-----------------------------------------------------------------------------------------

 

 

Olin niin sikeässä unessa, etten kuullut edes huoneessa kopisevien kenkien lähenevän sänkyä. Käännähdin unissani ja kuulin jonkun etäisesti kutsuvan nimeäni. Ajattelin ettei se ole mitään tärkeää.

"Trace, heti ylös sieltä."

Ääni oli päässäni oli muuttunut uhkaavaksi ja siristelin silmiäni aamuauringon valossa. Huomasin etten ollutkaan yksin. Enkä todellakaan omassa sängyssäni. Pääni tuntui räjähtävän ja joka paikkaa särki. Olinkohan jäänyt junan alle tai jotain?

"Ööymh...äiti..?"

Yritin parhaani nähdäkseni kunnolla edessäni seisovan hahmon. Ripsivärini olivat levinneet ja kirvelivät silmissäni. Suussa maistui käynyt kalja. Hahmo edessäni katsoi minua ilmeettömänä, en osannut sanoa oliko se vihainen vai iloinen. Nousin istumaan sängylle ja onnekseni huomasin vaatteet päälläni.

Huh, mitään vakavaa ei siis ole tapahtunut.

"Neitiseni, voinet kenties selittää miten olet päätynyt minun sänkyyni nukkumaan. Ja myös muutaman muunkin seikan."

Ups, ne bileet, tajusin kun äiti pääsi puheessaan kohtaan "muutaman muunkin seikan" -osioon. Vastassani kouraisi ikävästi ja muistini palasi pätkittäin. En sittenkään tainnut hoitaa asioita mallikkaasti, vaikka olinkin luvannut.

"Oletteko kenties riidelleet tyttöjen kanssa eilen, vai miksi he eivät olekaan täällä?"

Äiti vaikutti oudon huolestuneelta Farinista, Tipsystä ja Irenasta, vaikka alakerta taisi olla kuin pommin jäljiltä. Ehkäpä tämä oli vain tyyntä myrskyn edellä. Tulin nopea sti vilkaisseekseni taakseni, mutta onnekseni siellä ei ollut ketään. Enää.

Tajutessani että minua katseltiin edelleen kysyvästi, tajusin että jotain oli nyt oudosti. Jos äiti ei ollut nähnyt mitään erikoista talossaan se tarkoitti että...

...hän ei myöskään tiennyt mitään. Sisälläni vellova outo tunne muuttui kuplivaksi iloksi, vaikka päälle päin näytin varmaan todella hölmistyneeltä. Yritin keksiä nopeasti jotain vastattavaa.

"Aa, ymmärrän kyllä josset tahdo puhua siitä nytten." äiti ehti ensiksi. "Jos kuitenki haluat puhua siitä kanssani, olen pelkkänä korvana."

Miten lohduttava ajatus, jos todella tietäisinki mitä eilen on oikein tapahtunut sen jälkeen kun nukahdin. Sitä ennen pitäisin suuni tiukasti supussa.

"Ei tässä mitään kummempia, Farin vain tahtoi jäädä kotiin tekemään sen historian esseen loppuun. Ja sitten muutkin tytöt päättivät lähteä, joten jäin yksin."

Ontuvin selitykseni ikinä, Farinko muka olisi kiinnostunut opiskelusta noin innokkaasti. Never.

"Älä huoli mistään äiti, minähän sanoin että kaikki olisi kunnossa kun tulet takaisin." jatkoin ja viitoin rennosti kädelläni.

Toivoin kaiken tosiaan olevan kunnossa, etten puhuisi puuta heinää. Päätin kipaista nopeasti äidin ohi suihkuun ja siinä samalla kurkata mitä talosta oli jäljellä.

 

OOOO

 

Laskeuduttuani portaat alas alakertaan, haukoin henkeäni. Kaikki oli kuin ennenkin, missään ei näkynyt eilisen illan merkkejä. Arr oli ilmeisesti siivottuaan nukahtanut sohvalle, ja tuhisi siinä onnellisena kaiken aikaa. Mutta että kalsarit päällä? En todellakaan halunnut tietää enempää vaan loikin ripein askelin hänen ohitsensa kylpyhuoneen suojiin.

Selvitin sumeita muistikuviani lämpimässä vedessä, ja tunsin itseni huijatuksi. Olin aivan varma, että nukahdin Marcon vierelle illalla, ja nyt hän olikin poissa. Vaikka olinkin siitä iloinen herättyäni äidin valvovan katseen alla, tunsin itseni jollain tavalla hylätyksi ja hyväksikäytetyksi. Eikä se tunne ollut mukava.

Päätäni särki aivan tajuttomasti, ja olin edelleen aivan kuolemanväsynyt. Pestyäni meikit kasvoiltani päätin oikaista itseni sängylle vielä hetkeksi aikaa. Eihän tässä ollut enää pelkoa kiinnijäämisestä.

Kun avasin kylpyhuoneen oven ja astuin takaisin olohuoneeseen, minua odotti epämiellyttävä yllätys. Arr oli hereillä, ja tuijotti sohvalta herkeämättä suuntaani. En ollut vielä valmistautunut kohtaamaan häntä eilisen jälkeen, joten jatkoin vain rauhallisena kävelyäni, ja toivoin ettei hän kommentoisi mitään sanallakaan.

Arr nousi seisomaan ollessani hänen kohdallaan, ja hymyili. Loukkaannuin siitä vaikken tiennyt mille hän hymyili, luulin kenties sen olleen osoitettu minulle. En sanonut sanaakaan, mutta ihmekseni ei hänkään.

Tiesin kuitenkin, että pian meidän oli puhuttava eilisestä. Olinhan ainakin kiitoksen velkaa.

Mutta ennen sitä: unten maa kutsui minua.

 

OOOO

 

"Tuut.......tuut.......tuut......tuut"

Olin jostain syystä kauhean hermostunut, vaikkei Marco tapansa mukaan koskaan vastannut heti puhelimeensa. Soitin hänelle iltapäivällä heti herättyäni, ja nyt myöhemmin uudelleen. Puhelimessa kuuluva tuuttaus kävi jo hermoilleni. Kunnes viimein:

"Marco..."

"Hei Marco! Ajattelin vaan että--"

"...llä hei, en ole juuri nyt paikalla, mutta jätä viesti vastaajaan niin palaan asiaan myöhemmin. PIIP"

Hemmetin vastaaja. Laskin luurin kädestäni ja käännyin takaisin eteiseen. Olisin halunnut jutella hänen kanssaan eilisestä. Mielessäni nimittäin kummitteli hämärä muistikuva siitä, että menimme astetta liian pitkälle puuhissamme. Enkä tainnut estellä millään lailla itseäni.

Yritin kysellä Arrilta mitä illalla oli tapahtunut, mutta hän ei osannut sanoa mitään mieltäni rauhoittavaa. Jossain vaiheessa olimme kuullemma Marcon kanssa kadonneet, ja hetkeä myöhemmin Marco oli palannut muiden seuraan. Saatuaan tarpeekseen vieraista Arr oli ajanut heidät matkoihinsa ja ruvennut siivomaan. Hän oli vahingossa kaatanut päälleen jonkun puolityhjän kaljapullon, ja joutunut siksi riisumaan vaatteensa.

Hienoa, veljeni ei siis ollut yhtä turmeltunut kuin miksi itseni tunsin. Häpesin jo suorastaan itseäni.

"Arr..." aloitin vaivaantuneena hänen lopetettua selostuksensa. Nojailin sohvaan ja yritin keksiä kumpaa jalkaa tuijottaisin. En kehdannut katsoa suoraan veljeäni silmiin.

Hän vain murahti jotain ja jatkoi soittamista. Olin kai ansainnut sen.

"Niin että...kiitos että huolehdit kaikesta kun mä....nukahdin."

Soitto lakkasi.

"Pakkohan se oli, sillä tiesin sun olevan tollanen vastuuton pikku pissis. En todellakaan halunnu että mutsi pettyis suhun samalla lailla kun mä. Sen verran osaan ajatella sentään muitaki. Sulle se näyttää olevan ylivoimainen este."

Sanat olivat kuin nyrkinisku itsetuntooni. Olinko todella noin pinnallinen ja muista piittaamaton muiden silmissä? En ehtinyt vastata mitään ennen kuin soitto jatkui entistä voimakkaampana, pakottaen minut häipymään huoneesta säilyttääkseni kuuloni.

Suuntasin jääkaapille ja otin lasillisen tuoremehua. 

Mietin, että ehkä asenteessani oli parantamisen varaa. En oikeasti halunnut rikkoa välejä veljeni kanssa. Tai kenenkään kanssa yleensäkkään. Ehkä oli aika hieman aikuistua...

Enkä tosiaankaan tiennyt miten nopeasti joutuisin sen tekemään.

 

OOOO

 

Kahta kuukautta myöhemmin tutkailin taas itseäni peilistä. Olin yrittänyt tavoittaa Marcoa kaikin keinoin, jopa käynyt heidän kotonaan mutten nähnyt häntä kuin vilahdukselta. Ja sekin riitti. Näin, kuinka hän katsoi minua inhoten ja mittaili silmillään miltä näytin. Hän ei enää edes tavannut Arria, joka katkeroitui sen vuoksi minulle entistä enemmän.

Olin rikkonut meidän ystävyytemme. Se oli minun syytäni.

Oli täysin omaa syytäni että päästin Marcon menemään niin pitkälle. Oli täysin omaa syytäni että annoin sen masentaa itseäni ja söin suruuni. Sekin, että näytin nykyisin aivan hirveältä.

Kukaan ei enää tahtonut nähdä minua koulun jälkeen. Yritin turhaan soittaa Farinille ja muille, heillä oli aina jotain verukkeita, joiden vuoksi peruivat sovitut menot. Tunsin itseni yksinäiseksi, ja lopulta lopetin yrittämisen kokonaan.

Jäin yksin kotiin.

Yritin lämmitellä välejäni Arrin kanssa, mutta veli ei kauheasti innostunut siitä. Hän sanoi, että yritti olla tukenani ja apunani jo monia vuosia, mutta tyrmäsin hänet aina ylimielisellä aseenteellani. Viimeinen pisara oli Marcoon sekaantumiseni.

Vaikka kuinka yritin pyytää anteeksi ja vannoa, ettei niin ollut tarkoitus käydä, hän vain jatkoi vihoitteluaan.

"Edelleenkään Trace: ei kiinnosta." hän totesi vain kyllästyneenä ja jatkoi television tuijottamista. Turhauduin, ja lähdin keittiöön syömään jotain. Vatsassani kurni jo.

"Just joo, luuletsä että toi ainainen ahmiminen sitten auttaa sua jollain lailla? Sähän syöt kun kahden edestä. Ettet vaan sattuis olemaan paksuna?"

Kiitos veli, tuota mä viimeisenä kaipasinki. Lisää motiiveja mun orastavaan pelkooni.

Toivoin todellakin, että ainainen ruokahaluni ja painon lisääntyminen johtuivat vain mun päin persettä menevästä elämästä.

Ei se voinnut mistään muusta johtua.

 

OOOO

 

Tai niin mä olin uskotellut itselleni, kunnes katsoin totuutta silmiin.

 

OOOO

 

Katsoin pitkään ovelta, kun Arr luki jotain typerää kirjaansa.En uskaltanut astua sisään, enkä varsinkaan kertoa hänelle sitä mitä olin jo pitkän aikaa pelännyt. Hän vain nauraisi päin naamaani.

"Onko sulla joku hyväkin syy kyyttäillä mua sieltä?" veli totesi ja sulki kirjansa äkisti. Tunsin kuinka iso pala takertui kurkkuuni ja esti minua vastaamasta.

Arrin kyykistyttyä kirjahyllynsä eteen päätin viimein sanoa sen mitä olin hautonut päässäni jo muutaman päivän. Toivoin yli kaiken, että saisin siltä tukea. En kestäis tätä yksin.

Se tais säpsähtää kun tajus mun seisovan ihan sen takana. Hengitin kerran syvään, ja paljastin sitten missä mennään:

"Arr kiltti, mä tiedän etten oo ollu sulle mukava sisko,mut mä oikeesti tarviin sun apuas."

Kuulostin niin säälittävältä, ja kaiken lisäksi kyyneleet alkoivat valua mun silmistäni. Tää näytti varmaan kuin vuosituhannen huonoimmalta teatteriesitykseltä.

"Mä ja Marco...kun me...niin se ei...ja nyt...tiedäthän."

En saanut suustanu edes kunnon lausetta. Olin järkyttynyt miten tyhmästi olin toiminut. Ja nyt saisin kärsiä seuraukset.

Arr näytti epäuskoiselta. Se varmaan tosissaan luuli että mä vitsailin tästä.

"Väitätsä muka että sä oot..."

"Olen. Mä olen raskaana. Ja joo, olen vastuuton ja liian nuori ja kaikkee, mutten voi sille asialle enää mitään. Siks mä pyydän että sä auttaisit mua.Olisit mun tukena vaikken oikeesti ansaitsis sitä."

Olikohan se liian paljoa pyydetty?

Ilmeisesti oli. Arr katsoi jäätävästi sinisillä silmillään, ja tunsin sen katseen luissa ja ytimissä asti. Sitten se käveli ohitseni ja heitti mielipiteensä ilmaan:

"Sä oot vastuussa siitä, mitä oot saanu aikaan. Turha tulla kerjäämään sääliä täältä kun maito on jo kaatunut. Sitä paitsi, äiti on se jonka sua pitäs tukea tässä. Sehän ei tiedä minkälainen pikku huligaani sen tytär oikein onkaan."

Huoneen ovi pamahti kiinni ja jäin seisomaan siihen paikalleni. Olin häpeissäni. Miten olinkaan saanut asiat sotkettua näin pahasti?

Olin häpeissäni siitä miten typerä olin. Ja miten oikeassa Arr olikaan.

Hetkeä myöhemmin näin äidin iloiset kasvot edessäni, kun menin seisomaan hänen eteensä. Olin vihainen itselleni siitä, että jouduin pian pirstomaan sen kuvan jonka hän oli minusta saanut.

Toivoin kuitenkin hänen rakastavan minua senkin jälkeen, kun kerroin hänelle kaiken. Siis aivan kaiken.

 

OOOO

 

"Dora! Dora oletko kotona?"

Jonkun ääni kuului alakerrasta, mutta nainen ei vastannut kutsuun. Hän istui sohvallaan kun häntä huudelleen miehen askeleet kopisivat yläkerran lautalattiaa vasten.

"Täällähän sinä olet. Mikset vastannut kun kutsuin?" mies kysyi ja seisahtui aivan hänen vierelleen.

"Onko jotain sattunut?" Jamie jatkoi huolestuneena ja tarkkaili Doraa silmillään. Nainen käänsi päänsä sivuun näyttäen juuri purskahtavan itkuun.

"Dora, tiedät etten pidä siitä ettei asioista puhuta suoraan." mies jatkoi jutusteluaan istuessaan naisen vierelle. "Mitä on tapahtunut?"

"Trace kertoi minulle tänään olevansa raskaana."

Huoneeseen laskeutui hiljaisuus.

"Minun Traceni, jota olen aina luullut hyväsydämiseksi ja järkeväksi, paljastuikin vastuuttomaksi teiniksi. Eikä vauvan tulevan isänkään perhe ottanut uutista kovin innollaan. He sanoiva, ettei Marco aio osallistua lapsenlapseni elämään millään lailla." Doran ääni värisi yhä enemmän hänen jatkaessaan puhumista.

"En..en tiedä mitä minun pitäisi tehdä, Jamie. Olen neuvoton."

Äkkiä nainen tunsi hellän kosketuksen niskassaan ja katsoi suoraan miehen silmiin. Tämä hymyili hänelle rohkaisevasti.

"Älä huoli, Dora rakas. Et ole yksin tämän asian kanssa. Anna minun auttaa teitä." Jamie tuli yhä lähemmäksi ja puhui rauhoittavasti. "Tracesta tulee varmasti ihan hyvä äiti, kunhan me kaikki olemme hänen tukenaan."

Hänen kätensä hipaisi Doran omaa, ja nainen vetäytyi kauemmaksi. Hän ei sallisi tämän tapahtuvan, vaikka tunsikin kiintymystä Jamieta kohtaan. Hän oli kuitenkin liian heikossa mielentilassa vastustellakseen. Mies kahmaisi hänet syliinsä.

"Itke vain jos siltä tuntuu. Huomaat kuitenkin ajan kanssa, kuinka asiat tästä paranevat. Minä olen tässä, enkä aio lähteä mihinkään." Jamie silitti varovasti Doran poskea nahkahansikas kädessään. Nainen tunsi kuinka siitä lähtevä kuumotus levisi hänen koko kehoonsa.

Varovasti, hyvin varovasti hän asetti oman kätensä tämän jalalle. He istuivat siinä hiljaa pitkän aikaa.

 

OOOO

 

Palattuani sairaalasta tartuin ensimmäisenä puhelimeen. Olin yhtä aikaa iloinen, vihainen ja väsynyt, ja halusin vain saada tämän asian pois päiväjärjestyksestä niin nopeasti kuin suinkin.

"Haloo? Hei rouva Stanler."

"Soitin vain kertoakseni, että Marcolla on nyt poika nimeltä Cao. Pidän huolen siitä, ettette te, tai poikanne tule tapaamaan häntä ikinä. Kiitos, ja hyvää illan jatkoa."

Paiskasin puhelimen takaisin seinään niin nopeasti kuin pystyin. En jäänyt odottelemaan mitä sillä naikkosella oli vastattavanaan. Heti, kun he kuulivat lapsenlapsensa syntyneen, he halusivat tulla tervehtimään meitä. Sitä ennen olin saanut vain kylmäkiskoista kohtelua Marcon perheeltä, joten en todellakaan lämmennyt idealle.

Kuten sanontakin kuului: Niin makaa kuin petaa.

Hain Caon vaunuistansa ja suunnistin kohti uutta lastenhuonetta. Äiti ja Jamie olivat tehneet parastaan sillä aikaa kun minä makasin sairaalassa kuolemanväsyneenä. Kukaan ei ollut kertonut miten uuvuttavaa oli nousta jatkuvasti syöttämään pikkuista.

Katsoin poikaani hymy huulilla, kun hän tuhisi ja ojenteli käsiään puoleeni. En luopuisi hänestä ikinä, vaikka yhdessä vaiheessa harkitsin jo adoptiota. Hän oli minun lapseni.

"Hyvää yötä Cao kulta."

"Äiti valvoo että sinulla on kaikki hyvin."

Caon suljettua silmänsä istuuduin viereiselle tuolille ja katselin hänen untaan. Tunsin itseni todella vanhaksi, vaikka olin vasta 17-vuotias.  Samalla, kun olin saanut jotain uutta elämääni, olin myös menettänyt paljon. Esimerkiksi vanhan minäni, ystäväni, ja veljeni.

Ajattelin, että Caon synnyttyä saisin hänet takaisin, mutta olin väärässä.

Joka kerta kun yritin sanoa hänelle jotain, tai ojentaa poikani hänelle, Arr vain mulkaisi vihaisena ja käski meitä molempia häipymään silmistään.  Se tuntui joka kerta yhtä pahalta.

.

Onneksi edes äiti kohtali minua kuten ennenkin.

Itse asiassa välimme olivat entistä läheisemmät Caon syntymän myötä. Poika oli onnistunut sulattamaan hänen sydämensä, ja kenenpä ei? En ole eläissäni nähnyt yhtä ihanaa lasta.

Äiti sai oloni rauhoittuneeksi, kun kaikki tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta. Cao vei suurimman osan ajastani, joten jouduin jättämään lukionkin kesken. Äiti sanoi, että ehtisin opiskella lisää myöhemmin, kunhan poika vain kasvaisi sen verran että hän ja Jamie pystyisivät huolehtimaan siitä ilman että minun läsnäoloani kaivattaisiin jatkuvasti.

Olin kiitollinen siitä, että minulla oli noin hyväsydäminen äiti.

 

OOOO

 

Heräsin siihen, kun joku ynisi huoneen toisella puolella. Nousin jäykkine jäsenineni ylös sängystä ja sokaistuin ikkunasta paistavan auringon ansiosta. Olin edelleen kuolemanväsynyt, ja tunsin itseni satavuotiaaksi laahustaessani hiljalleen ynisijän luokse.

"Huomenta vain Cao, kivan kun herätit äidin taas aamu viideltä." huokaisin ja katsoin minua tuijottavaa taaperoa.

Cao ei saanut minussa aikaan minkäänlaisia inhonväristyksiä, vaikka näyttikin vanhetessaan yhä enemmän isältään. Muisto Marcosta oli haalistunut vuosien varrella, enkä jaksanut enää olla hänelle katkera.

Rakastin meidän yhteistä poikaamme, ja olin kiitollinen siitä että olin saanut hänet elämääni.

Päivät kuluivat edelleenkin Caon määräämän tahdin mukaan. Olin kyllä päässyt iltaopiskelemaan avoimessa yliopistossa, mutta päivät vietin edelleen kotona neljän seinän sisällä. En kehdannut lähteä yksin, saatikka sitten poikani kanssa kaupungille. Olisin saanut vain liian monta säälivää katsetta osakseni. 

Kaiken lisäksi vanhat ystäväni olisivat saaneet taas uuden juoruilun aiheen koulussa. Enkä halunnut suoda sitä heille.

En halunnut että pojastani puhuttiin pahaa.

Silti, tunsin itseni todella turhautuneeksi tässä kaupungissa, jossa kaikki tunsivat perheemme. Tuntui kuin tukahtuisin tänne, en voinut tehdä mitään ilman että siitä saisi tietää koko naapurusto.

Olin päättänyt, etten jäisi tänne mätänemään koko lopun ikääni.

 

OOOO

 

Arr oli syventynyt koulun jälkeen läksyihinsä. Hän viihtyi parhaiten omassa huoneessaan tai sitten ulkona. Traceen ja Caoon jatkuvasti törmääminen oli äryttävää, ja varsinkin sisaren jatkuvat mielistely-yritykset olivat raivostuttavia. Koska hän oikein ymmärtäisi, ettei pojalla ollut mitään halua olla hänen seurassaan enää?

Arr näki silmäkulmastaan kuinka joku taapersi hännen vierelleen ja katsahti tulijaan. Cao katseli häntä harmailla silmillään ja jokelteli iloisena. "No niin rääpä, alahan kontata siitä muualle." poika yritti hätistellä lasta pois.

Cao ei näyttänyt kuitenkaan olevan aikeissa lähteä minnekkään. Hän jatkoi tapittamistaan ja sai Arrin olon levottomaksi. Läksyihin oli mahdotonta keskittyä kun joku tuijotti vierestä.

"No niin, nyt saa riittää." poika totesi ja heitti kirjan pöydälleen. "Mennään etsimään äitisi." Arr kumartui pojan puoleen ja tämä ojensi iloisena käsiään. Ehkä hän luuli heidän leikkivän yhdessä jotain.

Arrin nostettua Caon syliinsä hän ensi kertaa tarkasteli tätä kunnolla. "Sinä näytät aika paljon isältäsi, tiedäthän? Hänelläkin oli harmaat silmät." Cao kallisti päätään sivulle ja hymyili niin valloittavasti, ettei edes Arr voinut vastustaa häntä.

"Mitä, tykkäätkö sinä Arr-sedästä noin paljon, vaikka olenkin ollut ilkeä sinulle ja äidillesi?"Taapero jatkoi iloista jokelteluaan. "Miten olisi, leikitäänkös vähän?"

Arr huomasi ihmeekseen pitävänsä sisarenpojastaan todella paljon, ja heitteli tätä leikkimielisesti ilmaan. "Katso, täältä tulee lentokone!" hän huudahti ja levitti kätensä vastaanottaakseen pojan syliinsä.

Cao nauroi sydämensä kyllyydestä niin että koko talo raikui.

"Tykkäätkös tästä, tykkäätkö?" Arr kysyi kun hän roikotti poikaa pää alaspäin.

Samassa huoneen ovi avautui ja Trace ryntäsi sisään.

"Mitä sinä oikein teet minun pojalleni!?! Roikotat häntä pää alaspäin!"

Arr laski Caon maahan ja yritti rauhoitella sisartaan.

"Mutta Trace, mehän vain leikimme..."

"NIIN VARMAAN! KYLLÄ MINÄ TIEDÄN MITÄ SINÄ YRITIT, TURHA ESITTÄÄ MITÄÄN. PYSY EROSSA POJASTANI TAI EN VASTAA SEURAUKSISTA."

Arr katsoi vaitonaisena vierestä, kun hänen siskonsa noukki Caon syliinsä ja lähti kuljettamaan tätä pois huoneesta. Trace mulkaisi vielä vihaisesti veljeään ja sanoi sitten hiljaa: "Hyvästi."

Mitä lie sekin sitten tarkoittaneen?

 

OOOO

 

Illan pimetessä Trace hiipi keittiöön ja asetteli viestinsä näkyvälle paikalle. Talossa oli hiirenhiljaista; Dora ja Jamie olivat ulkona syömässä, ja Arr huiteli kaupungilla ties kenen kanssa. Ilta oli täydellinen lähdön kannalta.

Matkalaukkuun oli pakattuna kaikki tärkeimmät asiat, joita hän ja Cao tarvitsisivat tullakseen toimeen. Muun kaiken pystyi hankkimaan, kunhan he pääsisivät alkuun uudessa kaupungissaan. Trace ei halunnut hyvästellä perhettään, sillä se olisi ollut liian tuskallista. Tuntui paljon helpommalta vain kadota paikalta ja ilmoittaa itsestään kun kotiväki olisi selvinnyt pahimmasta shokistaan.

Cao nukkui jo puoliksi Tracen sylissä, kun he kävelivät eteiseen ja tilasivat taksin. Trace toivoi ettei kukaan perheenjäsenistä ehtisi kotiin ennen kuin he olivat päässeet pois.

Tyttö katsoi vielä viimeisen kerran kotitaloaan, ennen kuin sulki taksin oven ja kiinnitti turvavyönsä.

Uusi alku oli koittamassa.

 

OOOO

 

Arr käveli jääkaapille ja otti lasillisen maitoa käteensä. Hän päätti lämmittää itselleen kaakaota ennen kuin painui nukkumaan.

Kävellessään kohti mikroa hän pysähtyi äkisti paikoilleen. Joku oli kiinnittänyt hänen huomionsa.

"Mitä ihmettä äiti oikein tekee ulkona tähän aikaan?"

Kaakao sai jäädä, kun poika riensi ovelle katsomaan äitiään. Ulkona oli syyskuisena iltana jo todella kylmä, mutta se ei näyttänyt haittaavan naista ollenkaan. Hän näytti poissaolevalta.

"Äiti...? Onko kaikki kunnossa?" Arr kysyi arasti rientäessään eteisen kautta ulos. Doralla näytti kestävän hetken ennen kuin hän tajusi jonkun puhutelleen häntä.

"Sinun siskosi Arr...."

"Sinun siskosi on lähtenyt." Arr oli horjahtaa paikoiltaan kun Dora syöksyi halaamaan häntä. Ehkä nainen luuli poikansakin katoavan sillä sekunnilla, jossei hän pitänyt tästä lujaa kiinni. Arr yritti rauhoitella hysteeristä äitiään ja sanoi kaiken olevan ihan hyvin. "Trace varmaankin on vain jossain iltakävelyllä, kyllä hän pian palaa."

"Ei ole!" Dora huudahti ja irroittautui pojastaan. "Hän jätti viestin, kertoi muuttaneensa pikku Caon kanssa jonnekkin."

Arrin ilme oli yllättynyt. Nyt vasta Tracen toissapäiväinen hyvästely kävi järkeensä.

"Oletko tosissasi? Kyllä hän varmaan pärjää ja ilmoittaa itsestään kun kehtaa soittaa kotiin. Odotetaan pari päivää ihan rauhassa."

"Kyse ei ole siitä. Olen huolestunut paljon isommista asioista kuin hänen puhelinsoitostaan. Sitä paitsi hän lupasi itse ilmoittaa kun asiat ovat päässeet alkuun."

"No mistä sitten?" Arr kysyi äidiltään. "Pelkäätkö että heille tapahtuu jotain? Kyllä Trace on sen verran omapäinen, että pistää asiat toimimaan vaikka väkisin."

Dora kallisti päätään tajuttuaan kenelle puhui. Hänen lapsensa olivat vielä varsin tietämättömiä siitä kaikesta, mitä heille periytyisi heidän äitinsä kuoltua. Ja jo ennen sitä. Ehkä viimein oli aika kertoa missä mennään, ties vaikka Luna vaanisi heitä heti seuraavan talonkulman takana.

"Istuudu alas, Arr kulta, kun kerron sinulle jotain. Toivon että kuuntelet tarkkaan."

"Tämä nimittäin muuttaa sinun koko loppuelämäsi."

 

OOOO

 

Tuntia myöhemmin Arr seisoi pianonsa edessä ajattelematta mitään. Hänen päänsä oli niin täynnä kaikkea, ettei hän tiennyt mitä ajatella. Dora oli ollut oikeassa, se mitä hän kuuli, mullisti ja romutti hänen koko eletyn ja vielä elämättömän elämänsä. Hänen vastuulleen annettu tehtävä tuntui pelottavalta, ja todella ahdistavalta. Tästä lähtien hän varmaankin säpsähtäisi jopa omaa varjoaan.

Kuitenkin, sekavasta tilastaan huolimatta hänen päässään soi hirjainen melodia, joka oli ilmestynyt kuin tyhjästä. Arr istuutui pianonsa ääreen ja kuunteli hetken paikallaan kuinka se soi hänen päässään yhä selvemmin ja kirkkaammin.

Hän kosketti sormellaan koskettimia, ja koitti seurata sävelmän kulkua. Pian hän jo soitti sen ulkomuististaan raikuvalla temmolla, joka täytti koko harmaan ja masentuneen talon.

Arr päätti omistaa sävelmän sisarelleen. Sen nimeksi tuli Tracen Siiveet.