Vihdoin ja viimein minulla oli aikaa ja kiinnostusta kirjoitella tämä osa valmiiksi. Olen toppuutellut Simssillä pelaamista tämän viikon aikana, sillä yritin ensin saada tämän osan purkkiin ennen kuin jatkan.
Toivottavasti osa on teille mieluinen! :)
Kylässä vietetyn illan jälkeen kolmikko jatkoi matkaansa kohti Baltazaria varsin vaitonaisena. Hope vältteli Zenin läheisyyttä ja katseita, ja huomasi harmikseen miehen tekevän samoin. Jokainen päivä vei heitä jatkuvasti lähemmäs määränpäätä, eikä kukaan ollut puhunut toisille sanallakaan.
Vaikka Ringa oli päättänyt, ettei Zen enää jatka heidän matkassaan, oli mies silti halunnut jatkaa heidän kanssaan loppuun asti. Hän vetosi antamaansa lupaukseen johdattaa heidät kaupunkiin, ja jatkavansa vasta siitä omaa matkaansa kohti uusia seikkailuja. Ringa ei ollut antanut täyttä suostumustaan idealle, mutta ei myöskään täysin kieltänyt sitä. Hän tiesi, ettei voisi estää miestä millään tavalla tulemasta mukaan.
Hope istui vaunuissaan sekavin tuntein, ja yritti saada aikaansa kulumaan. Hän tunsi pettäneensä niin itsensä, Zenin kuin perheensäkin esittämällä vapaata naista ja ihastumalla toiseen mieheen tulevan puolisonsa sijaan. Vaikkei Zen edes katsonut Hopea päinkään, tuntui kun miehen syyttävä katse korventaisi jatkuvasti hänen selkäänsä.
Ainoa, joka kaksikon hyytävistä väleistä ei ollut moksiskaan, oli Ringa. Hän jatkoi elämistään kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, ja hymyili miltei jatkuvasti. Hope epäili sen johtuvan loppuneesta kinastelusta Zenin kanssa, sillä mies ei jaksanut enää puuttua ketun kommentteihin ja tekemisiin.
Ennen pitkään matkan viimeinen ilta oli käsillä, ja hiljaiset matkalaiset lipuivat askel kerrallaan lähemmäksi Ringan valitsemaa majataloa. Hope nousi ylös vaunujensa kyydistä, ja harmitteli mielessään sitä, ettei Zen enää ollut tarjoamassa hänelle auttavaa kättään. Mies seisoskeli vaitonaisena ratsun toisella puolella, ja seurasi äänettömästi naista ja kettua sisälle.
Majatalon pitäjät olivat ystävällisiä, ja kattoivat pöydän koreaksi ainoita senhetkisiä vieraitaan varten. Ringa hoiti puhumisen ja huoneiden varaamisen sillä aikaa, kun Hope ja Zen seisoivat kaukana toisistaan ja katselivat kohti seiniä.
Sama painostava hiljaisuus jatkui edelleen ruokailun yhteydessä, ja Hope tunsi sen ahdistavan häntä enemmän kuin ajatus huomisesta kohtaamisesta uusien appivanhempien ja puolison kanssa. Ringa yritti viritellä viimeinkin pientä keskusteluntynkää kolmikon ympärille, mutta sai lopuksi huvittaa itse itseään.
Hope katsoi lautasellaan olevaa maukasta ateriaa, ja tunsi lähinnä vain vastenmielistä kuvotusta. Hän pyöritteli haarukkaansa salaatissa, ja nappasi muutaman mitäänsanomattoman annoksen suuhunsa. Sitten hän nousi vaitonaisena ylös pöydästä, ja päätti selvitellä ajatuksiaan takapihan kuumilla lähteillä.
”Minne olet matkalla?” Ringa kysyi holhoavasti, ja jatkoi syömistään. ”Et ole koskenut ruokaasi miltei ollenkaan.”
”En ole nälkäinen.” Hope pysähtyi selin kettuun, ja totesi apaattisella äänellään. ”Menen käymään kylvyssä, ja lähden sitten nukkumaan.”
”Tarvitsetko seuraa?” Ringa laski haarukkansa huuliltaan, ja oli valmiina liittymään emäntänsä seuraan. Tämä kuitenkin pudisti päätään kieltävästi.
”Ei ole tarpeen, pärjään aivan yksinänikin.”
Kaksikon keskustelua syrjäsilmällä seurannut Zen nousi kuitenkin äkisti paikaltaan, kun Hope oli poistunut pukuhuoneen puolelle. Hän tiputti ruokailuvälineensä kilisten lautaselle, ja kiirehti selvästi tytön perään.
”Ja mihinkäs sinä luulet meneväsi?” Ringa jyrähti vihaisella äänellään, ja tuijotti Zeniä hopeisilla silmillään. ”Istu alas, ja syö ruokasi. Anna Hopen olla rauhassa.”
Aikaisemmin säyseästi ja myötäillen toiminut Zen nousi kuitenkin uhmakkaasti tuolinsa taakse, ja käänsi raivoisan katseensa kohti hämmentynyttä kettua.
”Jo riittää! Sinä et sanele minun tekemisiäni. Haluan puhua Hopelle vielä kun ehdin, etkä sinä voi sitä estää.”
Sen sanottuaan Zen marssi kaikuvin askelin pois huoneesta, ja jätti Ringan yksin istumaan ruokahuoneeseen.
Ringa ei tehnyt elettäkään estääkseen miestä, sillä hän arvioi Hopen osaavan toimia yksinkin niin kuin oli parhaaksi. Lisäksi kaksikon oli hyvä selvittää välinsä ennen huomisaamuista eroamista, kun he jatkaisivat ilman Zeniä Baltazarin keskustaan.
Eihän Ringa sentään sydämetön halunnut olla, vaikka pitikin asiat oikeassa kurssissa.
OOOOO
Zenin saavuttua höyryävälle allasalueelle, hän havaitsi sen epätavallisen hiljaiseksi. Mistään päin takapihaa ei kuulunut veden loisketta, joka olisi kielinyt Hopen läsnäolosta. Varovaisesti katseellaan pitkin usvaista pihaa kierreltyään mies paikansi Hopen vaalean hiuspehkon heilahtavan kivirykelmän suunnalla.
Mitä lähemmäs Hopea Zen asteli hiljaisin askelin , sitä selvemmin hänelle selvisi naisen kyyhöttelyn syyn. Hope oli kätkenyt kauniit kasvonsa hennon kätensä taakse, ja pyyhki jatkuvasti alas poskia pyrkiviä kyyneleitä. Hänen nyyhkytyksensä kuului hiljaisena kuin tuulenhenkäys, ja tämä lohduton kokonaisuus sai Zenin täyteen mielihalua sulkea hänet syleilyynsä.
Hiljaisesti edennyt hiiviskely koki kuitenkin äkillisen loppunsa, kun vanhuuttaan nariseva lattialaatta paljasti miehen paikallaolon. Hope katsahti säikähtäneenä Zenin suuntaan, ja kätki sitten kasvonsa entistä syvemmin kätensä taakse.
”Sanoinhan, että haluan olla yksin.” Hän tokaisi suutahtaneena epämieluisasta yllätyksestä, ja pyyhki kovaa vauhtia kostuneita poskiaan. Zen jäi seisomaan niille sijoilleen, ja pyysi anteeksi häiriötään.
”Tiedän sen. Halusin kuitenkin tulla katsomaan, miten voit.”
”Erinomaisesti, eikö se jo päällepäin näy?” Hope vastasi ironiseen sävyyn, ja poistui ripeästi istumapaikaltaan kauemmaksi.
Zen seurasi häntä vaistomaisesti, sillä hän ei halunnut tytön pääsevän karkuun ennen kuin sai sanottua sanottavansa.
”Vai että tulevan keisarin morsian..” Zen töksäytti huomaamattaan yrittäessään nopeasti keksiä jotain sanottavaa. Hope puristi käsillään itseään tiukemmin kuullessaan nuo sanat, ja värähti silminnähden. Zen ei tiennyt, johtuiko se kylmästä vain sanojen herättämästä inhosta.
”Niin..on suunniteltu.” Hope haparoi vastauksensa kanssa, ja tuijotti tiiviisti edessään kohoilevaa kivetystä. ”Meidän äitimme ovat sisaruksia, he ovat päättäneet avioliitosta jo silloin kun olin pieni.”
”Et kovastikaan näytä keisarinnan kaltaiselta. Ovatko he äitisi kanssa samannäköisiä?” Zen hämmästeli, ja katsoi Hopen olemusta tarkemmin kuin moneen päivään. Hänen tuntemallaan keisarinnalla oli tummat hiukset ja piirteet, eivätkä hänen korvansa olleet niin suipot ja sirot kuin Hopella. Muutenkin tyttö näytti enemmänkin taruolennolta, kuin tavallisen perheen lapselta.
”Siihen on syynsä, mutta se tarina on puoliksi avoin minulle itsellenikin.” Hope tokaisi, ja hivuttautui taas kauemmaksi Zenin läheisyydestä. Vaikka mies ei seisonutkaan aivan hänessä kiinni, hehkui hän liekkien tavoin polttavaa kuumuutta Hopen ihoa vasten. ”Minut on otettu perheeseen, kun olin aivan pieni.”
”Entä mitä mieltä olet itse tästä…avioliitostasi.” Zen vaihtoi aihetta saadakseen kuulla haluamansa. Hope kohautti olkiaan hajamielisesti.
”En tiedä. En oikeastaan odota siltä mitään, sillä en ole vielä edes nähnyt tulevaa puolisoani. Jos kaikki menee hyvin, saatan löytää elinikäisen kumppanin jota aidosti rakastan.”
”Entäs, jos hän onkin kaikkien kuulemiemme huhujen kaltainen?” Zen lähestyi Hopea, ja käänsi tämän hellästi kädellään puoleensa saadakseen puhua kasvotusten. Hopen violetinharmaat silmät tuikkivat kuun valossa pelästyneinä kuin kauris ajovalojen edessä.
”Silloin joudun vain elämään sen asian kanssa. Tiedän ainakin yrittäneeni.”
”Etkö katuisi sitä, ettet saanut elää haluamaasi elämää vapaana?” Zen johdatteli Hopea kysymyksellään miettimään muitakin vaihtoehtoja. ”Etkö katuisi esimerkiksi sitä, ettet koskaan antanut meille mahdollisuutta?”
Hopen kulmat kohosivat hetkellisesti, kun hän tajusi mitä Zen oli juuri sanonut.
Zen yritti käyttää tytön hämmennystä hyväkseen, ja lähestyi tätä. Hänen kätensä hapuili Hopen punehtuvaa poskea, mutta tämä torjui yrityksen kesken kaiken.
”Ei..” Hope aneli hiljaisella äänellä, ja tunsi kuinka sydän pamppaili miltei kurkussa asti.
Hän puristi itsestään kaikki voimansa yrittääkseen välttää kyyneleiden puskevaa virtaa. Zen katsoi häntä surullisena suoraan silmiin, ja laski alistuneena kätensä.
”Ole kiltti. Älä tee tästä vaikeampaa kuin se jo on.” Hope jatkoi, ja käveli taas kauemmaksi Zeniä. Miten monta kertaa hän sen vielä joutuisi tekemäänkään, kun mies seurasi magneetin tavoin hänen kannoillaan?
Ennen kuin Zen ehti vastata mitään, Hope pulahti lämpimän lammen syleilyyn turvaan. Pidätetyt kyyneleet olivat myös vieneet viimein voiton, ja kuun valossa kimaltavat pisarat vierivät taas tytön kuumottavilla poskilla.
”Olen lupautunut kokonaan tulevalle puolisolleni. En saa osoittaa minkäänlaisia tunteita ketään muuta kohtaan.” Hope totesi selin Zeniin värisevällä äänellä. Kuinka viiltäviltä jokainen sana tuntuikaan hänen sydämessään. Kuin veitsellä olisi lyöty.
Takanaan kuuluvasta molskahduksesta Hope tajusi kauhukseen, ettei vesi hänen ympärillään ollut turvannut häntä Zeniltä. Sitkeä mies oli kahlannut veteen hänen perässään, ja kietoi kiellosta huolimatta Hopen syleilyynsä.
”Mutta silti sinulla on.” Zen kuiskasi Hopen korvan saaden kylmät väreet tämän selkään.
Hope tunsi ihonsa kihelmöivän jännityksestä niissä kohdin, missä Zenin kädet lepäsivät. Hän katsoi varovasti olkansa yli, ja kohtasi miehen tummat ja tuikkivat silmät vain muutamien senttien päästä. He olivat siinä hetken paikoillaan, ja vain odottivat jotain tapahtuvan.
Kunnes Hope taas karkasi miehen otteesta ja yritti saada ajatuksensa kokoon.
”En salli sitä.” Hope huudahti hätäännys äänessään. ”En halua tuottaa pettymystä kenellekään.”
Zen ei enää malttanut mieltään, vaan totesi hermostuneena sen mitä oli jo pitkän aikaa halunnut sanoa:
”Mutta sinä tuotat pettymyksen minulle! Hope, minä olen rakastunut sinuun palavasti. Karkaa kanssani, sinun ei tarvitse lähteä Baltazariin. Voisit olla vapaa kuten minä, ilman odotuksia ja sääntöjä.”
Zen ojensi kätensä pyyntönsä päätteeksi, ja yritti kutsua sen avulla Hopen takaisin luokseen. Tämä epäröi hetken, mutta pudisti sitten lannistuneena päätään.
”Meillä jokaisella on vastuu jostain asiasta, ja minä aion kantaa tämän omani kunnialla. En pysty, enkä aiokaan paeta minulle määrättyä tehtävää pelkurin lailla.”
Zen avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta luopui sitten ajatuksesta. Hope katsoi häntä surumielisesti, ja nousi sitten hiljaa pois vedestä. Kaikki oli sanottu, kaikki oli tehty.
Vielä ovella hän kääntyi kohti edelleen paikallaan seisovaa miestä, ja totesi tälle ääni väristen:
”Olet vapaa jatkamaan matkaasi kohti seikkailujasi. Me Ringan kanssa osaamme suunnistaa tästä kaupunkiin.” Hope nielaisi itkuaan, ja jatkoi vielä: ”Kiitos kaikesta avustasi, ja onnea tulevaisuuteen.”
Sitten hän astui ovesta sisään, ja sulki sen ripeästi perässään tärisevillä käsillään.
Heti päästyään pukeutumishuoneensa turvaan Hope purskahti lohduttomaan itkuun. Hänestä tuntui pohjattoman pahalta väistellä ja kieltää itseltään sen tosiasian jonka itse Zenkin sanomatta tiesi: hän oli rakastunut.
OOOOO
”Hope? Oletko vieläkin hereillä?” Ringa koputti Hopen oveen tuntia myöhemmin. Ilta oli painunut jo yli puolen yön.
Vastaukseksi kysymykseensä kettu sai pienen ja hennon ynähdyksen toiselta puolelta huonetta. Ringa sulki huolestuneena oven perässään, ja käveli lähemmäksi suojattiaan.
Hope makasi lohduttomana sängyssään, ja hänen silmänsä punersivat lepattavassa kynttilän valossa.
”Mikä sinun on, Hope? Minne ihmeeseen Zen oikein lähti sellaisella kiireellä?” Ringa kysyi varovasti seisahtuessaan aivan tytön vierelle. Hän katsoi tämän surullisia silmiä, ja osasi tulkita vastauksen jo niistä.
”Minä…minä lähetin hänet pois. Hän olisi halunnut…mutta minä en voi..” Hope nikotti kyyneleidensä välistä, ja hänen teki pahaa ajatella koko asiaa. Ringa kuunteli ymmärtäväisenä, ja nosti Hopen varovasti ylös sängystään.
”Minä tiedän, että se sattuu. Mutta teit aivan oikein.” hän totesi pidellessään velttoa Hopea käsivarsillaan.
Hope purskahti lohduttomampaan itkuun, ja takertui Ringaan käsillään kuin hukkuva köydenpätkään. Tämä piteli häntä pystyssä kaikin voimin.
”Mitä jos keisarin poika onkin ihan hirveä? Joudun elämään koko loppuelämäni yksin!” Hope totesi kauhuissaan, ja pelkäsi ajatusta enemmän kuin mitään muuta.
Ringa yritti rauhoitella hysteeristä suojattiaan, ja laski tämän viimeisillä voimillaan varovasti lattialle.
”Minä lupaan olla sinun kanssasi aina, vaikka muut sinut hylkäisivätkin.” Ringa vakuutti silittäessään Hopen kultaisia hiuksia.
Hän istuutui penkille tytön eteen, ja katsoi ilmeettömänä tämän henkistä romahdusta. Hän lupasi myös viettää yönsä Hopen huoneessa tämän seurana, mutta pakotti viimein tytön nukkumaan ainakin muutaman tunnin ennen seuraavan aamun matkaa.
Keisaripari tuskin olisi mielissään siitä, että heidän miniänsä esiintyy väsyneenä ja punasilmäisenä heti ensitapaamisella.
OOOOO
Seuraavana aamuna Hope oli väsynyt ja haluton tekemään mitään. Hän oli salaa toivonut, että Zen olisi yön aikana palannut majataloon.
Niin ei kuitenkaan ollut käynyt.
Ringa auttoi Hopea valmistautumaan keisariparin tapaamiseen, ja he viettivät koko aamupäivän pukiessa ja meikatessa. Viimein monen tunnin uurastuksen jälkeen Hope seisoi valmiina lähtöön majatalon eteishallissa, ja odotti Ringan hoitavan heidän yöpymiskustannuksensa pois alta.
Vaunut lähtivät pian majatalon pihalta viimeiselle matkalleen kohti päämäärää:
Baltazarin kaupunkia.
OOOOO
Ilma viilentyi sitä mukaa, kun kaksikko nousi kohti kukkulalla sijaitsevaa kaupunkia. Kaikeksi epäonneksi sadepilvet olivat juuri kerääntyneet sen autioiden katujen ylle, ja langettivat kylmän sadeveden heidän päälleen.
Hope oli noussut pois vaunuistaan, sillä viimeinen nousu kaupunkiin oli liian jyrkkä hevosen voimille. Se jaksoi juuri ja juuri vetää perässään tulevaa, tyhjää vaunua huipulle asti.
Baltazarin kaupunki oli lumoavan kaunis, mutta sen kadut kaikuivat sateen vuoksi tyhjillään. Ringa totesi, että suurin osa asukkaista saattoi myös odottaa heitä palatsissa, eikä siksi parveillut pitkin katuja.
Hope kuunteli vaitonaisena ketun puhetta, ja yritti keskittyä vain jännityksensä laannuttamiseen. Hän tunsi, kuinka vatsassa velloi epämiellyttävä möykky, joka pyysi lupaa päästä kipuamaan pitkin hänen kurkkuaan.
”Hyvin se menee, mene rohkeasti vain.” Ringa opasti Hopea, kun he olivat kiinnittäneet hevosensa palatsin edustalle. Hope katsahti epätoivoinen pilke silmissään edessään kohoavia kullattuja ovia, ja odotti hetken ennen kuin astui sisään.
Lämmin ilmavirta puhalsi vasten hänen kasvojaan, ja se tuoksui aivan jasmiinille.
Hope ja Ringa saapuivat suureen valtaistuinsaliin, jonka molemmilla puolilla seisoi suuri määrä ihmisiä. Kaikkialla kimalsi kulta ja jade, ja sadat kynttilät valaisivat kokonaisuuden kauniisti valollaan. Kaikkien paikallaolijoiden katseet kävivät vuoroin tulijoissa, ja ilmassa väreili hiljainen supatus.
Hope tunsi äkillistä pakokauhua rynnätä pois tilanteesta, mutta Ringa tarttui häntä huomaamattomasti käsivarresta ja ohjasi eteenpäin.
Kaukana salin toisella puolella istunut keisaripari oli noussut paikaltaan, ja toivottivat tervetulleeksi Hopen ja hänen seuralaisensa. Ringa näki heidän vaivaantuneen hymynsä, jonka läpi paistoi kuitenkin outo huolestuneisuus. Hän käski Hopea menemään setänsä ja tätinsä luokse esittelemään itsensä.
Hope asteli varovasti peilikirkasta lattiaa pitkin valtaistuinten luokse, ja niiasi niin syvään kuin kireältä mekoltaan pystyi.
”Nimeni on Hope Sam-sung, ja olen tullut vanhempieni pyynnöstä tänne liittämään perheemme yhteen pyhällä avioliitolla poikanne kanssa.” Hope toisti ulkoa opettelemansa litanian, ja sai sanoillaan aikaan uuden puheensorinan väkijoukon keskuudessa.
Ilmeisesti kaikki muutkin olivat yhtä mielenkiinnolla odottamassa keisarin pojan esiin astumista.
”Sisareni kertoi, että olet kaunis, mutta hänen sanansa eivät ole selvästikään pystyneet kuvailemaan koko totuutta.” Keisarinna totesi hiljennettyään väkijoukon kätensä liikkeellä. ”Olet sydämellisesti tervetullut valtakuntaamme, ja toivomme että voit pian kutsua sitä kodiksesi.”
Väkijoukko taputti kohteliaasti taustalla.
”Mutta…” Keisarinna jatkoi, ja hänen hymynsä kääntyi huoleksi. ”Minun on kuitenkin kerrottava sinulle ja kansalaisille tämä ikävä totuus.”
Hope nosti katseensa lattiasta hämmästyneenä, ja näki nyt ensimmäistä kertaa keisarinnan kasvonpiirteet kunnolla. Tämä oli kuin vaaleampi kopio hänen omasta äidistään.
”Häitä joudutaan lykkäämään myöhemmäksi, sillä poikamme Xizentai on…”
”…on palannut kaupunkiin.” kuului jykevä miehen ääni jostain kaukaa Hopen selän takaa. Väkijoukko ja keisaripari henkäisivät hämmästyksestä nähdessään näin yllättäen kadoksissa olleen Xizentain seisovan viimein edessään. Hope ei uskaltanut katsoa taakseen, sillä jännitys oli lamaannuttanut hänet paikalleen.
Eihän se vain voinut olla…
”Sinä!” Hope ei lopulta malttanut mieltään ,kun miehen askeleet kuuluivat lähestyvän häntä. Hän kohtasi tulevan puolisonsa katseen, ja tunsi kuinka ajatukset levisivät kuin lasinsirpaleet pitkin poikin. Siinä hän seisoi, elävänä ja todellisena: Zen.
Mies nyökkäsi ja hymyili hänelle ohimennen, ja kääntyi sitten isänsä puoleen.
”Rakkaat vanhempani…olen pahoillani, että olen aiheuttanut teille surua ja huolta.”
Keisaripari katsoi kylmän viileästi poikaansa, ja he käskivät häntä kertomaan miksi tämä lähti. Zen kumarsi syvään, ja yritti osoittaa katumuksensa kaikin tavoin.
Hope katsoi tätä kaikkea heidän viereltään, ja halusi mielellään itsekin kuulla miehen tarinan. Vasta sillä hetkellä hänen tajuntaansa oli iskenyt se totuus, että Zen oli aikeissa karata hänen luotaan, mutta palannut jostain syystä takaisin.
”Voimme puhua matkani yksityiskohdista myöhemmin, mutta haluan sanoa että tajusin sen aikana, miten vastuuttomasti olen toiminut kaikki nämä vuodet. Palasin takaisin, sillä halusin korjata kaikki tekemäni virheet.” Zen puhui niin kuuluvalla äänellä, että kaikki salissa olijat varmasti kuulivat hänet.
Keisari nyökkäsi häntä jatkamaan.
”Eräs viisas ja uskomaton henkilö sanoi minulle matkani varrella nämä valaisevat sanat: Jokaiselle on määrätty vastuu jostain asiasta, ja se vastuu on kannettava.” Zen jatkoi, ja kääntyi sitten hämmentyneen Hopen puoleen. ”Siksi minäkin aion nyt kantaa vastuuni tästä valtakunnasta, ja tehdä sen mikä on oikein.”
”Hope Sam-sung…Mikäli vielä suot minulle sen kunnian, haluaisin sinut palavasti vaimokseni.” mies totesi hymyillen, ja ojensi kätensä pyynnön merkiksi. ”Suotko minulle sen kunnian?”
Yhtäkkiä sali hiljeni aivan tyystin, ja jäi selvästi odottamaan Hopen vastausta. Hän tunsi kuinka veri kohisi korvissa niin että taju meinasi lähteä. Hämmennykseltään Hope ei meinannut saada sanaa suustaan, ja Zen hänen edessään alkoi näyttää levottomalta.
Taaempana kettumuotoon vaihtanut Ringa lähestyi nuortaparia, ja ärisi vihaisena.
”Sinä senkin lurjus! Vielä minä sinulle näytän…” Ringa muutti takaisin ihmismuotoonsa, ja lateli suustansa manauksia muiden ihmisten hämmästellessä. ”Arvasin että salaat jotain! Ja sitten…ja sitten oletkin karkuteillä oleva prinssi!”
Zen ei pystynyt enää pidättelemään nauruaan, vaan hykerteli huvittuneena paikallaan. Hän oli odottanut samankaltaista purkausta Hopelta, mutta ilmeisesti Ringa oli ottanut läksyttäjän roolin itselleen.
”Olen aivan oikeutettu tuohon ilmaisuun. Pyydän anteeksi, että johdin teitä harhaan.”
Sitten Zen taas vakavoitui, ja tarttui Hopen pehmeisiin ja lämpimiin käsiin omillaan.
”No, miten on? Saako tämä lurjus anteeksi?” hän katsoi anellen suoraan tytön silmiin, ja sai tältä lopulta myöntävän vastauksen.
Hope uskalsi viimein hymyillä helpotuksesta, ja syleili Zeniä niin tiukasti kuin ikinä pystyi. Hänen pahimmat pelkonsa olivat haihtuneet savuna ilmaan, ja niiden tilalla oli suunnaton ilo.
Hänen ei tarvitsisi viettää loppuelämäänsä yksin. Hänellä olisi Zen.
Keisaripari ja väkijoukko taputtivat tyytyväisinä onnelliselle lopulle.
OOOOO
Seremoniallisen tapaamisen jälkeen Hope ei ollut ehtinyt nähdä Ringaa eikä Zeniä koko päivänä. Hänet oli pyydetty keisarinnan mukaan keskustelemaan palatsin tavoista, ja vanhempien odotuksista häiden suhteen. He olivat katsoneet tuntitolkulla erilaisia kankaita ja koruja, pöytäliinoja ja kukka-asetelmia kyllästymiseen asti, eikä Hope enää halunnut edes ajatella koko hääpäivää.
Zen puolestaan oli kadonnut valtaistuinsalista Ringan ja keisarin kannoilla, ja ilmeisesti hänelle pidettiin vuosisadan pisin puhuttelu. Ringa oli lähtenyt saman iltana takaisin Hopen kotikylää kohti noutamaan hänen matkalla olevia vanhempiaan.
Viimein lopun uupuneena ja väsyneenä Hope oli saatettu kahden palvelijan voimin hänen omaan makuuhuoneeseensa. Aurinko oli painunut korkeiden vuorien taakse jo muutamaa tuntia aikaisemmin, ja huoneen suurista ikkunoista ammottikin vain ympäröivä pimeys. Hope vaihtoi päällensä kevyemmän yöasun, pesi kasvonsa ja harjasi hiuksensa. Tuntui vapauttavalta nojata siinä ikkunaa vasten ilman ylimääräisiä tällinkejä, ja vain nauttia hiljaisuudesta.
”Saanko häiritä?” Kuului tuttu ääni avonaisen oven luota. Hope kääntyi antaakseen luvan, mutta selvästikään mies ei ollut jäänyt odottelemaan sitä. Hän käveli jo reippain askelin sisemmälle huoneeseen levollinen hymy kasvoillaan.
”Näytä kauniilta.” Zen totesi nähdessään tulevan vaimonsa seisovan siinä edessään kynttilöiden loisteessa. Hope tunsi poskiensa punehtuvan kohteliaisuudesta.
”Mukava nähdä sinuakin.” hän sai sanotuksi, ja käveli miestä vastaan. He seisoivat hetken säädyllisen matkan päässä toisistaan, ja olivat vaiti.
Hope ei kuitenkaan jaksanut enää hillitä itseään, vaan ryntäsi lopulta yllättyneen Zenin syliin.
”En vieläkään pysty uskomaan, että se todella olet sinä.” Hope henkäisi päästettyään Zenin pahimmasta rutistuksestaan.
”Mutta tässä minä olen. Et tiedäkään, miten onnellinen olen siitä, että saan sinut vaimokseni.” Zen vastasi onnellisena, ja piti jämäkästi kiinni Hopen lanteilta. ”Olen todella pahoillani siitä, että huijasin sinua.”
Hopen kasvoilla ollut hymy hyytyi äkisti, ja hän erkaantui miehen otteesta kävelläkseen teenurkkaukselle. Zen katsoi huolestuneena tytön perään, ja kysyi mikä tällä oli.
”Onko kaikki hyvin? Näytät yhtäkkiä niin…surulliselta.” Zen tokaisi katsoessaan Hopen kaatavan kuumaa teetä heille molemmille. Hänen pitkät, vaaleat hiuksensa liukuivat vapaana pitkin siroa olkapäätä alas, ja pari suortuvaa sojotti ilmeettömien kasvojen suojana.
”On…en vain voi käsittää, mikset kertonut minulle totuutta?” Hope vastasi monotonisella äänellä, ja jatkoi teen tarjoilemista katsomatta Zeniä kohden. Mies istuutui hänen vierelleen pöydän ääreen.
”En aluksi tiennyt kuka olit, joten pidin oikean henkilöllisyyteni salassa. Ja kun sain tietää totuuden sinusta, en enää kehdannut kertoa olevani karkumatkalla oleva prinssi. Päätin pysyä roolissani loppuun asti, sillä olin vakaasti uskonut, etten palaa enää palatsiin.” Zen kertoi suoraan suunnitelmistaan.
Hope asetti teekannun takaisin paikalleen, ja nosti viimein katseensa.
”Jatkoit siis siitä huolimatta, vaikka tiesit kuka olen? Mitä järkeä siinä nyt oli?”
”En osaa itsekään vastata tuohon kysymykseen.” Zen myönsi nolona. ”Halusin tietää paremmin, millainen todella olet.”
”Entä jos en olisikaan ollut sellainen kuin luulit tai halusit? Olisitko sitten vain häipynyt tiehesi sanomatta mitään!?” Hope puristi vihaisena kädessään olevaa kuppia. Häntä suututti jo pelkkä ajatuskin.
”Niin…en oikein tiedä. Mutta sinä kuitenkin muutit minua ihmisenä matkan aikana.” Zen yritti kierrellä vastausta, jonka he molemmat arvasivat jo sanomattakin. ”En oikeasti tekisi mitään sellaista enää koskaan.”
Hope ei kuitenkaan ollut täysin vakuuttunut, sillä häntä kaivelivat vielä viimeisen illan tapahtumat majatalolla.
”Oliko se viimeisen illan lepertely sitten jonkinlainen testi, että kuinka uskollinen vaimo olen? Että miten helposti olen muiden miesten vietävissä? Sinä ja sinun huono huumorisi!” Hope nousi raivoissaan pöydästä, ja pauhasi kovalla äänellä. Zen yritti rauhoitella häntä, ja selittää miten asiat olivat.
”Ei, ei! Ei kyse ollut mistään sellaisesta. Halusin saada sinut karkaamaan kanssani pois tästä kaikesta. Halusin saada sinut itselleni, vaikka pitäisitkin minua tavallisena teurastajan poikana. Kun kuitenkin kaikesta huolimatta halusit toteuttaa sinulle suunnitellun elämän ja pidit pääsi, tajusin, että minunkin kuuluu tehdä se mikä on oikein. Vanhempani ja kansani odottavat minulta johtajan elkeitä kun astun valtaan, ja aion suorittaa osani kunnolla siitä huolimatta että se pelottaa.”
”Kaikki ihmiset, jopa ne pienen kylän asukkaat, ovat riippuvaisia minun päätöksistäni. En halunnut tuottaa heille ja vanhemmilleni pettymystä. Sekä ennen kaikkea en halunnut tuottaa pettymystä SINULLE.”
Zen lähestyi varovasti puheensa aikana Hopea, ja sipaisi hellästi tämän hiuksia kädellään. Hope kuunteli tarkkaavaisena, ja hänen aiemmin vihan täyttämät kasvonsa alkoivat hiljalleen leppyä.
”Pian, jos jumalat ja sinä sen minulle suotte, sinusta tulee minun vaimoni. Lupaan pitää sinusta huolta aina.” Zen kietoi sanoillaan ja käsillään Hopen tiukemmin itseään vasten, ja koki viimeinkin saavuttaneensa tämän luottamuksen.
He katsoivat toisiaan syvälle silmiin, ja hapuilivat huulillaan toisen kosketusta.
Hope tunsi Zenin lämpimän henkäyksen kasvoillaan, kun huulet koskettivat toisiaan. Hän piti sitä sinettinä siitä, että he kuuluisivat tästä eteenpäin vain toisilleen.
Kommentit