-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

 

 

Difer oli etsinyt sisartaan tuntikausia ympäri linnaa, ja havainnut viimein tämän istuskelevan linnaan johtavan sillan kaiteella.

"Löysinpä sinut viimein." hän totesi helpottuneena korkokenkien kopistessa peilinkirkasta kivetystä vasten. "Luulin jo että olit lähtenyt takaisin Soralaan."

Serenity ei vastannut.

"Tiedän että ikävöit heitä, mutta Solaris haluaa ettemme sekaannu enää laaksolaisten elämään. Tarvitsemme kaikkia kolmea täällä pitääksemme Ladravian loitolla asutuksesta. Se nainen on käynnyt yhä röyhkeämmäksi viimekertaisen yhteenottonne jälkeen. Ymmärräthän sinä sen."

Hiljaisuus jatkui. Serenity tuijotti paikallaan jonnekkin syvälle rotkon pohjalle ja näytti surulliselta. Sitten hän viimein avasi suunta puhuakseen.

"Mutta...haluisin vain vain käydä siellä nopeasti...halata heitä..sanoa että rakastan heitä vaikken voikkaan olla läsnä..."

Nainen pidätteli kyyneleitä ja Diferin kurkkua kuristi hänen nähdessään siskonsa niin lohduttomana. Hän lähestyi tätä varovasti ja kietoi kätensä lempeästi Serenityn ympärille.

"Älä itke sisko-kulta, saat nähdä heidät vielä. Lupaan sen."

 

OOOO

 

"Tytöt, alkakaahan valmistautua!"

"Lähtöön on viisitoista minuuttia!"

Fiara nousi välittömästi ylös lattialta ja keräsi lelunsa takaisin arkkuun. Hän halusi pitää huoneensa aina siistinä ja huoliteltuna, toisin kuin sisarensa.

"Tullaan tullaan, laitan vain ensin hiukseni!" tyttö huusi vastaukseksi alakertaan ja kiiruhti peilinsä ääreen. Lenient tuskin pitäisi mitään kiirettä, hänet joutuisi taas hakemaan omasta huoneestaan.

"Isä kutsui meitä jo ajat sitten, ala tulla." Fiaran komento kaikui kuuroille korville, sillä Lenientillä ei ollut aikomustakaan lopettaa hauskaa leikkiään.

"Et pääse mukaan retkelle, jos et nyt tule."

"Älä viitsi nalkuttaa, kuulostat ihan joltain mummolta." Lenient vastasi tylysti ja pomppasi pois sängyltä. "En minä edes halunnut lähteä typerän Fannin kanssa minnekkään."

"Jäisin paljon mielummin kotiin harjoittelemaan uutta taikavoimaani."

Hänen oli vaikea pidätellä naurua huomattuaan, kuinka hyväuskoisen Fiaran silmät laajenivat hämmästyksestä. Jekku oli mennyt täydestä.

"Oikeasti? Oletko sinä perinyt äidiltä taikavoimia?" hän kysyi ihailevaan sävyyn ja odotti näkevänsä jotain uskomatonta. Lenient nyökkäsi myöntävästi.

"Hae minulle vain viisi kirinaa laatikostasi, niin näytän kuinka saan ne katoamaan." tyttö komensi ja sai miltein sisarensa kääntymään kannoillaan. Silloin heidän takaansa kuului:

"Lenient, tiedät hyvin ettet saa huijata Fiaraa tuolla tavalla."

Hymy Lenientin kasvoilla pyyhkiytyi silmänräpäyksessä pois, ja hän huokaisi närkästyneenä nurkan takaa ilmestyvälle Sadielle: "Olisin kyllä antanut ne hänelle takaisin, enkö saa koskaa pitää hauskaa? Olet todella tylsä."

Sadie asettui sisarustensa väliin isosiskon roolissaan ja käski Lenientiä alakertaan auttamaan valmisteluissa. "Koittaisit nyt järkevöityä, sinusta ei ole kenellekkään hyötyä tuollaisena pellenä. Me kaikki lähdemme, koska isällä on jotain tärkeää kerrottavaa. Se koskee myös sinua."

Lenient yritti aukaista suunsa mutistakseen jonkin vastalauseen, mutta vaikeni sitten. Hän sivuutti Fiaran äänekkäästi tuhaisten ja kipusi tikkaita pitkin alakertaan.

 

OOOO

 

"Ääh, näytän ihan naurettavalta!" Fann tuskaili tarkastellessaan itseään peilistä. Hän oli laittanut päälleen äitinsä pyynnöstä tämän vanhan, kirkkaan oranssin kesämekon retken kunniaksi, mutta se ei naisen omasta mielestä ollut lainkaan hänen tyyliään.

"Arrkin varmaan nauraa kun näkee minut." hän lisäsi miltein kuiskaten.

"Höpsistä, se korostaa vain sinun aurinkoista olemustasi entisestään. Näytät kauniilta. Isoäitisikin olisi ilhatunut, jos näkisi sinun käyttävän hänen kaulakoruaan." Anya vakuutteli tyttärelleen ja katsoi tätä ihailevästi. Kuinka aika olikaan vierähtänyt; hänen pieni ruusunnuppunsa oli viimein puhjennut kukkaan, samalla kun hän itse lakastui kaiken aikaa.

Aika ei tunne armoa.

"En ole edes päättänyt minne lähdemme. Haluaisin tehdä tästä kaikille ikimuistoisen päivän." Fann harmitteli katsoessaan kauempana seisovia tyttöjä, jotka kilvan ruokkivat akvaariokalojaan.

"En haluaisi tuottaa pettymystä....kenellekkään."

"Pelkäätkö nyt, etteivät tytöt pidä retkestä, vai suuntaatko tuon viimeisen lauseen heidän isäänsä?" Pieni puna kohosi huomaamatta Fannin poskille, kun hänen äitinsä oli esittänyt epäilynsä.

"Tietysti ajattelin tyttöjä!" nainen pyrki paikkaamaan sanojaan ja vaikeni huomatessaan Arrin astuneen huoneeseen.

"No, joko täällä ollaan valmiina?" mies kysyi kaikilta huoneessa olijoilta ja nämä nyökyttelivät päitään vuorotellen.

"Hienoa. Tytöt, menkäähän jo edeltä ulos leikkimään, niin me otamme Fannin kanssa kaikki tavarat kantaaksemme." Välittömästi lauseen loputtua kolmet pienet askeleet suuntasivat kohti pihamaata, ja myös Anya loittoni paikalta omalla "pakko päästä siivoamaan"-verukkeellaan. Fann loi häneen murhaavan katseen, ja sai vastaukseksi silmäniskun.

Huoneeseen laskeutui vaivaantunut hiljaisuus, jälleen kerraan.

"Meillä on ongelma." Fann uskaltautui viimein kertomaan. "En tiedä minne veisimme tytöt, täällä ei ole muuta kuin metsää."

Arr näytti miettivän asiaa vain sekunnin sadasosan ajan, ennen kuin kertoi ideastaan: "Me menemme puistoon."

"PUISTOON!" nainen toisti sanan kauhuissaan. "Ei, ei missään nimessä. Emme vie tyttöjä Ladravian alueelle! Oletko järjiltäsi?"

Hyvinkin mahdollista, Arr totesi ääneti mielessään. Hän oli ajattellut asiaa jo muutaman päivän ajan, tämä saattoi olla ainoa keino saada Serenity liikkumaan linnastaan. Tai vihastuttaa Ladravia entisestään, jos huonosti kävisi.

Puistoon oli päästävä, keinolla millä hyvänsä. Ja Arr tiesi miten tulisi toimia.

"Ei siinä ole mitään pelättäävää, olemme aivan turvassa siellä." hän kosketti hellästi kädellään Fannin kättä, ja tämä värähti. "Minä suojelen teitä hengelläni, jos jotain ongelmia ilmaantuu. Olenhan arkkienkeli."

Fann näytti hämmentyvän silminnähden Arrin kosketuksesta, ja hänen ajatuksensa sumenivat kokonaan. Nainen yritti änkyttää jotain vastalauseen tapaista, muttei osannut muodostaa selvää lausetta: "Niin no...tosiaan olet...kai se sitten...miten vain..."

"Se siis sopii?" Arr yritti myötäillä naisen ajatuksia, mutta tämä saikin skarpattua itsensä taas maan pinnalle.

"Ei, en voi sallia sitä. Serenity ei antaisi minulle, saatikka sinullekkaan ikinä anteeksi, jos tytöille kävisi jotain."

Arr tunsi olevansa alakynnessä, mutta yritti vielä maanitella naista puolellensa viimeisellä konstilla. "Olet niin suloinen kun hermostut. Sitä paitsi, Serenity ei antaisi meidän tehdä mitään mitä hän ei hyväksy. Hänhän tarkkailee meitä päivittäin, enkä ole nähnyt hänen astuvan ovesta sisään ja toteavan että "tuo ei ole sallittua". Oletko sinä?"

Fann kutristi toista kulmaansa ajatellessaan asiaa. Sitten hän pudisti päätään.

"Entä näetkö häntä nyt?" mies kysyi tartuttuaan Fannin käteen. Nainen punastui ja loi katseensa maahan. Sitten hän pudisti päätään. "Entä näetkö häntä nyt, kun sanon että me menemme puistoon?"

Mitään ei tapahtunut. Ketään ei juossut ovesta sisään. Fann loi vielä siihen varmistavan katseen, ja pudisti sitten taas päätään. Arr hymyili voittajan ilme kasvoillaan.

"Hyvä on, mennään sitten." Nainen luovutti tulessaan vakuuttuneeksi siitä että se oli kaikinpuolin turvallista. Haen vain keittiöstä eväskorin, niin voimme lähteä."

"Ja muuten Arr....voit nyt irroittaa otteesi käsistäni. En pääse muuten tästä mihinkään." hän jatkoi luoden silmäyksen heidän yhdessä oleviin käsiinsä. Arr puristi otettaan ja totesi leikkimielisesti: "Entä jos en irroitakkaan?"

 

OOOO

 

"Näittekö mihin suuntaan ne menivät? Taisin kadottaa heidät viimeisen pusikon jälkeen."Lenient kyseli sisaruksiltaan katsellessaan samalla kiinnostuneena ympärilleen. He olivat jääneet jälkeen Fannista ja Arrista, ja koittivat nyt suunnistaa vaistojensa perusteella perille.

"Ei mitään tietoa, yritetään katsoa tarkkaavaisena ympärillemme, he varmasti ilmestyvät pian jostain." Sadie yritti opastaa kolmikkoa ja käveli kohti edessä häämöttävää mäkeä. Ylhäältä näki aina paremmin ympärilleen.

"Haa! Perillä ollaan, luulisin." Lenient ehti kuitenkin huomata puiden lomassa tönöttävän leikkitelineen. "Tuo näyttää siltä isän kuvailemalta puistolta."

Aikuiset olivat jo ennättäneet perille, ja katselivat nyt poissaolevasti puiston keskellä olevaa lampea. Lenient ei pitänyt alkuunkaan siitä, miten läheisesti Fann lähestyi heidän isäänsä ja hipaisi kädellään tämän olkapäätä. Isä kuului heidän äidilleen.

"Siitä onkin aikaa, kun viimeksi olemme käyneet täällä." Fann hihkaisi kun nostalgian kuohu valloitti hänet sisältäpäin. "Miten pieni olinkaan silloin. Nyt tunnen jo itseni vanhukseksi."

Arr hymähti poissaolevasti.

"Jos asiat olisivat menneet toisin, niin luulisitko että me olisimme päätyneet yht..."

Fannin kysymys jäi kesken, kun kallioilta kajahti huuto.

"Hei isä! Täällä ollaan! Tämä paikka on UPEA!" Tytöt heiluttivat riemuissaan käsiään ja Arr vastasi nostaen laiskasti omansa. Hän kääntyi istuakseen takana olevalle penkille ja katsoi kuinka lapset kirmasivat kovaa vauhtia alas puistoon.

Fann tuli hänen viereensä.

"Niin...siitä kysymyksestäni...."

"Mitä siitä?" Arr murahti ja sain naisen hieman hämilleen.

"Niin että...haluaisin vain tietää vastauksen."

"Mmmrh......en...en osaa sanoa..."

Sanat lävistivät Fannin kuin tikariniskut. Vaikka hän oli tietoinen siitä, ettei Arr vieläkään ollut unohtanut täysin Serenityä, hänessä eli pieni toivon kipinä siitä että mies joskus tuntisi jotain häntäkin kohtaan. Ilmeisesti hän oli taas käsittänyt kaiken väärin.

Ja se satutti.

He katselivat vaitonaisina tyttöjä, jotka nauttivat olostaan päästessään ensimmäistä kertaa elämässään leikkipuistoon. Vanhat ja ruostuneet liukumäet ja kiipeilytelineet eivät näemmä haitanneet menoa, päinvastoin niistä oli suuresti iloa.

"He ovat niin kauniita." Arr totesi pienen hymynkareen noustessa huulilleen. "Ja heistä karsaa vielä kauniimpia."

"Aivan kuten äidistään." Fann pilasi tunnelman lauseella, jolla hän vain alensi omanarvontuntoaan. Kiukku velloi hänen vatsanpohjassaan, ja hän poistui ripeästi pois Arrin luolta välttääkseen sanomasta mitään muuta typerää.

Mies katsoi hänen peräänsä, ja tajusi Fannin mielipahan.

"Fann..sanoinko jotain pahasti?"

"Olen pahoillani, en toisinaan ajattele mitä suustani päästän. Tiedän että sinulla ja tytöillä on rankkaa kun Serenity jäi sinne..  Ajattelin vain itseäni." Fann huokaisi. "Ainoa mitä olen halunnut näiden vuosien aikana, oli päästä perheeseenne Serenityn paikalle."

"Välitän teistä kaikista, jopa hänestä, mutta kadehdin samalla kaikkea sitä mitä hänellä on. Ihanat lapset ja....sinä. En vain pysty sivuuttamaan sitä mielestäni, että jos hän ei olisi ilmestynyt laaksoon, jos te ette olisi tavanneet...olisimmeko me silloin mitenkään saattaneet päätyä yhteen?"

Arr tunsi muuttuvansa levottomaksi. Fann oli avautunut hänelle täysin, kertonut mitä hänen sydämellään oli. Mutta entä mies itse? Mitä hän tunsi naista kohtaan?

"Kuule. Olet maailman epäitsekkäin ihminen jonka olen tuntenut, et voi väittää muuta. Olet pitänyt meistä kaikista huolta, auttanut aina kun olemme tarvinneet apua. Ja uskon että olet tehnyt sen ihan vilpittömin mielin. Olenko oikeassa?"

"Olet... Tunnen silti syyllisyyttä siitä, että ajattelen sinua jatkuvasti." Fann kietoi kätensä ympärilleen kylmän tuulenvireen puhaltaessa ylös rinnettä. Hän tunsi itsensä todella haavoittuvaiseksi siinä Arrin edessä paljastettuaan mitä todella ajatteli. Ja nyt mies luultavasti torjuisi hänet.

Mutta toisten käsien kietouduttua hänen ympärilleen Fann tajusi asioiden olevan toisin. Arr oli siinä, eikä aikonut lähteä minnekkään.

"On minun vuoroni olla sinun tukenasi, Fann-pieni. Anna minulle vain aikaa."

"Niin paljon kuin vain sitä pyydät minulta."

Arr kiepautti hellästi naisen ympäri, ja tämä varoi visusti katsomasta häntä silmiin. Fann tunsi miehen käden leuallaan ja nosti vastahakoisesti päänsä. Häntä jännitti niin että jalat olivat lähteä alta.

"Älä pelkää." Arr rauhoitteli ja sai viimein katsekontaktin Fanniin.

Mies hivuttautui hitaasti likemmäs naisen kasvoja ja tämä sulki jo silmänsä vastaanottaen sen mitä tuleman piti. Vain muutamaa senttiä ennen kuin heidän huulensa koskettivat toisaan, kauempaa kuului hätääntynyt huuto.

"ISÄ! AUTA!"

Arr irroittautui salamannopeasti pökerryksissä olevasta Fannista, ja vilkaisi selkänsä taakse. Silloin hän näki jotain mitä ei olisi halunnut nähdä.

"Kas, keitäs täällä onkaan. Olemme tainneet nähdä ennenkin." Ladravian ilkeä nauru kaikui kolkosti metsässä. Tytöt kiljaisivat ja hyppäsivät pois karusellin kyydistä.

Arr oli ennättänyt heidän luokseen ennen kuin Fann ehti edes ajatella mitään. Käärmekansa sihisi vihaisena ja odotti vain johtajansa käskyä hyökätä.

Arr astui tyttäriensä eteen ja levitti kätensä heitä suojellakseen. Hän tuijotti uhmakkaasti ylimielisesti myhäilevää Ladraviaa ja huusi varoittavasti: "ÄLÄ EDES AJATTELE KOSKEA TYTTÄRIINI, SAISIT KATUA SITÄ!"

Kolkko nauru täytti taas humisevan metsän.

"Uhkailetko sinä todella minua? Ja mitä ajattelit tehdä jos hyökkäämme? Heittää meitä kävyillä? Lumottaret eivät ole enää täällä, tiedän että he ovat hylänneet teidät. Ja nuo sinun lapsesi...tiedätkös...he muistuttavat minua eräästä yhteisestä tutustamme..."

Arrin hermostus näkyi ulospäin, ja Ladravia sai siitä lisää tulta alleen.

"Serenity olisi todella pahoillaan, jos teidän lapsillenne sattuu jotain. Valitettavasti joku on jätettävä viemään suruvalittelua hänelle. Siksi aion vain tappaa teidät neljä."

"Se ei tule onnistumaan. Haastan sinut kaksintaisteluun!" Arr ennätti sanoa ennen kuin edes ajatteli asiaa sen tarkemmin. Ladravian kasvoilla käväisi yllättynyt ilme, joka sitten vaihtui taas pilkalliseen hymyyn.

"Ja miten sinä aioit voittaa minut?" hän uteli kiemurrellen samalla alemmas rinnettä.

"Se on minun asiani, pidä sinä vain huoli omasta puolustuksestasi. Jos voitan, saan tappaa sinut, jos sinä voitat, saat tappaa meidät kaikki. Onko selvä."

Ladravia ojensi kättään käärmettärille ja nämä kaikkonivat kauemmas lapsista. Arr käski tyttöjä juoksemaan Fannin luokse. He tottelivat ja juoksivat niin nopeasti kuin jaloistaan pääsivät.

"En oikein ymmärrä sinua" Ladravia totesi luikerreltuaan Arrin vierelle. "Tämä on jo kolmas kerta kun olet alueellani, tahdotko ehdoin tahdoin päästä hengestäsi? Muut osaavan sentään kunnioittaa ikiaikaisia rajasääntöjä, mutta sinä rikot niitä vain päästäksesi sunnuntaikävelylle perheesi kanssa. Ja tällä kertaa ilman Lumottarien vartiointia."

"Pärjäämiseni sinua vastaan ei riipu heistä, osaan ihan itsekin suojella itseäni ja perhettäni. Sitä paitsi nämä eivät ole SINUN maitasi, ne pitäisivät kuulua meille kaikille. Olet itsekäs, ahne ja suotta pelätty vanha mato!" Arr puhui suunsta puhtaaksi ja sai Ladravian veren kuohahtamaan.

"Uhkailetko sinä minua?" nainen kiristeli hampaitaan ja lipoi huuliaan kaksihaaraisella kielellään.

"Uhkailen, ja sinun olisi syytä varoa."

"Näinkö on?"

"Näin on."

Ja sitten Arr päästi voimansa valloilleen.

Ladravia kavahti kauemmas miehestä ja yritti suojata käsillä silmiään kirkkailta valoilta. Arr huomasi naisen pelon ja nauroi tälle kovaan ääneen:

 "Mitä minä sanoin, kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Sinun ei olisi kannattanut suututtaa minua."

"Mitä riivattua! Mikä sinä oikein olet?" Ladravia kysyi ja sulki tuskastuneena silmänsä. Hän vajosi maahan paineaallon voimasta ja luikerteli kauemmas. Muut käärmekansan jäsenet tekivät samoin.

 

"Olen Arkkienkeli Arr, ja käsken teitä palaamaan sinne mistä tulitte."

"Totuuden Miekka, tule esiin kutsustani."

 

Arrkienkelien voimat...miten ihanilta ne tuntuivatkaan monen vuoden piilossa olon jälkeen. Arr tunsi nyt taas itsensä kokonaiseksi päästyään vapauttamaan ne kaikkien nähtäväksi. Tunnetta paransi vielä Ladravian kasvoilla paistava kauhu, jota hän yritti kuitenkin kaikin tavoin peitellä.

"Yllätyitkö?" Arr kysyi muttei olettanutkaan saavansa vastausta. Ladravian kasvot vääristyivät kuikun ja inhon sekaisiksi ja hän sihisi uhkaavaan sävyyn.

"Oliko viimeisiä toivomuksia?" Mies valmistautui hyökkäykseen, kunnes ilmoille raikui pahansuopa naurahdus.

"Olet kai unohtanut, etten tullut yksin." Ladravia suupielet kohoilivat paljastaen terävän hammasrivin. Arr katsahti ympärilleen ja näki, kuinka muut käärmekansan jäsenet olivat ympäröineet hänet.

"Et pelaa reilusti, kyse oli vain sinusta ja minusta." hän nuhteli naisten johtajaa. "Muut eivät kuuluneet sopimukseen."

"Hah ha haa. Aina te olette yhtä hyväuskoisia noiden sopimustenne kanssa. Minä hieman sovelsin, kerta paikalla sattui olemaan muitakin kuin vain me kaksi. Tytöt, hyökätkää."

Ladravian komennuksesta muut käärmeet lähestyivät uhkaavasti Arria, joka kohotti miekkansa taistoon. Hän selviäisi tästä ehkä nipin napin.

Juuri kun ensimmäinen käärmeistä upotti terävät kyntensä miehen käsivarteen, jokin poltti sitä.

"Varo ettet polta näppejäsi." joku kehotti käärmettäriä ja nämä uikuttivat palovammojansa perääntyen samalla kauemmaksi Arrista ja Ladraviasta. Liekit leijailivat ilmassa käskyttäjänsä kädenliikkeiden mukaisesti.

"Arvasin että tulet taas pelastamaan tilanteen" Ladravia naurahti kolkosti.  "Et vain osaa olla sotkeutumatta toisten asioihin."

Ärsyyntynyt hahmo lennätti muutaman tulipallon käärmeitä kohti, ja nämä ottivat jalat alleen johtajansa vihaisista käskyistä huolimatta.

"Takaisin sieltä, senkin luikertelevan maan matoset! Heitä on vain kaksi, ja meitä viisi."

Mutta kukaan ei kuunnellut Ladraviaa, vaan viimein viimeinenkin hännänpää oli kadonnut metsän siimekseen. Arrin takana seisovan hahmo purskahti nauruun.

"En tiennytkään että alamaisistasi on tullut tuollaisia pelkureita. Ehkä sinunkin täytyisi jo luikerrella omaan koloosi."

Ladravia tuijotti Serenityä tuimasti sanomatta sanaakaan. Arr puolestaan ei uskaltanut katsoa taakseen tarkistaakseen, että nainen todella oli siinä. Hänen olettamuksensa olivat käyneet toteen: Serenity tulisi paikalle kun huomaisi perheensä olevan vaarassa.

"Tämä ei jää tähän, enkelipoika." Ladravia osoitti syyttävällä sormellaan Arria. "Lumottaret eivät ole aina pelastamassa sinua, ja kun niin käy, etsin sinut käsiini ja tuhoan."

"Lisäksi haluasin kiittää sinua vihjeestä. Nyt kun tiedän kuka olet..." nainen perääntyi samalla kun jatkoi puhumistaan.

"Tiedä myös kuinka käyttää sitä hyväkseni...Hyvästi vain, surkimukset! Kostoni tulee olemaan suloinen!"

Ladravia kiemurteli salamannopeasti pois paikalta, ja Arr oli juuri aikeissa lähteä hänen peräänsä, kunnes Serenityn käsi tarrasi häntä estellen olkapäästä.

"Aiotko tosissasi rynnätä noin vain hänen peräänsä? Etkö yhtään tajua miten lähellä kuolemaa kävit juuri?"

Naisen silmissä paloi raivo kuumempana kuin hänen ympärillään leijailevissa liekeissä. Arr jäi tuijottamaan häntä tyrmistyneenä, osaamatta vastata mitään. Serenity puolestaan jatkoi saarnaamistaan:

"Jouduin tulemaan tänne, kun näin kuinka sinä vaarannat lastemme hengen! Olet uskomaton! Mitä päässäsi oikein liikkuu..ai niin...ei ilmeisesti mitään! Paljastit hänelle myös samalla oman identiteettisi!"

"Jos et olisi pidätellyt minua, olisimme voineet yhdessä tuhota hänet viimeinkin. Näithän kuinka hän pelkäsi meitä? Menit pilaamaan kaiken!" Arr suuttui vuorostaan. Hän oli luullut vaimonsa tapaamisen olevan iloisempi, ilman syyllistämistä ja riitelyä.

"Järjestit siis ansan minulle ja Ladravialle käyttämällä tyttäriämme. Kuinka halpamaista! Ja sait Fanninkin suostumaan?! Et ansaitse olla lapsien huoltaja, varoitan sinua nyt ensimmäisen ja viimeisen kerran. Ensi kerralla vien heidät mukanani LaCaslaan, ennen kuin mitään tapahtuu."

"Tilanne oli täysin hallinnassani, usko jo. En anna sinun viedä lapsia, en nyt enkä koskaan. Heidän elämänsä on täällä."

"Valitan, tämä päätös tehtiin jo ennen tätä päivää. Me otamme heidät Diferin ja Solariksen kanssa huostaamme kun he täyttävät 18 vuotta. Heistä tulee seuraajamme, kolme uutta Lumotarta."

Paikalle juosseen Lenientin silmät laajenivat hämmästyksestä. Hän oli ehtinyt kuulla keskustelusta vain kaksi viimeistä lausetta.

"Oikeastikko? Otatko meidät mukaamme, äiti? SIISTIÄ!"

Vanhemmat lopettivat riitansa ja katsahtivat hätkähtäen tytärtään.

"Niin Arr, eiköhän asia ole sitten sovittu?" Serenity otti tytön innostuksesta ponnetta saada mielipiteensä läpi. Arr katsoi surullisena tytärtään, ja tämän vierelle ilmestynyttä Sadieta. He eivät vielä voineet ymmärtää, millaisia vaikeuksia heitä odotti jo ilman tätäkin tarjousta. Hän oli juuri aikeissa ehdottaa Serenitylle erästä ehtoa, kun hän kuuli Fannin helpottuneen äänen vierestään.

"Ihanaa nähdä että olet kunnossa. Olin niin huolissani!" nainen halasi Arria ennen kuin tämä ehti tehdä mitään. Lenient ja Sadie loivat toisiinsa tietävän katseen alkoivat kuiskia keskenään.

"Taas nuo halailevat, ja nyt jopa äidin edessä! Näin kun ne pussasi ennen kuin.."

"LENIENT! Hiljaa, äiti kuulee!" Sadie yritti vaientaa suurisuisen sisarensa, mutta liian myöhään. Serenity oli kuullut kaiken.

"Te...oletteko te...?" hän aloitti lauseensa ja kaksikko erosi toistensa syleilystä saikähtäneenä.

"Ahhh...ymmärrän. Älä huoli, en ole sinulle vihainen Fann, pikemminkin helpottunut. Olet antanut Arrille kaikkea sitä mitä minä en voinut enkä koskaan voikkaan. Tukea ja turvaa jokaisena päivänä."

Fann loi häpeissään katseen maahan.

"Olen pahoillani Serenity, en koskaan tarkoittanut.."

"Älä turhaan, niin kuin sanoin jo, hyväksyn täysin teidän yhdessäolonne. En tullut tänne Arrin vuoksi, jos totta puhutaan. Hän oli vasta toisena mielessäni..."

"...rakkaiden tyttärieni rinnalla. Pelästyin vain, että heille tapahtuisi jotain.."

Serenity asetti lempeästi kätensä paikalle tulleen Fiaran olkapäille, ja hymyili tälle ylitsevuotavalla rakkaudella.

"Äiti, jääthän sinä tänne? Edes vähäksi aikaa?" tyttö kysyi toiveekkaana, mutta sai vastaukseksi surullisen ilmeen. Nainen puristi hänet syleilyynsä.

"Olen todella pahoillani. Vaikka kuinka sitä haluaisin, minun on palattava takaisin. Mutta tulen noutamaan teitä sitten kun olette hieman vanhempia. Olkaa urheita ja kilttejä siihen asti, joohan?"

Kuuma kyynel pyyhkiytyi Serenityn poskelta Fiaran pellavanvaaleisiin hiuksiin. Nainen rutisti tytärtään vielä hetken, ja irroittautui sitten tämän otteesta juosten nopeasti metsän suojiin.

"SERENITY! ODOTA!" Arr yritti käännyttää naista mutta turhaan. "MEIDÄN ON TEHTÄVÄ SOPIMUS! TYTTÖJEN ON PAKKO..."

"...saada itse päättää kohtalostaan...."

Hän toivoi ettei ollut huutanut kuuroille korville. He kaikki tuijottivat kohti humisevia kuusia kuin odottaen Serenityn pilkistävän niiden välistä uudelleen.

Mitään ei tapahtunut.

"Sinun on parasta kertoa heille kaikki, Arr. Tyttäriesi tulee tietää, millaisen valinnan edessä he oikein ovat."

Mies nyökkäsi. Hän tiesi sen.

 

OOOO

 

Kapakka oli paikka, jonne laaksolaiset kokoontuivat rentoutumaan ja viettämään aikaa muiden kanssa.

He pystyivät vaihtamaan kuulumisiaan, ja kertoa uusimmat juorut, jotka liikkuivat ihmisten keskuudessa.

Paikan puheensorinan keskelle oli myös oivallista piiloutua keskustelemaan vakavemmista ja salaisista asioista, sillä kukaan ei kiinnitä muiden asioihin mitään huomiota keskittyessään omiinsa.

Tämä oli juuri otollinen ilta Arrille kertoa tytöille heidän sukunsa saloista.

"...ja siinä oikeastaan oli kaikki mitä teidän tulee tietää." hän lopetti pitkän tarinansa ja tytöt venyttelivät puutuneita jäseniään tuoleillaan.

"Mutta haluan muistuttaa, että vaikka tämä kaikki ehkä vaikuttaa teistä upealta ja mahtavalta, se on myös vastuullista ja vaarallista. Siksi altistan vain yhden teistä tehtävän jatkamiselle. Sen, joka on mielestäni sopivin siihen."

"Arvaattekin jo varmaan, kuka teistä tulee olemaan hän?"

Tytöt odottivat vastausta jännittyneinä, suut apposen ammolleen auenneina. Arr ei pidätellyt jännitystä turhaa enempää.

"No tietenkin Sadien. Hän on teistä vanhin ja todella vastuuntuntoinen. En kutsunut häntä tänne, sillä kerron asiasta hänelle henkilökohtaisesti kahden kesken myöhemmin."

Lenient oli suunniltaan. Hän oli olettanut saavansa tehtävän itselleen, mutta sitten isä olikin antanut sen Sadie-pösilölle. Aina Sadie sai kaiken minkä halusi. Se oli niin...

"Epäreilua!"

Arr katsoi tytärtään kummastuneena.

"Miksi aina Sadie? Miksen minä voinut saada koruasi ja perintöäsi? Olisin varmana ainakin sata kertaa parempi valinta kuin hän! ISÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ, kiltti"

"Olen pahoillani Lenient, mutta päätökseni on ja pysyy. Sadie ymmärtää tehtävän vaarallisuuden ja jatkaa varmasti tehtävää kunnialla. Te kaksi voitte muuttaa äitinne luo LaCaslaan, joten olisitte siten varmasti turvassa. Äitinne ja tätinne pitäisivät teistä hyvää huolt ---"

"Tahdotko sinä muka muuttaa jonnekkin tylsän-typerään linnaan ja elää kuin prinsessa? Minä ainakin aion kokea seikkailuja ja antaa pahiksille köniin. Saat pitää avainta vuorostasi itselläsi, kun minä ja Sadie saamme surmamme kohdatessamme ilkeän LUNAN. Käykö?"

Lenient yritti taivutella pienen Fiaran mukaan suunnitelmaansa, mutta sai tämän vain pois tolaltaan puhuessaan vaaroista ja kuolemasta.

"Lenient kiltti, älä järkytä pikkusisartasi tuollaisilla puheilla turhan tähden." Arr vaati tytärtään lopettamaan, ja tämä huokaisi periksiantaneena.

"Hyvä on, hyvä on. Anteeksi Fiara, se oli vain leikkiä." hän esitti teennäisen anteeksipyyntöönsä edes tarkoittamatta sitä mitä sanoi lisäten vielä loppuun: "Mutta kaikesta huolimatta olen mielestäni paras vaihtoehto perijäksi!"

"Arr? Oletteko valmiit? Tarvitsisimme sinua Rayn kanssa tuolla.." Fannin pehmeä ääni keskeytti keskustelun. Arr vastasi kutsuun nousemalla tuoliltaan.

"No, eiköhän tämä ollut tässä tältä erää. Jos haluatte kysyä jotain lisää, lupaan vastata teille huomenna. Menkäähän nyt kotiin, Sadie varmaan odottaa jo paluutanne."

Lenient loi ensin inhoavan katseen kauempana seisovaan Fanniin, sitten isäänsä. Hän ei edelleenkään sietänyt ajatuksissaan näitä kahta yhteen, vaikka se oli Serenityn ja heidän viimeisimmän kohtaamisen jälkeen näyttänyt peruuttamattomalta vaihtoehdolta.

Fannista oli hyvää vauhtia tulossa heidän tädistään äitipuoleksi.

"Isä, miksi sinulla on edelleen tuo sormus, joka pitää sinut ja äidin yhdessä, kerta tykkäät Fann-tädistä?" hän esitti piikikkään kysymyksen juuri kun Arr oli poistumassa pöydästä. Mies pysähtyi paikalleen.

"Ehh..se on eräänlainen muisto. Kun olen valmis luopumaan muistosta kokonaan, otan sormuksen pois."

"Mutta tuo sormushan tarkoittaa lupausta. Lupausta äidille!" tyttö jatkoi inttämistään, mutta Arr ei enää kuunnellut häntä.

"Lenient Eternity, en aio keskustella asiasta kanssasi tänään. Enkä edes tänä vuonna. Katsotaan sitten kun olet hieman vanhempi, ymmärrät silloin asioita paremmin. Kaikki ei ole aina niin helppoa kuin luulisit."

Lenient tuhahti.

"Selvä, mutta älä oleta että hyväksyisin äidin tavoin sinut ja Fann-tädin. Te teette väärin, sano minun sanoneen."

"Olen pahoillani Lenientin puolesta, olen varma ettei hän tarkoita sitä mitä puhuu." Arr totesi Fannille tyttöjen alettua keskustella muista aiheista keskenään.

"Ei se mitään, ymmärrän että hänen on vaikea sulattaa sitä että te...äääh...tavallaan erositte Serenrityn kanssa. Annetaan hänelle aikaa, se yleensä parantaa haavat. Tiedät sen kokemuksesta itsekin."

"Niin..."

 

OOOO

 

"Vuosikausien odottamisen jälkeen voin kertoa teille tuovani ilouutisia, Valtiatar..."

Master kumarsi niin syvään kuin jäykistyneeltä selältään pystyi. Tällä kertaa hän ei pelännyt rangaistusta, viimeinkin epätoivoisessa etsinnässä oltiin päästy Lunan haluamaan lopputulokseen. Vihje Eternityistä oli suorastaan juossut hänen luoksensa.

Luna nojautui eteenpäin valtaistuimella kuullakseen paremmin. Hän oli rankaissut miestä lukemattomia kertoja ennenkin, kun tämä oli lausunut samaiset sanat hänelle ilman että ne olivat pitäneet paikkansa. Naisen käsi puristui tavanomaisesti nyrkkiin, kuin odottaen antavansa rankaisevan iskunsa.

"Kerro toki, Master. Mutta varoitan sinua, en halua enää kuulla perättömiä huhuja."

"Haluan esitellä sinulle erään henkilön, jolla on vedenpitäviä todisteita siitä, että Arr Eternity elää ja on voimissaan. Tämä meidän lähteemme on valmis neuvottelemaan kanssanne palkkiostaan. Pyydänkö hänet sisään?"

"Mitä vielä odotat? Tuo hänet eteeni. Haluan KUOLLAKSENI tavata hänet"

Master kumarsi taas syvään, ja poistui liukkaasti salista käytävään. Hänen matala äänensä kantautui kuiskauksen lailla, ja pian ovesta astui sisään uudenlainen hahmo, jonka vääristyneet kasvonpiirteet olisivat saaneet Lunan ihon värisemään inhosta, jos hän olisi nähnyt ne.

"Kiitos että otitte minut näin nopeasti vastaan, Manalan Valtiatar. Tulin paikalle niin nopeasti kuin ehdin, mutta pelkään että matkassani meni useampi vuosi. Toisesta ulottuvuudesta saapuminen ei ole nopeaa." tulija yritti pyydellä anteeksi, aivan kuin olisi vain viisi minuuttia myöhässä.

"Olen kuitenkin vuoren varma, ettei Arr ole tällä välin kadonnut asuinsijoiltaan muualle. Hänellä on....useita hyviä syitä pysyä aloillaan. Minun poissaoloni on varmasti vain yksi lisää."

"Mielenkiintoista.." Luna mutisi puoliääneen hieroen samalla käsiään yhteen. "Haluaisin kuitenkin kuulla tästä havainnostasi enemmän, jos vain sallit? Varmistaakseni...mmm...että olemme oikean henkilön jäljillä.."

"Tietenkin, ensin kuin vain olette täyttäneet kaksi vaatimustani hänen olinpaikkaansa vastaan. Ja olen täysin varma, että puhumme samasta henkilöstä. Hänellä on avain ja samanlaiset korvat kuin...jos sallinette sanoa...teilläkin, Valtiatar."

Ladravia oli näkevinään Lunan kulmakarvojen nousevan kiinnostuksesta koholle. Hän jatkoi puhettaan:

"Ehtoni siis....pyytäisin teiltä näitä......."

"MITÄ? Ei, tuo on aivan liikaa niin mitättömästä palveluksesta kuin mitä minulle nyt teet."

"Vaadin sitä, se on osa suunnitelmaa, ja miten luulette minun voivan päihittää hänet? Lisäksi tiedän, että tietoni ovat noita pyyntöjäkin kalliimmat. Joten parempi suostua."

Luna väänteli naamaansa harkitessaan ehtoja tarkkaan. Sitten hän kohotti kätensä.

"Hyvä on! Saat sen mitä toivoitkin!"

"Joten sinunkin on parempi toteuttaa se mitä MINÄ toivon. Onko selvä?"

Hänen kädestään leijaili ilmaan kirkkaita valonsäteitä ja violettia usvaa kohti edessä seisovaa Ladraviaa.

"Tämä saattaa polttaa hiukan, mutta sinun on nieltävä se." Luna varoitti johdattaen kädellää  kirkkaan valopallon ilmaan. Ladravia katsoi sitä hetken epäillen, mutta avasi lopulta suunsa.

"Noin. Olet nyt saanut haluamasi joten ala jo lähteä takaisin laaksoon. Tällä kertaa matkasi tulee kestämään vain hetken siitä mitä se viimeksi oli."

Ladravia kiitti vielä kerran Lunaa anteliaisuudestaan, ja luikerteli sitten tiehensä.

Matkalla hänen suomunsa alkoivat tipahdella kuin uutta nahkaa luodessa. Luna katsoi ylimielisesti naisen roskaamista hänen valtaistuinsalissaan. Joku saisi kyllä siivota tämän sotkun.

"Uhh, se kävi työstä. En ollutkaan aikoihin luovuttanut voimia kenellekkään." nainen pyyhki otsaansa muodostuneita hikikarpaloita ja palasi sitten jo melkein unohtamaansa päivän tehtävään.

Hän poistui salista toiseen suuntaan, verhojen kätkemään lasisiipeen, josta kantautui kavioiden kopsetta.

"Fidus, miten poikani voi?" Luna kysyi aseteltuaan samettiverhot takaisin paikoilleen suojaamaan huonetta.

Kavioiden kopse loppui.

"Hän voi oikein hyvin Teidän Ylhäisyytenne. Hän nukkuu."

"Hienoa. Osaako hän jo puhua ja kävellä?"

"Valitettavasti ei. Hän osaa kyllä reagoida ympärillään tapahtuviin asioihin, muttei tiedä kuinka esimerkiksi vastata kysymyksiin. Hän on kuin vauva."

"Vauva?" Luna toisti sanan hampaitaan kiristeleen. "Hän ei ole mikään vauva, vaan minun perijäni. Tuplatkaa sielujen määrä, yksikään ei saa mennä hukkaan. Manalalaiset syököön vähemmän. Haluan poikani voimiinsa."

"Mutta Valtiatar, ei ole enää mistä vähentää...kaikki yrittävät nyttenkin pärjätä minimirajalla ja.."

"Aina on jotain, josta vähentää. Vai haluatko itse päästä hengestäsi?"

Fidus kauhistui: "Ei ei ei, kyllä me keksimme vielä keinon jolla kerätä Ylhäisyyden pojalle lisää sieluja. Lupaan aloittaa tuplauksen välittömästi."

"Hienoa. Entä saanko minä silmäni piankin?"

"Yritämme parhaamme. Vielä ei ole kohdallemme osunut täydellisiä silmiä, joita voisitte hyödyntää. Kenties Valtiattaren täytyisi harkita ehdotustamme hankkia uusi...perillinen...jolta voisitte.."

Luna kääntyi katsomaan Fidusta joka nieli lopun lauseensa kauhusta kangistuneena.

"En halua keskustella asiasta nyt. Haluan vain silmäni, ja poikani. Mene matkoihisi siitä."

"Aivan kuten teidän Majesteettinne haluaa."

Fidus huokaisi helpottuneena päästessään huoneesta. Hän oli onnistunut selviytymään tällä kertaa rangaistuksetta.