaa elämäänsä ilman sairaalakäyntejä. Miten iloisesti Tedin sydän poukkoilikaan hänen rinnassaan tuona ilon päivänä.
“Olinkin juuri aikeissa soittaa sinulle.” Arnold totesi Miseryn astuttua sisälle hänen toimistoonsa. He halasivat toisiaan lyhyesti ja Misery jäi tuijottamaan miestä ilkikurisesti.
“Soittaa? Oliko sinulla niin ikävä?”
“Ymmärsit väärin...” Arnold kangerteli tytön suorasukaisen kysymyksen johdosta. He eivät olleet tavanneet enää kertaakaan samanlaisissa merkeissä kun silloin muuttopäivänä, joten kysymys nostatti erinäisiä kiusallisia ajatuksia miehen mieleen.
“Sinun on parempi mennä istumaan ennen kuin kerron enempää.”
Misery tunsi vatsansa vääntyvän ikävästi solmuun, ja hymy kasvoilta valahti saman tien pois. Arnold haki toimistotuolinsa tytön tuolin viereen ja istahti siihen vakava ilme kasvoillaan.
“En haluaisi olla sanomassa tätä sinulle, mutta...” mies aloitti.
“On totta, että sydämesi on sopeutunut kehoosi erinomaisesti.” hän jatkoi ja yritti tarkkailla Miseryn ilmeitä samanaikaisesti. “Sen myötä myönsinkin sinulle terveen paperit, kun mitään poikkeamia sydänkäyrissä ei ole ilmennyt, etkä ole voinut huonosti.”
Misery toivoi, että Arnold pääsisi pian jo itse asiaan. Hän hiplasi hermostuneena tuolinsa käsinojien niittejä sormenpäillään, ja tunsi kämmeniensä hikoavan hermostuksesta.
“Viime kertasi jälkeen olen kuitenkin vertaillut kuviasi keskenään, ja näyttää vakavasti siltä, että Tedin sydän on jopa liian sopetunut kehoosi...” mies haki selvästi sanoja jatkaakseen lausettaan. “..ja on ottanut siitä jopa ylivallaan. Sydän on alkanut kannibalisoimaan ympäröivää solukkoa.”
“Mitä tarkoitat sillä?” Misery tiesi mielessään jo totuuden, mutta halusi kuulla sen vielä ääneen.
“Se tarkoittaa sitä, että sisälläsi velloo eräänlainen tappajavirus, joka hiljalleen syö sinua. Olen tehnyt testejä verikokeillasi ja näyttää siltä, ettei meillä ole tähän kunnollista vasta-ainetta. Leikkauskaan ei tule kuuloonkaan, kun emme tiedä miten vakava vauriot soluillasi jo nyt on.”
“Eli toisin sanoen mitään ei ole tehtävissä.” Misery jatkoi siitä, minkä Arnold yritti viimeiseen asti olla sanomatta. Tyttö nousi tuolistaan, ja mies käveli hänen luokseen surumielinen katse kasvoillana.
“Olen niin pahoillani, Misery. Kumpa minulla vain olisi hyviä uutisia kerrottavanani.” Arnold yritti kädellään kammeta tytön syleilyynsä, mutta tämä kieltäytyi.
“Älä ole pahoillasi.” Misery töksäytti. “En kaipaa enää yhtään sääliä elämässäni.”
“Kerro vain suoraan, paljonko minulla on elinaikaa.”
“Se on vaikea sanoa, voi mennä kuukausia tai jopa vuoden verran.” Arnold arvioi summamutikassa tytön jäljellä olevaa aikaa. “Tarkemmin saan tietää vasta sitten, kun olemme ottaneet muutaman test--”
“Ei enää testejä!” Misery kieltäytyi ja riuhtaisi itsensä lopullisesti eroon miehen otteesta. “Otan kaiken sen ajan mitä olet minulle antanut. En halua tietää sen tarkemmin.”
Arnold yritti pyytää tyttöä palaamaan huoneeseensa, mutta tämä oli jo pinkonut osaston toisessa päässä olevalle ovelle. Heidän katseensa kohtasivat nopeasti vielä kerran käytävällä, ennen kuin Misery katosi ulos ovista sairaalan aulaan.
OOOO
“Olen valmiina lähtemään.” Spector totesi Sielunsiepparille, joka jakoi hänen kanssaan tyhjyyttään kumisevan valtaistuinsalin. He olivat yhdessä kantaneet sielumaljan ulos Lunan salista, ja asettaneet sen keskelle valtaistuinsalia.
“Muistuttaisin, että sielujen vaikutus alkaa hiipumaan muutamien viikkojen kuluttua.” Sielunsieppari muistutti isäntäänsä. “Sen jälkeen tarvitset täydennystä joko täällä, tai missä tahansa muualla pääsetkään käsiksi tuoreisiin sieluihin.”
“Ei hätää.” Spector uhosi piittaamatta naisen muistutuksista sen enempää. “En tule olemaan ulkomaailmassa muutamaa tuntia kauempaa. Joten voit pitää neuvosi omana tietonasi.”
“Tämä enkelinmetsästysreissu tulee olemaan todella helppo.”
Kommentit