-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Shame ja Loathe makasivat alastomina sängyllä, ja hengittivät rauhallisesti samaan tahtiin. Heidän katseensa vaeltelivat kattoparrujen urissa, ja kädet hyväilivät toisen lämmintä ihoa.
Kaksikko oli jatkanut salaisia tapaamisiaan edellisviikkoisen syntymäpäiväepisodin jälkeen, eikä kumpikaan pitänyt suhdetta vääränä. He olivat löytäneet toisensa, ja päättäneet pitää kielletystä rakkaudestaan kiinni.
”Shame…haluaisin kysyä sinulta erästä asiaa.” Loathe kierähti miehen päälle ja katsoi tätä intensiivisesti silmiin.
”Niin?” Shame vastasi, ja pyyhki kädellään silmiensä edessä olleet hiukset.
”Tuota..” Loathen hymy hyytyi ja hän näytti vaivaantuneelta. ”Mitä sinun…korvillesi on tapahtunut?”
Hän oli nähnyt ohimennen, kuinka Shamen korvanlehdet oli leikattu miltein olemattomiin. Hän näki miehen katseesta, että tämä oli kipeä aihe hänelle.
”Ne on leikattu pois, kun olin todella pieni. Kaikki orjat merkattiin sillä tavalla, jotta he erottuisivat muista ihmisistä. Siksi kasvatin itselleni pitkät hiukset, jotteivät kaikki näkisi suoraan kuka olen.”
”Mutta sehän on aivan kamalaa!” Loathe huudahti, ja siveli hellästi Shamen kaulaa. ”Tuollainen julmuus täytyy ehdottomasti heti lopettaa!”
Shame nousi ylös, ja syleili Loathea kaksin käsin.
”En halua järkyttää sinua enempää orjien elämällä.” Hän kuiskasi ja suuteli rakastaan pitkään. ”Ja mikäli mahdollista, haluaisin itsekin unohtaa menneet. Minulla on nyt hyvä olla sinun kanssasi, rakas Loathe. Millään muulla ei ole enää väliä.”
”Tunnen samoin sinua kohtaan.” Loathe haroi sormillaan Shamen paksua, vaaleaa hiuspehkoa. ”Anteeksi että kysyin koko asiasta.”
”Ei se haittaa. Saat anteeksi.” Shame totesi matalalla, rakastavalla äänellään.
He kietoutuivat taas lähemmäksi tosiaan.
Kesken hellän suudelman kaksikko kuuli koputuksen ovelta. He hätkähtivät yllättävää keskeytystä, ja irrottautuivat nopeasti toisistaan. Shame keräsi nopeasti vaatteensa lattialta, ja kipitti hiljaa piiloon Loathen vaatekaappiin.
”Pieni hetki!” Alaston Loathe huudahti sängyltä, ja tunsi kuinka sydän jyskytti paniikissa. ”Puen vain päälleni.”
Hän nousi ylös sängyltä ja ryntäsi ottamaan maassa makaavan alusmekkonsa. Pukiessaan päälle hän samalla silmäili huonetta, jottei mitään epäilyttävää näkyisi missään. Vaatekaappiin piiloutunut Shamekin oli täysin hiljaa.
Ennen kuin Loathe ehti napittaa pellavaisen mekkonsa kiinni, ovi avattiin ja Edgar ilmestyi huoneeseen varsin ärtyneenä. Mies katsoi häntä pitkään ja arvioiden, ja sulki sitten kätensä puuskaan.
”EDGAR! Et voi rynnätä tuolla tavalla huoneeseeni ilman lupaa.” Loathe tokaisi kiukustuneena ”poikapuolensa” käytöksestä.
”Vaunut kirkolle lähtevät aivan näillä minuuteilla. En anna sinun myöhästyttää meitä isäni hautajaisista. Ala jo pukea, äläkä itke siinä.”
”Varo sanojasi, prinssi. Edes minulle sinä et voi puhua noin! Hae palvelijani, mikäli tässä on noin kiire, äläkä tuijota noin julkeasti.”
Edgar kääntyi lähteäkseen pois huoneesta, ja nauroi makeasti Loathen syytökselle:
”Hah, eihän sinussa ole edes mitään katsomista.”
Edgarin nopean vierailun päätyttyä Loathe kääntyi peilin puoleen ja alkoi laittaa hiuksiaan. Hän tunsi kuinka keho rauhoittui äskeisen paniikkitilan jäljiltä, ja hengitys tasaantui.
Vaatekaapin ovi aukesi, ja Shamen askeleet kuuluivat lähestyvän häntä takaapäin. Pian miehen pehmeät kädet kurottautuivatkin syleilyyn.
”Hän valehtelee. Voisin katsoa sinua vaikka ikuisuuden.” Shame supisi Loathen korvaan ja suuteli tätä kaulalle.
”Mutta et voi katsella nyt! Palvelijat saapuvat aivan hetken kuluttua. Sinun täytyy mennä.”
”Aivan kohta, varastan sinulta vain viimeisen suudelman.” Shame nosti Loathen käsivarsilleen, ja painoi huulensa naisen omia vasten. He olisivat halunneet sen hetken jatkuvan ikuisesti, mutta pian mies laski Loathen takaisin maahan.
”No, mitä olet ajatellut tulevaisuudesta? Aiotko pysyä maan hallitsijana, vai annatko sen tehtävän Edgarille?”
”Haha, et voi olla tosissasi tuon kysymyksen kanssa.” Loathe naurahti. Hänelle asia oli jo päivänselvä.
”Valtakunta ei voisi olla pahemmissa käsissä, kuin Edgarin. Siksi aion pitää hallinnon itselläni. En uskalla antaa meidän kaikkien henkeä hänen päätösvaltansa alle.”
”Se on varmasti viisas päätös.” Shame myönsi, ja hyvästeli sitten Loathen. ”Nähdään myöhemmin.”
OOOOO
Kirkossa ei ollut Loathen ja Edgarin lisäksi kuin pappi. Kaikki valtakunnan tärkeimmätkin ihmiset saivat odottaa sen aikaa, kun kuninkaallinen perhe kävi jättämässä viimeiset hyvästinsä kuninkaalle.
Kuninkaan arkun kansi oli Loathen pyynnöstä laskettu tilaisuuden ajaksi alas, sillä hän ei kestänyt katsoa entistä aviomiestään. Ei siksi, että se olisi murtanut hänet kyyneliin, vaan siksi että se etoi häntä.
Edgar esitti oman roolinsa mahtavasti. Mies jopa tirautti pari krokotiilin kyyneltä isänsä vuoksi.
”Voi miksi, MIKSI sinun täytyi kuolla? Rakas isäni, olisitpa vielä luonamme!”
Loathe tiesi, ettei Edgarkaan oikeasti kaivannut kuningasta takaisin, sillä nyt hän luuli pääsevänsä kiinni vallan kahvaan.
Loathen tietämättä Edgar oli tosiaan punonut juonen isänsä päänsä menoksi, ja myrkyttänyt tämän viinillä. Nyt hän vain odotti malttamattomana, koska pappi julistaisi hänet kuninkaaksi.
Mies katsoi sivusilmällä vierellään seisovaa Loathea, joka tuijotti ilmeettömänä arkkua. Tämä ei edes yrittänyt näyttää surevalta leskeltä, mikä ärsytti Edgaria entistä enemmän.
Mokoma naikkonen oli tullut rikkomaan hänen täydellisen perheensä, ja seisoi nyt siinä kiittämättömänä ja ylpeänä.
Pappi lausui siunauksensa edesmenneelle kuninkaalle, ja katsahti sitten Loathen puoleen.
”Ilmeisesti nyt on tullut aika julistaa vallanjaon periytyminen. Olkaa hyvä, kuningatar Loathe.”
Loathe astui keskemmälle salia, ja mietti vielä hetken sanojaan. Sitten hän levitti kätensä ristiin rinnalleen, ja toisti opettelemansa seremoniasanat.
”Minä, edesmenneen Kuningas Arthurin vaimo, Kuninkaallinen Korkeutenne Loathe, olen päättänyt kruunun tulevaisuudesta. Täten julistan valtaistuimen perityvän minulle itselleni, kunnes kuolema minut korjaa.”
Edgar ei voinut uskoa korviaan! Kaikki hänen tekemänsä uhraukset, ja nyt pahainen kyökkipiika oli tuhonnut sen ainoan toiveen mitä hänellä oli ollut.
”EI! EI VOI OLLA TOTTA!” Hän huusi niin, että koko kirkko kaikui. Pappi ja Loathe kääntyivät ihmeissään miehen puoleen.
”Edgar, onko sinulla jotain sanottavaa?” Loathe tokaisi, ja yritti pidätellä omahyväistä hymyään. Hän tiesi osuneensa arkaan paikkaan.
Edgar säntäsi juoksuun kohti kirkon massiivisia ulko-ovia, ja huusi perässään Loathelle:
”Vielä minä sinulle näytän! En jää katsomaan tänne, kun pilaat valtakuntamme. Jonain päivänä minä palaan ja kostan tämän vääryyden.”
Hän ryntäsi ulos kirkosta, ja valjasti yhden vaunujen hevosista itselleen. Sitten hän ratsasti kovaa vauhtia pois paikalta, suuntanaan kaukana metsien takana oleva kaupunki.
Pappi ja Loathe katsoivat toisiaan hetken ihmeissään, ja huomasivat sitten kansan valuvan hiljalleen kirkon ovista sisään. Penkkirivien täytyttyä ihmisistä pappi julisti kaikki tervetulleiksi, ja pyysi sitten Loathea polvistumaan eteensä.
”Täten siunaan sinut, Kuningatar Loathe I, valtakuntamme suojelijaksi ja hyväntekijäksi. Olkoon Jumala kanssasi jokaisessa päätöksessäsi.”
Kansa nousi paikaltaan, ja hurrasi.
OOOOO
Elämä linnassa jatkui ennallaan muutamista seikoista huolimatta. Edgar ei kirkosta ryntäämisen jälkeen enää palannut kotiinsa, vaan pysyi teillä tietämättömillä. Loathe oli lähettänyt muutamia partioita muodollisuuden vuoksi etsimään kadonnutta prinssiä lähikaupungeista, mutta päättänyt sitten tuloksettomien etsintöjen jälkeen lopettaa.
Aivan kuin häntä oikeasti olisi kiinnostanut missä Edgar lymyili.
Toisekseen, hän vapautti Shamen narripuvustaan, ja ylensi tämän ylimmäksi neuvonantajakseen. Shame kulki edelleen hänen rinnallaan päivästä toiseen, mutta nyt hän sai virkaansa sopivamman vaatetuksen.
Linnassa ja kaupungissa kulki huhu näiden kahden läheisistä väleistä, mutta kumpikaan ei antanut sen vaikuttaa arkirutiineihin.
Aina silloin tällöin he vetäytyivät syrjemmälle, ja antoivat todellisten tunteillensa vallan. Loathe rakasti näitä jännittäviä pikku hetkiä, jolloin heidän oli varottava muiden katseita.
Iltaisin he saivat olla kuin normaali pariskunta, ja rakastaa toisiaan intohimoisesti.
Vaikka kuningaskunnan rikkaimmat miehet olivat toinen toisensa jälkeen kosiskelleet Loathen kättä, tämä kieltäytyi kohteliaasti. Hän sanoi pystyvänsä hallitsemaan maata ilman kenenkään apua, ja oli siinä oikeasssa.
Kansa rakasti alati kaunistuvaa hallitsijaansa, jonka hallintoaikana elinolot paranivat, ja ihmisistä tuli tasavertaisempia. Loathe oli esimerkillinen hallitsijatar, joka jäisi varmasti historian kirjoihin.
Kuullessaan rakkaan isänsä menehtyneen, Loathe kutsui perheensä asumaan luoksensa linnaan. Hän oli iloinen saadessaan nähdä äitinsä ja sisaruksensa pitkästä aikaa, ja järjesti näille hienot huoneet linnan ylemmistä kerroksista.
Kaikesta eniten hän oli innoissaan nähdessään kasvaneen pikkusisarensa ja – veljensä. Elise ja Aaron eivät olleet enää ne samat lapsenkasvoiset nuoret, kuin mitä Loathe oli muistanut.
Perhe sai kuulla Loathen ja Shamen välisestä suhteesta, ja antoivat sille täyden hyväksynnän. Heistä oli lohdullista, että Loathe sai viimein elää sellaista elämää kun tahtoi, ja että hänen uusi puolisonsa oli iältään ja luonteeltaan samantapainen.
Loathesta tuntui siltä, ettei hän voisi enää toivoa mitään enempää. Hänen elämänsä oli tehnyt täyden käännöksen aivan yhtäkkiä, ja kaikki palaset tuntuivat loksahtavan kohdalleen.
Ja sitten tapahtui se, mikä kruunasi Shamen ja Loathen onnen. Kuukausia myöhemmin Loathe tunsi tuttua voimattomuutta ja pahoinvointia, ja sai lääkäriltään kuulla olevansa raskaana.
Kansa ja linnan väki uskoivat, että lapsi olisi edesmenneen kuninkaan. Loathe ei halunnut rikkoa tätä illuusiota juorujen takia, vaan päätti pitää totuuden salassa.
Vauva kun ei millään voinut olla muuten kuin Shamen, vaikka raskaus sai alkunsa silloin kun kuningas oli vielä elossa.
Loathe hehkui äidillistä onnea, ja toivoi sydämensä pohjasta että raskaus onnistuisi tällä kertaa. Hän lupasi mielessään rakastaa tulevaa pienokaista enemmän kuin mitään muuta.
Shame otti vauvauutiset ilolla vastaan, ja kertoi miten paljon rakasti sekä Loathea, että tulevaa lasta. Hän lupasi tehdä kaikkensa, jotta he molemmat olisivat tyytyväisiä ja turvassa.
OOOOO
Eräänä iltapäivänä Loathen raskauden loppuvaiheessa Shame vei hänet kävelylle linnan sisäpihalle. Loathe tunsi, kuinka maha jo painoi hänen selkäänsä inhottavasti kumaraan, ja toivoi että pääsisi siitä pian eroon.
Shame oli ollut kovin salamyhkäinen koko edellisen päivän ja kuluneen aamun, eikä kertonut mitään vaikka Loathe yrittikin udella. Kävellessään pitkin mukulakivistä pihaa, he keskustelivat siitä mitä synnytyksen jälkeen tapahtuisi.
”Minusta me voisimme mennä naimisiin. Ei meidän tarvitse enää salata tätä kaikkea kansalta.” Shame tokaisi ja pysähtyi katsomaan Loathea.
”Mitä sanot? Rakastan sinua niin äärettömästi, Loathe, etten tahdo enää piilotella.” Shame tarttui hellästi Loathesta kiinni, ja hivutti tämän lähellensä.
”Minä…minusta se olisi hyvä idea. Haluan itsekin kertoa kaikille, että kuulun vain sinulle.” Loathe vastasi kirkkain silmin.
Shame kaatoi varovasti Loathen syleilyynsä, ja tunsi kuinka vatsassa oleva tulokas potkaisi häntä kylkeen.
”Joku toinenkin näyttää olevan samaa mieltä.” Hän naurahti ja suuteli sitten Loathea.
”Itse asiassa, se ei ollut ainoa asia josta halusin puhua kanssasi.” Shame jatkoi hetken päästä, kun he erkaantuivat toisistaan. ”Minulla on sinulle nimittäin yllätys.”
Loathe katsoi uteliaana, kun mies kaivoi viittansa alta pienen, puisen rasian.
”Mikä se on?” Loathe kysyi ja katsoi rasian kaunista koristelua. Se näytti todella vanhalta.
”Kävin hakemassa tämän eilen kätköpaikastani. Onneksi oli yhä siellä.” Shame vastasi, ja pyöritteli rasiaa käsissään. ”Laitoin sen nimittäin piiloon, kun sinä sateisena iltana karkasin orjalaivastamme. Olen kantanut tätä mukanani aina, pienestä pitäen.”
Loathe katsoi jännittyneenä, kun Shame avasi rasian ja kiersi hänen taaksensa. Nainen tunsi, kuinka jokin kylmä ja raskas asetettiin hänen kaulalleen.
”Noin, se sopii sinulle täydellisesti. En ole koskaan pitänyt sitä itselläni, sillä se on liian naisellinen. Nyt haluan kuitenkin antaa sen toiselle kalleimmalle aarteelleni….eli sinulle.”
Loathe kosketti upeaa jalokivikorua, ja tunsi kuinka se lämmitti äkisti hänen rintakehäänsä kuin kesäinen aurinko.
”Se on niin kaunis.”
Samassa Loathe tunsi lämpimän tunteen tihkuvan ympäri hänen kehoaan, ja kirkas valonsäde ympäröi hänet hetkeksi. Shame säikähti tapahtumaa, ja horjahti askeleen taaemmas.
”Loathe, onko kaikki kunnossa!” Hän huudahti, ja Loathe avasi silmänsä. Samassa valonsäde oli poissa.
”Mitä nyt? Mikä on hätänä?”
”KAIKKI!”
Kuului hurjistunut ääni jostain heidän yläpuoleltaan, ja molemmat kääntyivät sen suuntaan säikähtäneenä.
Jostain korkealta taivaalta leijaili pieni valonsäde, joka pysähtyi aivan suihkulähteen harjalle. Loathe ja Shame tuijottivat sanattomina, kun valonsäde suureni suurenemistaan, kunnes se valaisi kaiken ympärillään sokaisevan kirkkaasti.
Saatuaan hetkellisesti kateissa olleen näkönsä takaisin pariskunta ei ollut uskoa silmiään. Heidän yläpuolellaan, suihkulähteen yllä, seisoi kaunis enkelinainen.
Sun hehkui Taivaallista valoa, ja veti valkoiset höyhensiipensä selkänsä taakse suojaan. Hän avasi silmänsä, ja kohdisti syyttävän katseen Shamen ja Loathen puoleen.
”Ahh, vihdoin päästitte minut vapauteen!”
”Ja nyt, Shame ja Loathe Eternity: Lopettakaa tuo kauheus! Olette sentään VERISISARUKSIA!”
Kommentit