----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
" Arkkienkeli Jofiel on viisauden ja valaistumisen enkeli, jonka liekki on keltainen. Hän auttaa meitä saamaan täydellisen yhteyden suunnitelmaamme, ja hänen vapauttamat suuret valovirrat tulvivat ihmisaivoihin sulattamaan kielteisyyttä."
”Kuka uskaltaa häiritä minua tähän aikaan?” Luna puhui korotetulla äänellään astuessaan valtaistuinsaliin.. Hän oli närkästynyt uniensa keskeyttämisestä, ja hänen sormensa syyhysivät päästä rankaisemaan jotakuta siitä.
”Ah, Valtiatar Luna.” Huoneen toisessa laidassa seisovat noidat kumarsivat syvään. ”Olemme pahoillamme, että tulemme huonoon aikaan…aikaero-ongelma..”
”Mm…ymmärrän. Mutta millä asialla liikutte? Jos asianne olisi voinut odottaa aamuun niin –” Luna puristi kätensä nyrkkiin edelleen vihaisena.
”Meillä on teille jotain, mistä saatatte pitää.” Noitien johtaja hymyili tyytyväisen oloisena. Hän heilautti kättään, ja noidat väistyivät yhdessä suuren häkin edestä.
”Me emme ole löytäneet järkevää käyttöä hänelle, mutta te varmasti löydätte.”
Luna astui lähemmäksi häkkiä, jonka sisällä liikehti hermostunen oloinen nainen. Hänen olemuksensa oli riutunut, ja hänen kasvojaan koristivat suuret punertavat arvet.
”Tämä on maamme entinen kuningatar, jonka hänen sanojensa mukaan syrjäytti ja karkoitti noitatyttö. Tytöllä oli suuret velhonkorvat, ja hän oli yliluonnollisen kaunis.”
”Mielenkiintoista..” Luna mutisi ja tuijotti naista herkeämättä. Hänen mielensä alkoi kehitellä uusia katalia ideoita. ”Kuvaustesi perusteella tämä nykyinen kuningatar ei voi olla kukaan muu kuin kaukainen sukulaiseni. Oletteko edelleen saaneet vahvoja signaaleja näiden vuosien aikana?”
”Harvakseltaan, Teidän Ylhäisyytenne. Mutta viime aikoina olemme tunteneet kahden eri lähteen läsnäolon. Emme vain tiedä, mistä ne tulevat.”
Lunan kulmat kohosivat hetkellisesti yllättävästä tiedosta, ja sitten hän kääntyi selin noitiin.
”Kiitos kovasti avustanne ja mahtavista uutisistanne. Valitettavasti en näe teille enää käyttöä.” Luna hymyili katalasti. ”Minä voinkin jatkaa tästä yksin.”
Hänen ympärilleen muodostui voiletti valoa, joka iski noitiin ennen kuin he ehtivät tehdä mitään.
Korvia raastavan kiljunnan keskellä Luna nautti olostaan, ja puristi voimillaan viimeisenkin elonhenkäyksen noidista. Vapautettuaan kätensä nyrkeistä nämä putosivat elottomina lattialle.
”Taasko joku onnistui ärsyttämään sinua?” Paikalle saapunut Spector kysyi kädet puuskassa. Hän tönäisi yhtä ruumiista kengän kärjellään varmistaakseen, ettei se enää liikkunut.
Luna naurahti kolkosti.
”Ei. Päätin vain, että on helpompi hallita vain yhtä vahvaa pelinappulaa, kuin montaa heikkoa. Syö nyt, ennen kuin heidän sielunsa karkaavat.” Luna komensi Spectoria, joka polvistui noidan ylle.
Spector avasi suunsa, ja imi noitien sielut itseensä. Hän tunsi, kuinka olo tuntui taas hetkellisesti kevyemmältä ja voimakkaammalta.
Samassa, kun hän lopetti viimeisen noidan kohdalla, häkissä oleva kuningatar parkaisi kovaan ääneen.
”Päästäkää minut pois, olkaa kilttejä!” Hän nyyhkytti polviaan vasten, ja yritti käpertyä huomaamattomaksi häkin nurkalle. ”Kerron teille kaiken mitä tiedän, mutta älkää tappako minua!”
Luna oli sillä välin kävellyt jo toiselle puolelle huonetta, jossa seisoi jäinen malja. Hän ei kuunnellut kuningattaren epätoivoisia pyyntöjä, vaan mutisi vieraalla kielellä kädet maljaa kohden. Lopulta hän puhui kaikkien kuullen selvillä sanoilla:
”Minulla on sinulle aivan erityistä käyttöä.”
”Annan sinun vihasi kylmettää sydämesi.”
Sen sanottuaan Luna verhoutui violettiin savuun, ja sulki silmänsä.
OOOOO
Loathe ja Shame katsoivat toisiaan epäuskoisina ja järkyttyneinä.
”Ei…EIHÄN SE VOI OLLA MAHDOLLISTA!” Loathe yritti sisäistää äsken kuulemansa sanat. ”Eihän minulla ole edes sisaruksia!”
”Eikä liiemmin minulla.” Shame jatkoi päätään pudistellen.
”Olen pahoillani, mutta asia on näin. Minun tietoni ovat vedenpitävät.” Sun laskeutui alas sisaruksien eteen, ja katsoi näitä surullisena. ”Olisin kyllä estänyt tämän, jos vain olisin kyennyt.”
Nyt päästyään purkamaan vuosia piinanneen asiansa, Sun tunsi enää myötätuntoa ja sääliä näitä jatkuvasti epäonnen suosimia sukulaisiaan kohtaa.
”Voitko selittää mistä tiedät tämän….kaiken? Ja kuka oikein olet?” Loathe halusi palavasti saada vastauksia, ja tunsi olonsa hieman epävarmaksi tuon enkelimäisen hahmon edessä. Hän ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta, että tällä oli tismalleen samanlaiset korvat kuin hänellä itsellään.
”Kyllä. Olin juuri tulossa siihen.” Sun otti paremman asennon, ja valmistautui kertomaan sisaruksille näiden tarinan. ”Minä olen Sun Eternity, teidän kaukainen sukulaisenne.”
Shame ja Loathe katsoivat merkitsevästi toisiaan, mutta pysyivät aivan vaiti Sunin jatkaessa:
”Ja nyt, hyvät lapsoset. Tämä on teidän tarinanne…”
”Olen seurannut sukuanne eräänlaisesta elämän ja kuoleman välitilasta, joten tiedän kaiken mitä elämässänne on tapahtunut. Äitinne, Adore Eternity, saapui tähän maailmaan sukuavaimemme avulla. Hän oli raskaana, eikä pystynyt pyytämään apua tilaansa ”luonnottoman” ulkomuotonsa takia. Keski-aika on kovaa aikaa yksinäiselle raskaalle naiselle. Ja varsinkin sellaiselle jolla on enkelikorvat.
Kuukausien ajan äitinne asui yksin metsässä, ja eli kaikella mitä käsiinsä sai. Kun raskaus oli viimeisillään, hän viimein ryömi esiin piilostaan ja kysyi lähellä sijaitsevan, yksinäisen talon asukkaalta apua synnytykseen. Nainen, joka ensin katsoi vierailijaa inho kasvoillaan, suostui lopulta.”
”Synnytyksen jälkee nainen halusi maksuksi avusta itselleen toisen lapsista, sekä äitinne kaulassa roikkuvan arvokkaan näköisen korun.. Adore ei suostunut luopumaan teistä kummastakaan, mutta nainen oli siinä vaiheessa fyysisesti paljon häntä vahvempi ja pakotti äitinne valitsemaan. Nainen voisi joko mennä kertomaan kyläläisille, että hänellä oli demoni kotonansa. Nämä olisivat varmasti enemmän kuin mielellään tappaneet teidät kaikki. Tai sitten toiseksi, Adore jättäisi hänelle poikavauvansa ja korunsa, ja katoaisi sinne mistä oli tullutkin.
Äitinne suostui jälkimmäiseen ehtoon surun murtaman, ja raahautui pois talosta edelleen huonossa kunnossa. Hän vannoi mielessään tulevansa takaisin noutamaan menetetyn poikansa, sekä sukunsa korun. Sitä ennen hänen olisi saatava myös toinen lapsi turvaan siksi ajaksi, kun hän itse toipuisi ennalleen.
Lopulta, löydettyään seuraavan talon, hän jätti sinut, Loathe, sen pihamaalle. Sitten häntä ei enää ollut…
Ja mitä tulee Shame sinut äidiltäsi riistäneeseen naiseen, hän sai myös arvoisensa lopun. Äitinne kielsi häntä moneen kertaan laittamasta korua kaulaansa, mutta lopulta tämä ei voinut enää vastustaa kiusausta. Ennen kuin korun lukko ehti edes napsahtaa paikoilleen, nainen oli jo lysähtänyt kuolleena lattialle. Sillä tavoin sinä ja korusi jouduitte pitkälle ja sydäntäni raastavalle matkallenne.”
Loathe ja Shame kuuntelivat tarkkaan kun Sun jatkoi kertomuksiaan suvun vaiheista, ja he vilkuilivat vuorollaan häpeissään tosiaan. He eivät voineet vieläkään uskoa olevansa sisaruksia ja enkeleitä, mutta kaikki tosiasiat olivat ilmeisesti heitä vastaan.
”Jotenka, jos mitenkään saan ehdottaa ratkaisua tähän tilanteeseen…” Sun lopetteli puheenvuoroaan. ”Olisi ehkä parasta, jos te asuisitte hetken aikaa erossa toisistanne, ja miettisitte miten jatkatte elämäänne. Tiedän, että tämä tuli järkytyksenä teille molemmille, mut –”
”MUTTA MITÄ!” Loathe ei malttanut enää pysyä hiljaa. ”Minä olen raskaana, ja me saamme aivan pian yhteisen lapsen. Miksemme me vain voi rakastaa toisiamme ja elää yhdessä kuten tähänkin asti?”
Loathe oli kiukkuinen ja hämillään Sunin ehdotuksesta. Miksi he nyt enää muuttaisivat tilannetta, kun kaikki oli jo ”menetetty?” Hän ei kestäisi elää ilman Shamea, se oli ainoa tosiasia joka häntä kiinnosti.
”Koska se on väärin, Loathe!” Shame puuskahti äkisti Loathen vierellä, ja tämä kääntyi katsomaan. ”Siskojen ja veljien ei tule käyttäytyä näin.”
”Veljesi on oikeassa.” Sun totesi väliin päätään nyökyttäen.
Loathe taas ei voinut uskoa korviaan! Nyt he molemmat olivat häntä vastaan.
”Mutta Shame! Minä rakastan sinua, ja sinä minua! Millään muulla ei ole väliä.” Loathe yritti kääntää Shamen mielen ennalleen.
”Älä viitsi puhua tuollaisia.”
”Miksi en? Mikä sinulle oikein tuli?”
Sun huomasi sisarusten kiistelyn aikana, etteivät hänen voimansa riittäneet enää pidempään vierailuun. Hän keskeytti Shamen ja Loathen hetkeksi, ja kertoi poistuvansa.
”Loathe, kuuntele Shamea. Minun on nyt poistuttava, voimani alkavat ehtyä. Me tuskin tapaamme enää, sillä en välttämättä pysty enää koskaan astumaan esiin aikavälitilastani. Muistakaa mitä kerroin vihollisestanne, ja etsikää puuttuva Arkkienkeli. Toivotan teille molemmille kaikesta huolimatta hyvää jatkoa.”
Sen jälkeen Sun nousi taas kohti korkeuksia, ja katosi kirkkaaseen valopalloon. Loathe jäi tuijottamaan hänen peräänsä, ja yritti koota ajatuksiaan.
Samassa hän kuuli Shamen loittonevat askeleet.
”Shame! Odota!” Loathe pyysi veljeltään, mutta tämä ei kuunnellut. ”Shame! Annetaan tämän asian olla, eivät muut voi päättää mitä me elämällämme teemme! Ainoa asia millä on väliä, on se että rakastan sinua! Kuuletko?!”
Shame kuuli kyllä, mutta oli liian kiihtyneessä tilassa vastatakseen mitään. Hän tarvitsi nyt miettimisaikaa erossa Loathesta. Vaikka se tekikin todella kipeää.
Loathe kohotti katseensa uudelleen taivaalle, kuin odottaen Sunin palaavan kertomaan kaiken olleen pelkkää vitsailua. Hän nieleskeli pettymyksen ja pahan olon karvaita kyyneliä, ja puri huultaan.
Tämä ei voinut olla totta.
OOOOO
Seuraavana yönä Loathe heräsi kovaan janoon, ja nousi ylös vuoteeltaan. Hänen katseensa kohtasi Shamen tyhjän puolen vuoteesta, jossa tuskin oli käyty edes hetkellisesti makaamassa.
Loathe ymmärsi Shamen tahtovan viettää omaa aikaa, mutta huoli kalvoi siitä huolimatta.
Aivan kuin kaikki tähän mennessä koettu ei riittäisi, myös vauva Loathen vatsassa tuntui olevan levottomalla tuulella. Se kieri edes takaisin ja potki rauhattomasti jalkaansa vasten vatsan ihoa.
Loathe yritti siitä välittämättä sijata vuoteensa, ja suuntasi sitten askeleensa kohti keittiötä.
Syksyn kirpeys tuntui kasvoilla ja iholla, kun Loathen käveli hiljalleen pitkin linnan muureja. Hän ei ollut koskaan oppinut pitämään siitä, että eri osaan linnaa täytyi kulkea ulkokautta monien portaikkojen ja käytävien lävitse. Mikseivät kaikki huoneet voineet vain olla yksinkertaisesti toisissaan kiinni?
Yhtäkkiä, kesken matkaa, Loathe näki kauempana muurilla tutun vaalean hiuspehkon ja kirkkaanpunaisen silkkipaidan. Hänen vatsassaan muljahti inhottavasti, kun hän tajusi sen olevan Shame.
Shame seisoi selin häneen, ja näytti tuijottavan edessään avautuvan rotkon syvyyksiin. Hänen kätensä kävivät toisinaan muurin kaiteella, ja hivelivät sen rosoista pintaa mietteliäästi.
Loathe tajusi ettei kaikki ollut kohdallaan, ja yritti kiinnittää miehen huomion itseensä.
”Shame! Tule pois sieltä!” Loathe viittoi kädellään ja huusi niin kovalla äänellä kuin suinkin pystyi. Hän tunsi kuinka paniikki iski hänen lihaksiinsa, ja lamautti ne täysin. Hänen teki mieli juosta ja napata Shame syliinsä, mutta jalat eivät vain totelleet.
Samassa Shame kääntyi hänen puoleensa.
”Äiti oli oikeassa, kun nimesi minut Shameksi.” mies huudahti ääni murtuen Loathelle.”En osaa olla kuin häpeäksi kaikille rakkailleni.”
Loathe aukoi suutansa yrittäen vastata jotain, mutta sanat tarttuivat purkautuvan itkun takia kurkkuun. Ennen kuin hän ehti edes nostaa kättään pyytävästi ilmaan….
….Shame nojautui kaiteen ylitse ja putosi kovaa vauhtia kohti lähestyvää rotkon pohjaa.
”SHAME!” Loathe rääkäisi järkyttyneenä, ja nosti kätensä kasvoilleen. Hän yritti eliminoida korvissa alati pyörivän, kaukaisen rusahdus-äänen siinä onnistumatta. Kurkkua kuristi ja silmät vuosivat vettä niin, ettei eteensä enää nähnyt. Loathe tunsi värisevänsä pahaa oloa, ja kaiken lisäksi supistukset alkoivat.
Voimattomana, kaiken luovuttaneena, hän sulki silmänsä ja häilyi tajunnan rajamaille.
Ja toivoi ettei enää koskaan heräisi.
Loathe ponkaisi hereille kiihkeästi hengittäen. Hän tunsi päässänsä valtavaa jyskytystä, ja jokainen ruumiinosa huusi voimattomuuttaan viimeöisen synnytyksen jäljiltä. Hän katsoi ympärilleen ihmeissään, ja yritti muistella miten oli päätynyt kyseiseen huoneeseen.
Loathe vajosi takaisin sänkyynsä heikotuksen sumentaessa näkökentän, ja ajatukset palasivat pätkittäin.
Hän oli pyörtynyt.
Hänet oli kannettu sisälle.
Synnytys…ja…
Shame. Shame oli poissa.
”Ei voi olla totta…” Loathe mutisi silmät suljettuina, ja tunsi kuinka tärinä alkoi uudelleen.
”Loathe. Oletko kunnossa?” Huolestunut Aron oli myös herännyt tuoliltaan, joka sijaitsi aivan Loathen sängyn vieressä. Hän katsoi sisartaan, joka pudisti epätoivoisena päätään.
”Me….me saimme siirrettyä hänet pois jyrkänteen pohjalta…” Aron sanoi hiljaisella äänellä, ja tarkkaili samalla sisarpuolensa reaktioita. Loathe yritti poistaa päästään sitä inhottavaa mielikuvaa Shamen murskautuneesta ruumiista. Hän tunsi olonsa taas pahoinvoivaksi.
”Se..selvä..” Loathe pakotti itsensä istumaan, jotta paha olo helpottaisi. Hän kakoi muutaman kerran, ja veti syvää henkeä.
”Mitä ihmettä täällä on oikein tapahtunut, Loathe? Mikä ajoi Shamen siihen tekoon?”Aron unohti varovaisuutensa, ja pommitti heti kaikki tukalimmat kysymykset ilmaan.”Tehän olitte vielä hetki sitten niin onnellisia…”
”En nyt mielelläni puhuisi siitä.” Loathe töksäytti, ja halusi vaihtaa jo aihetta. Hän ei vieläkään tiennyt, miten synnytys oli sujunut. ”Missä…missä meidän lapsemme on?”
”Tuolla.” Aron osoitti sormellaan huoneen toisessa päässä seisovaa kehtoa, jossa heilui pieni ja hento olento. Loathe katsoi Aronin osoittamaan suuntaan, ja tunsi kuinka kaikki maailman murheet ja pahuudet kaikkosivat hänen mielestään.
”Onneksi olkoon, rakas sisareni. Satut omistamaan maailman kauneimman tyttölapsen.”Aron hymyili, ja hänen silmänsä kiilsivät innostuksesta.
Kehdossa makasi pieni tyttö, jolla oli vaaleat piirteet kuten Shamella.
”Ja nuo silmät…ne ovat kerta kaikkiaan uskomattomat! Ilmeisesti tyttö ei ole perinyt niitä kummaltakaan teistä, vaan kenties jostain kauempaa sukua?” Aron selosti. Loathe ei kuitenkaan viitsinyt mainita, että se saattoi myös johtua geenivirheestä…siitä, että he Shamen kanssa olivat sisaruksia.
Loathe nousi haparoiden seisomaan nähdäkseen lähempää tuon elävän pikku ihmeen. Hänen suunsa nousi pakonomaisesti hymyyn, ja hetken kaikki maailmassa tuntui olevan täydellistä.
Kunnes joku koputti oveen kuuluvasti, ja astui pyytämättä sisään.
”Onneksi olkoon, äitipuoli!” Edgar seisoi omahyväisenä avonaisella ovella, ja katsoi arvoiden sisällä olevia ihmisiä. ”Tulin heti kuin kuulin uutiset.”
Loathe tunsi inhonväristysten kulkevan pitkin selkäänsä, kun hän tunnisti selkänsä takana puhuvan henkilön.
”Kiitos…” Hän vastasi miltein huuliaan liikuttamatta, ja kääntyi Edgarin puoleen.
”En tarkoittanut tuota äpärää, jos sitä luulit.” mies vastasi naurahtaen omalle nokkeluudelleen. ”Sen olemassaolo pilkkaa edesmennyttä isääni kaikin tavoin.”
Edgar asteli lähemmäksi kehtoa, ja katsoi arvioiden pientä tyttöä.
”Tiedätkö, en ole lainkaan yllättynyt siitä ettei se näytä isältäni. Mitä muuta kaltaiseltasi noitahuoralta olisi voinutkaan olettaa? Onneksi se narrinkuvatus osasi itse lopettaa itsensä ennen kuin –” Hänen lauseensa jäi kesken Loathen raivonpurkauksen takia.
”RIITTÄÄ! NYT TODELLAKIN RIITTÄÄ! TUKI SUUSI SENKIN ALA-ARVOINEN ROTTA, TAI TEEN SEN PUOLESTASI!” Loathe uhkasi jyrisevällä äänellään. Hänen mittansa oli kerta kaikkiaan täynnä. ”OLEN KATSONUT KÄYTÖSTÄSI LIIAN MONTA VUOTTA VAIETEN.”
”On totta, että Shame oli uskottuni ja rakastettuni, mutta sinulla ei ole mitään oikeutta puhua hänestä noin. Et ole hallitsija, ja jos jotain saan päättää niin sen, ettet tule koskaan olemaan! Minun kuoltuani jätän valtakunnan tyttäreni hallitsemaksi.”
”SINUN TYTTÄRELLESI?” Edgar mylväisi nyt puolestaan, kun Loathe pamautti tylysti faktat tiskiin. ”EN ANNA SEN TAPAHTUA. IKINÄ!”
”Yritäpä estää sitä tapahtumasta. Olet karkoitettu tästä maasta koko loppuelämäksesi!”Loathe päätti keskustelun radikaalisti. ”VARTIJAT!”
Ei mennyt montaakaan hetkeä, kuin käytävässä seisoneet vartijat olivat jo huoneessa hakemassa Edgaria pois. Tämä lähti miesten mukaan sen suurempaa vastarintaa tehden.
”Olet kirottu, Loathe! Usko pois, sinua kohtaa vielä kauhea loppu!” Edgar kääntyi vielä ovella sanomaan, ennen kuin vartijat taluttivat hänet pois. Ovi laitettiin kiinni, ja huoneeseen palasi rauha.
Ainakin osittain, sillä tyttövauva oli herännyt ja alkanut itkemään.
”En tiennytkään, että sinusta löytyy myös tuollainen puoli.” Aron tokaisi ja pyyhki hiussuortuvan otsaltaan.
”Usko pois, ihminen pystyy tekemään kaikkea kun tuntee itsensä uhatuksi.” Loathe vastasi, ja uskalsi taas rauhassa hengittää. Hän huomasi olevansa entistä voimattomampi huutamisen takia, ja istuutui läheiselle tuolille levähtämään.
”Uhh… unohdin jo melkein miten voimaton olen.” Hän painoi kasvot käsiinsä ja sulki silmänsä hetkeksi. Taustalta kuuluva itku ja rääkyminen loppuvat, kun Aron kaappasi pienen tytön syliinsä.
”Anna minä autan tämän kanssa.” Aron tokaisi ja tyynnytteli vauvaa hellästi. ”Olen jo kotona tottunut tällaiseen, eikä minulla vielä ole kiire lähteä.”
Aron käveli uudelleen nukahtaneen tytön kanssa Loathen luokse.
”Sinulla on kaunis tytär. Miksi aiot kutsua häntä?”
Loathe kohotti katseensa, ja mietti hetken.
”Hän on Hope…minun toivoni.”
”Se on upea nimi” Aron totesi hymyillen, ja alkoi hohtaa taas outoa kirkasta valoa, jonka Loathe oli joskus aikaisemminkin nähnyt. Sitten hän muisti mitä Sun oli kertonut.
”Aron…olisitko kiltti ja laskisit Hopen hetkeksi kehtoon?”
”Miksi, onko jokin hätänä?” Aron kysyi huolestuneena, ja katsoi Loathen hämmästynyttä ilmettä.
”Ei..ei ole. Minulla on vain sinulle asiaa.”
Aron totteli sen enempää kysymättä, ja laskin Hopen varovasti takaisin kehtoon. Tyttö ei onneksi herännyt, vaan jatkoi sikeitä uniaan pehmeällä peitolla. Loathe nousi sillä välin taas seisomaan, ja puristi käsiään vuoroin auki ja kiinni. Hänen sisällään kutkutti, ja kaulakorun kohta alkoi lämmetä epätavallisen paljon.
Se oli merkki siitä, että hän olisi oikeassa olettamuksessaan.
Aronin kääntyessä sisarpuolensa puoleen tämä liu’utti kätensä hänen hartioilleen ja katsoi intensiivisesti suoraan silmiin. Aron säpsähti hiukan yllättyneenä, mutta veti sitten sanaakaan sanomatta Loathen lähemmäs itseään.
”Aron, mitä sinä teet?” Loathe kysyi hiljaisella äänellä, ja tunsi pulssinsa nousevan kiivaaseen tahtiin.
”Mitä sinä itse teet?” Aron vastasi kysymykseen vastakysymyksellä, ja hengitti yhä lähempänä Loathen kasvoja.
”Haluan..tarkistaa yhden asian.” Loathe vastasi totuudenmukaisesti.
”Niin minäkin.” Aron tokaisi ja oli selvästi ymmärtänyt tilanteen väärin.
Ennen kuin Loathe ehti estää, Aron oli jo painanut huulensa hänen omiaan vasten. Tilanne oli niin yllättävä, ettei Loathe aluksi tajunnut lausua Arkkienkelin kutsua. Vasta pitkän ja ikuisuudelta tuntuneen hetken kuluttua hänen lamautuneet aivonsa palasivat normaalitilaansa.
”Olen Arkkienkeli Mikaelin jälkeläinen Loathe Eternity,
ja kutsun sinua, Arkkienkeli Jofiel,
vapautumaan kahleistasi, ja nousemaan rinnallemme taistelemaan!”
Samassa Aronin huulet muuttuivat polttavan kuumiksi, ja heidät molemmat valtasi sokaisevan kirkas valo. Loathe piti lujasti kiinni velipuolestaan, vaikka hänen huulensa tuntuivat palavan pian poroksi.
Sitten, kuin yhteisestä päätöksestä, he irrottivat otteensa toisistaan.
”Aron, mitä sinä oikein…” Loathe oli aloittamassa läksytystään, kunne huomasi kenelle puhui. Hän oletti Arkkienkeliksi muuttumisen olevan vain kehonsisäisen kokemus, mutta nyt hänen edessään seisoi elävä todiste aivan jostain muusta.
Aron seisoi päästä varpaisiin komeassa puvussaan, ja hänen selässään lepattivat rauhallisesti kaksi isoa, punaista siipeä. Aronilla kesti hetken tajuta itsekin, ettei hän ollut enää samanlaisissa vaatteissa kuin äskettäin. Hän tuijotti epäuskoisena kädessään heiluvaa sauvaa.
”Loathe…oletko sinä sittenkin noita?” Aron kysyi selvästi hieman järkyttyneenä.
Loathe pudisti päätään.
”Ei, tämä on jotain paljon parempaa. Minä kuulun korkea-arvoiseen enkelisukuun, ja niin kuulut myös sinäkin.” Hän naurahti.
”Enkelten? Ei voi pitää paikkaansa.” Aron pudisti päätään epäuskoisena, vaikka hänen olemuksensa kieli aivan toista.
”Kylläpäs. Nuo voimat, jotka juuri herätin henkiin, kuuluvat itse Arkkienkeli Jofielille.”Loathe totesi tohkeissaan, ja pyysi Aronia istuutumaan alas. ”Toivottavasti sinulla ei oikeasti ollut kiire, sillä tässä tarinassa menee jonkin aikaa.”
OOOOO
Vankityrmässä haisi tunkkaiselle ja mädälle. Edgar yritti olla mahdollisimman paikoillaan, ettei kalteriseinän takana muriseva Poju alkanut taas haukkua kumisevalla äänellään.
Edgar oli näinä kuluvina päivinä tottunut sen hajuun ja rasittavaan luiden louskuttamiseen, muttei ahtaassa häkissä asumiseen.
Tavanomaisen hiljaisuuden rikkoivat askeleet, jotka kantautuivat vankityrmän oven suulta. Pian Edgar saattoi jo erottaa hämärässä Loathen piirteet, jotka lähenivät jokaisella askeleella.
”Tervetuloa minun rapistuneeseen valtakuntaani.” Edgar irvaili, kun Loathe pysähtyi hänen häkkinsä vierelle. Tämä tuijotti miestä ilmeettömänä
”En ole nyt tuolla tuulella. Tulin antamaan sinulle viimeisen mahdollisuuden.”
”Uuuu…oikein jännittävää.” Edgar jatkoi kiusantekoaan.
”Vaiti! Osaatko käyttäytyä ihmisiksi, vai joudunko karkoittamaan sinut?” Loathe sivuutti Edgarin ärsytyksen, ja kysyi tiukkana tältä vastausta.
”Osaatko itse käyttäytyä, paholaisen sikiö?”
”Näyttää siltä, että olet valinnut kohtalosi.” Loathe sivuutti töykeän kysymyksen ja kääntyi lähteäkseen. ”Haen siis vartijat, ja he saavat saattaa sinut maamme rajalle.”
”Tulet vielä katumaan tätä.” Edgar sihisi hampaidensa välistä.
”Olen kuullut tuon liian monta kertaa sinun suustasi, enkä koskaan ole katunut mitään tekemisiäni. Toivottavasti en kuule sitä enää koskaan.”
Loathe sulki painavan tammioven perässään, ja sinetöi vankilan täydelliseen hiljaisuuteen.
OOOOO
Viikon verran matkattuaan Edgar ja vartijat saapuivat maan rajalle. He katsoivat hetken aikaa yhdessä kohti edessä siintävää horisonttia, eivätkä puhuneet mitään.
”No, minne haluatte mennä?” Toinen vartijoista rikkoi hiljaisuuden. ”Viemmekö teidät Vesisatamaan, Laaksolan vuorille, vaiko –”
Vartijat katsoivat tosiaan merkitsevästi, ja naurahtivat ääneen.
”Viemmekö teidät Kadotuksen Laaksoon, jotta voitte käydä tervehtimässä äitiänne?”
Edgar nosti kulmiaan kuullessaan kysymyksen, ja hänen mieleensä juolahti oivallinen idea.
”Kyllä. Viekää minut tapaamaan äitiäni. Minulla onkin jo häntä kova ikävä..”
Vartijat tekivät prinssin toiveen mukaisesti, vaikka matka Kadotuksen Laakson sillalle vei heiltä yhden ylimääräisen matkapäivän.
Edgarin poistuessa sillalle päättäväisin askelin, toinen vartijoista avasi viimein suunsa.
”Yhtä hullu kuin äitinsä.” Hän totesi kovaan ääneen. Edgar hymyili vaiti, ja punoi tulevan suunnitelmansa yksityiskohtia astuessaan metsän siimekseen. Eikä aikaakaan, kuin vartijat ja silta olivat jo kaukainen muisto.
OOOOO
Ilta pimeni nopeammin kuin Edgar oli osannut odottaa, ja taivaalta leijailevat lumihiutaleet olivat täyttäneet maan. Mitä pidemmälle metsään hän käveli, sitä paksummaksi lumi muuttui ja ilma kylmeni.
Kellon lähetessä jo miltein puolta yötä, Edgar saapui korkean vuorenseinämän luokse. Hän päätti etsiä sen siimeksestä suojaa itselleen, ja rakentaa pienen nuotion pysyäkseen lämpimänä.
Äkkiä hän kuitenkin pysähtyi paikoilleen, kun tuuli kannatti etäisesti tutun äänen hänen korviinsa.
”Eeeeeddddgaaaaarrrrrr….” se ulvoi kutsuvalla äänellään, ja Edgar huomasi seuraavansa sitä kuin itsestään.
”Äiti?” Hän huhuili metsää kohden, mutta ei saanut enää vastausta.
Päästyään vuoren seinämien väliin, piiskaava tuuli tuntui tyyntyvän kuin seinään. Ja niin loppui Edgarin kävelykin. Hän tuijotti suu ammollaan vuorien suojassa olevaa aukiota, jota peitti yhtä paksu lumikerros kuin muutakin metsää.
Aukeama näytti jonkinlaiselta valtaistuinsalilta, joka oli rakennettu jäästä ja kivestä. Kaikkialla oli hiirenhiljaista, ja rauhan rikkoi vain Edgarin omien hampaiden kalina. Hän tuijotti herkeämättä valtaistuimen luona seisovaa hahmoa, joka näytti hymyilevän hänelle.
”Hei Edgar.”
Naiseksi tunnistettava olento tervehti, ja Edgar tunnisti äänestä sen olevan hänen äitinsä. Tämän olemus oli harmahtava ja jäinen, ja ennen niin lempeä katse oli vaihtunut kylmään ja kolkkoon.
”Niin, minä se olen. Tule tervehtimään äitiäsi.” Nainen jatkoi nähdessään, että Edgar tunnisti hänet.
Edgar ryntäsi lähemmäs äitiään, ja ojensi kätensä lämmintä halausta kaivaten. Hänen sydämensä oli täyttynyt niin suurella ilolla, ettei naisen lentäminen häntä kohden tuottanut minkäänlaisia pelkoja tai pahaenteisiä aavistuksia.
Juuri ennen kuin Edgar sulki äitinsä syleilyynsä, tämän käsien tilalle kasvoivat suuret jääpuikkomaiset piikit, ja äskettäin niin hyvin esitetty hymy leveni irvokkaaseen nauruun.
Ennen kuin Edgar ehti perääntyä, hän tunsi rusahduksen selkärangassaan äitinsä painauduttua häntä vasten. Valtava kipu valtasi kehon, ja kuuma veri ryöpsähti ulos suusta. Edgar tunsi, miten hengittäminen tuntui lähes mahdottomalta.
”Äiti…miksi sinä noin teit..?” Edgar kakoi viimeisillä henkäyksillään, ja sai vastaukseksi vain kylmän naurun. Nainen potkaisi miehen kuolleen ruumiin irti piikistänsä, ja tokaisi:
”Äitiäsi ei enää ole.”
Kommentit