-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

 

Kahvin kaataminen vapisevilla käsillä oli lähes mahdotonta. Desirestä tuntui että hän räjähtäisi pian palasiksi, niin vaikealta tunteiden hallinta tuntui. Hän oli juuri herännyt makuuhuoneesta perheensä keskeltä ja noussut ylös.

Vasemmassa kädessä killuva sormus tuntui puristavan epämieluisasti, aivan kuin muistuttaen suuresta virheestä jonka hän oli vasta eilen tehnyt.

Peter taisi olla pettynyt siitä, etteivät heidän häänsä jatkuneetkaan aivan suunnitellun mukaisesti. Desiren tuuperruttua kirkon pihalla illallinen oli peruttu, ja kaikki lähimmät sukulaiset olivat tulleet heidän kotiinsa pitämään huolta hänestä. Kokonainen päivä oli mennyt kuin unessa.

Itse pyörtyminen ei ollut pahinta asiassa...

..vaan se mikä sen aiheutti. Desiren menetettyään tajunsa Pattyn ja Clarkin oli pakko kertoa Peterille totuus, ettei tämä motannut kirkolle tulevaa henkilöä päin näköä. Paitsi totuuden kuulemisen jälkeen hän varmasti harkitsi sitä jo uudelleen.

Desire istuutui mietteissään pöytään. Hän ei kuullut eikä nähnyt mitä ympärillä tapahtui. Aivan kuin hän katsoisi omaa painajaistaan, josta ei ollut ulospääsyä.

Painajaista...

..johon kuuluivat hänen molemmat elämänsä rakkaudet; Peter ja Gregory.

"Voin kai nyt vihdoin onnitella sinua naimisiinmenosta?" Greg palautti kysymyksellään naisen takaisin siihen hetkeen. "Anteeksi jos olin jotenkin hyökkäävä aikaisemmin.."

Gregin ja Desiren katseet kohtasivat. Nainen mietti, miksei hän vuodattanutkaan enää yhtään kyyneltä miehen vuoksi, tai hypännyt kaulaan ja sanonut rakastavansa tätä yhä? Varmasti he molemmat ajattelivat sitä. Enää ei kyse kuitenkaan ollut vain heistä kahdesta, kuinka helppoa se olisikaan silloin ollut.

Valitettavasti nyt oli ajateltava myös Peterin tunteita, jotka kävivät ilmeisen kuumana.

"En tosiaankaan vieläkään ymmärrä, millä oikeudella sinä ryntäät elämäämme meidän HÄÄPÄIVÄNÄMME!" mies osoitti syyttelevästi Gregiä, joka oli pilannut hänen elämänsä onnellisimman päivän. "Koita hyvä mies ymmärtää, että Desire on nyt minun vai --"

"Riittää Peter!" Desire kohotti kätensä käskevästi ja hiljensi miehen ennen kuin tämä ehti sanoa lauseensa loppuun. Tämä mulkaisi naista loukkaantuneena.

"Koeta ymmärtää että tämä tilanne on nyt hieman vaikea meidän kaikkien kohdalla. Minä luulin että Greg on kuollut, hän luuli että minä olen yhä vapaana ja sinä luulit...no, et luullut mitään minun takiani. Anteeksi etten kertonut sinulle, mutta luulin ettei se olis tarpeellista...tai että meidän tarvitsisi koskaan edes keskustella aiheesta."

Hän kääntyi Gregiin päin, joka oli ollut jo pitkän aikaa hiljaa. "Greg...minä...miten sinä..tai siis. Tämä kaikki on edelleen ihan sekavaa, miten sinä yhtäkkiä oletkin ELOSSA? Ja mikset kertonut asiasta minulle?" Tuntui todella kiusallisesta puhua asiasta Peterin läsnäollessa, mutta nyt ei ollut muutakaan vaihtoehtoa. Desireä oli jo muutaman tunnin ajan kiusannut kysymys siitä, miten Greg kaikkien vuosien jälkeen olikin siinä hänen edessään, ilmielävänä.

"Ensinnäkin haluan pyytää anteeksi käytöstäni, on vain jotenkin niin..hämmentävää nähdä sinut monen vuoden jälkeen."

"Olisin kuitenkin varmasti tehnyt sinun sijassasi aivan samoin, ja jatkanut elämääni. En syytä sinua mistään, vaan onnittelen, että olet saanut jonkun rinnallesi."

"No mutta, annetaan sen asian olla.." mies jatkoi salamyhkäisenä ja katsahti nopeasti Peteriin. "Minulla on sinulle paljon tärkeämpääkin kerrottavaa kuin selvitymistarinani, Desire."

Desiren huulet pyöristyivät ihmetyksestä. "Mikä nyt muka niin tärkää voisi olla?" Hänestä Gregin ihmepelastamisen voittanutta aihetta ei voinut ollakkaan. Mies käänsi katseensa taas naiseen päin ja tämä tunsi polttavaa korvennusta vatsanpohjassaan sen vuoksi. "Minä tuon sinulle tietoja. Tietoja sinun biologisesta äidistäsi."

Desirestä alkoi toden teolla tuntua, että hän todella olisikin vain unessaan josta heräisi pian. Mistä ihmeestä Greg olisi muka voinut tunnistaa hänen äitinsä? Tai missä he olisivat ylipäätänsä voineet tavata?

"Palataanpa ajassa takaisin neljän vuoden takaiseen onnettomuuteen, joka tapahtui komppanjallemme." Greg aivan kuin vastasi hänen äänettömiin kysymyksiinsä ja aloitti tarinanta. "Siihen hetkeen, kun luulin kuolevani."

 

XXXX

 

"On totta, ettei yhtäkään taistelutoverini ruumista voitu tunnistaa, joten heidät joukkohaudattiin samaan paikkaan. Minun täytyy joka päivä koko loppuelämäni ajan kiittää edesmennyttä kapteeniamme siitä, että sain erään toisen sotilaan kanssa varmistaa eturintamamme. Kävelimme siis muutama sata metriä heidän edessään, jolloin pommi-iskun pahin tuho ei ulottunut meihin, muttemme jääneet haavoittumattomiksikaan. Vakavien vammojemme takia armeijan ylimmistö lennätti meidät hätätapauksina suoraan takaisin omalle maallemme ja pääsimme täällä sotilassairaalaan."

"Ensimmäiset kuukaudet olivat vaikeimpia. En kuullut mitään, kipu oli sietämätöntä, ja mikä pahinta; en muistanut mitään. En tiennyt kuka olin, vaikka hoitaja jankkasivatkin nimeäni päivästä toiseen. Se ei tuntunut vain omalta. Sukulaisilleni lähetettiin kyllä tieto elossaolostani, mutta äitini tuntien hän ei ollut soittanut siitä teille kotiin. Hän halusi sinun luulevan että olen todella kuollut. Siitä olen hänelle ikuisesti vihainen, emmekä nykyisen ole ollenkaan puheväleissä."

"Sairaalassa oli kuulemma sotilaita, jotka olivat vain väliaikaisesti hoidotta ja palasivat sitten takaisin palvelukseen. Heidän haavansa olivat vakavia, mutteivät parannuttuaan heikentäneet heidän fyysistä tai henkistä taisteluvalmiuttaan millään lailla."

"Minun ja taistelutoverini tilanne oli aivan toinen. Räjähdyksen aiheuttama paineaalto oli syössyt silmämme täyteen hiekkaa, joidenka vuoksi saatoimme sokeutua lopullisesti. Tai niin ainakin lääkärit ennustelivat pahimmassa tapauksessa käyvän. Jouduimme osallistumaan moniin poisto-toimenpiteisiin, sillä aina yhä uudet ja uudet jyvät tuntuivat tunkeutuvan silmiimme, eikä niitä saatu siis kerralla pois. Sairaalassa viettämäni kuukaudet vaihtuivat nopeasti vuosiksi."

"Rukoilin tietenkin aina parasta operaation jälkeen, mutta joka kerta kun kuulin hoitajan lähestyvän, pelkäsin hänen tuovan minulle huonoja uutisia."

"Joko tiedätte enemmän? kysyin ja hapuilin tasapainoa noustessani seisomaan. Olenko sokea vai saanko näköni takaisin?"

"Hoitaja totesi aina niin ystävälliseen sävyyn, ettei osannut sanoa vielä tuloksista mitään. Hän lupasi kyllä kertoa kunhan tietäisi, ja pyysi minua odottamaan. Enhän minä muutakaan olisi voinut tehdä."

"Joten minä odotin. Ihmettelin mikset koskaan soittanut, ja ajattelin sen johtuvan siitä ettet enää välittänyt. Kysyin äidiltäni sinusta, mutta hän antoi aina niin ympäripyöreitä vastauksia ettei niistä ollut kovasti hyötyä. Hoitajat parvelivat ympärilläni epätavallisen usein, tekivät näkötestejä harva sen päivä ja sanoivat että toivun hyvää vauhtia. Samaa ei voinut sanoa taistelutoveristani, hänen näkönsä oli mennyttä."

"Kunnes sitten viimein eräänä päivänä osastolle taisi saapua hieman hoitajia korkea-arvoisempi lääkäri, sillä nämä tervehtivät tulijaa kohteliaasti ja arvostavasti. En ollut koskaan aikaisemmin kuullut hänen tulevan, ja siksi tunsin oloni jotenkin levottomaksi ja jännittyneeksi. Mitähän seuraavaksi oikein tapahtuisi?"

"Gregory Fern?" nainen kysyi suloisen sointuisalla äänellään ja sydämessäni helähti jokin. Se oli muisto sinusta, Desire. Ajattelin jo hetken aikaa, että olit naamioitunut lääkäriksi ja tullut tapaamaan minua. Vastasin olevani hänen etsimänsä henkilö. Nainen kertoi että tulokseni näyttivät hyviltä, ja minut voitiin kotiuttaa jo samana päivänä."

"Hän käski minua aikaisemmin hoitanutta hoitajaa viemään minut pukeutumistiloihin ja auttamaan siistiytymisessä. Saisin kuulemma samalla otettua siteeni pois, sillä terve silmäni olisi jo viimein tarpeeksi vahva kestääkseen kirkasta valoa."

"Katselin itseäni kummastuneena peilistä. En näyttänyt enää samanlaiselta kuin ennen, mutta kiitin mielessäni, että näin sentään toisella silmälläni. Olisin yhtä hyvin voinut sokeutua täysin."

"Joko täällä ollaan valmiita?" lääkäri tuli kysymään kun huomasi minun olevan valmis lähtemään. Käännyin hänen puoleensa kiittääkseni kaikesta mitä minulle oli tehty kunnes.."

"Desire! Desire oletko se tosiaan sinä?" kysyin järkyttyneenä nähdessäni nyt naisen kasvot suoraan edessäni. "Mitä sinulle on tehty, miksi näytät noin....vanhalta?!"

"Nainen naureskeli puheilleni ilmeisen huvittuneena, ja ihmettelin miksi sinä niin tekisit. Tai mikset ollut sanonut mitään, että se olet sinä. Sitten hän vastasi, kun huomasi minun kysyvän ilmeeni: "Tiedän kyllä että olen vanha, herra Fern, mutta sitä en ymmärrä miten voitte sekoittaa minut johonkuhun toiseen. Nimeni ei ole Desire, vaan Corelie Grave."

"Oooooooooh!" äännähdin yllättyneenä kun huomasin tehneeni virheen....ja tajutessani kuka hän oikeasti olikaan. Hän oli oikean ikäinenkin."

"Rouva Grave hyvä, anteeksi suorapuheisuuteni.." aloitin näyristyneenä mutta samalla niin innokkaana teoriani. "..mutta sattuuko teillä olemaan lapsia? Tai sisarentyttäriä? Tai sukulaisia ollenkaan?" Nainen keikautti päänsä vinoon ja katsoi ilmeisesti minua siihen malliin etten ollut kovin järjissäni: "Mitäpäs jos te herra Fern jäisitte sittenkin vielä täksi päiväksi lepäämään? Ajatuksenne eivät vaikuta kovin selv---"

"Ei ei ei!" yritin kertoa hänelle innokkaana mitä tarkoitin, ja sain sanojen sijasta osoiteltua vain korvaani. "Tarkoitan että nuo teidän korvat...minä...minä tunnen erään jolla on samanlaiset! Ja hän on adoptiolapsi. Uskon ettei tämä voi olla mitään sattumaa."

"Rouva Graven hymyileväinen ilme kivettyi sillä sekunnilla ja hän tarkkaili minua vakavana hetken aikaa ennen kuin jatkoi: "Minkä ikäinen tämä...hmmm...Desire oikein on?" Silloin tiesin että olin osunut oikeaan."

"Kuvailin äidillesi millainen olet, mitä olet tehnyt, ja miksi sinua rakastinkaan niin paljon. Hän kuunteli jokaista sanaani todella tarkkaavaisesti ja vaikutti painavan ne muistiinsa. Hän esitti joitain pikaisia kysymyksiä ja kun lopetin nopean selostukseni, hän näytti perin onnelliselta."

"Siirryimme hänen perässään osaston ovelle, jossa meidän oli aika sanoa hyvästit toisillemme. Minulle tilattu taksi ajaisi pian lentokentälle josta pääsisin lentämään omaan kotikaupunkiini. Rouva Grave kääntyi vielä ennen ovea minuun päin ja totesi: "Hienoa ettei häntä ole löydetty vielä. Se ajatus on kummitellut mielessäni jo muutaman vuoden ajan." En ymmärtänyt alkuunkaan mitä hän höpisi, mutta nyökyttelin päätäni ymmärtäväisenä."

"Olen pahoillani, mutten voi sinulle turvallisuussyistä kertoa kaikkea. Lupaathan kuitenkin etsiä tyttäreni ja tuoda hänet jonain päivänä luokseni? Minulla on monta asiaa josta tahdon keskustella hänen kanssaan." Lupasin sen hänelle, ja hän kirjoitti pienelle paperinpalalle osoitteensa: "pidä se tallessa, äläkä näytä sitä kenellekkään muulle. Luotan vain sinuun, Gregory."

"Olen luottamuksenne arvoinen, ja tuon Desiren puheillenne heti kuin suinkin pystyn." vastasin hänelle ja olin todellakin sitä mieltä. Aion viedä sinut hänen luokseen heti kuin vain saamme siihen tilaisuuden, Desire."

"Äitisi varoitti vielä jostain mustiin pukeutuneista miehistä ja Lu...lun....lii...äääh! Oliko se nyt Leyla-nimisestä sukulaisestasi. Hänessä oli kuulemma jotain hämärää. Lisäksi meidän piti tarkkailla tullessamme, ettei kukaan seuraa meitä. Se olisi jotenkin huono asia, mutten saanut selvää että miksi? Ehkä sekin oli jotenkin salaista tietoa jonka vain sinä saat kuulla."

Desire oli kammennut ylös pöydästä tuntiessaan heikotusta ja kuunteli Gregin tarinan loppuun vaihtaen tasapainoa jalalta toiselle.

Miehen tarina oli nostattanut monia tunteita pintaan ja hän halusi pitää ne salassa muilta kätkemällä kasvonsa "muka niin mietteliään" asennon taakse. Gregin äidin piittaamattomuus, hänen äitinsä hylkäys ja nyt noin innokas tapaamispyyntö sekä monet muut eriskummalliset asiat patoutuivat yhdeksi isoksi pahanolon aiheuttajaksi, jota hänen oli vaikea pidätellä.

"Pikku tarinasi perusteella Desiren äiti on joko täysi hullu tai sitten jokin rikollispomo jota varjostaa tuhatpäinen agenttijoukko." Peter rikkoi syntyneen hiljaisuuden yrittäen olla vitsikäs. "Anna vain minulle se osoite niin ajan hänet tapaamaan äitiään, ehkä silloin naisen ajatusmaailma hieman valkenisi mielle muillekkin."

"Ei..." Desire kieltäytyi ennen kuin Greg ehti edes avata suutaan. "Äitini sanoi että luottaa vain Gregiin, ja antoi siksi osoitteen tälle. On parempi että hän vie minut sinne." Jotenkin aviomiestä vastaan asettuminen tuntui oudon nurkinkuriselta. Eihän sellainen ollut normaalia?

Peter tunsi tulleensa jo toistamiseen loukatuksi saman päivän aikana, ja oli kummissaan kun Desire ei halunnut hänen tulevan edes mukaansa. "Et siis aio esitellä hänelle aviomiestäsi, mutta viet hänen eteensä TUON!" Mies osoitti sormellaan syyttävästi Gregiä joka oli myös noussut seisomaan. Desire tunsi olevansa kahden tulen välissä.

Hänen onnekseen Peter ei oikeasti ollut niin mustasukkainen kun hän kuvitteli, tämä oli vain hieman liioitellut. "Anteeksi Desire rakas, ymmärrän että tämä on jotenkin tärkeä juttu sinulle ja äidillesi. Minulla on muutenkin niin rankka työviikko tulossa, etten ehdi kuin kotona kääntyä nukkumassa. Käydään sitten myöhemmin yhdessä tapaamassa häntä, kun olet saanut vastauksesi mieltä painaviin kysymyksiisi."

"Pidän sinulle peukkuja ja lähetän kovasti terveisiä. Muistathan sanoa ne hänelle?" Desire nyökkäsi helpottuneena. Ilmeisesti Peter loppujen lopuksi sieti enemmän kuin hän oli kuvitellut. Hän oli sittenkin tainnut naida sen oikean.

Greg katseli edelleen ääneti avioparin keskustelua taustalla. Hän tajusi olevansa liikaa ja kääntyi sitten kohti ovea lähteäkseen. "Soita minulle kun olet valmiina tapaamaan äitiäsi. Ymmärrän hyvin että kaikki tämä vaatii hieman sulattelua, enkä aiokkaan viivyttää sinua, saatikka aviomiestäsi enempää. Teillä kahdellakin taitaa olla jotain puhuttavaa."

Mies käveli vastausta odottamatta suoraan ovesta ulos etupihalle, kunnes kuuli jonkun hengästyneen huudahduksen takaansa: "Greg! Odota hetki!" Desiren korot kopisivat kivetyksellä kun hän juoksi miehen perässä. Greg pysähtyi paikoilleen.

"Greg minä..." nainen aloitti ja sanat tuntuivat takertuvan kurkkuun kun mies taas katsoi häneen päin. "minä..tahtoisin kiittää sinua kaikesta. Etenkin siitä että etsit minut käsiisi. Et tiedäkkään miten vaikeaa oli elää sen tiedon kanssa että olit kuollut."

Gregin yrmeä ilme suli Desiren sanojen myötä, ja tämä ei enää pystynyt pidättelemään itseään. Hän oli odottanut jo liian kauan saadakseen nähdä tai edes koskettaa menetettyä rakastaan. "Desire.." hän henkäisi ääni murtuneena ja kohotti kätensä naisen poskea kohden. Huulet janosivat kauan pidäteltyä suudelmaa.

"Greg kiltti, älä..." Desiren kylmät kädet tarttuivat miehen omaan äkisti ja työnsivät sen kauemmas päämäärästään. Greg oli tyrmistynyt, hän luuli että nainenkin oli vain odottanut oikeaa hetkeä ja siksi juossut hänen peräänsä.

"Olen pahoillani muttet voi enää tehdä noin." Desire jatkoi ja tunsi kuinka kyynelkanavat täyttyivät salakavalasti hänen valehdelleessan. Hän päästi irti miehen kädestä ja tämä laski sen takaisin alas.

"Minä olen nyt naimisissa, Greg. Tämä sormus tässä ei ole vain koriste, se on lupaus rakastaa myötä ja vastamäessä. Se on lupaus rakastaa Peteriä loppuelämäni jokaisena päivänä."

Näytti siltä kuin hänen sanansa olisivat kovertaneet Gregin sydämeen suuren aukon. Desire ei pystynyt enää kohtaamaan miehen surullista ja pettynytta katsetta murtumatta itsekkin ja kääntyi siksi tästä poispäin. Hän käveli terassin reunalle ja oli katselevinan syksyistä maisemaa.

"Sinä teit lupauksen minullekkin." Greg totesi niin hiljaisella äänellä että nainen hädin tuskin kuuli sen. "Sinä teit lupauksen, mutta menit rikkomaan sen."

Desire kääntyi Gregin puoleen salamannopeasti ja hänen silmissään tuikki viha: "Mitä sinä sanoit juuri? Tajuatko miten paljon olen kärsinyt sillä aikaa kun olit poissa? Tajuatko miten paljon aikaa hukutin pitämällä sinulle antamaani lupausta odottaa. Et voi vaatia minulta mahdottomia, olisit tullut sitten ajoissa häihini sanomaan sen kuuluisan vastalauseesi. Olet niin...niin...USKOMATON tapaus! Rikoin lupaukseni mutta entä sitten?"

Desiren vihastuminen näytti vain huvittavan miestä, ja tämä hymähtikin: "Olet niin suloinen kun kiivastut. Ainakin nyt tiedän että olisin voinut pelastaa juttumme saapumalla ajoissa."hän vilkaisi äimistynyttä naista joka tajusi puhuneensa itsensä pussiin. "Mutta älä huoli, jos me kuulumme toisillemme niin se tapahtuu sitten kun sen täytyykin." Sitten hän käveli alas terassin rappusilta viileän rauhallisena jättäen Desiren seisomaan paikoilleen kuin ison kysymysmerkin.

"Ja muista." mies huikkasi vielä taakseen kääntymättä. "Lupaukset on tehty aina rikottaviksi."

"Minä tiedän sen." nainen vastasi ääneti.

 

XXXX

 

Matka Desiren äidin luokse oli tuntunut ikuisuudelta. He olivat ensiksi lentäneet tunteja ja ajaneet sitten vielä autolla jonkin matkaa. Lopulta osoitteen osoittama talo kohosi heidän edessään suurena ja loistokkaana.

"Minä en pysty siihen Greg." Desiren valtasi äkisti pakokauhu. "En tiedä tahdonko nähdä häntä sittenkään." Greg kohotti kulmiaan ja käski naisen vain nousta autosta, hän odottaisi täällä sen aikaa kun naiset näkisivät toisiaan. "Olemme jo täällä asti, et voi enää perääntyä ja lähteä kotiin. Katuisit sitä kumminkin."

Nainen totteli miehen neuvoa hieman vastahakoisesti, mutta seisoi lopulta ulkona katsoen arvioiden talon suuntaan.

"Äitini on ilmeisesti hyvin varoissaan, joten hylkäykseni ei ainkaan voinut johtua rahapulasta." hän tuumi katkerana ja lähti sitten kävelemään kohti ulko-ovea. Suuttumus ruokki hänen haluaan tavata äitinsä ja sanoa tälle suorat sanat.

Arkuus alkoi kuitenkin kaivertaa hänen mieltään jokaisella askeleella.

Lopulta, seisoessaan siinä äitinsä oven edessä Desiren mielestä oli kaikonnut kaikki ne pahat ajatukset mitä hän oli ajatellut purkavansa naiselle. Koputus lasia vasten kaikui asunnossa, ja Desire jäi odottamaan.

Juuri aikeissaan lähteä takaisin autolle hän näki kuinka joku käveli rauhallisin askelin hänen luokseen oven toiselle puolelle. Avain kääntyi lukossa.

"Desire...?" Nainen kysyi hieman epäuskoisena ja tarkasteli tytärtään. Desire nyökkäsi. "Ei kai teitä seurattu, näitkö ketään epäilyttävää matkasi aikana?" tämä jatkoi hieman hermostuneena ja pälyili ympärilleen.

"En nähnyt ketään." Desire oli jo kokonaan unohtanut että hänen äidillään oli pakkomielle jostain näkymättömistä varjostajista. Mitä jos tämä olikin täysin hullu? "Hienoa hienoa, sitten meillä ei ole ongelmia tiedossa." nainen huokaisi helpotuksesta ja muuttui aivan toiseksi ihmiseksi.

"Kuinka paljon olet kasvanutkaan! Viimeksi kuin näin sinut olit tämän mittainen. Ja nuo kasvot! Olet selvästi perinyt sekä minun että isoäitisi piirteitä. Voi miten iloinen olenkaan kun näemme taas!"

"On ilo nähdä teitäkin, rouva Grave..." Desire vastasi hieman vaisuna eikä tiennyt kuinka hänen olisi pitänyt asennoitua biologiseen äitiinsä. Tämä vaikutti liiankin ilahtuneelta heidän jälleenkohtaamisestaan ottaen huomiion sen, että hylkäsi tyttärensä tämän ollessa aivan pieni.

"Kutsu minua vain äidiksi." nainen hymyili hiukan Desiren virallisuudelle. "Tai jos se tuntuu sinusta jotenkin oudolta, niin käytä sitten oikeaa nimeäni: Corelie Eternity. Grave on vain salanimi suojausta varten." Desire huokaisi. Hän oli todellakin unohtanut että hänen äitinsä oli käyttänyt salanimeä aikaisemminkin.

"Miksi ihmeessä tämä kaikki salamyhkäisyys?" hän kysyi Corelielta ja toivoi tosissaan että tämä kertoisi hänelle vastauksen. "Kaikki mitä sinusta tiedän, näyttää olevan valhetta. Etkö tahdo kertoa itsestäsi mitään aitoa, vai onko tässä nyt kyse jostain suuremmasta."

Corelie yllättyi tyttärensä suorasta kysymyksestä niin että hänen kaulassaan roikkuva koru heilahti vinhasti. Vasta nyt Desire kiinnitti siihen tarkempaa huomiota. "En koskaan valehtelisi sinulle ehdoin tahdoin, Desire." nainen sanoi vakavoituneella äänellä. "Tässä on nyt kyse hieman isommista asioista kun voit käsittää. Sinäkin olet Eternity, enkelisuvun toistaiseksi viimeinen elossa oleva jäsen minun lisäkseni. Tai no, äidistäni en ole aivan varma...Mutta joka tapauksessa, olemme suuressa vaarassa."

Desire ei pystynyt pidättelemään nauruaan, niin hullunkuriselta hänen äitinsä sanat tuntuivat. "Et voi olla tosissasi!" hän katsoi äitiään kuin odottaen tämän paljastavan vitsailleensa. "En minä sentään usko enää satuihin, joten sinun on turha leperrellä sellaisia."

Corelie huomasi ettei häntä otettu vakavasti ja kysyikin siksi: "No mistäs luulet saaneesi nuo korvat sitten? Kuten varmasti olet hyvinkin huomannut, tavalliset ihmiset eivät katso meitä kovinkaan suopeasti. Se on merkki alkuperästämme." Desire tajusi äitinsä esimerkin oikein hyvin, mutta tahtoi vielä varmistaa erään asian: "No entäs sitten sinun ja minun siivet? Miksei meillä ole sellaisia. Ainakin minun käsitykseni mukaan enkeleillä on siivet." Hänen äitinsä katsoi jonnekkin kauas aivan kuin muistellen jotain kauan sitten menetettyä asiaa ja sanoi hiljaa: "Seuraa minua sisälle, lupaan kertoa sinulle kaiken kunhan pääsemme hieman mukavemmin istumaan."

Corelie pyysi Desireä seuraamaan itseään.

Hänen äitinsä asunto vaikutti kalliilta ja harkiten sisustetulta.

Kallista naiselle tuli mieleen heti hänen polttava kysymyksenä: Miksi ihmeessä Corelie oli antanut hänet pois, kerta ainakaan rahasta ei ollut pulaa?

"Nyt on paljon mukavampi." Corelie totesi istuuduttuaan pehmeälle sohvalle. "Vanhat jalkani eivät enää kestä kovin hyvin seisomista. Se on yksi näitä kuolevaisuuden mukana tulevia vaivoja: vanhuus."

Hän tutkiskeli Desireä kuulaan sinisillä silmillään ja oli kuin hän lukisi tämän ajatukset: "Mielessäsi varmaan liikkuu kysymyksiä siitä, miksen vain pitänyt sinua, eikö niin? Voin kertoa, ettei se ollut todellakaan helppoa, enkä olisi tehnyt sitä ellei minun olisi ollut pakko."

"Pakko?" Desire toisti piikikkäällä äänellä.

"Mikäköhän sinua olisi voinut pakottaa, äiti kulta?" hän jatkoi ja leikki tuumivansa jotain. "Kenties tämä ylellinen elämäntyylisi, johon ei mahtunut lasta? Itse en ainakaan keksi yhtään parempaa syytä."

"Tiedät että olet vihainen minulle, saat ollakkin. Aion kuitenkin kertoa sinulle motiivini, ja uskon että sinäkin ymmärrät sitten miksi tein niin kuin tein. Kun tulin tähän maailmaan sinun kanssani, jouduin asumaan kadulla ja syömään roskalaatikoista. En ollut kukaan, en asunut missään, eikä minulla ollut töitä. Olimme suuressa hädässä ilman vainoavaa sukulaistammekin."

"Jätettyäni sinut Rodmireiden ulko-ovelle, tiesin että he ottaisivat sinut avosylin vastaan,aivan kuten olivat tehneet minunkin kohdallani. Uskoin niin suojelevani sinua paremmin, ja hakeuduinkin asumaan mahdollisimman kauaksi asuinpaikastasi, ettei meitä voitu yhdistää. Mutta äitini sisaren kätyrit olivat paljon nopeampia kuin aavistinkaan, ja he olivat jo nähneet sinut seurassani."

"Joten vilautin heille avainta, aivan heidän silmiensä edessä, ja houkuttelin heidät seuraamaan minua maapallon toiselle laidalle asti, missä viimein karistin heidät kannoiltani. Hankin täältä työpaikan ja uuden henkilöllisyyden ja aloitin uuden elämän. Mutta sydämessäni kannoin jatkuvasti huolta siitä miten voit. En voinut pitää yhteyttä sinuun, suojellakseni meitä molempia ja avainta, joten ajattelin piipahtaa luonasi nopeasti vasta sitten kun täytät 21. Et kuitenkaan enää asunut kotitalossasi, eivätkä myöskään Rodmiret, joten en tiennyt mitä teille oli käynyt. Pelkäsin jo pahinta."

"Kunnes sitten tapasin Gregin, joka lupasi etsiä sinut käsiinsä ja tuoda luokseni. Minun täytyi nimittäin saada tavata sinut. Sinulle on asetettu tehtävä, jota itse en voi enää täyttää. Olen jo kerran kääntänyt avainta lukossa..." Desire oli kuunnellut äitinsä tarinaa silmät pyöreänä, ja oli nyt entistä enemmän sekaisin: "Mitä tämä kaikki oikein tarkoittaa? Siis nämä tehtävät ja vainoajat ja kaikki? En todellakaan ymmärrä."

Corelie nousi paikaltaan ja asteli ääneti toiselle puolelle huonetta.

"Kirjoitin sinulle kaiken tarvitsemasi tiedon ylös, ja talletin sen tänne odottamaan sitä päivää kun luovuttaisin sinulle avaimen."

"Nyt kun kuitenkin olet turvallisesti täällä, voinemme lukea sen yhdessäkin, ja keskustella siitä miten jatkamme tästä eteenpäin."

Nainen poimi käteensä erään paksun opuksen ja istuutui sitten takaisin sohvalle.

"Tulisitko tänne viereeni istumaan?" hän kysyi ja taputti vieressään olevaa tyhjää paikkaa. "En minä pure."

"Tämän kirjan avulla ymmärrät hieman taustojasi ja tehtävääsi paremmin, joten toivoisin sinun seuraavan tarkasti."

Desire nousi paikaltaan ja istuutui äitinsä vierelle. He katsoivat toisiaan hymyillen.

"Tarinani alkaa kaikkien tapahtumien alusta. Aikana ennen kuin minä itsekkään olin vielä syntynyt..."

 

XXXX

 

Kaukana, ikuisuuden tuolla puolen sijaitsee Eternity Castle, jonka haltijasuvun tehtävänä oli hallita Taivasta ja sen asukkaita.

Äärettömän ajan verran olivat hallitsijat nousseet valtaistuimelle kukin vuorollaan, ja luovuttaneet sitten paikan jälkipolvilleen ajan ollessa oikea. Tällä hetkellä perinteessä oltiin poikkeustapauksessa, jolloin vanhempi hallitsija oli istunut paikallaan jo tyttärensä puolesta. Hän oli Ram Eternity.

Syy siihen oli hänen holtiton tyttärensä Evening Eternity, joka meni ja rakastui demoniin synnyttäen tälle kaksi tytärtä. Nainen oli tapahtuman jälkeen kadonnut kuin savuna ilmaan juorujen saattelemana. Jotkut uskoivat hänen kuolleen synnytyksessä, toiset kertoivat hänen palanneen demonin luokse. Ääneti kuitenkin hiiskuttiin ympäri valtakuntaa, että itse hallitsija Ram olisi rangaistuksena tapattanut oman tyttärensä.

Eveningin tyttäret olivat kauniita ja hyväkäytöksisiä, joskin aivan vastakohtia keskenään. Luna, jossa virtasi enemmän demonin kuin enkelin verta, oli väriltään sysimusta aina siipien höyheniä myöten.

Sun loisti taas kuin nimensä veroinen aurinko. Hän oli hento ja vaalea kuin poutapäivän pilvet, ja hänen hiuksensa olivat kuin kimaltelevat kultajouhet. Erilaisuudestaan huolimatta sisarukset tukeutuivat toisiinsa jäädessään kahden linnaan isoisänsä kanssa.

Ram ei ollut liiemmin kiinnostunut tyttären tyttäriensä puuhista, varsinkaan kun he olivat vielä niin nuoria ja sopimattomia siirtymään vielä valtaistuimelle.

Erityisesti Luna sai miehen halveksuntaa osakseen, sillä tämä ei voinut sietää demoninpuolikasta valtakunnassaan. Koska hän ei pystynyt karkoittamaan tätä maastaan, hän oli kuin ei huomaisi koko tytön olemassaoloa. Luna oli hänelle ilmaa.

"Sun, missä olet taas haahuillut koko päivän?" hän kysyi jyrkällä ja jylisevällä äänellään tytöltä kun tämä saapui syömään yhdessä Lunan kanssa.

Luna katsoi siskoaan silmiin ja toivoi ettei tämä suututtaisi isoisää enempää.

"Anteeksi Teidän Majesteettinne." Sun sopersi hiljaisella äänellä ja siirsi katseensa Lunasta edessä olevaan kulhoon. "Olin ulkona leikkimässä enkä huomannut kuinka aika riensi." Hänkään ei saanut katsoa Ramia silmiin, eikä kutsua tätä isoisäkseen. Se oli ankarasti kielletty.

"Tulit juuri sopivaan aikaan, Ram vain on hieman kiivaalla päällä tänään." miehen oikealla puolella istuva enkelinainen sanoi. Hän oli Angela, alunperin linnaan hankitty henkivartija ja kaitsija Lunalle..

...jonka hallitsija oli nyttemmin ottanut omaan käyttöönsä. Angelalla oli oikeus puhuttella Ramia nimellä ja hän piti itseään jo melkein tämän puolisona. Ainakin hänen käytöksensä oli sen mukainen.

Angelaa vastapäätä, miehen vasemmalla puolella istui taasen Sweet, joka puolestaan oli Sunin henkivartija. Hän oli sentään saanut pitää alkuperäisen työnsä.

 

XXXX

 

"Soittaisitko sen vielä kerran?" Sweet kysyi Sunilta heidän pitäessään pianotuntia. Ram oli tarkka siitä että tyttö oppisi monitaitoiseksi, ja Sweetin oli tarkoitus pitää opetusen laadusta huolta.

Sun paineli koskettimia hellästi vuorotellen, ja sai flyygelistä irti mitä kauneimpia sointuja. Koko linna tulvi täynnä sulosointuja jotka pysäyttivät kaikki kuuntelemaan vain niiden sanomaa.

"Olet yliveto!" Luna hurrasi sisarensa vierellä ja taputti innoissaan käsiään. Hän oli aina ihaillut tämän taitoja ja toivonut että itsekkin osaisi soittaa yhtä hyvin. Mutta se oli jäänyt vain haaveeksi. Niinkuin jäisi varmasti valtakunnan periminenkin.

Sun oli kuitenkin pitänyt huolen siitä, ettei siinäkään tapauksessa jättäisi sisartaan perinnöttä. Hänellä oli suunnitelma.

"Ai me yhdessä hallitsimme valtakuntaa isoisän jälkeen?" Luna toisti vielä Sunin suunnitelman ääneen ja toivoi että oli ymmärtänyt oikein. "Tekisitkö sen tosiaan vuokseni?"

"Tietenkin! Sehän nyt on päivänselvää. Olethan sisareni."

"En usko että Ram pitäisi tuosta, jos saisi jostain kuulla suunnitelmastanne. Tiedätte molemmat varsin hyvin ettei maata voi hallita kuin vain yksi."

Luna käänsi halveksivan katseen tulijan suuntaan ja totesi: "Kuka hänelle siitä kertoisi, sinä vai? Muistuttaisin sinua, että pysyt omassa roolissasi ja palvelet meitä. Pienikin sana Sunilta ja saat potkut, tajuatko. Tai jotain vielä pahempaa."

Sweet meni hiljaiseksi. Hän pyysi anteeksi puheitaan ja lupasi olla hiiskumatta sanallakaan asiasta Ramille. "Oikeastaan tulin tänne etsimään Sunia, minulla on hänelle tärkeää asiaa pianonsoitosta."

"Kerro toki asiasi." Sun pyysi naista heleällä äänellään ja kääntyi selin sisareensa. Luna tunsi jääneensä taas kerran ulkopuoliseksi.

"Kuulin juuri itse Hänen Majesteetiltaan että pääset esiintymään ensimmäistä kertaa koko hovin eteen. Hän sanoi sinun edistyneen upeasti ja toivoi että pistät parastasi juhlapäivänä."

"OLETKO TOSISSASI! Ei voi olla..." Sun innostui silmittömästi uutisesta. Hän alkoi jo suunnitella Sweetyn kanssa tulevaa julapäivää ja sitä mitä he esittäisivät vieraille.

Luna kuunteli hetken kaksikkoa onnellisena sisarensa puolesta ja tuhahti sitten.

"Yllättäen isoisä ei maininnut mitään minusta..."

Hän jätti sisarensa ja tämän palvelijan keskenään ja siirtyi linnan sisäpihalle katkeroituneena kohtalostaan.

"Ram ei vain pidä minusta sen vuoksi että muistutan häntä isästäni. Olen todellinen suvun musta lammas."

"Jos vain voisin olla enemmän sisareni kaltainen, kaunis ja vaalea enkeli, ei hänellä varmaankaan olisi mitään ongelmaa osoittaa sanatonta huomiotaan myös minullekkin." hän levitti kätensä suihkulähteen nokassa seisovaa valkoista marmorienkeliä kohti ja toivoi saavansa tämän ulkonäön.

"Ja jos vain äitini olisi vielä elossa niin..."

"Niin mitä?" kuului Sunin ääni aivan hänen takaansa ja Luna kääntyi ympäri. "Mitä puhuit äidistämme?"

Lunan alahuuli alkoi väpättää: "Jos...jos äiti olisi täällä hän varmasti sanoisi rakastavansa myös minua, eikö? Vaikka olenkin erilainen."

Sunin kävi sääliksi surkeana seisovaa sisartaan ja yritti lohduttaa tätä hymyllään. "Tietenkin hän sanoisi niin."

"Hän varmasti rakasti meitä molempia yhtä paljon ja toivoisi, että me molemmat hallitsisimme yhdessä tätä valtakuntaa. Vähät siitä mitä isoisä sanoo, hän on vain vanha hapannaama." Tyttö tarttui Lunan olkavarteen hellästi ja katsoi tätä syvälle silmiin. "Ja sinä olet kaunis ja ihana juuri tuollaisena."

Lunan paha oli tiessään, hänen sisarellaan oli sellainen vaikutus häneen. Tyttö heitti suloisen hymyn Sunille ja kiitti tätä tuestaan. "Sinä olet maailman paras sisko. Luvataanko ettei koskaan hylätä toisiamme tai ruveta riitelemään?"

Sun nyökkäsi sisarelleen suu hymyssä.

"Luvataan vain."

 

XXXX

 

Sunia jännitti. Hän oli juuri edellisenä iltana esiintynyt koko valtakunnan vaikutusvaltaisimmille ihmisille ja tuli nyt kysymään palautetta isoisältään.

"Teidän Majesteettinne?" tyttö huhuili tyhjään työhuoneeseen. "Teidän Majesteettinne, oletteko täällä?"

Huoneen toisella puolella olevasta suvennyksestä leijaili hiljalleen savua ympäri huonetta. Sun yritti kurkistella ovenraosta, mitä siellä oli, mutta raskaat rautaportit peittivät näkyvyyden kokonaan.

"Olen täällä." kuului rauhallinen, vanhan miehen ääni Sunin vasemmalta puolelta. "Tulit juuri oikeaan aikaan, edistystä."

"Ja voit kutsua minua isoisäksesi, Sun. Sen olet ansainnut eilisen taidonnäyttösi jälkeen."

"Kiitoksia paljon, Teid...isoisä." tyttö sanoi varovaisella äänellään ja lähestyi miestä vältellen katsomasta tätä silmiiin. Ram sulki kädessään olevan kirjan ja nousi ylös tuoliltaan. Hänen valkoiset hiuksensa hulmahtivat.

"Alamaiseni ovat hyvin vakuuttuneita taidoistasi, Sun. Joidenkin keskuudessa jopa arvuutellaan, että sinusta saattaa hyvinkin tulla perijäni joidenkin vuosien päästä."

Sun kohotti katseensa yllättyneenä ja kohtasi ensi kertaa isoisänsä katseen. Se oli jollain tapaa todella kova ja läpitunkeva, vailla minkäänlaista lämpöä.

"Sinusta yksin." mies lisäsi ennen kuin tyttö ehti vastata mitään.

"Mutta Lunallakin on samanlainen oikeus valtaistuimeen kuin minullakin." Sun intti kiivaana kuulemastaan. "Sinun ei pitäisi suosia.."

"Hiljaisuus!" Ram kohotti ääntään samalla kun heristi sormensa pystyyn vaikenemisen merkiksi. Hän oli jo kuullut tarpeeksi.

"Sinun sisarellasi ei ole mitään annettavaa tälle valtakunnalle. Hän on läpeensä paha, kuten isänsäkin, se puoli tulee varmasti hänessä esiin ennemmin tai myöhemmin. Sun, pitäisihän sinun itsekkin tajuta, että Kuu on aina vain varjo Aurinkoon verrattuna. Sinä olet tämän valtakunnan tuleva valonlähde."

"Mutta... mutta..." Sun yritti vielä kiemurrella Ramin päätöksestä. Mies pyysi häntä vaikenemaan uudelleen, mutta tyttö ei enää pysynyt naoissansa.

"Mutta ÄITI olisi varmasti valinnut toisin! Olen varma siitä. Hän rakastaa meitä molempia yhtä paljon, ja tahtoisi että me yhdessä hallitsemme Eternity Castlea!"

Ram vaikeni hetkeksi, ennen kuin jatkoi rauhallisesti. "Sinun äitisi...hän ei koskaan edes ehtinyt nähdä teitä, joten et voi tietää mitä hän ajattelee. Jos hän näkisi sisaresi...sen...DEMONIN, olisin varma ettei hänen päätöksensä olisi yhtään erilainen kuin omani."

"Katso vaikka näitä kirjoja, Sun." Mies osoitti hyllyä vieressään sormellaan. "Ne kertovat sukumme historiasta, kukin hallitsija on vuorollaan jättänyt oman kirjansa jälkipolvien luettavaksi. Olen selannut elämäni aikana ne kaikki läpi, eikä yhdessäkään puhuta demonihallitsijasta Taivaassa. Ei ikinä, se on luonnoton yhtälö. Lopulta minun täytyy palauttaa sisaresi sinne minne hän kuuluukiin. Ennemmin tai myöhemmin."

Sun yritti selvästi taas sanoa jotain väliin, mutta Ram esti sen jatkamalla: "Tiedän, olet sanomassa ettei sisaressasi ole mitään pahaa. Että hän on yhtä ihana ja kaunis kuin sinäkin. Mutta se on vain silmälummetta, Sun. Pahuus piilee vielä hänen sisällään, odottaa kukkaansa puhkeamista. Ja silloin huomaat miten väärässä olitkaan hänen suhteensa."

Tytön ilme oli järkyttynyt, eikä hän vieläkään voinut uskoa kaikkea kuulemaansa todeksi. Ram sanoi puhuneensa loppuun, ja sivuutti tytön kylmästi.

"Voisitko nyt jättää minut rauhaan, tahtoisin jatkaa töideni parissa." mies sanoi kylmästi ja katseli hajamielisenä savuavaan nurkaan. "Mene, leiki sisaresi kanssa perhettä kun vielä voit. Kohta se ei enää onnistu."

Sun suunnisti kohti ovea pää täynnä sekavia ajatuksia. Hänen oli pakko sanoa isoisälleen vielä yksi asia;

"Sinä olet väärässä, Luna ei ikinä tekisi kenellekkään pahaa!" Sitten hän juoksi pois huoneesta ja pamautti oven kiinni perässään.

Ram jäi paikoilleen seisomaan ja katseli vieläkin rautaporttien takanaa olevaa syvennystä mietteissään.

Sitten hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja puhui kuin Sun vielä olisi paikalla: "Minäkin toivoisin olevani väärässä. Villiintynyt demoni ei koskaan aiheuta muuta kuin tuhoa ympärilleen. Sen haluaisin välttää."

 

XXXX

 

Sun saapui vaitonaisena hänen ja Lunan yhteiseen huoneeseen. Hän vältteli sisarensa katsetta ja asettui peilin eteen harjaamaan hiuksiaan.

"No, mitä hänellä oli sanottavanaan?" Luna tivasi uteliaana.

"Mitä meidän "rakas isoisämme" kertoi? Oliko hän hurjankin pettynyt?"

"Ehei..." Sun yritti pitää kuulemansa salassa ja peilaili itseään.

"Hän sanoi esitykseni menetelleen, ja pyysi harjoittelemaan lisää. Voi veljet, olisitpa kuullut millaisen saarnan hän minulle piti."

Lunan huulille levisi omahyväinen hymy.

"Arvatenkin. Mitä se vanha kiukkuinen äijänkäppäni nyt arvostaisikaan." hän asettui sängylleen istumaan ja veti peittoa pois altaan.

"Minusta sinun musiikkisi on kauneinta mitä maailmassa voi ollakkaan. Tiedä se. Jos hän ei arvosta sitä, niin se on hänen häpeänsä."

"Kiitos Luna. Olet rakas!" Sun lähetti sisarelleen lentopusun peilin kautta. Hänestä tuntui kuitenkin pahalta valehdella tälle.

"Niin sinäkin, ja tulet aina olemaan." Luna haukotteli ja kääriytyi peittonsa sisään. "Huomenna keksitään taas jotain kivaa yhdessä, jookos?" "Tehdään vain." Sun vastasi, ja mietti oliko Ramin puheissa sittenkään mitään perää?

Eihän hänen siskossaan ollut pientäkään merkkiä mistään pahuudesta, päinvastoin hän oli mitä sydämellisin enkelinpuolikas.

Hän vaihtoi itsekkin yöpuvun päälleen ja asettui levolle. Luna tuhisi jo oman peittonsa alla syvässä unessa.

Kynttilänliekki sammui välittömästi Sunin suljettua silmänsä, ja huoneeseen laskeutui rauhoittava pimeys.

 

XXXX

 

Linnassa kaikuivat askeleet.

Ne kohosivat kohti ylöspäin portaita pitkin yön pimeydessä.

Ovi narahti auki ja se sulkeutui askeleiden ohittaessa sen. Askeleet jatkoivat matkaansa ylöspäin.

Avain kääntyi lukossa. Kynttilät lemahtivat liekkeihin. Askeleet kohosivat vielä viimeiset portaat ylös.

Joku istuutui tuoliin, joka niti hänen allaan vanhuuttaan.

Ram loi kylmän katseensa toiselle puolelle huonetta.

"Olet pian täyttänyt rangaistuksesi, nyt on kulunut 16 vuotta." hän puhui tasaisen monotonisella äänellä. "Enää neljä vuotta ja pääset valitsemaan heistä toisen."

Jokin kalisi huoneen toisessa nurkassa, ja höyheniä leijaili siellä täällä kuin ne irtoisivat vanhan linnun siivistä.

"En kuitenkaan tiedä, kannattaisiko heitä edes esitellä sinulle. Kukaan ei enää edes muista olemassaoloasi, saatikka tiedä että olet täällä vieläkin."

"EIKÄ! ET SAA!" epätoivoinen ääni huudahti kaltereiden takaa. Käsi ojentui Ramia kohti kuin anellen jotain.

"Anna minun nähdä tyttäreni."

"Anna minun nähdä heidät edes kerran, isä kiltti."

Ram purskahti kolkkoon nauruun. "Mistä sinä tuon sanan "kiltti" oikein keksit? Pitäisihän sinun jo tietää ettei minussa ole kiltteyttä edes hitusen vertaa."

"Sitä paitsi, anelusi on aivan turhaan. Jos olet nätisti niin saatan jopa näyttää heitä sinulle hetken aikaa, mutta en ole vielä varma. Toisesta tyttärestäsi on tulossa jo riesa, enkä usko että hän on keskuudessamme enää kauaa."

"Mitä sinä aiot oikein tehdä hänelle isä! Vastaa!" Eveningin sydän oli pakahtua epätoivosta. Hän ei ollut vielä kertaakaan nähnyt tyttäriään, ja nyt hänen isänsä oli jo ajamassa toista pois.

"Teen sen mitä tein sinun "rakkaalle" demonimiehellesi." Ram vastasi salaperäisesti. "Lähetän hänet takaisin Helvettiin." Askeleet kopisivat takaisin alas portaita pitkin, ja avain kääntyi lukossa. Tuli aivan hiljaista.

 

XXXX

 

Corelia taukosi lukemisen ja otti kulauksen vettä Desiren tuomasta lasista. Hänen äänensä oli jo hieman käheytynyt lukemisesta. "Jaahas, siis isoisoisoisäni oli täysi hullu, entä sitten?"Desire kysyi tuskastuneena. Hän oli luullut että tarina olisi ollut hieman valaisevampi. "Mikä osa tuosta nyt pitäisi auttaa minua siinä sinun salaisessa tehtävässäni?"

Hänen äitinsä suupielillä käväisi pikainen hymy. "Te nuoret olette niin malttamattomia." hän huokaisi ja käänsi seuraavan sivun. "Tarinahan on vasta aluillaan."