----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

 

 

Chrystal oli vienyt Soren mukanaan merenneitojen salaiseen syvänteeseen, jonka olemassaolosta kenelläkään pinnan yllä ei ollut minkäänlaista tietoa. Sore sopeutui alun totuttelun jälkeen hyvin uuteen kotiinsa, osaksi siksi että kaikki vastaanottivat hänet laumaan hyvillä mielin.

"Meitä ei ole koskaan liikaa." Eräs merenneidoista oli sirkuttanut iloisesti.

Vuosien aikana Sore oli hiljalleen unohtanut, miltä tuntui olla ihminen. Hänen murheensa ja haikeat muistonsa olivat kuin itsestään huuhtoutuneet meren virtausten mukana. Sore ei edes kaivannut enää päästä pinnalle, hän oli onnellinen juuri näin.

Toki merenneidoissakin oli omat huonot puolensa. Heidän ei varsinaisesti tarvinnut tehdä mitään, ei käydä töissä, ei opiskella, ei hankkia rahaa ja maksaa veroja. He käytännössä vain olivat, leikkivät päivisin ja keräsivät tarpeelliset ruoanvalmistus välineet iltaisin kasaan syödäkseen. Osa merenneidoista oli myös todella turhamaisia. He saattoivat viettää tuntikausia hylyistä löytyneiden peilien edessä hiuksiaan laittaen, ja haalivat itselleen valtavia korukasoja. Sore ei tuntenut minkäänlaista sielujen sympatiaa näitä henkilöitä kohtaan, vaan yritti olla mahdollisimman paljon avuksi laumalleen.

Kaikista ihmeellisin asia uudessa kodissa oli itse Chrystal, joka toisinaan Soren lähettyvillä hehkui ihmeellistä, lämmintä valoa. Soren kysyttyä asiaa kerran toiselta merenneidolta, tämä vastasi vain ihmetellen: "mikä valo? En minä ainakaan näe sellaista?" Sen koommin tyttö ei uskaltanut enää kysyä asiasta keneltäkään, ettei vaikuttanut täysin idiootilta.

Chrystal oli selvästi lauman johtaja, vaikkei häntä palvottu ja kohdeltu aina niin. Sore tuli naisen kanssa hyvin toimeen, ja heistä muodostui hiljalleen läheiset ystävät. 

Sore kiitti Chrystalia usein siitä, miten tämä oli antanut hänelle uuden mahdollisuuden elää.

 

 

OOOOO

 

 

"Sore pieni, oletko halukas lähtemään minun ja Bubblen kanssa matalikolle keräämään simpukoita?" Pearl -niminen merenneito tuli keskeyttämään Soren puuhastelun eräänä aamuna. Hänen helmenvalkoiset hampaansa oikein kiilsivät tummaa ihoa vasten, ja ne olivatkin muiden kertoman mukaan naisen ylpeyden aihe. Pearl oli juuri niitä merenneitoja, jotka turhamaisuuttaan jättivät kaiken tärkeän tekemättä, ja keskittyivät vain omaan peilikuvaansa.

"Mmmm..." Sore pohti mietti hetken mitä vastaisi. "Eikö Chrystal nimenomaan ole kieltänyt meitä menemästä sinne? Siellä on usein kalastajia ja verkkoja, voimme pahimmassa tapauksessa jäädä kiinni."

Hän oli kauhulla kuunnellut joskus, kuinka Chrystal oli kertonut kiinni jääneiden merenneitojen kohtalosta. Hän ei halunnut kokea samaan, ja kiersi siksi aivan vapaaehtoisesti kaikki rannat ja koralliriutat.

"Kyllä, olet oikeassa." Bubble jatkoi keskustelua hymy huulillaan. "Mutta tänään hänellä on hyvä syy antaa siihen lupa. Etkö todellakaan muista, Sore? Onhan sentään syntymäpäiväsi."

Sore katsoi silmät pyöreänä kahta muuta, ja yritti mielessään laskea kuukausia. Hän oli mennyt ajat sitten oikeissa päivissä sekasin, mutta kuun kiertoa seuraamalla hän oli pysynyt sentään noin kuukausitasolla mukana.

"Joten tulethan?" Bubble kysyi vielä toistamiseen, aivan kuin varmistellakseen että Sore sanoisi kyllä. Sore tiesi molempien merenneitojen olevan arkajalkoja, ja aavisti heidän tarvitsevan jonkun suojaamaan selustaa, kun he ITSE keräsivät helmiä ja kiiltäviä esineitä, joita laivoista oli tipahtanut.

Sore nyökkäsi myöntävästi, olihan hänellä aikaa jatkaa kivien pinoamista vaikka koko loppuelämänsä. Bubble ja Pearl kiljahtivat riemusta, ja viittoivat häntä seuraamaan itseään.

 

 

OOOOO

 

 

"Taisin löytää jotain!" Sore huudahti kaivaessaan hienoa hiekkaa, jonka aallot olivat jauhaneet sametin sileäksi. Hänen oli pakko siristellä silmiään, sillä aurinko paistoi matalaan veteen paljon voimakkaammin kuin syvänteeseen. Joka paikassa oli valoisaa ja kullankeltaista.

"Ei, ei tuo käy. Se on vain torvisimpukka. Sillä ei ole helmiä." Pearl osasi kertoa, ja hylkäsi Soren tarjoaman simpukan ennen kuin edes näki sen kunnolla. "Menen katsomaan mitä Bubble on saanut käsiinsä." hän jatkoi ja ui hieman kauemmaksi.

Sore tuijotti kädessään olevaa kaunista kotiloa, ja asetti sen sitten takaisin paikalleen maahan. Hänestä alkoi tuntua pikemminkin työorjalta, kuin syntymäpäiväsankarilta.

Samassa hänen silmiinsä loisti joku pistävämmin kuin veteen taittuva aurinko. Sore räpytteli varovasti silmiään ja näki ylempänä hiekkakumpua kultaisen vaasin.

"Hei, täällä olisi jotain arvokkaan näköistä." hän yritti huutaa kahdelle matkalaiselleen, mutta he eivät kuulleet mitään. Niinpä Sore käänsi heille selkänsä ja ui itse lähemmäksi vaasia.

Mitä ylemmäs Sore ui, sitä virtaisemmaksi vesi muuttui. Aallot velloivat aivan hänen yläpuolellaan, ja ne iskivät päin rantaa joka kohosi vain metrien päässä Soresta.

Uteliaisuus vei voiton, vaikka Sore oli monesti vannottanut itselleen ettei nousisi enää pintaan. Hän sulki silmänsä, ja potkais itsensä pyrstöllään vedenrajan yläpuolelle.

Samassa Soren kasvoilta pyyhkäisi raikas ja suolainen merituuli, ja laineet keinuttivat häntä aivan toisella tavalla kuin pinnan alla. Sore vain tuijotti ympärilleen autiolla rannalla, ja hengitti syvään henkeä.

Suuri aalto velloi hänen ylitseen ja työnsi mukanaan rantaan.

Sore kömpi ajopuun selkään ja jatkoi ihmettelyään siitä. Hän ei ollut muistanut, miten kaunista maan päällä olikaan. Lokit kirkuivat kaukana taivaalla, kuohuvat vaahtopäät törmäsivät vasten kallioiden seinämiä suurella pauhulla. Kaikki oli niin...elävää ja täynnä erilaisia ääniä, mitä meren pohjalla ei kuullut.

"Sore! Mitä sinä täällä teet!" Pearlin pää oli pulpahtanut pinnalle, ja hän näytti olevan todella hädissään. "Meillä ei ole lupa mennä maalle, ala tulla takaisin!"

"Ihan kohta, haluan hetken aikaa vain olla paikallani." Sore vastasi toiseen katsomatta, ja hivuttautui hieman rannemmas istumaan. Hän ei muistanutkaan, miten hankala pyrstön varassa oli liikkua, ja toivoi salaa omaavansa taas jalat.

Soren yrittäessä kiivetä kivien päälle tarkkailemaan ympäristöään, hän jähmettyi kauhusta. Kaukaa, aivan rannan toiselta laidalta lähestyi hahmo, joka suuntasi suoraan häntä kohden. Sore piiloutui takaisin kivien keskelle ja tutkaili tulijaa salaa.

"SORE! PIILOUDU HETI!" Pearl huudahti hiljaa ja vajosi takaisin pinnan alle. Sore ei kuitenkaan aikonut seurata häntä perässä.

Muukalainen oli mies. Soren sydän alkoi tykyttää aivan itsekseen kiivaaseen tahtiin, vaikkei hän ollut jännittynyt tai paniikissa. Mitä lähemmäksi mies pääsi, sitä tutummalta hänen piirteensä alkoivat vaikuttamaan. Sore ei voinut vastustaa kiusausta, vaan kurkisti kiven takaa nähdäkseen tämän paremmin.

Samassa mies huomasi hänet, ja pysähtyi.

Hetkeä aikaisemmin rauhallisena pysynyt Sore joutui paniikkiin, kun mies lähti tulemaan entistä kovempaa vauhtia häntä kohden. Hän liukasteli liukkailla rantakivillä raahatessaan käytännössä toimintakyvytöntä pyrstöään takaisin veteen, ja pulpahti matalikolta hieman syvemmälle samassa kun mies oli ehtinyt sille kohtaa rantaa.

Sore kuuli miehen huutavan hänen peräänsä jotain, muttei suostunut pysähtymään ja katsomaan taaksensa. Hän etsi käsiinsä syvemmällä vesissä odottavat Pearlin ja Bubblen, ja yhdessä he kiiruhtivat takaisin syvänteeseen. Sore oli vaiti, eikä kertonut mitään rannan tapahtumista.

Hänen levoton sydämensä tuntui kuin heränneen ikiroudasta, ja kaikki vanhat tunteet nousivat pintaan jokaisella sen lyönnillä. Sore oli varma, että mies oli ollut Casimir.

 

 

OOOOO

 

 

Rannalla sattuneen kohtauksen jälkeen Sore oli vetäytynyt omiin olohinsa. Pearl oli kertonut Chrystalille oman versionsa tapahtumista, ja Chrystal oli nuhdellut Sorea. Hänen oli vannottava, ettei koskaan enää menisi pinnalle omine lupinensa.

Soresta ajatus oli kuitenkin käytännössä lähes mahdotonta toteuttaa, sillä hänen teki jatkuvasti mieli mennä tarkistamaan, oliko nähnyt oikein.

Sore ei yrityksistään huolimatta saanut Casimiria pois mielestään, vaan päätti lupauksestaan huolimatta palata rannalle. Hänellä oli niin monta kysymystä, joihin vain poika voisi vastata.

"Oletko kunnossa?"

Chrystal oli ilmestynyt hänen eteensä kuin tyhjästä, ja hehkui taas lämmintä energiaa. Sore pyyhkäisi naamaansa ja nyökkäsi katsomatta naista silmiin.

"Ei tässä mitään...kaikki on kunnossa." hän valehteli ensin, mutta nähdessään Chrystalin tutkivan katseen, hän päätti olla rehellinen: "Oikeastaan..haluaisin päästä käymään rannalla vielä kertaalleen."

Chrystal oli hetken vaiti, ja astui sitten lähemmäksi Sorea haikea ilme kasvoillaan.

"Sore, me molemmat tiedämme ettei siitä pojasta ole ollut kuin harmia sinulle. On parempi, ettet haikaile hänen peräänsä enää. En halua olla ilkeä sinulle, haluan suojella sinua."

Sore ei kuitenkaan uskonut naista, vaan pudisti itsepäisenä päätään. "Sinä et tunne häntä! Et tiedä koko ihmisestä mitään, joten et voi arvostella sen perusteella mitä olet minulta kuullut. Sitä paitsi, ainoa ongelmatekijä tässä tilanteessa oli hänen inhottava veljensä."

"Hyvä on, en halua tapella asiasta.." Chrystal yritti rauhoitella Sorea.

"Olen aivan pienen hetken, ja palaan sitten takaisin. Tiedän kyllä mitä olen tekemässä." Sore halusi vielä sanoa, vaikka tiesi siten vain haastavansa riitaa. Chrystal kuitenkin hänen ihmetyksekseen vain nyökkäsi alistuvasti.

"Olethan varovainen? En haluaisi menettää sinua, olethan rakkain ystäväni." Chrystal vannotti. Hän näytti apealta ja katsoi surumielisesti Sorea, kuin tietäen jotain tyttöä enemmän. Hän ei kuitenkaan sanonut enää mitään. Sore nyökkäsi innokkaana, ja oli valmis lähtemään vaikka heti.

Hän rutisti Chrystalia nopeasti sylissään, ja potki sitten pyrstöllään kovaa vauhtia pois.

 

 

OOOOO

 

 

Sore huomasi onnekseen olevansa oikealla rannalla, kun hän nousi pinnalle. Ilta oli tyynnyttänyt aina niin villisti pauhuavan meren, ja laineet liplattivat hiljalleen rannan tuntumaan. Soren oli helppo uida edes takaisin matalikolla, ja etsiä elonmerkkejä ihmisistä.

Siinä, hänen viimekertaisen maihinnousupaikkansa luona oli nainen, joka nojasi puuhun kaihoisasti kaukaisuuteen katsellen. Hän oli kietonut kätensä ympärilleen kuin suojaten itseään kylmältä tuulelta. Sore näki naisen vaatetuksesta, ettei tämä suinkaan tullut huonosta perheestä. Casimir oli opettanut hänelle aikanaan tunnistamaan kuhunkin kastiryhmään kuuluvan ihmisen vaatetus, ja kullalla ja silkillä vuorattu sari puhui puolestaan.

Sore ui varovasti ja naisen huomaamatta tätä lähemmäs, ja näki nyt tämän kasvonpiirteet kunnolla. Nainen oli suurinpiirtein hänen ikäisensä, kauniskasvoinen ja niin intialainen kuin vain voi olla. Sore päätti jäädä katsomaan, ettei naisella ollut mielessään yhtä typerät aatteet kuin hänellä itsellään vuosia sitten.

"Hölmö, eivät kaikki ajaudu rannalle itsetuhoisissa aikeissa." Sore soimasi itseään, ja hätkähti sitten.

Hän ei ollut huomannut paikalle saapuvaa miestä, joka kutsui naista nimeltä lähestyessään tätä. Nainen nousi ja kääntyi miehen puoleen, ja loi tälle valloittavan hymyn. Sore katsoi paikalleen jähmettyneenä tapahtumia, kuinka mies kietoi kätensä naisen ympärille ja sulki tämän syleilyynsä.

Sore tunsi itsensä vaivaantuneeksi tuijottaen niin tökerösti toisten pientä lemmenosoitusta. Hän oli juuri kääntymäisillään pois, kun mies jo avasi silmänsä ja huomasi hänet.

"Hei, älä mene pois!" tämä huikkasi, ja erkaantui naisen otteesta. Sore kääntyi haluamattaan takaisin pariin päin, ja näki nyt miehen kasvot paremmin. Se oli Casimir.

Casimir näytti tutkailevan häntä yhtä mielenkiintoisena, ja hänen seurassaan oleva nainen asettui hieman arasti miehen selän taakse. Molempien sormissa vilkkuivat kultaiset sormukset, ja Sore tunnisti naisen olevan Casimirin vaimo. Se, joka vuosia sitten oli erottanut heidät toisistaan.

Casimir oli kasvanut ja komistunut vuosien varrella, mutta jostain syystä Sore ei kuitenkaan tuntenut mitään nähdessään tämän. Hänen sydämensä oli hiljaa, eikä läpättänyt yhtä kiivaasti kuin viime kerralla. Sore ei tajunnut mistä se mahtoi johtua.

"Oletko Casimir?" hän kysyi varmistaakseen asian. Miehen kasvoilla ollut hymy väistyi hämmästyksen tieltä, ja hän tutkaili Sore tarkkaavaisena:

"Olen. Tunnenko sinut jostain?"

Sore ei voinut olla nauramatta, vaikka tilanteessa ei varsinaisesti ollut mitään hauskaa. Hän huomasi jännityksensä lauenneen naurun mukana, ja tokaisi huvittuneesti: "Olen Sore. Vieläkö muistat minut?" Sitten hän raahautui rannalle makaamaan päästäkseen puhumaan Casimirin kanssa paremmin.

"Sore! Mitä...miten...?" Casimir ei meinannut löytää oikeita sanoja, ja vain tuijotti edessään pystöä heiluttavaa tyttöä. "Ei ihmekään, että olit aina niin salaperäinen, kun kaiken aikaa olitkin --"

"Ei, tämä ei johdu siitä. Muutuin vasta kun.." Sore keskeytti Casimirin väärän päätelmän, muttei itse pystynyt jatkamaan lausettaan loppuun. Casimir katsoi häntä merkitsevästi, ja taisi ymmärtää mitä jäi sanomatta ääneen.

"Eh..vai niin. Sinä siis olit se kuvankaunis merenneito, josta veljeni on viimeisen kaksi viikkoa puhunut taukoamatta? Hän on ravannut täällä rannalla kuin mielipuoli, ja luulin jo hänen alkaneen houruta omiansa. Siksi me Venishan kanssa tulimme tänään tänne, kun Basil on matkoilla. Ajattelimme käydä katsomassa, josko näkisimme vilaukselta tästä "satumaisesta olennosta". Ja siinä sinä nyt sitten olet."

Soren suu loksahti auki. Casimirin veli!?

"Se sama, joka ajoi minut tiehensä mitä ihnottavimmalla uhkauksella?" hän sihisi hampaidensa välistä ilmeisen tyytymättömänä ja vanhaa vihaa täynnä. Vai oli hän kuolannut tietämättään sen inhottavan idiootin perään, ei ikinä! Casimir näytti ilmeisen nololta, ja yritti paikata veljensä mainetta:

"Ei hän oikeasti ole sellainen, hän vain kävi välittämässä isämme sanaa hieman liiankin innokkaalla asenteella. Olen pahoillani siitä mitä tapahtui, mutta.."

Casimir ei selvästi halunnut jatkaa keskustelua vaimonsa kuullen, vaan katsoi Sorea merkitsevästi. "Minulla tosiaan on täällä joku, jonka haluaisin esitellä sinulle." hän tokaisi ja nousi seisomaan. Sore katsoi kiinnostuneena Venishaa, jonka luokse mies kiiruhti anteeksipyytävän näköisenä.

"Vaimoni Venisha." Casimir esitteli juhlallisesti, ja ohjasi naista lähemmäs Sorea. "Meillä on pian neljäs hääpäivä, ja isäni järjestää suuret juhlat. Olisi mukavaa jos voisit tulla käymään siellä, ja yllättäisit samalla Basilin. Hänen pitäisi palata edustusmatkaltaan samoihin aikoihin."

Sore katsoi apeasti onnellista avioparia, joka hymyili niin lempeästi toisilleen. Sore ei ollut pahoillaan siitä, ettei Casimirin sydän enää selvästikkään sykkinyt hänelle, vaan siitä, ettei hän pystynyt palaamaan maalle jalkaisin, vaikka olisi tahtonutkin.

"Olen pahoillani, mutta tämä muoto on pysyvä. En voi tulla vaikka haluaisinkin." hän sanoi apeasti ja raahautui hiljalleen kohti vedenrajaa. Casimir laski taas vaimonsa otteestaan ja aneli Sorea tulemaan takaisin rannalle ensi viikolla. "Edes veljeni vuoksi, hän on etsinyt sinua taukoamatta."

"En ole kiinnostunut näkemään häntä. Oikein hyvää jatkoa teille kahdelle." Sore puri huultaan ja molskahti takaisin veteen ettei olisi kuullut enempää.

Tällä kertaa aallot eivät kuitenkaan hukuttaneet rannalta kaikuvia sanoja, vaan Sore erotti selvästi Casimirin sanat:

"Palaa tänne 7. kuunkierron jälkeen. Veljeni odottaa sinua tällä rannalla."

"Antaa odottaa." Sore ajatteli yksinääj, ja ui takaisin kotiinsa auringon painuessa juuri horisontin taakse.

 

 

OOOOO

 

 

Palatessaan takaisin syvänteeseen, Sore kelasi mielessään äsköisen tapaamisen. Hän ei ollut surullinen, vaan pikemminkin yllättynyt iloisesti nähdessään Casimirin ja Venishan yhdessä. Sitä vastoin häntä vaivasi edelleen se, että tunteet Basilia kohtaan velloivat edelleen niin voimakkaina kuin ne joskus olivat tämän veljeä kohtaan olleet. Aivan kuin joku olisi vetänyt heitä magneetin tavoin yhteen, vaikka Sore kuinka pyristeli unohtaakseen miehen.

Kaikista vaikein päätös nyt olikin, menisikö hän vielä rannalle vaiko ei?

Soren päänsisäinen taistelu keskeytyi, kun hän huomasi kaikkien olevan vastassa häntä syvänteen keskustassa. Toiset merenneidoista näyttivät tympääntyneiltä, toiset pelokkailta tai välinpitämättömiltä.

Kaikkien keskellä seisoi Chrystal, ilmeettömänä kuten aikaisemminkin päivällä.

"Mistä on kyse?" Sore kysyi ihmeissään. "onko jotain sattunut?"

"Ei. Kyse on nyt sinusta, Sore." Chrystal totesi, ja outo valo välkkyi taas hänen sinisenhohtoisella otsallaan. "Olet käynyt pinnalla luvatta, ja me emme salli sinun enää palata sinne. Muut eivät halua, että vaarannat kaikki itsekkäillä pyrkimyksilläsi. Tiedät, etteivät ihmiset saa tietää olemassaolostamme mitään."

Muut merenneidot polkivat vettä pyrstöillään hiljaa paikallaan. Sore katsoi heitä jokaista silmiin, ja nämä käänsivät katseensa pois joko häpeillen, peläten tai ylimielisinä.

"Kävin vain katsomassa vanhoja tuttujani ennen tänne muuttamistani, siinä kaikki. He eivät ole vaaraksi, ja lupasin käydä ainakin kerran vielä. Kai saan siihen luvan?"

Sore katsoi anelevasti Chrystalia, joka pudisti päätään.

"En voi sallia sitä. Ihmisten ei kuulu tietää meistä, tai pian he tulevat laivojensa ja verkkojensa kanssa ja vievät meidät kaikki pois. Tahdotko sellaisen kohtalon, mitä olen sinulle kertonut kadonneista, Sore? Tahdotko, että ystävillesi tapahtuu samalla tavalla?"

"Ihmisiä! Paholaisia!" Wave -niminen merenneito huudahti hädissään. "En halua sellaista! En halua kuolla!"

Syntyi kaaos, kun kaikki merenneidot puhkesivat pelokkaisiin valituksiin ja huutelivat hädissään. Sore yritti rauhoitella heitä, mutta kukaan ei tuntunut kuuntelevan.

"HILJAA!"

Chrystal huusi niin, että koko syvänne kaikui. Kaikki hiljenivät ja rauhoittuivat paikoilleen, ja Sore jatkoi puolustustaan.

"En minä mitään sellaista ole aikonut, eikö niin tule käymäänkään. Nämä ovat tuttujani, heihin voi luottaa."

"Ihmisiin ei koskaan voi luottaa!" joku huusi.

"Ja miten sinuunkaan voi luottaa, kun olet alkujasi ihminen!" toinen jatkoi, ja taas alkoi pelokkaiden ja vihaisten kommenttien tulva, jonka Chrystal sai taas keskeyttää.

"Sore, minulla on sinulle kaksi vaihtoehtoa, josta saat valita toisen." Chrystal totesi, ja katsoi kaikkia paikallaolijoita tuimasti, etteivät he huutelisi turhia välikommentteja.

"Jäät joko tänne meidän luoksemme, ja unohdat menneisyytesi kokonaan. Et mene pinnalle tai sen läheisyyteen niin pitkään aikaan, kun et voi vastustaa houkutusta nousta maalle."

"Entä jos haluan palata?" Sore kysyi, sillä hän halusi tietää väistämättömän tekonsa seuraukset. Mikään ei saisi pideltyä häntä ikuisesti pohjassa, ei ede hän itse.

"Silloin erotamme sinut laumasta, ja saat vaeltaa maailman valtameriä aivan yksinäsi."Chrystal totesi vakavana. "Valinta on sinun."