Tässä sitä ollaan taas uuden osan äärellä. Enkelisuku Eternity puksuttaa vääjäämättömästi kohti tuhoaan...tai loppuaan...tai mitä lie. Sen näette jo kolmen (!!) osan kuluttua, tämä mukaan lukien. Tämän osan kuvat ovat vielä osittain uutta ja vanhaa, olen sekoittanut vanhaan tarinaan muutaman ylimääräisen kohtausen pitääkseni juonen soljuvana. Huomaatteko muuten, milloin kuvat vaihtuvat uusista vanhoihin tai toisin päin? :) Aika hyvin olen onnistunut pitämään henkilöiden vaattet ja miljöön samana kun neljä vuotta sitten, mutta joitakin detaljeita on joutunut muuttamaan ladattujen hävittyä. Mutta sen pidemmittä puheitta, tervemenoa lukemaan!

---

 

 

Misery näki ikkunan heijastuksesta väläyksen vihreää takanaan, ja huokaisi helpotuksesta. Hänen kätensä vapisivat ja sydän pamppaili kiivaasti rinnassa. Oli kulunut melkein kaksi viikkoa siitä, kun Spector oli kadonnut pihamaalta. Lunta oli satanut uudelleen jo monta kertaa, ja kaupunkia koristivat valkoiset, korkea kinokset. Misery oli alkanut tuntemaan olonsa heikommaksi heti Spectorin kadottua. Hänen lääkeannostaan oli nostettu, ja Arnold sai ylipuhuttua hänet kontrollikäynteihin. Tilanne näytti kuitenkin todella synkältä.

“Olit poissa pitkään...” Misery totesi Spectorille kääntyessään tämän puoleen. He olivat monesti aiemminkin seisoneet vastakkain tuijottaen toisiaan, mutta ensimäistä kertaa kumpikaan ei väistänyt toisen suoraa katsetta.

“Luulin, että lähdit lopullisesti.” hän jatkoi huomatessaan Spectorin pysyvän edelleen vaiti. Toisinaan oli turhauttavaa yrittää keskustella miehen kanssa, kun tämä ei ymmärtänyt vastata hänen esittämiin väittämiin tai kysymyksiin. Silti, vaikka Miseryä hetkellisesti taas turhautti, sai Spector pelkällä katseellaan rauhoitettua hänen olonsa.

“Mutta kuulitkin varmaan, että aikani alkaa olemaan lopuillaan ja palasit.”

“En sentään lähtisi ilman sinua.” Spector pyöritteli sanoja suussaan ja hieraisi vaivautuneena niskaansa. “Minulla vain...kesti tavanomaista pidempään palata.”

He seisoivat taas hetken vaiti ja tunsivat kuinka hiljaisuus hiipi painostamaan tunnelmaa. Kumpikaan ei oikein tiennyt, mitä seuraavaksi kuuluisi sanoa. Misery rikkoi jännityksen kääntymällä taas ikkunan puoleen.

“Huomenna on viimeinen kontrollikäyntini.” hän kertoi kuin puhuakseen jollekulle ikkunan takana. “Sen jälkeen minut siirretään osastolle, ja sitten...sitten..” Nainen kangerteli viimeisiä sanoja, ja puristi kätensä nyrkkiin rintakehänsä päälle. Hän ei halunnut katsoa Spectorin puoleen, näyttäen tälle jälleen kerran heikkoutensa.

“Ironista, kuinka vanhempani osasivatkaan nimetä minut. Elämäni on kyllä yhtä kurjuutta, kärsimystä ja epätoivoa.”

Misery säpsähti tuntiessaan Spectorin viileät kädet yhtäkkiä ympärillään. Hän antautui miehen syleilyyn ja nojasi itsensä tämän vankkaa kehoa vasten.

“Älä huoli.” Spectorin rauhoittava ääni kuului naisen korvanjuuressa. “Minä olen sinun kanssasi täällä. Aina loppuun asti.”

“S loppu minua pelottaakin.” Misery tunnusti, ja kääntyi äkisti miehen puoleen.

“Mitä, jos tekisit sen nyt? Mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti?” hän pyysi Spectorilta, ja tarttui tätä hellästi takinliepeestä. “Tiedän, että pystyisit siihen.”

“Mutta...se ei olisi oikein.” Spector vastusteli ja yritti puhua naista suunnitelmansa ympäri. Hän ei halunnut olla se, joka päättää tämän elämän. Se ei tuntunut oikealta.

“Ole kiltti, Spector.” Misery aneli ja painautui yhä lähemmäksi miestä. “En halua siihen, että lihansyöjäbakteeri syö sisuskaluni samalla kun makaan voimattomana sairaalan vuoteella.”

Spector vältteli Miseryn anovaa katsetta, mutta tiesi ettei sellainen kuolema olisi kenellekään oikeudenmukaista.

“Pyydän, tee se nyt..”

Spector mietti hetken, ennen kuin tarttui hellästi Miseryn hiuksiin ja painoi huulensa tämän omille. Jokin hänen sisällään hanasi vastaan, kuin koittaen estää tapahtumat, mutta aiemmista kerroista poiketen Spector kuunteli nyt vain omaa sisäistä ääntään. Hän ei halunnut luopua Miserystä, mutta ei myöskään aiheuttaa tälle tarpeetonta tuskaa. Niinpä nopein ja kivuttomin tapa jonka hän tiesi oli imeä naisen elämänvoima yhdellä, kuollettavalla suudelmalla.

Misery puristi itsensä kiinni Spectoriin ja vastasi tämä suudelmaan antaumuksella. Kaikki viime kuukausien epävarmat tuntemukset kaikkosivat hänen mielestään sillä sekunnilla, ja kaikki tuntui selkiytyvän. Hänen tunteensa Spectoria kohtaan olivat paljon syvemmät kuin pelkkien ystävien, ja miehen olemuksesta huolimatta hän rakasti tämän jokaista synkkää piirrettä. Misery tunsi kuinka hänen kätensä lähtivät vaeltelemaan päämäärättömästi miehen selässä, ja kuinka ahnaasti hän hamusi tämän huulia. Hänen sydämensä pamppaili miltein ulos hänen rinnastaan, ja olo tuntui...se tuntui niin...voittamattomalta. Niin...vahvalta.

Samassa Spectorin silmät rävähtivät auki, ja hän riuhtaisi itsensä Miseryn otteesta.

“Mitä ihmettä...” hän haukkoi happea hengästyneenä, ja nojasi läheiseen kirjahyllyyn toisella kädellään. Miseryn hetkeä aiemmin tuntema voittamaton olo hiipui hiljalleen, kunnes hän oli jälleen oma itsensä.

“Anteeksi, teinkö jotain väärin?” nainen kysyi ja katsoi epäröivästi edelleen äimistyneen Spectorin puoleen. “Luulin, että sinäkin halusit sitä.”

Spector ei aluksi ymmärtänyt mistä Misery puhui, kunnes asia valkeni hänelle. Tämä oli olettanut heidän suutelevan vain toisiaan, mutta todellisuudessa miehen aikeet olivat aivan jotain muuta. Mutta se, mitä sitten tapahtui, oli hänelle täysin mysteeri.

“Ei, et tehnyt mitään..” Spector änkytti hyvin epäuskottavasti ja lähti perääntymään kohti ulko-ovea. “Kaikki on hyvin, mene vain nukkumaan.”

“Mutta...miksi sinä sitten lop---” Misery punastui kysymystään ja jätti sen lopulta kysymättä. Hän käänsi katseensa kohti lattiaa ja hieroi vaivaantuneena toista käsivarttaan. “Minun on tosiaan parasta mennä maate. Kontrolliaika on huomenna jo 8.45.”

“Niin on varmaan parasta...” Spector komppasi naisen puheita ja kääntyi kannoillaan. “Olen täällä, kun palaat sairaalalta.”

Sen jälkeen hän häipyi rivakasti sanaakaan sanomatta eteiseen, ja katosi vihreän valonsäteen saattelemana.

Misery makasi vielä pitkään valveilla sängyllään. Hän ei ymmärtänyt Spectorin käytöstä alkuunkaan. Ensin mies antoi hänen tulla aivan lähelleen, suuteli, ja sitten vetäytyi kuin pakokauhun vallassa etääksi hänestä. Nainen tunsi olonsa taas todella epävarmasti, vaikka tiesi olevansa varma ainakin yhdestä asiasta: hän oli rakastunut Kuoleman enkeliin.

Samaan aikaan Spector istui talon katolla, ja puhalteli pakkashuuruisia hönkäyksiä hiljentyneelle yötaivaalle. Hän kelasi mielessään uudelleen äskeiset tapahtumat, eikä voinut käsittää mitä oikein oli tapahtunut. Miehen kuoleman suudelma oli kuin kääntynyt häntä itseään vastaan, ja sen sijaan että hän olisi imenyt Miseryn elämänvoimaa, oli tämä tehnyt sen jollain konstilla hänelle.

Spector tunsi, kuinka hänen voimansa olivat nyt paljon heikommat kuin ennen Maahan palaamista, ja olisi enää korkeintaan päivän tunneista kiinni, kun hänen täytyisi palata Manalaan noutamaan lisää sieluja. Riskinä oli kuitenkin se, että samaan aikaan Misery ehtisi kuolla toisaalla.

Mies pohti seuraavaan aamuun asti, mikä olisi oikea ratkaisu.

 

 

OOOO

 

 

Misery oli juuri kutsuttu sisään Arnoldin toimistoon. Hänelle oli aamun aikana tehty kuvaukset sekä laaja verenkuva lihansyöjäbakteerin tilan kartoittamiseksi. Arnold katseli näyttöjään pitkän aikaa, kliksutteli ja vertasi jotain toisiinsa ja pudisti päätään hiljaa mumisten. Misery tunsi olonsa epämukavaksi, ja halusi jo kuulla tuloksista.

“Kerro jo.” hän pyysi Arnoldilta, ja tämä kohotti katseensa ensi kertaa hänen puoleensa viimeisen viidentoista minuutin aikana.

“Mikä tilanne on, onko minulla enää paljoa jäljellä.”

“Aivan ensiksi haluan kuulla puolestani sinulta Misery, mitä olet oikein tehnyt viimeisen viikon aikana?”

“Kuinka niin?” nainen hämmentyi miehen kysymyksestä, ja yritti nopeasti miettiä mitä oli tehnyt tuona ajanjaksona. ”Miten se liittyy mitenkään terveydentilaani?”

“Liittyy hyvinkin oleellisesti.” Arnold vakuutt yrittäen antaa sen kuvan, ettei hän halunnut kysellä Miseryn tekemisistä omaksi huvikseen. “Kun katson sinun tämänpäiväisiä kuviasi ja testituloksiasi, on kuin olisit kokonaan toinen ihminen.”

“Mitä tarkoitat?” Misery ei vieläkään ymmärtänyt mitä mies ajoi takaa.

“Misery, bakteeria ei enää ole. Eikä myöskään mitään muita vaivoja, jotka sinulle on aiemmin diagnosoitu. Sinussa ei ole käytännössä mitään vikaa.”

“Eli sitten voin lähteä.” Misery ponkaisi ylös tuolistaan ja käveli kohti vastaanottohuoneen ovea. “Tämähän oli yllättävän lyhyt käynti.”

Ennen kuin hän ehti avata huoneen oven, Arnold oli tarttunut häntä käsivarresta.

“Misery, odota hetki. En voi päästää sinua noin vain menemään.”

“Kuinka niin?” nainen kääntyi lääkärinsä puoleen ärähtäen. Arnold perääntyi askeleen taaksepäin varautuneena.

“Sinun verenkuvasi, siinä on jotain muutakin outoa. Haluaisin tutki sinua vielä lisää.”

“Arnold. Tiedät etten halua olla sairaalassa yhtään sen enempää kuin tarpeellista.”

“Mutta...mutta sinussa on jotain...ainutlaatuista.” mies yritti maanitella Miseryä jäämään. “Sinun veressäsi saattaa virrata vasta-aine lihansyöjäbakteerin kukistamiseen.”

“Ajattele niitä kaikkia ihmiselämiä, jotka voisit pelastaa muutaman testin perusteella.”

MIsery empi aivan sekunnin sadasosan ajan, mutta pudisti sitten päätään:

“Ei. En ole mikään laboratoriorotta.”

“Harkitse vielä...” Arnold aneli, mutta nainen oli tehnyt jo päätöksensä.

“Menen nyt. Kiitos Arnold kaikesta mitä olet tehnyt vuokseni, mutta en aio enää tulla takaisin. Enkä ole mitään velkaa kenellekään muulle, kuin vain kuolleille.”

Arnold katseni musertuneena naisen perään. Siinä käveli ihmiskunnan ainoa mahdollinen toivo tiettyjen sairauksien parantamiseksi. Voimattomana tilanteelle hän sulki vastaanottohuoneensa oven ja istuutui takaisin työpöytänsä ääreen.

 

 

OOOO

 

 

“Tulitkin nopeasti takaisin.” Spector seisoi keskellä olohuonetta katselleen Miseryn tulevan ulko-ovesta sisään. “Luulin, että sinulla kestäisi kauemmin sairaalassa. Mitä he sanoivat?”

Misery hymähti omahyväisesti, ja riisui kenkänsä jalasta Spectorin odottavan katseen alla.

“Ei ollut syytä jäädä pidemmäksi aikaa.” nainen nosti päänsä kengistä miehen puoleen hymyillen leveästi. “Minussa ei ole enää mitään vikaa. Bakteeri on tuhoutunut.”

Spectorin silmät rävähtivät hämmästyksestä auki, ja hän haki selvästi sanoja hetken aikaa.

“Sinä...miten...olet siis terve?”

“Kyllä, 100-prosenttisesti!” Misery kihersi onnellisena. “Minun ei tarvitse siis muuttaa saattokotiin, eikä käydä enää tutkimuksissa. Voin jatkaa elämääni.”

“Kuinka se on oikein mahdollista?”

“En osaa oikein itsekään sanoa, kuinka. Bakteeri oli vain yhtäkkiä kadonnut, parantunut kuin itsestään. Arnold tosin halusi minun jäävän lisäkokeisiin ja kertoi veressäni virtaavasta vasta-aineesta vastaavanlaisiin sairauksiin, mutta kieltäydyin.”

Spector näytti edelleen hämmentyneeltä. Hänen mielessään pyöri moniakin kysymyksiä ja niihin liittyviä spekulaatioita, joita hän ei kuitenkaan halunnut lausua ääneen naiselle. Misery hehkui hänen edessään elämäntahtoa täynnä. Aivan kuin...kuin...hänellä olisi uudenlaista voimaa.

“Mitä ajattelit nyt tehdä?” mies kysyi sysäten typerät ajatuksensa syrjään. Miseryn kasvoille levisi nopeasti helakka puna.

“Ajattelin...josko menisimme juhlistamaan yhdessä parantumistani.”naisen olemus muuttui hieman levottomaksi. “Ihan vaikka tuohon läheiseen ravintolaan, jos se vaan sopii sinulle..”

“Tarkoitatko, että esiintyisin julkisesti kanssasi?” Spector tarkensi Miseryn pyyntöä.

“Niin juuri. Tiedän, että et syö mitään, mutta en haluaisi mennä ihan yksinkään.”

Spector näytti taas mietteliäältä, ja tutkaili Miseryä katseellaan:

“Sinä tiedät, etten pysty ottamaan kuin yhden näkyvän muodon...” hän totesi vakavana.

“Se...ei se haittaa.” Misery vastasi tajutessaan mitä mies oikein tarkoitti. “Olen jo pääsyt pahimman yli. Tedin näkeminen ei enää tunnu yhtä pahalta.”

Mies nyökkäsi ymmärtävänsä, ja Misery kääntyi kannoillaan vaatekaapin puoleen. Hän halusi hieman ehostaa itseään ennen kuin he lähtisivät ulos asunnosta.

Specor sinnitteli pystyssä siihen asti, että Misery poistui näkyvist. Sitten hän nojautui vieressään olevaa kirjahyllyä varten, ja puuskutti raskaasti. Hänen voimansa alkoivat hiljalleen heikentyä, eikä ollut enää kuin tunneista kiinni että hänen täytyisi palata takaisin Manalaan. Nyt yllättävän käänteen myötä hänen suunnitelmansa jatkon kannalta olivat taasen sekaisin. Misery oli terve, eikä hän tarvitsisi Kuoleman enkeliä seurakseen odottamaan lähdön hetkeä. Lisäksi nainen oli parantunut yliluonnollisen nopeasti, joka kieli siitä että hänen enkelisuvun voimansa olivat yhtäkkiä heränneet.

Mies ei voinut olla ajattelematta heidän edellisen illan suudelmaansa, jonka aikana Misery oli riistänyt suuren osan hänen voimistaan. Tällä oli pakko olla osallisuutensa siihen, miten naisen olo ja olemus oli yön aikana muuttunut aivan uudenlaiseksi.

Spector tunsi päänsä olevan pyörryksissä osalta heikotuksen, osaltaan taas tunteiden tulvan vuoksi. Hänen mielensä oli yön aikana muuttunut, hän ei enää haluaisi tuhota Miseryä. Hän tiesi kuitenkin joutuvansa sen myötä kasvokkain äitinsä kanssa, joka puolestaan saattaisi voittamaan poikansa kaksintaistelussa. Spectorin oli tehtävä siis päätös, joka riipi hänen sisuksiaan. Misery ei saisi tietää ympärillään vellovasta valtataistelusta mitään, eikä Spector voisi ehkä koskaan enää palata takaisin Maahan. Parasta kaikille olisi siis se, että hän vähin äänin poistuisi naisen elämästä.

“Sinunkin on aika luopua hänestä.” Spector totesi peilikuvassaan seisovalle Tedille muuttaessaan muotoaan. “Olemme tehneet hänen eteensä kaiken mitä voimme, ja nyt on aika päästää hänet vapaaksi.”

Samassa kylpyhuoneen ovi aukesi, ja onnellisena hehkuva Misery lipui eteiseen. “Tule, mennään jo!” nainen hihkaisi, ja Spector kääntyi pois peilikuvastaan.

 

 

OOOO

 

 

Reilua puolta tuntia myöhemmin Misery ja Spector istahtivat heille osoitetun pöydän ääreen. Nainen oli koko matkan ajan kertonut yksityiskohtaisesti kaikki sairaalan tapahtumat, ja Spector oli kävellyt hänen vierellään syvissä mietteissään.

Misery oli koko ajan niin energisen ja innostuneen oloinen, että se teki miehen olosta entistä kurjemman. Hänen täytyisi löytää oikea aika hyvästien sanomiselle. Spector katseli Miseryä vaitonaisena, ja tunsi kuinka sydän lepatti rinnassa kuin villiintynyt kynttilän liekki.

“Onko kaikki hyvin?” Misery kysyi nostaen katseensa poissaolevan Spectorin puoleen, ja hymyili tälle lempeästi. Hän tunsi, kuinka veri kohisi poskipäihin saaden ne helottamaan ruusunpunaisina.

“Kyllä on.” mies valehteli ja oli tutkivinaan edessään tönöttävää ruokalistaa kiinnostuneena. “Oletko valmis tilaamaan annoksesi?”

Misery esitti tilauksensa pöytään tulleelle tarjoilijalle, ja jatkoi sitten innostuneena keskustelua edelleen vaisun Spectorin kanssa. Hän kertoi kuinka aikoi muuttaa pois asunnostaan, ja hakea työpaikkaa aivan toisesta kaupungista.

“Täällä on niin paljon muistoja...” nainen tokaisi annoksen saavuttua pöytään. “Vaikka suurin osa niistä onkin positiivisia, haluan jatkaa elämääni vapaana menneisyyden taakasta jossain kaukana täältä.”

“Minne ajattelit muuttaa?” Spector kysyi haikeana.

“Itse asiassa ajattelin..” Misery asetti kätensä yhtäkkiä Spectorin omalle ja jatkoi “..että me muuttaisimme yhdessä uuteen kaupunkiin. Muuten minulle ei ole niin väliä, missä se sijaitsee.”

Spector tunsi jälleen sisuskalunsa vääntyvän solmuun, ja veti vastahakoisesti oman kätensä Miseryn oman alta.

“Kuule Misery, minun täytyy kertoa sinulle jotain.”

“Asia on nimittäin niin, että minun on lähdettävä pois. Jo tänään.” Spector puhui monotonisella äänellä ja näki kuinka Miseryn kaunis hymy oli yhtäkkiä hyytynyt tämän kasvoilta. Miehen sydäntä särki sanoa seuraavat sanat suustaan, mutta hän tiesi sen olevan väistämättä edessä:

“Sinä olet parantunut sairaudestasi, joten et enää tarvitse minua. Minulla ei ole enää syytä jäädä Maahan yhtään kauemmaksi aikaa.”

Miseryn kasvoilta saattoi lukea hänen tuntemuksensa kuin avoimesta kirjasta. Spector laski katseensa pöydällä olevan annoksen puoleen, koska ei pystynyt kohtaamaan naisen murtunutta ilmettä.

“Tarkoitatko, että olet ollut täällä vain tehtäväsi puitteissa?” Misery kysyi ääni väristen.

“Juuri näin.” Spector pakotti itsensä valehtelemaan ääneen, ja työnsi tuolinsa taaksepäin merkiksi aikeestaan lähteä. “Olen pahoillani, että joudun jättämään sinut näin kesken lounaan, mutta...”

“ODOTA!” Misery huudahti lähtöä tekevälle Spectorille ja pompahti ylös paikaltaan. Mies pysähtyi kesken askeleensa ja kääntyi vielä tämän puoleen. Misery juoksi hänen luokseen ja kahmaisi tämän syleilyynsä ympärillä istuvien muiden asiakkaiden katseista välittämättä.

Spector seisoi hetken hämmennyksestä jäykkänä, mutta vastasi naisen syleilyyn varmoin ottein. He rutistivat toisiaan lujaa ja tunsivat kuinka toisen hengitys oli yhtä kiihtynyt kuin heidän omansa. Spector tunsi Miseryn selkäkarvojen nousevan pystyyn hänen kätensä liukuessa tämän paljasta ihoa pitkin, ja tiesi kuinka sydäntä raastavaa oli päästää tästä lopulta irti. Hän tarttui hellästi naisen lanteista kiinni, ja veti tämän hieman kauemmaksi itsestään.

“Misery, minun on oikeasti mentävä.” Spector sanoi puoliksi anellen naista irroittamaan otteensa. Hän tiesi ettei pystyisi enää kauaa pysymään vahvana ja vastustamaan tämän pyyntöjä jäädä.

“Tiedän, että et oikeasti halua sitä.” Misery lausui ääneen ne sanat joita Spector oli yrittänyt välttää kuulemasta. “Tiedän, että haluat oikeasti jäädä tänne, mutta mikä sinula estää?”

Spector oli juuri avaamassa suutaan kertoakseen, kunnes heidän takaansa kuului kolmas, tuntematon ääni.

“Misery, sinäkö siinä?” joku kysyi ja kaksikko irroitti oteensa toisistaan kääntyen kysyjän puoleen.

“Olinkin ajatellut tulla käymään luonasi yllätysvierailulla kun olin näillä kulmilla, ja...”

“TED?!” Yasminiksi paljastunut äänenlähde huudahti järkyttyneenä. Hänen silmänsä nauliutuivat Miseryn vierellä seisovaan Spectoriin, ja leuka loksahti hämmennyksestä auki. Misery, joka muutenkin oli kiihtyneessä tilassa tajusi tilanteen absurdiuden Yasminen silmin ja meni totaaliseen paniikkiin. Miten hän ikinä selittäisi tälle, kuka hänen vierellään seisova mies oikein oli???

Samassa koko huone tuntui hyppäävän karusellin kyytiin, ja Miseryn silmissä alkoi vilistä erinäisiä värien ja äänien aaltoja. Hän tunsi kuinka lattia tarttui häntä vyötäröstä ja nykäisi rivakasti kohti itseään. Silmät muljahtivat luomien yli, ja kaikki ympärillä tuntui imeytyvän kohti mustaa hiljaisuuden täyttämää aukkoa. Jossain kaukaisuudessa kuului kopahdus sekä ihmisten hähmäiseksi jäävät äännähdykset. Kaikkialla oli niin pimeää ja hiljaista, ja mielen täytti vain epämääräinen, viiltävä kipu.

 

 

 

OOOO

 

 

“Varovasti.” Yasmine ohjeisti Spectoria, kun he saapuivat takaisin Miseryn asunnolle. Välikohtaus ravintolassa oli purettu nopeasti, kun Spector jätti kasan rahaa pöydälle ja kaappasi Miseryn sanaakaan sanomatta syliinsä. Yasmine oli lähtenyt miehen perään yrittäen välillä kysellä erinäisiä kysymyksiä, mutta Spector pysyi vaiti. Hän ei tiennyt kuka nainen oli, mutta tämän sekä Miseryn reaktioista päätelleen he tunsivat toisensa sekä Tedin, jonka hahmossa mies edelleen oli.

“Misery, oletko vielä tajuttomana?” Spector kysyi velttona makaavalta naiselta ja aneli tätä mielessään palaamaan tajuihinsa selvittämään tilannetta. Misery kuitenkin pysyi vaiti, joten mies laski hänet hellästi sägylle.

“Minun on tässä vaiheessa varmasti pakko kysyä sinulta, kuka olet.?” Spector kääntyi Yasminen puoleen vaivaantuneena. Nainen seisoi kädet puuskassa Miseryn olohuoneen ovella ja näytti itsekin yhtä hämmentyneeltä tilanteesta.

“Samaa voisi kysyä sinulta.” Yasmine tokaisi tuohtuneena ja tutki katseellaan Spectoria. “Jos et todellakaan tunne minua, olen Yasmine. Misery ja minä kasvoimme samassa orpokodissa, yhdessä pojan nimeltä Ted, kanssa.”

Juonenpalaset loksahtivat samantien Spectorin päässä kohdilleen. Tämä oli se Yasmine, joka vei Tedin Miseryltä heidän nuoruudessaan. Tämä oli se tyttö, joka hylkäsi Miseryn ystävyyden heti onnettomuuden jälkeen.

“Olen pahoillani, mutta näytät aivan eräältä...tutulta joka kuoli jo vuosia sitten.” Yasminen ääni herätti miehen mietteistään.

“Näinkö on..?” Specor hieroi niskaansa hermostuneena ja yritti edelleen olla kohtaamatta Yasminen katsetta. Hänen oli keksittävä nopeasti jokin selitys sille miksi näytti edesmenneeltä Tediltä.

“Olen...olen Tedin serkku Ed. Misery löysi minut vähän aika sitten internetin avulla, ja olimme juuri ensitapaamisella ravintolassa.”

Misery oli tullut viimein tajuihinsa, ja kuunteli tarkkaa liikkumatta huoneessa olijoiden keskustelua. Hän tunsi Spectorin ontuvan hieman tarinankerronnassaan, ja toivoi ettei Yasmine alkaisi epäilemään mitään.

“Tedin serkku?” Yasmine toisti mietteliäänä Specotrin sanat ja tuntui hetken mietiskelevän jotain ennen kuin jatkoi: “Miksei hän koskaan kertonut sinusta mitään?”

“Hän tuskin tiesi minun olemassaolostani, kuten en minäkään tiennyt hänestä. Vasta Miseryn otettua yhteyttä sain tietää orvoksi jääneestä serkustani ensimmäistä kertaa.”

“Mutta tämähä on aivan mahtava uutinen!” Yasmine hihkaisi innostuneena, ja Spector huokaisi äänettömästi helpotuksesta. Hänen tarinansa oli uponnut naiseen täysin.

“Olipa onni, että satuin näille kulmille juuri tänään. Meillä onkin niin paljon puhuttavaa keskenämme. Tiedän serkustasi vielä Miseryäkin enemmän, olinhan hänen tyttöystävänsä pitkän aik---”

 “Hauska nähdä pitkästä aikaa, Yasmine.” Miseryn ääni keskeytti naisen papatuksen, ja molemma Spector sekä Yasmine kääntyivät sängyn puoleen. “Sinua ei tosiaan ole näkynyt täälläpäin.”

Misery toivoi, että nainen huomaisi hänen sarkastisen piikittelynsä. Spector sivuutti naisten keskenäisen jännitteen ja kumartui Miseryn puoleen.

“Oletko kunnossa?” hän kysyi yrittäen kiinnittää naisen katseen itseensä, mutta tämä väisti sen. “Kaaduit kivilattialle miltein suorilta jaloin. Eihän sinua satu minnekään?”

“Voin hyvin.” Misery totesi lyhyesti ja tuijotti herkeämättä keittiönsä lattialistassa olevaa kastiketahraa. Hän ei halunnut kohdata Spectorin saatikka Yasminen katsetta, tai purskahtaisi hetkellä millä hyvänsä itkuun.

“Hyvä kuulla.” Spector totesi helpottuneena ja tuijotti itsepintaisesti naista kunnes tämä viimein kääntyi kohtaamaan hänen katseensa. Misery näki Tedin hahmon läpi Spectorin edessään juuri sellaisena kuin ämä todellisuudessa oli, ja hänen sydämensä runsentui uudelleen pieniksi lasinteräviksi palasiksi. Ne pistelivät hänen rintaansa niin, että henki meinasi salpautua.

“Haluaisin....levätä rauhassa.” Misery pyysi hiljaisella äänellä kääntäen taas katseensa pois Spectorista. Tämä nousi päätään nyökäten pystyyn ja käveli takaisin Yasminen luokse.

“Lepää ihmeessä rauhassa.” Yasmine kuulosti liian innostuneelta ollakseen aidosti huolissaan Miseryn voinnista. “Minä voin viedä Edin sillä välin alakerrassa olevaan kahvilaan.”

Misery puri hammastaan nähdessään naisen asettavan kätensä Spectorin olalle. Tämän eleet olivat hänelle entuudestaan aivan liian tuttuja, ja tilanne näytti etäästi toisinnolta heidän nuoruudestaan.

“Pärjäätkö varmasti? Minä lähden sitten tästä samalla varmaan kotiinpäin...” Spector kysyi vielä kertaalleen, kuin varmistaen ettei häntä oikeasti enää haluttu paikalle.

“Kyllä, menkää vaan. Hyvää kotimatkaa.” Misery vastasi vaisuna ja käpertyi pieneksi mytyksi selin Yasmineen ja Spectoriin. Huoneen reunalla seissyt kaksikko lähti askeltamaan kohti ulko-ovea sammuttaen samalla huoneiston valot. Spector katsoi vielä kerran pimeän olohuoneen suuntaan ennen kuin sulki oven perässään.

 

 

OOOO

 

 

“...ja sitten päädyin siihen ravintolaan jossa te olitte, ja törmäsin teihin.” Yasmine lopetti pitkän yksinpuhelunsa heidän astuttuaan alakerran kahvilan ovesta sisään. Nainen oli käyttänyt koko matkan kertoakseen kaikki yksityiskohdat hänen ja Tedin nuoruudesta, parisuhteesta ja traagisen päivän jälkeisistä elämänvaiheistaan. Riitti, että Spector oli aina välillä esittänyt hymähtävänsä kiinnostuneen oloisena.

“Tervetuloa Spartucksille.” iloinen barista kassan takana tervehti tiskille rynnännyttä Yasminea, ja kysyi tältä tilaista. Nainen katseli listaa kiinnostuneena, ja kyseli erilaisista vaihtoehdoista huomaamatta ollenkaan Spectorin jääneen seisomaan taka-alalle.

Spector tuskaili mielessään viimeistä päätöstään jättää Misery yksin kotiinsa. He olivat kyllä jo päivällä jättäneet toisilleen keskeytyneet hyvästit, mutta naisen murtunut ilme kalvasi yhä miehen mieltä. Hän tunki voimien heikkouden johdosta värisevät kätensä takataskuihinsa, ja kertasi vaihtoehtonsa yhä uudelleen mielessään:

“Minulla on vielä noin tunnin verran aikaa, ennen kuin paluu Manalaan on väistämätön..”

“Ed, mitä sinulle saisi olla?” Yasmine kääntyi lopulta menusta miehen puoleen ehdottaakseen tarjoavansa tälle juoman. Hän oli varma, että he voisivat viettää hieman enemmänkin aikaa keskenäänn, jos tämä oli kertonut Miserylle palaavansa kahvin jälkeen suoraan kotiinsa.

“Ed, kuulitko?” nainen kysyi vielä uudelleen.

Kukaan ei kuitenkaan vastannut, sillä kahvila ammotti tyhjyyttään.

 

 

OOOO

 

 

Spector tunsi heikotuksen aallon virtaavan lävitseen, kun hän loitsi itsensä takaisin Miseryn asunnolle viimeisillä voimillaan. Oli jo uuvuttavan vaikeaa vaihtaa ihmishahmosta takaisin omaansa, saatikka sitten liikkua astraalitodellisuudessa edes lyhyitä matkoja samalla kun sielujen voimat ehtyivät.

“Misery, tulin sittenkin vielä takaisin.” mies huikkasi hämärään asuntoon, mutta ei saanut vastausta.

Kaikkialla leijaili hälyyttävä hiljaisuus, vain ikkunan takana kulkevien autojen vaimea ääni kaikui asunnon seinillä.

Spector ei ehtinyt vielä liikahtaa askeltakaan, kun hän kiinnitti huomionsa lattianrajassa ammottavaan näkymään. Hän tunsi sydämensä pompahtavan kurkkuun ja hieraisi silmiään kertaalleen kuin varmistakseen ettei nähnyt harhoja.

Kauempana olohuoneen ovensuussa pilkotti lääkepurkki sekä jokin joka näytti aivan ilmisen kädeltä. Spector otti pari nopeaa askelta lähemmäksi kohdetta ja kurkkasi järkytyksen vallassa nurkan taakse..

...kohdatakseen koko kauhean näkymän. Misery makasi liikkumattomana olohuoneen lattialla käsi pilleripurkin korkista kiinni pitäen. Spector yritti nielaista palan kurkustaan siinä onnistumatta, ja ryntäsi kontilleen herättelemään naista.

“Misery, herää! Misery! Kuuletko minua?”

“Enpä usko että kuulee.” kuului kylmäävän tuttu ääni huoneen toiselta laidalta. Spector tunsi niskakarvojensa nousevan pystyyn ja käänsi katseensa äänen suuntaan. Hänen silmänsä nauliutuivat senkin takana seisovaan Lunaan, joka näytti hymyilevän omahyväisen oloisena tilanteelle.

“Kas hei Spector, pitkästä aikaa.”

“Mitä olet mennyt tekemään!” mies karjaisi vihaisena äidilleen ja nousi Miseryn puolesta lattialta. “Sinä sydämentön hirviö, hän oli viaton ulkopuolinen henkilö tässä kierossa pelissäsi.”

“Minäkö?” Luna naurahti kolkosti ja katsoi vuoroin Miseryä, vuoroin poikaansa. “Ei minun tarvinnut tehdä yhtään mitään, hän teki tämän itse itselleen.”

“Valehtelet, senkin käärme!” Spector ei uskonut äitinsä puheita alkuunkaan.

“Ehkä usein olen valehdellut, mutta nyt en tässä aiheessa. Miten luulit minun oikein päässeen vapaaksi asettamastasi ansasta? Ainoastaan Eternityn viimeisen jäsenen kuoltua se oli mahdollista ilman että sinä purkaisit manauksen.”

“En usko sinua, olet ennenkin toteuttanut kieroja suunnitelmiasi.”

“Uskot tai et, tyttö teki sen itse. En tietenkään ymmärrä mitä olet täällä leikkinyt kuolevaisen kanssa mutta annoit selvästi aiheen hänelle riistää oman henkensä.”

“Minä en t---”

“Jo riittää!” Luna keskeytti Spectorin vastaväitteet ja kahlitsi tämän loitsullaan paikoilleen. “Tulin hakemaan sen minkä tarvitsinkin. Palaamme kotiin, ja minä saan viimein valtakuntani haltuuni.”

Spector yritti pokkuroida vastaan, mutta hänen äitinsä loitsu esti kaiken muun toiminnan paitsi hänen järjenjuoksunsa. Ennen kuin mies ehti miettiä vaihtoehtoisia tapoja paeta tilanteesta, hän tunsi valtavan voiman imevän itsensä kohti pimeyttä.

Eikä aikaakaan, kun he olivat poissa.