--------------------------------------------------------------------------------------------------------------

 

 

Loathe oli livahtanut lounastauollaan Aronin luokse, jota ei ollut nähnyt kolmeen päivään. Hänellä oli hurjasti kerrottavaa siitä, mitä muut palvelijat olivat linnassa puuhanneet.

Aron katsoi sisarensa loputonta hötkyilyä ja elehdintää hymy huulillaan. Hektisen ja puuduttavan työn vastapainona oli mukavaa viettää aikaa rakkaan sisaren kanssa. Loathesta, kuten Aronistakin, oli kasvanut elämäniloa täynnä oleva teini.

Aivan yllättäen kesken mehukkaan juorunsa Loathe kuitenkin astui harha-askeleen ja horjahti kohti kovaa tallin lattiaa. Loathe ehti jo säikähtäneenä sulkea silmänsä, ja toivoi ettei pudotus tekisi kovasti kipeää kunnes...

Joku tarttui hänestä yllättäen kiinni.

"Sainpas sinut!" Aron huohotti pelastettuaan sisarensa viime tingassa. "Olen sanonut sinulle tuhat kertaa, ettei kannata riehua noin kovasti. Satutat vielä itsesi."

Loathe tunsi Aronini puristavan häntä tiukassa otteessaan, ja sydän alkoi yllättäen takoa kovaa. Molemmat seisoivat siinä pitkän tovin aivan hiljaa, ja miltein kuulivat miten toisen ajatukset mylläsivät hurjina.

"Aron..." Loathe aloitti lauseensa, mutta Aron oli ehtinyt jo kääntää hänet itseään päin.

Aronin siniset silmät tuijottivat intensiivisesti hänen omiaan, ja niiden ilme oli odottava ja levoton. Hän ei vieläkään sanonut sanaakaan, näytti vain epäröivän jotain.

"Aron, mitä sinä..."

Ja silloin Loathe vasta ymmärsi mitä veli aikoi. Aron tarttui häntä hellästi kädellään poskesta, ja kuljetti kasvojaan aivan likelle. Loathe nielaisi, ja tunsi sydämensä räjähtävän rinnasta.

"Tämä on väärin! Mehän olemme sisaruksia!" hän ajatteli mielessään. "Tai ainakin sisarpuolia.."

Aron oli jo niin lähellä, että Loathe saattoi tuntea pojan kuuman hengityksen. Tämä oli sulkenut silmänsä, ja valmistautunut antamaan suudelman, kunnes...

"Keskeytänkö jotain?" kuului naseva ääni sisarusten takaa, ja molemmat ponnahtivat kauaksi toisistaan. Loathe huomasi heti aitaan nojailevan Edgarin, joka katsoi heitä molempia vinosti hymyillen.

Vieressä seisova Aron näytti punaiselta kuin tomaatti.

"Et todellakaan, mutta häiritset kyllä meitä molempia seisomalla siinä." Loathea otti niin paljon päähän Edgarin omahyväinen olemus, ettei malttanut enää pysyä hiljaa.

"Sinä tyttö, varo sanojasi! Sitä paitsi sinun pitäisi olla töissä senkin laiskuri! Palaa siivoamaan siitä." Edgar provosoitui Loathen sanoista, ja päätti näyttää kuka määrää.

Taustalla seisova Aron näytti vaivautuneelta tilanteesta, ja yritti paikkailla sisarensa sanoja.

"Anteeksi Teidän Ylhäisyytenne, sisareni ei oikeasti --"

"Aron, nyt hiljaa. TARKOITINPAS!" Loathe keskeytti veljensä.

"Loathe kiltti...yritä rauhoittua."

Mutta Loathe ei aikonut rauhoittua. Ei alkuunkaan.

"On jo aika, että joku palauttaa tämän pumpulipojan takaisin maan pinnalle. En välitä enää, vaikka saisin potkut! Prinssi Edgar, olet inhottava, ja hemmoteltu kakara, enkä aio koskaan kumartaa sinua kuninkaanani!"

"Sano se vielä uudelleen, rotta." Edgarin hymy nyki suupielillä. Hän yritti selvästi hillitä raivonsa.

"Kuulit kyllä! Sinusta ei tule minulle kuningasta!" Loathe huusi takaisin nyt niin kovaa kuin pystyi.

Sen hänen olisi kuitenkin kannattanut jättää tekemättä.

Samassa Edgarin käsi heilahti ilmassa, ja mäiskähti Loathen poskelle mojovasti paukahtaen. Loathe tunsi ensin kirvelevän kivun, ja sitten kuumotuksen joka nousi posken pinnalle. Hän horjahti taaksepäin, eikä Aron tällä kertaa ehtinyt väliin auttamaan.

Tyttö tunsi vihlaisevan kivun kaatuessaan maahan, ja hänen hiuksensa valahtivat korvien tieltä.

Siinä hän makasi maassa, poski helottaen kivusta ja kyyneleistä kastuneina. Hän yritti pidätellä itkua, mutta vesi vain itsepintaisesti nousi hänen silmiinsä.

Kaikista kauhistunein Edgarin lyönnin lisäksi hän oli siitä, että tarkoin peitellyt korvat olivat nyt esillä.

Hänen salaisuutensa.

Hänen häpeänsä.

Loathe huomasi poikien ilmeistä vahingon tapahtuneen. Aron katsoi häntä pelästyneenä, ja Edgarin suu oli loksahtanut auki järkytykseltä. Hän yritti hakea sanoja, mutta ilmeisesti ne tarttuivat kitalakeen. Poika peruutti muutaman askeleen kauemmas, ja ryntäsi sitten juoksuun aivan vastakkaiseen suuntaan.

"NOITA! LINNASSA ON NOITA!"

Edgar huusi suoraa huutoa koko matkan pihan poikki linnan sisälle. Hän ilmeisesti pelkäsi henkensä puolesta, vaikka Loathe vain makasi kauhistuneena paikallaan maassa, eikä osannut tehdä mitään tilanteelle.

"Loathe, sinun on karattava!" Aron neuvoi sisartaan ja kyykistyi tämän vierelle.

"Ei...silloin he tappaisivat varmasti koko perheemme. Odotan tässä, että jotain tapahtuu, ja antaudun sitten vangittavaksi. Se on parhanta kaikkien kannalta."

Aron nosti sisarensa maasta, ja rutisti tätä kovasti.

"Voi Loathe, lupaan olla tukenasi."

"Olen pahoillani, mutta tällä kertaa se ei kannata. Sinun pitää kertoa ettet tiennyt asiasta mitään, että olin salannut sen myös teiltä. Kiitos, että olen saanut kaltaisesi veljen. Rakastan sinua."

"Niin minäkin sinua."

Kauempaa linnan pihalta kuului vartijoiden askeleet.

 

 

OOOOO

 

 

"ISÄ, ÄITI! LINNASSA ON NOITA!" Edgar puuskutti juostessaan valtaistuinsaliin edelleen shokissa. Hänen vanhempansa istuivat aivan sen toisessa päässä valtaistuimillaan, ja juttelivat keskenään jotakin.

"Missä sinä olet sen nähnyt?" Kuningas keskeytti jutustelunsa kuningattaren kanssa, ja katsoi kysyvästi poikaansa.

"Pihalla! Eräs palvelustyttö paljasti epämuodostuneet korvansa minulle. Hän on selvästi noita."

Kuningas katsoi kulmat kurtussa Edgaria. "Vai niin."

"Hänet täytyy polttaa roviolla, ennen kun hän langettaa kirouksen meidän kaikkien ylle."Edgar jatkoi keuhkoamistaan, ja närkästyi kun kuningas suhtautui niin laiskasti tähän vakavaan asiaan. "Hän yritti tappaa minutkin."

"Siinä tapauksessa vartijat saavat hakea hänet tuomion langettamista varten." Kuningas nousi paikaltaan hieman kiinnostuneempana, ja ohjasi käden liikkeellään vartijoita lähtemään.

Edgarin kauhistunut ilme oli vaihtunut omahyväiseen hymyyn.

Hetken kuluttua vartijat saapuivat takaisin Loathe mukanaan. Tyttö oli lähtenyt miesten mukaan vastaan laittamatta, ja siksi hän saikin kulkea vapaana heidän edellään. Valtaistuinsalissa olevat ihmiset katsoivat tarkkaavaisena tytön jokaista askelta, ja huomasivat sitten hänen korvansa.

Kuningas tunnisti tytön samaiseksi, jota oli kytännyt muutamana iltana linnan pihalla.

"Kiitos, nyt voitte jättää minut ja Margharetin yksin vangin kanssa. Voitte poistua."Kuningas komensi kaikkia huoneessa olevia, ja katsoi paikalleen jäänyttä Edgaria odottavasti.

"Minä aion jäädä. Minä hänet ilmiannoinkin." Edgar perusteli tekoaan.

"Poikani. Vielä koittaa päivä jolloin pääset komentamaan ja käskemään muita ihmisiä, mutta vielä sinä teet kuten minä tahdon. Poistu."

Edgar yritti vielä taivutella isäänsä, mutta lähti sitten lopulta niskojaan nakellen salin ulkopuolelle.

Loathe oli hyvillään tästä, vaikka muuten hän istuikin pelokkaana paikallaan keskellä lattiaa.

"Tuohan on yksi palvelustytöistämme. Muistan kun palkkasin hänet veljensä kanssa meille töihin." Kuninkaan vierelle tullut kuningatar totesi katsellen inhoten Loathea.

"Tyttö, mikä on nimesi?" Kuningas kysyi Loathelta vaimostaan välittämättä.

"Loathe. Loathe Eetvartintyttö, Teidän Korkeutenne." tyttö vastasi ääni väristen, ja katsoi nopeasti kuningasta silmiin ennen kuin laski katseensa maahan.

Kuningas ei vastannut mitään, laskeutui vain alas valtaistuinkorokkeelta. Hän kiersi kahdesti Loathen ympäri, ja tarkkaili tätä.

"No, Loathe. Oletko sinä noita?" mies kyykistyi lopulta tytön eteen ja katsoi tätä suoraan silmiin.

"En." Loathe vastasi totuudenmukaisesti.

"Miksi sinulla sitten on tuollaiset korvat?"

"En valitettavasti osaa sanoa siihen mitään, Teidän Ylhäisyytenne. Synnyin niiden kanssa."

"Tietävätkö perheenjäsenesi, että sinulla on ne?"

"Eivät tiedä, ne ovat minun henkilökohtainen salaisuuteni. Minut otettiin perheeseen kun olin pieni." 

"Hänhän valehtelee selvästi! Koko perhe pitäisi polttaa tällaisen Saatanan palvonnan takia!" Kuningatar ei ollut yhtä avarakatseinen ja rauhallinen kuin miehensä, vaan vaati Loathen päätä vadille.

"Margharet, anna minä teen täällä päätökset. Sitä paitsi hän on saanut salattua asian meiltä kaikilta täälläkin, miksei siis perheeltään myös?"

"Loathe, aiotko tuhota valtakuntani? Tai kirota meidät kaikki alimpaan helvettiin?" Kuningas jatkoi, ja tarkkaili Loathea samalla puhuessaan.

"En...en edes tiedä miten sen tekisin. Olen ihan tavallinen tyttö kuten muutkin."

Kuningas nyökkäsi ymmärtävänsä, ja nousi sitten seisomaan.

"Näyttää siltä, että kaikki on sitten kunnossa. Polttotuomiosi on kumottu" Hän naurahti kepeästi, ja risti kätensä syliinsä.

Loathe huokaisi salaa helpotuksesta, ja tunsi palan irtoavan kurkusta. Oli taas helpompi hengittää ja ajatella. Taaempana seisova kuningatar puolestaan ei ollut uskoa korviaan.

"En voi sallia tätä! Mikä sinuun on oikein mennyt? Tyttöhän on selvästi luonnoton ulkomuodoltaan, hänethän pitäisi polttaa jo sen vuoksi."

Kuningas kuitenkin pudisti päätään vaimonsa perusteluille.

"Alan kyllästyä mokomaan polttotuomioon." Hän totesi vakavin ilmein. "Ja itse asiassa alan kyllästyä myös sinuun. Niin monesti olen todistanut tuomioni vääräksi, etten enää viitsi langettaa sitä."

Kuningatar ei uskonut korviaan, ja sanojen sijaan hän vain aukoi suutansa.

Kuningas kääntyi takaisin Loathen puoleen, ja ojensi tälle kätensä.

"Pelastan sinut, jos suostut tulemaan vaimokseni."

Loathen täytyi hetken aikaa toistaa sanoja mielessään, ennen kuin hän tajusi mitä kuningas oikeasti pyysi. Hän epäröi, katsoi ensin kuningasta ja sitten takana seisovaa, järkyttynyttä kuningatarta, ja teki sitten kiperän ratkaisunsa.

"Hyvä on." Hän nyökkäsi, ja suostui kuninkaan ehdotukseen. Se oli viimein oljenkorsi selvitä hengissä.

"MITÄ TÄÄLLÄ OIKEIN TAPAHTUU?! Olette kaikki seonneita!" Kuningatar astui keskustelun väliin, ja levitteli raivoissaan käsiään.

"En, olen täysijärkisempi kuin koskaan." Kuningas vastasi varmana päätöksestään.

"Hullu sinä olet. VARTIJAT!" Margharetista alkoi tuntua, ettei hän yksin enää pärjäisi tässä tilanteessa. Kuningas oli syrjäyttämässä hänet jonkun tytönheitukan takia, jolla kaiken lisäksi oli epämuodostuneet korvat.

"Kutsuitte meitä?" Vartijat saapuivat kävellen huoneeseen, ja kumarsivat kohti valtaistuinta.

"Kyllä, pidättäk --" kuningatar aloitti, mutta kuningas ehtikin väliin.

"Pidättäkää tämä nainen, hän on selvästi noita." mies toteti kovaan ääneen, ja osoitti vaimoaan. Vartijat katsoivat hölmistyneinä kuningatarta.

"Mutta Teidän Korkeutenne...sehän on...sehän on itse kuningatar..."

"Niin! Katsokaa miten mieheni on seonnut tuon noidan pauloissa."

"Hiljaa nainen. Ainoa, joka täällä on noitunut, olet sinä!" Kuningas valehtelee kovaan ääneen. "Määrään täysissä järjissäni teitä pidättämään kuningattaren epäiltynä noituudesta."

Vartijat katsoivat nopeasti toisiinsa, ja tarttuivat sitten kovakouraisesti kuningattareen.

"Olet hullu! HULLU! Aiotko nyt tappaa minut vai?" Kuningatar mylvi samalla kun vartijat raahasivat häntä pois valtaistuinsalista.

"En, aion olla armollinen sinulle. Tuomitsen sinut karkoitettavaksi tästä maasta. Vartijat saattavat sinut Kadotuksen laaksoon, jossa voit elää kaltaistesi kanssa."

Huoneeseen viime hetkellä rynnännyt Edgar oli kuullut koko keskustelun oven takaa. Hän jäi katsomaan äitinsä perään, ja huusi tätä palaamaan takaisin. Hänen silmäkulmansa olivat epätavallisen kostuneet, ja Loathelle tuottikin tuon kaiken hullunmyllyn keskellä pienesti iloa pojan onnettomuus.

Tyttö nousi varovaisesti ylös ollessaan muiden huomion ulkopuolella, ja mietti mitä oli mennyt lupaamaan. Elämä kuninkaan kanssa tuskin tulisi olemaan nautinnollinen, mutta ainakin hän ja perhe saisivat pitää henkensä. Oli täysin kohtalon ohjaltavissa, että kuningas oli käyttäytynyt aivan päinvastaisesti kun hän oli olettanut.

"Sanoinhan, ettei sinulle tapahdu mitään." Loathe säikähti hieman tajutessaan kuninkaan seisovan takanaan. Mies kohotti kätensä hänen olkapäälleen, ja käski paikalle tulleiden palvelijoiden saattaa tyttö uuteen huoneeseensa.

 

 

OOOOO

 

 

Kolme päivää myöhemmin kuningatar ja saattoväki seisoivat Kadotuksen Laakson rajoilla. Ainoa kuningaskunnasta erottava tekijä oli hutera puusilta, joka toimi rajapyykkinä.

"Olemme perillä, Teidän Korkeutenne." toinen vartijoista totesi virallisesti. Hänelle kuningatar oli edelleen kuningatar.

"Typerys, älä puhuttele noitaa noin virallisesti." vartija numero kaksi puuskahti ja puhutteli sitten Margharetia: "Menehän siitä, ei meillä ole koko päivää aikaa."

Margharet katsoi epäröiden metsää, mutta tiesi ettei muita vaihtoehtoja ollut. Hänen korunsa ja kauniit pukunsa olivat poissa, ja tilalla oli enää ryysyt ja takkuiset hiukset. Kasvot olivat päivissä vanhentuneet vuosien verran, ja hän tunsi olonsa likaiseksi.

Aikaisemmasta, loisteliaasta elämästä ei ollut enää mitään jäljellä.

Ylitettyään huteran sillan hän suuntasi metsään johtavalle polulle, ja vannoi kostavansa kohtalonsa vielä jonain päivänä koko kuningaskunnalle. Josko mahdollisesti metsästä löytyisi edes joku, joka auttaisi häntä?

Metsä kohosi pystysuorana ja uhkaavana, ja jokainen askel vei kohti pimeyttä. Margharet päätti kuitenkin kohdata pelkonsa, eikä aikaakaan kun hän saapui valoisalle aukealle.

Aukealla oli selvästi pienen leirin jälkiä, ja paikassa miltein tunsi taikuuden läsnäolon. Margharet kavahti nähdessään ohi juoksevat, elävien kuolleiden näköiset koirat.

Missään ei kuitenkaan näkynyt ketään, vaikka elämisen merkkejä oli kaikkialla.

Aivan kuin taikaiskusta, joku puhutteli Margharetia hänen takaansa.

"Tervetuloa..." totesi noita narisevalla äänellään, ja nauroi kuivasti.