--------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Mahtava Arkkienkeli Samuel on rakkauden enkeli, joka auttaa ihmisiä avartamaan sydämensä. Hän täyttää heidät rakkaudella, ja auttaa heitä ilmaisemaan sitä kaikin tavoin. Arkkienkelin kaksoisliekki Charity on vaaleanpunainen. Se on pyyteettömän rakkauden säde."

 

 

Spector alkoi olla tyytyväinen uusiin voimiinsa, joita hän Envyn kanssa opetteli hallitsemaan. Aluksi kaikki oli tuntunut mahdottoman vaikealta, mutta tiiviin harjoittelun ja periksiantamattomuuden ansiosta hän oli viimein onnistunut saamaan voimansa esiin.

"Katso Envy, mitäs tähän sanot?" Spector mahtaili leijaillessaan neonvihreän energian ympäröimänä. Harmikseen hän ei kuullut naisen ihailevan suoritustaan.

"Envy? Mikä sinulla on?"

Spector katseli hämmentyneenä huoneen toisessa päässä seisovaa Envyä, joka seisoi hiljaa paikallaan ja piteli päätään. Vielä hetki sitten tämä oli jakanut tiukkaan sävyyn käskyjä, mutta vaiennut sitten äkisti.

Envy avasi suunsa hetken hiljaisuuden jälkeen ja rikkoi jännittyneen tunnelman huoneessa:

"Spector......vie minut äitisi luo, ole kiltti."

 

 

OOOOO

 

 

Luna vietti rauhoittavaa iltaa kylpyhuoneessaan kynttilöiden ja eteeristen öljyjen tuoksujen keskellä, kun joku avasi oven ja astui sisälle huoneeseen.

"Kuka julkeaa häiritä minua kesken kaiken? Jos syysi ei ole tarpeeksi hyvä, tämä on viimeinen asia jonka tulet koskaan näkemään."

Varovaiset askeleet kantautuivat pitkin huoneen käytävää, ja pysähtyivät lopulta altaan äärelle. Luna kohotti kulmiaan yllättyneenä.

"Sinä. Mitä asiaa sinulla on?"

Envy polvistui Lunan eteen ja kumarsi niin syvään kuin suinkin pystyi. Hän varoi visusti katsomasta Valtiatartaan suoraan silmiin.

"Olen todella pahoillani, mutta tunsin juuri jotain...jotain, jota ei yhtäkkiä ollutkaan enää."

Luna nousi vedestä ja sen pinnalla olevat terälehdet liimautuivat hänen vartaloonsa.

"Mitä sinä puhut?"

"Tarkoitan...että tunsin veljeni läsnäolon, ja sitten...en enää tuntenut."

Lunan käsi nousi miettiväisesti hänen leualleen, ja hän hymyili epätavallisen tyytyväisenä.

"Hienoa...Pystyitkö paikantamaan, missä tunsit hänet?"

"Enköhän.."

Envy totesi edelleen syvään kumartuen, ja hieman hermostuneena. Jos hän nyt pettäisi Lunan luottamuksen, se saattaisi olla hänen viimeinen tekonsa. Kädet hikosivat jännityksestä, mutta Luna ei onneksi nähnyt hänen epäröintiään.

"Tämähän sujuu melkein suunnitelmien mukaan, ehkä jopa helpomminkin. Envy. Käske Masteria noutamaan salainen aseemme. On aika vierailla veljesi kotona."

 

 

OOOOO

 

 

"Kyllä, aloitatte huomenna kello seitsemän aamulla. Minä ja poikani olemme silloin jo lähteneet."

Yasmine neuvoi puhelimessa vielä viimeiset ohjeet uudelle taloudenhoitajalle. Hän oli järjestänyt kaikki omansa ja Pompin asiat kuntoon, ja oli viimein muuttamassa pois heidän yhteisestä kodistaan. Talossa ei ollut enää mitään hänelle kuuluvaa, ja se ammottikin puolityhjänä ja kolkkona hämärtyvässä illassa.

"Hänen tyttärensä jää myös taloon. Kyllä, saatte pitää huolen myös hänestä."

Yasminella ei ollut aikomustakaan ottaa Sorea mukaansa, vaan hän päätti jättää tämän Pompin harteille. Tyttö ei kuulunut hänen elämäänsä millään tavalla, eikä Yasmine siksi tuntenut omantuntonsa kolkuttavan päätöstä tehdessään.

Pomp oli kahden viikon sairaalan tarkkailun jälkeen päästetty kotiin, mutta hän lepäsi silti suurimman osan päivästä sängyssään kykenemättä tekemään mitään. Lääkärit diagnosoivat hänellä pahanlaatuisen rytmihäiriön, jonka takia hänelle määrättiin paljon erilaisia lääkkeitä jotka turruttivat miehen tajunnan lähes kokonaan.

Yasminea ärsytti yli kaiken se, että hänen oletettiin vielä huolehtivan miehensä asioista. Siksi hän pitkin hampain tilasi tälle kotihoidon, järjesti lääkityksen ja hoitajan käynnit sekä maksoi kaikki siitä aiheutuneet kulut.

Huomenna hän olisi viimein vapaa surkean avioliittonsa kahleista, ja pääsisi viettämään uutta elämää rahojen ja Stormin kanssa aivan toiselle puolelle maapalloa.

Sen ajatteleminen sai hänet hymyilemään leveästi ennen kuin hän asettui nukkumaan sängylleen viimeistä kertaa.

 

 

OOOOO

 

 

Pomp tunsi sinä yönä välttämätöntä tarvetta nousta sängystään, vaikka tavallisesti hän ei iltalääkkeiden takia jaksanut avata edes silmiään ennen aamua. Hänellä oli outo tunne, aivan kuin huoneessa olisi joku muu hänen lisäkseen.

Mutta eihän se voinut olla mahdollista? Ehkä lääkkeet saivat hänet kuvittelemaan harhoja?

Pompin ihokarvat nousivat pystyyn, kun hän hämärässä tuijotti huoneen toisessa päässä sijaitsevan oven luokse. Varjoissa liikahti joku. Aivan varmasti.

Pomp menetti hermostuksissaan tasapainonsa, ja rymähti lattialle kädet järkytyksestä ja heikkoudesta täristen. Tämä ei mitenkään voinut olla lääkkeiden vaikutuksen aiheuttamaa harhaa.

Hahmo pimeydessä astui esiin ja lähestyi miestä silmät kiiluen.

"Ei voi olla..."

Pomp haukkoi henkeään ja yritti raahautua kauemmaksi hahmosta. Tämän kaiken oli pakko olla unta. Jotain kauheaa painajaista, josta hän pian heräisi.

"Miten...sinä...sinähän kuolit!"

Valerien näköinen nainen seisoi keskellä makuuhuoneen lattiaa ja katsoi Pompia raivoisa katse punaisissa silmissään. Hän oli kalpeampi kuin Pompin muistama Valerie, ja suusta työntyivät kaksi terävää kulmahammasta. Lisäksi hän olisi tuskin vanhennut sitten heidän viimeisen kohtaamisensa, jos nainen todella oli hän.

"En tiedä mitä hourailet, vanhus. On selvästi vain armollista, että tapan sinut."

"Sinä teet mitä?" Pomp ei uskonut korviaan. Tämä ei ollut se Valerie, jota hän edelleen palavasti rakasti. Mutta sen täytyi olla! Maailmassa ei voinut olla kolmea samannäköistä naista, se oli silkkaa mahdottomuutta.

"Etkö muka tunnista minua Valerie? Etkö muista mitään menneisyydestämme?" mies jatkoi perääntymistään ja katsoi anelevasti kohti kylmätunteista naista.

"En tiedä miten tiedät nimeni, ja mitä kuvittelet tuolla hölynpölyllä saavuttavasi, mutta minua et huijaa. Luna kertoi, että saatat yrittää kiemurrella karkuun hämäämällä, ja sitä sinä totisesti teet. Anna takaisin tuo koru, jonka varastit Valtiattareltani."

Valerie ojensi kättään kuin antaen Pompille mahdollisuuden luovuttaa avain vapaaehtoisesti. Pomp taas yritti tajuta tilanteen, joka vaikutti entistä sekavammalta.

Valerie oli siis elossa, ainakin jollain tasolla. Hän oli ilmeisesti muuttunut vampyyriksi itsekin, kun Envy iski hampaansa hänen kaulaansa. Ja Pomp oli juossut karkuun, jättänyt hänet pahojen henkilöiden käsiin. 

Miten hän saattoi?

"Se siis olet sinä! Valerie rakas, yritä muistaa. Sinut on jollain tavalla aivopest.."

"JO RIITTÄÄ!"

"En koskaan unohtanut sinua, olet ollut ajatuksissani jatkuvasti. Jos haluat riistää henkeni kostoksi siitä, että jätin sinut kuolemaan: olkoon sitten niin."

Pomp oli jo vanha ja sairas, joten hänellä ei ollut paljoa menetettävää kuollessaan. Ainoa, joka häntä jäisi kaipaamaan oli Sore, jota mies oli kuitenkin muistanut lämmöllä testamentissaan. Valerie astui vielä lähemmäksi Pompia, ja katsoi tätä kirkkaanpunaisilla silmillään tuimasti.

Pomp sulki silmänsä ja valmistautui kohtaamaan loppunsa.

Valerie oli hänen kimpussaan nopeammin kuin ajatus, ja terävät hampaat upposivat syvälle kaulaan. Naisen tarkoituksena ei ollut säästellä miestä Lunan riveihin, vaan yksinkertaisesti imeä hänet kuiviin.

Pompin tuskainen huuto kajahti ilmaan niin kuuluvana, että sen kuulivat varmasti myös naapuritalojen asukkaat. Olisi vain ajan kysymys, koska Sore ja Yasmine ryntäisivät ovelle.

Pomp kuitenkin toivoi, etteivät he joutuisi näkemään mitä hänelle tapahtui.

Sitä mukaan kun hämärän rajat alkoivat täyttää miehen näkökentän, outo hehku hänen ja Valerien ympärillä vain voimistui voimistumistaan. Ahnaasti kaulaan keskittyvä nainen ei kuitenkaan huomannut sitä pitäessään silmiään kiinni aina siihen asti, kunnes viimeinen suonissa sykkivä veripisara oli vuodatettu.

Pompin veltto ruumis lysähti hänen omaan verilammikkoonsa, ja Valerie katseli näkyä tyytyväisenä. Hän pyyhkäisi suutaan, ja huomasi vasta siinä vaiheessa hehkuvansa kuin tulikärpänen yön pimeydessä.

"Kirottua, mitä sinä teit minulle!" hän huusi kuolleelle miehelle ja alkoi kouristella kauttaaltaan.

Kumpikaan heistä ei tiennyt, että Valerie oli alunperin yksi kadonneista Arkkienkelin jälkeläisistä. Valerien kohdattua hampaillaan Pompin enkeliveren he saivat aikaan ennennäkemättömän reaktion, joka vapautti Valerien arkkienkelin voimat kahleista.

Nainen kiemurteli ja kirkui vartalonsa vavahdellessa voimien kourissa, ja hän tunsi kuinka kauan elottomana ollut sydän alkoi taas sykkiä.

Kaikki hänen muistonsa, kaikki tunteet...ne kaikki palasivat hänen mieleensä sitä mukaan kuin hohtava valo hiipui ympäriltä. Valerien silmät rävähtivät auki, aivan kuin hän olisi nähnyt ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin.

Ensimmäistä kertaa viiteenkymmeneen vuoteen.

Istuessaan siinä lattialla pimeässä huoneessa, hän katsoi surullisesti Pompin suuntaan ja toivoi voivansa peruuttaa äskeisen. Hän ei ollut ollut oma itsensä eikä hallinnut tekemisiään. Hänet oli todellakin aivopesty, vanhat muistot oli korvattu uusilla vääristyneillä mielikuvilla.

Luna oli pitänyt häntä kaikki nämä vuodet pimeässä yksiössä, tarjoillen hänen nälkäänsä silloin tällöin ihmisverta. Nainen oli ruokkinut Valerien turhautumista ja tyytymättömyyttä valheilla Pompista ja hänen suvustaan, saaden tämän viimein uskomaan kaiken.

Samassa huoneen ovi paukahti kovaäänisesti auki, ja Yasmine seisoi raivoissaan ovella:

"Mitä sinä oikein riehut täällä Pomp!!! Huudat kuin sinua tap..."

Vasta siinä vaiheessa hän huomasi mitä oli tapahtunut.

"Kuka..kuka helvetti sinä oikein olet? Mitä täällä tapahtuu?"

Yasmine kavahti hieman nähdessään Pompin makaavan liikkumatta maassa Valerien takana. Hän ei kuitenkaan näyttänyt järkyttyneeltä, vaan lähinnä huvittuneelta. Joku oli tehnyt selvää hänen pahimmasta painajaisestaan, ja tämä outo nainen näytti myös todella tutulta.

Valerie oli tilanteesta enemmän ymmällään kuin Yasmine. Hän kykeni vain seisomaan siinä paikoillaan, eikä osannut sanoa tai tehdä mitään.

"Kas...oletko se sinä? Etkö olekaan kuollut?"

Valerie katsoi surullisen kysyvästi:

"Mistä tunnet minut?"

"Olet Valerie, eikö niin. Pomp aina puhui sinusta. Olen hänen vaimonsa, tai no, nyt entinen."

Hetken tuijotettuaan toisiaan hiljaa Valerie tajusi katsovansa kuin peiliin. Nainen huoneen toisessa päässä oli pieniä yksityiskohtia lukuunottamatta aivan kuin hän itse.

Käytävästä kantautuivat kiireiset askeleet, ja pian Yasminen taakse ilmestyi järkyttynyt Sore. Tyttö vilkaisi nopeasti isänsä ruumiin suuntaan ja haukkoi henkeään:

"ISÄ!"

Yasmine purskahti omahyväiseen nauruun.

"Kuinta traagista. Pomp käytti koko elämänsä sinun etsimiseesi, ja sinusta haaveilemiseen. Hän jopa nai minut sen vuoksi, että me olimme sinun kanssasi kuin kaksi marjaa. Nyt todella ymmärrän sen, kun vihdoin näen sinut."

"Tämä tässä on tyttäremme Sore. Eikö hän olekkin ihastuttava." Yasmine jatkoi pilkalliseen sävyyn. "Onneksi olkoon, teit hänestä juuri isättömän."

Sore ei onnekseen kuullut äitinsä puheesta mitään, vaan ryntäsi Pompin luokse silmät kyyneleistä kostuneina.

Valerie seurasi häntä surullisesti viereltä, samalla kun Yasmine astui rohkeasti muutaman askeleen lähemmäksi.

"Ja kaikista huvittavinta koko tässä sopassa on se, että kaikkien näiden vuosien jälkeen sinä tulet tänne ja ilmeisesti tapat Pompin itse. En tiedä miten sen teit, ja itse asiassa ei edes kiinnosta. Minun täytyisi varmankin kiittää sinua."

Yasminen kylmäkiskoisuus ihmetytti suuresti Valerieta, joka itse tunsi kyynelien valuvan pitkin poskiaan. Hän oli keskellä perhedraamaa, jonka oli itse aiheuttanut.

Kunpa aikaa vain voisi kääntää taaksepäin.

"En...en todellakaan tiennyt että hänellä on...vaimo...ja perhe..."

"Hah. Entä sitten. Tehty mikä tehty." Yasmine lisäsi vettä myllyyn.

Hän tunsi suunnatonta helpotusta siitä, että joku toinen oli hoitanut hänen toivomansa likaisen työn. Pian hän olisi rikkaampi kuin avioeron jälkeen, sillä Pompilla olisi varmasti testamentti kirjoitettuna.

Keskustelun taustalta kantautui Soren lohduton nyyhkytys. Hän oli polvistunut isänsä ruumiin luokse ja katsoi lohduttomana edessään olevaa näkyä.

"Isä kiltti, älä kuole. Et voi jättää minua...!"

Valerie olisi halunnut ottaa tytön syliinsä ja kertoa tälle kaiken järjestyvän jollain lailla. Mutta hän ei kyennyt, eikä liiemmin uskaltanutkaan. Hänestä oli kummallista, miten Pomp oli koskaan nainut niin kylmän ihmisen kuin Yasmine, joka katsoi vain ylimielisesti hymyillen tyttärensä suuntaan tekemättä elettäkään liikkuakseen tämän luo.

Yasminen välinpitämättömyyttä korosti vielä enemmän se, kun hän kääntyi huoneesta lähteäkseen.

"Saat tehdä Sorelle mitä haluat, hän on "sinun" ja Pompin lapsi. Minulla ei ole osaa eikä arpaa hänen elämäänsä, ja olen vain helpottunut päästessäni mokomasta riesasta. En halua tietää koko tästä tilanteesta mitään, minä häivyn nyt."

"Odota! Et sinä voi hylätä Sorea tuolla tavoin!"

Valerie yritti pysäyttää Yasminen lähdön ja nosti kätensä tämän suuntaan. Samassa hän huomasi kauhukseen, että hän näki sen lävitse suoraan lattiaan.

Jokin haihdutti häntä pois huoneesta.

"Mitä...mitä oikein tapahtuu? Auttakaa!" Valerie huudati hädissään kuinka hänen jäsenensä hiljalleen haihtuivat näkymättömiin. Aivan kuin suuri kirkas valo olisi imaissut hänet sisäänsä.

Sore nousi lattialta ja tuijotti suu auki tapahtumia. Hän oli nähnyt aivan liian paljon selittämättömiä asioita sinä iltana.

Pian valo ja Valerie olivat tiessään, ja tuttu pimeys valtasi huoneen. Äsköisestä välikohtauksesta muistutti vain yhä maassa makaava Pomp.

Yasmine kääntyi katsomaan olkansa yli kesken lähtönsä, ja huokaisi turhautuneena.

"Teistä ei todellakaan ole muuta kuin harmia. Menen soittamaan poliisille. Sinä menet huoneeseesi, ja pysyt siellä niin kauan kuin käsken."

Nainen näki Soren itkeskelevän edelleen hysteerisesti, mutta käänsi vain tälle selkänsä ja viipotti pois. Yöllisiin tapahtumiin olisi jo muutenkin hankala vastata, ilman että Sore kertoisi tarinoita haltiattaresta ja tämän haihtumisesta taikamaailmaan.

Yasmine oli aina tiennyt, että Pompissa ja Soressa on jotain erikoista, eikä siksi ihmetellyt yhtään illan tapahtumia. Ainoa asia, joka häntä kiinnosti, oli päästä mokomista friikeistä eroon.

 

 

OOOOO

 

 

Sugar, Elger ja Grave juoksivat valtaistuinsaliin niin nopeasti kuin suinkin pystyivät. He olivat saaneet tiedon siitä, että Pomp oli kuollut ja Valerie mystisesti kadonnut, eikä heillä ollut avainta hallussaan.

Mennessään itse perässä päivää myöhemmin, talo oli kuhissut poliiseja ja tutkijoita, mutta Pompin perheestä ei näkynyt jälkeäkään. Joku poliiseista oli sanonut heidän kuulleen lesken muuttaneen lasten kanssa aivan toisaalle, mutta sen enempää he eivät olleet saaneet irti.

Luna ei tulisi pitämään tiedoista, ja se pelotti heistä jokaista.

"Hän ei ole täällä." Sugar totesi helpotuksesta huokaisten. He saisivat ehkä hieman lisäaikaa tilanteen selvittämiseksi.

"Väärin, olen teidän takananne." Lunan tyytymätön ääni kaikui huoneessa, ja vampyyrit kavahtivat säikähdyksestä.

"Olinkin odotellut teidän ilmestymistänne. Kuulin jo uutiset toisaalta."

Grave kääntyi rohkeasti Lunan puoleen ja avasi jo suunsa selittääkseen tilannetta, kun hän huomasi naisen käden kohoavan uhkaavasti.

"En kaipaa selityksiä. Olette tuottaneet minulle pettymyksen....Enkä todellakaan pidä siitä!"

Luna avasi nyrkkinsä, ja päästi voimansa valloilleen.

 

 

OOOOO

 

 

Pompin kuolema jäi poliisille ikuiseksi mysteeriksi. Yasminea pidettii jonkin aikaa syyllisenä miehensä murhaan, mutta kun kunnollista näyttöä asiasta ei ollut, tapaus arkistoitiin muiden ratkaisemattomien rikosten joukkoon.

Perintöä jaettaessa Yasmine sai yllättyä, ettei perisikään sittenkään miehensä rahoja. Testamentissa luki isoin kirjaimin, että vain Sorella oli oikeudet isänsä jättämään omaisuuteen, kunhan täyttäisi kahdeksantoista. Yasmine puolestaan voisi painua sinne minne pippuri kasvaa.

Siitä päivästä lähtien Yasmine alkoi vihata Sorea vielä enemmän kuin aikaisemmin, ja otti tämän vastentahtoisesti asumaan uuteen kotiinsa. Valitettavasti hänellä ei ollut muita vaihtoehtoja, sillä Soren huoltajuus oli nyt siirretty hänelle.

Vuosien saatossa Soresta kasvoi kiltti ja tunnollinen tyttö, vaikka hänen äitinsä ei piitannut pahemmin kasvattaa häntä kunnolla. Sore oli omatoiminen ja hiljainen, yrittäen pysyä mahdollisimman huomaamattomana äitinsä lähettyvillä.

Yasmine kadehti kaiken muun lisäksi myös Soren kauneutta, sillä hän huomasi tyttärensä rinnalla miten paljon vuodet olivat kuluttaneet hänen omaa ulkonäköään. Yasmine kohdisti vihansa syrjimällä ja kohtelemalla Sorea kaltoin, toivoen että tämä jonain päivänä karkaisi kotoa.

Sore ei kuitenkaan tehnyt niin, ja se sai naisen veren kiehumaan entisestään.

Toisin kuin sisarensa, Storm sai äitinsä jakamattoman huomion ja joka ikisen asian, jota koskaan toivoi. Sore pelkäsi äitinsä pilaavan veljen loputtomalla paapomisella, muttei maininnut asiasta ääneen.

Sore myös tiesi, että Storm oli vain hänen velipuolensa, sillä se kävi niin selvästi ilmi pojan ulkonäöstä. Silti, kaikesta huolimatta Sore rakasti veljeään yli kaiken.

Yasmine ei yllättäen pitänyt siitäkään, että sisarukset tulivat toimeen keskenään. Hän halusi opettaa Stormin samoille tavoille kuin itse kohteli Sorea, mutta poika ei vain taipunut hänen tahtoonsa.

Sorelle kaatuivat kaikki kotityöt siivouksesta ja tiskauksesta pyykkäämiseen ja ruoanlaittoon. Vaikka hän kuinka yritti parhaansa, Yasminella oli yleensä valitettavaa työn laadusta.

Sore tunsi olevansa kuin Tuhkimo keskellä äitipuolen hallinnoimaa kotia. Valitettavasti hänellä ei vain sattunut olemaan hyvää haltiatarta.

Mutta rakastava pikkuveli korvasi silti kaiken. Ilman Stormia Sore tuskin olisi jaksanut, vaikka reipas tyttö olikin.

Hän vain toivoi saavansa joskus myös hyävksyntää äidiltään, mutta se taisi olla liian paljon pyydetty.

"Et ole taaskaan siivonnut huonettasi! Olet arestissa seuraavan viikon!" Yasmine räyhäsi taas eräänä päivän palatessaan töistä kotiin. Sore ei vaivautunut sanomaan, ettei koskaan muutenkaan saanut poistua kotoa koulun päätyttyä. Hänellä ei ollut liiemmin ystäviä, ja ne harvat jotka jaksoivat ymmärtää hänen tilannettaan, olivat nähtävissä vain koulussa.

"Olen pahoillani, en ehtinyt vielä. Yritin tehdä läksyjä."

"Läksysi saavat odottaa! Teet ensin sen mitä pyydän onko selvä!"

Sore nyökkäsi alistuvasti, ja poistui sitten siivoushuoneeseen hakemaan imuria.

Soren huone oli autio muutamaa hassua sisustuelementtiä lukuunottamatta. Yasmine ei halunnut omien sanojensa mukaan tuhlata turhaan rahaa tyttöön, koska tämä muuttaisi kuitenkin pian pois kotoa. Tai pikemminkin potkastaisiin.

Sore lainasi aina iltaisin salaa Stormin läppäriä saadakseen yhteyden ulkomaailmaan.

Soren rinnakkaisluokalla oli eräs söötti Joacim, josta tyttö oli salaa kiinnostunut. Viikkojen chattailun jälkeen poika oli vihdoin pyytänyt häntä elokuviin, eikä Sore tietenkään osannut sanoa ei.

Ainoa ongelma treffien onnistumisessa oli se, ettei Yasmine ikimaailmassa päästäisi Sorea ulos illalla. Ja vielä pojan kanssa. Siitä huolimatta Sore päätti, ettei antaisi hyvän tilaisuuden valua hukkaan. Hän päätti karata treffeille salaa.

 

 

OOOOO

 

 

Sore tuijotti epäuskoisenä peiliin kahta iltaa myöhemmin. Hän oli pihistänyt äitinsä iltamekon, ja peilaili itseään pimeässä huoneessa.

Joacim odottaisi häntä kaupungilla puolta tuntia myöhemmin. Sore oli varmistanut, että muu perhe oli käynyt nukkumaan, ennen kuin pynttäsi itsensä valmiiksi.

Hän näytti jokseenkin erilaiselta, paljon...aikuismaisemmalta. Hänen äitinsä ei tavallisesti suostunut ostamaan uusia vaatteita, joten Sore joutui käyttämään vanhoja ja kuluneita riepuja, jotka olivat pyörineet hänen vaatekaapissaan aivan liian kauan.

Jotain kuitenkin puuttui, ennen kuin kokonaisuus olisi täydellinen. Sore pohti hetken ja yritti hahmottaa mitä vailla vielä oli, ennen kuin hänen päässään välähti.

Se isän kaulakoru, joka oli aina kiehtonut häntä.

Sore kumartui penkomaan sänkynsä alla olevia laatikoita, ja löysi pian etsimänsä. Ainoa konkreettine muisto, joka hänelle jäi Pompista oli tuo kaunis avainkoru, joka kuulemma aina roikkui tämän kaulassa.

Sore nappasi paperiin käärityn korun käteensä ja oli juuri aikeissa nousta ylös lattialta, kun ovi avautui.

"MITÄ IHMETTÄ SINÄ...TUOHAN ON MINUN MEKKONI!" Yasminen hämmästynyt ensireaktio vaihtui nopeasti vihaiseen karjahdukseen kun hän näki mitä Sore puuhaili huoneessaan. Tyttö ujutti korun nyrkkiensä väliin ja perääntyi pelokkaana pari askelta.

"Minä tuota...voin selittää..."

"Anna kuulua sitten!" Yasmine uhkasi ja kiristeli hampaitaan. "Olit juuri aikeissa karata kotoa, eikö niin? Kiittämättömyydelläsi ei ole mitään rajaa, minä pidän sinusta huolta ja sinä rikot minun asettamiani sääntöjä viis välittämättä."

"Ei, en minä sitä..." Sore sopersi ja näpräsi hädissään kuumalta käsien välissä tuntuvaa avainta.

"Etpä niin, et tietenkään. Pidän huolen siitä ettet tule yrittäneeksi tuota temppua enää toista kertaa! OLET ARESTISSA KOKO LOPPUELÄMÄSI!"

Ovi paukahti kiinni sellaisella voimalla, että oli suoranainen ihme ettei se revennyt paikoiltaan. Sore ryntäsi itkua pidelleen ovelle äitinsä perässä, ja kuuli kuinka avainta kierrettiin lukossa.

Yasmine telkesi hänet huoneeseen.

"Äiti kiltti! Päästä minut pois, pyydän sinua. Anna anteeksi, lupaan etten enää koskaan tee mitään sellaista."

Sore paukutti ovea anellen, ja kuulusteli Yasminen loittonevia askelia portaikossa. Nainen tuskin tulisi päästämään hänet pois enää sinä iltana.

"Pirhana."

Sore oli jumissa, ties kuinka kauan. Hän ajatteli harmistuneena Joacimia, joka odotti häntä turhaan elokuvateatterin edessä. Olisi aivan kamalaa kertoa pojalle seuraavana päivän totuus, miksei hän päässyt tulemaan.Jos poika enää ikinä puhuisi hänelle.

Samassa Sore tunsi taas kuumaa polttelua kädessään, ja tajusi pitelevänsä edelleen isänsä avainkorua. Jospa sen avulla oven saisi tiirikoitua auki?

"Typerä Sore, tuhlaat vain aikaasi." tyttö puuskahti omille ajatuksilleen, mutta polvistui silti oven eteen ja työnsi mielivaltaisesti avainta lukkoon.

Ja se sopi.

Ovia aukeni, ja sen toiselta puolelta tuulahti suolantuoksuinen tuulenvire. Sore yritti hahmottaa pimeässä käytävän rajoja, muttei nähnyt yhtään mitään. Oli epätavallisen pimeää ja hiljaista.

"Äiti? Storm?" Sore kuiskasi varovasti, muttei saanut vastausta. Hän nousi seisomaan, ja epäröi hetken ennen kuin astui ovesta ulos.

Ehkä äiti oli vain lukitsevinaan oven, halusi hieman pelotetta vain häntä. Nyt he olivat Stormin kanssa alakerrassa nukkumassa, eivätkä siksi kuulleet häntä.

Tai ainakin niin Sore uskotteli itselleen ottaessaan ensimmäisen askeleen pimeyteen.

Ovi hänen takanaan pamahti kiinni uuden, hieman kovemman tuulenpuuskauksen voimasta, ja Sore jähmettyi niille sijoilleen. Oli aivan pilkkopimeää, eikä korkokenkien alla kopissutkaan kotoisasti lattialankut. Ympärillä oleva pimeys tuntui puristavan ja ahdistavan tyttöä entistä enemmän, ja hän tunsi kuinka hengittäminen alkoi tuntua yhä raskaamalta.

Viimeisillä voimillaan Sore näki pilkahduksen valoa ja etäisiä ääniä. Sitten hän menetti tajuntansa.