--------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Viimeinkin kauan kansalaisten huulilla ja Hopen ajatuksissa pyörinyt hääpäivä koitti. Kymmenien muodollisuuksien ja kaupungin läpi marssimisen jälkeen Zen seisoi siinä alttarilla hänen edessään, ja he vannoivat viimeiset häävalat toisilleen. Paikalla oli vain muutama palatsin palvelijoista, sekä pain vanhemmat ja Ringa.
Hope katsoi silmät kirkkaasti loistaen edessään seisovaa aviomiestään, ja tunsi olevansa onnensa kukkuloilla. Kaikki oli mennyt paremmin kuin hän oli osannut odottaa, ja lisäksi elämä palatsissa oli säännöistä ja rutiineista huolimatta tuntunut luonnolliselta.
He eivät Zenin kanssa olleet ehtineet viettää paljoakaan aikaa yhdessä ennen häitä, joten nyt tämä pienikin hetki toisen rinnalla tuntui ikuisuuden mittaiselta. Zen oli puettu perinteisen tavan mukaan hääasuun päähinettä myöten, ja Hope yritti kaikin tavoin pidättää hymyään sen nähdessään.
”Minä, Xizentai Sugimura, haluan sinut vaimokseni, Hope Sam-Sung.” Zen julisti kaikkien kuullen ja tarttui Hopea hellästi käsistä. ”Lupaan rakastaa ja suojella sinua aina.”
Hope hymyili arastellen, ja lausui vuorostaan oman valansa. Kaikki paikalla olijat taputtivat tämän jälkeen, ja keisari julisti parin vihityksi.
Zen kaappasi miltei välittömästi Hopen syliinsä, ja suuteli tätä onnellisena hymyssä suin. Hope huokaisi mielessään helpottuneena siitä, että häiden virallinen osuus oli nyt viimein ohitse.
Palvelijat kiirehtivät liikuttamaan hääalttarin pois salista, ja kantoivat tilalle tuoleja sekä ruoasta notkuvia pöytiä. Orkesteri asetteli soittimensa salin perukoille, ja aloitti soittamaan iloista musiikkia.
Zen tarjosi Hopelle kättään, ja pyysi tätä tanssimaan. He asettuivat keskelle valtaistuinsalin lattiaa, ja pyörähtelivät kömpelösti vaatteidensa laahusten keskellä. Hope tunsi jokaisen paikallaolijan katseen itsessään, ja yritti parhaansa mukaan pysyä mukana askelissa.
Kun ensimmäinen häätanssi oli tanssittu, nuoren parin onneksi heidän vanhempansakin saapuivat tanssilattialle keinahtelemaan musiikin mukaan.
Kaikilla näytti olevan oikein hauskaa.
Palvelijoiden väliin seisoskelemaan jäänyt Ringa hymähti tyytyväisenä. Saatettuaan kosiomatkalle viimeisen sinetin, häntä ei enää tarvittaisi palatsissa. Hope oli kuitenkin säännöistä poiketen pyytänyt lupaa pitää Ringan luonansa, ja niinpä kettu ei palaisikaan Sam-sungien kanssa takaisin kotitalolle.
OOOOO
Päivän rauhoituttua illaksi ja vieraiden asettuessa lepäämään omiin huoneisiinsa, Hopen huoneeseen saapui kaksi palvelijaa. He kantoivat kädessään kauniista länsirannikon silkistä tehtyä mekkoa, ja pukivat sen vaitonaisina hämmentyneen Hopen päälle.
Tämän jälkeen he pyysivät tyttöä seuraamaan itseään, ja astelivat hiljaisin askelin pitkin palatsin käytäviä. Kun Hope tiedusteli heidän matkansa päämäärää, vastasi toinen palvelijoista kyseessä olevan nuoren parin hääyö.
Hope tunsi sydämensä sykkeen kiihtyvän sillä sekunnilla, ja mietti mielessään miten pääsisi pois tästä piinaavasta tilanteesta. Pian kuitenkin palvelijat avasivat viimeisen oven matkalla Zenin huoneeseen, ja pyysivät Hopea astumaan peremmälle.
Hope seisoi kädet täristen Zenin makuuhuoneen ovenraossa, ja kuuli kuinka palvelijoiden askeleet loittonivat hänen takaansa. Hän koputti varovasti ovenkarmiin, ja huomasi kauempana huoneessa kääntyvän hahmon katsovan itseensä.
”Ai, se oletkin sinä.” Zen totesi vilpittömällä innolla, ja hymyili Hopelle. Hän oli selvästi vielä täysissä pukeissa.
”Minut…minut pyydettiin tänne.” Hope takelteli sanoja, ja uskaltautui astumaan pari askelta sisemmälle huoneeseen. Hän huomasi Zenin katselevan itseään merkitsevästi, muttei antanut sen häiritä. Hetkellinen kiusallinen hiljaisuus täytti huoneen.
”Onko kaikki hyvin?” Zen kysyi huolissaan nähdessään Hopen välttelevän katsettaan. Hän astui lähemmäs vaimoaan, ja yritti tavoittaa tämän huomion.
”On kyllä…tämä virallisuus vain.” Hope vastasi arastellen, ja hieroi käsiään hermostuneesti. Zen nyökkäsi ymmärtäväisenä:
”Tiedän tunteen. Kuten kerroin sinulle jossain kohtaa, en itsekään pidä liioista muodollisuuksista. Kuten esimerkiksi tämä hääyö.”
Hope nielaisi kuuluvasti.
”Mutta meidän ei tarvitse tehdä mitään mitä sinä et itse halua.” Zen kiirehti lepyttämään hermostunutta morsiantaan. ”Sillä ei ole väliä, mitä vanhempani odottavat tältä illalta. Voin hyvinkin nukkua vaikka divaanilla jos niin tahdot.”
”En minä sitä…” Hope korjaili aiheuttamaansa huolta häpeillen. ”Voit hyvinkin jakaa vuoteesi kanssani, mutta vain…vain nukkumista varten. Jos se sinulle sopii?”
”Tietenkin!” Zen myöntyi mielellään Hopen ehtoon, ja uskaltautui silittämään tämän poskea.
”Minulla on sinulle yllätys.” hän hymähti salamyhkäisesti, ja katsoi Hopea innokkaasti.”Huomenna me otamme ratsut allemme, ja lähdemme seikkailemaan. Vain sinä ja minä, aivan kahdestaan.”
Hopen kulmakarvat kohosivat hetkellisesti hämmästyksestä, ja hänen jännityksestä vapautuneet huulensa nousivat hymyyn:
”Olet mahdoton! Mitä vanhempasikin sanovat, kun karkailet palatsista jatkuvasti?”
”En minä karkaa.” Zen vakuutteli ja jatkoi: ”Se on meidän häämatkamme, ja sillä verukkeella vanhemmillanikaan ei ole mitään sanomista lähtömme suhteen.”
”Hyvä on, jos niin sanot.” Hope myöntyi ehdotukseen, ja suuteli tuoretta aviomiestään poskelle. ”Mutta jos nyt sallit sen minulle, menisin mielelläni nukkumaan. Meillä on pitkä päivä takana, ja ilmeisesti lähes toiminnantöyteinen huominenkin.”
Zen päästi Hopen vapaaksi otteestaan, ja poistui sammuttamaan huoneen kynttilät. Hope sujahti sillä välin miehen ison ja pehmeän sängyn syleilyyn, ja veti viileän peiton päällensä. Hetkeä myöhemmin hän tunsi miehen hapuilevat kädet vartalonsa ympärillä, ja ne sulkivat hänet hellään syleilyyn.
Siihen, Zenin turvalliseen syliin, oli helppo nukahtaa.
OOOOO
”Oletteko nyt aivan varmoja, ettette tarvitse minua mukaanne!?” Ringa kyseli jo monetta kymmenettä kertaa, kun Hope ja Zen asettelivat matkatavaroitaan hevosten satuloille. ”Josko minä nyt kuitenkin –”
”Ringa. Ei.” Hope keskeytti vakuuttelevan ketun kesken lauseen, ja katsoi tätä määrätietoisesti.
”Me pärjäämme Zenin kanssa kahdestaankin, kiitos vain. Jää sinä tänne näiksi pariksi päiväksi odottamaan.”
Ringan ilme oli pettymyksestä vääristynyt, kun keisarinna saapui paikalle.
”Joko te olette lähdössä?” nainen kysyi yllättyneenä, ja katsoi vuoroin poikaansa ja Hopea. ”Juuri kun meidän oli tarkoitus nauttia päiväteetä.”
”Olen pahoillani, Teidän Korkeutenne.” Hope niiasi kohteliaasti, ja katsoi tätiään kunnioittaen. ”Mutta Xizentailla on selvästi kiire lähteä.”
”Niin hänen tapaistaan.” keisarinna totesi, ja katsoi poikaansa toruen. Zen käänsi nopeasti katseensa toiseen suuntaan ja pysyi vaiti.
”Palaamme viikon kuluessa, joten älkää olko huolissanne.” Hope totesi keventääkseen tunnelmaa, ja kipusi sitten oman hevosensa kyytiin Ringan avustuksella.
Kettu hyvästeli suojattinsa, ja jäi sitten seisomaan keisarinnan rinnalle pihamaalle, kun nuorenparin hevoset loittonivat hiljalleen alas kaupungin mäkeä.
”Nyt se alkaa.” Zen totesi heidän edessään avautuvaa maisemaa ihaillen, ja Hope katsahti häneen huvittuneena:
”Mikä?”
”Meidän seikkailumme.”
OOOOO
”Olemmeko pian perillä?” Hope korotti ääntään Zenin suuntaan, kun sadekuuro yllätti heidät useita tunteja myöhemmin. He olivat ratsastaneet koko päivän tiheän metsän lävitse, ja väsymys alkoi tuntua koko vartalonmitalla. Hopen takamus oli puutunut satulassa istumisesta, hänen jalkansa olivat jäykkinä jännittämisestä sekä selkää vihloi alituinen hevosen selässä keinuminen.
”Olemme kohta matkan ensimmäisen etapin kohdalla.” Zen huikkasi sateen huminan lävitse, eikä irrottanut katsettaan menosuunnasta. ”Koeta jaksaa vielä hetki, niin sitten pääset rentoutumaan.”
”Minne olemme oikein menossa?” Hope rohkeni viimein kysyä matkan päämäärää. Hänellä ei vieläkään ollut tietoa siitä, minne Zen oli heitä johdattamassa.
”Menemme Katana-vuorelle. Siellä sijaitsee papittarien kuuluisa kylpylä, jossa vain harvat saavat luvan vierailla.”
”Ja sinullako on siihen lupa?”
”Tietenkin, olenhan keisarin poika!” Zen vastasi pitäen asiaa itsestään selvänä.
Aivan kuten Zen oli luvannutkin, he seisoivat hetken kuluttua pienen metsämajan etupihalla. Hope katseli ympärilleen kiinnostuneena, ja havaitsi paikan olleen autiona ainakin useita kuukausia. Pihamaan kasvot kasvoivat vapaasti, rehottaen siellä täällä vailla minkäänlaista järjestystä.
”Missä me oikein olemme?” tyttö kysyi hämmentyneenä, ja käänsi katseensa villisaniaisista Zeniiin vastausta hakien.
”Tämä on perheemme piilopirtti. Vanhempani rakennuttivat sen siltä varalta, että joudumme pakenemaan palatsista.”
Zen kiinnitti hevoset talon seinustalle, ja johdatti Hopen perässään sisälle taloon. He purkivat matkatavaransa, ja istuutuivat hetkeksi alas lepuuttamaan väsyneitä jäseniään.
Sade ropisi rumpujen lailla talon kattoa vasten, ja laantui sitten hiljalleen.
OOOOO
Auringon laskiessa metsän puiden rajoille Hope seisoi vähissä pukeissa piilopirtin terassilla. He olivat Zenin kanssa sopineet menevänsä läheiselle lähteelle peseytymään, kun sadekin viimein lakkasi. Hope tunsi olonsa alastomaksi seisoessaan siinä pelkät alusvaatteet päällään, ja toivoi ettei Zen saapuisi ennen kuin hän oli ehtinyt lähteelle suojaan.
Vaikka he olivatkin nyt virallisesti aviopari, ei tyttö siitäkään huolimatta tuntenut oloaan luontevaksi seisoakseen vähissä vaatteissa Zenin edessä.
Viileä sade oli jäähdyttänyt lämpimän maan, ja sen seurauksena usva leijaili hiljalleen pitkin villisti kasvavaa pihapiiriä. Hope asteli märkää sammalta pitkin pienelle lähteelle, jonka reunalla lorisi pieni putous. Hän kokeili vettä ensin varovasti varpaillaan, ja todetessaan sen lämpimäksi pulahti arastelematta sinne kokonaan.
Jännitys ja väsymys loittonivat välittömästi hänen mielestään, ja tilalle tuli autuas rentous.
Hope antoi hiljaisen vesivirran hyväillä kehoaan, ja sulki silmänsä istuutuessa lähteen reunakivelle. Hän hengitti syvään sateen raikastamaa ilmaa, ja tunsi autuuden täyttävän koko kehonsa.
Siihen, aivan yllättäen, hän sitten nukahtikin hetkeksi.
”Hei uniprinsessani.” Zenin pehmeä ääni hätkäytti Hopen takaisin hereille. Mies molskahti vähemmän sulavasti lampeen, ja istuutui omalle kivelleen muutaman metrin päähän tytöstä.
”Anteeksi, että minulla kesti. Laitoin vain tavarat paikoilleen talossa.”
Pariskunta jutteli niitä näitä, ja Zen kuvaili tarkasti seuraavalle päivälle suunnitelmaansa matkaohjelmaa. He saavuttaisivat viimein iltapäivällä papittarien kylpylän, ja pääsisivät vihdoin rentoutumaan hyvän ruoan ja virkistävien kylpyjen ääreen.
Hope maalaili mielessään mielikuvia siitä, kuinka hän nauttisi punaviiniä ja katselisi auringonlaskua kylpylän terassilta. Hän ei huomannut, kuinka Zen vaivihkaa siirtyi lähemmäksi, ja kaappasi hänet viimein syliinsä.
”Hope, minä rakastan sinua valtavasti.” mies totesi aivan yllättäen, ja sai Hopen hetkellisesti hämilleen.
”Niin minäkin sinua.” hän vastasi pikaisesti, ettei mies ehtisi epäillä hänen tunteitaan.
He loivat toisiinsa lempeitä katseita, ja hymyilivät autuaasti.
Zen sulki Hopen varovasti tiukemmin syliinsä, ja suuteli tämän pehmeitä huulia. Hope tunsi yhtäkkisen intohimon aallon ottavan itsestään vallan, ja hamusi miehen huulia jatkuvasti uudestaan, Zenin hengitys tuntui kiihtyvän jatkuvasti, ja se sai myös Hopen kiihtymään. He kietoutuivat toisiinsa jatkuvasti tiukemmin, ja antautuivat tunteidensa vietäväksi.
Jossain kohtaa Hope tajusi seisovansa sisällä talossa Zen rinnallaan, ja hän sulki silmänsä uudelleen. Kädet vaeltelivat puolin ja toisin pitkin vartaloita, ja hakeutuivat vaatteiden alle pehmeää ihoa hamuten. Vaatteet putosivat myttyinä lattialle, ja korvissa kohisi kuumana virtaava veri.
Zenin lihaksikas vartalo oli painautunut Hopen omaa vasten, ja heidän sydämensä löivät samaan tahtiin. Hope tunsi kiihkon kihelmöivän koko vartalossa varpaita myöten, kun he sulautuivat Zenin kanssa yhdeksi. Miehen lämmin hengitys puhalsi vasten hiuksia, ja suloiset sanat supisivat korvaan kuin hellä tuulenhenkäys.
Hope pystyi tuottamaan vain yhden selkeän ajatuksen: Hän ei halunnut tämän hetken loppuvan koskaan.
OOOOO
Hope hyräili itsekseen seisoessaan seuraavana aamuna peilin edessä, Hänen yllään oli Zenin lahjaksi antama, uusi smaragdinvihreä mekko, joka kimalteli aamuauringon osuessa siihen ikkunan takaa.
Hope tunsi ihollaan vieläkin Zenin jokaisen kosketuksen, ja hymyili onnellisena.
Pariskunta saapui Zenin aikataulun mukaisesti kylpylälle saman päivän iltapäivällä. Hope tunsi olevansa taas kuin kultakolikon ensi kertaa käteensä saava lapsi, ja katsoi hämmästellen edessään kohoavaa temppeliä. Zen naurahti hänen laajenneille silmilleen ja puoliksi auki loksahtaneelle leualleen, ja talutti sitten hevoset syrjemmälle.
Vuoristo oli rauhallinen ja satumaisen kaunis paikka, ja Hope toivoi salaa voivansa viettää siellä koko loppuelämänsä.
Pihan perällä, suurien kullattujen ovien edessä, seisoi kaksi papitarta heitä vastassa. He näyttivät aluksi tarkkailevan epäluuloisina, mutta huomattuaan Zenin entuudestaan tutut piirteet heidän ilmeensä muuttuivat ystävällisemmiksi. Zen tervehti papittaria, ja nämä toivottivat heidät sydämellisesti tervetulleeksi.
Hopen nähdessään papittaret katsoivat toisiaan merkitsevästi, ja hyökkäsivät sitten intoa täynnä tämän puheille. Hope oli hieman yllättynyt naisten hillityn olemuksen murtuvan niin yhtäkkiä, eikä tajunnut aluksi mitä he kysyivät.
”Anteeksi voisitko toistaa?” hän totesi pahoitellen.
”Totesin vain, miten ihanat korvat sinulla onkaan. Mistä olet perinyt ne?”
Hopesta tuntui hieman tungettelevalta kysyä asiaa noin suoraan, ja hän miettikin hetken aikaa, mitä vastaisi.
”Tuota.”
”Vain jumalolennoilla on tuollaiset korvat. Olet varmasti heidän sukuaan, eikö?”innokkaampi papittarista keskeytti Hopen, eikä huomannut tämän närkästystä toisin kuin Zen.
”Anteeksi, mutta me vaimoni kanssa haluaisimme jo päästä huoneeseemme.” mies keskeytti yli-innokkaan papittaren savustuksen, ja tämä tajusi ylittäneensä soveliaisuuden rajan.
”Anteeksi, niin tietenkin. Olen pahoillani…” nainen sopersi, eikä onnekseen huomannut kuinka Hope puristeli ärtyneenä käsiään nyrkkiin.
Papittaret avasivat temppelinsä ovet, ja päästivät vieraansa sisälle.
”Saatte yksinoikeudella koko kylpylän käyttöönne. Meillä ei ole tällä hetkellä muita vieraita.”tummatukkainen papitar totesi kävellessään seurueen edellä. Hän pysähtyi pian koristein kaiverrettujen puuovien luokse, ja kumarsi nöyrästi.
”Tässä on teidän huoneenne. Toivottavasti nautitte olostanne täällä.”
Hope avasi innoissaan oven, ja pysähtyi henkeään haukkoen sen suuaukolle. Hänen edessään aukesi mitä kauneimmin sisustettu huone, joka huokui virkistävää energiaa. Vaikka Hope ei ollut koskaan perustanut paljoakaan oranssista ja kuparinruskeasta, oli tämä huone kuin suoraan hänen unelmistaan.
”Miten kaunista.” hän huokaisi ihastuneena. ”Voisin vaikka asua täällä!”
”Odotas, kun näet meidän uuden talomme.” Zen hymähti hänen takanaan tietäväisenä, ja sai Hopen kiinnostuksen siirtymään huoneesta itseensä.
”Meidän….talomme?” Hope maisteli sanoja suussaan, ja katsoi Zeniä varmistaakseen kuuliko oikein.
”Niin. Vanhempani ovat rakennuttaneet sitä jo jonkin aikaa, ja sen pitäisi valmistua siksi kun palaamme matkaltamme.”
Zen naurahti vaimonsa hölmistyneelle ilmeelle, ja kietoi kätensä tämän ympärille.
”Ajattele…meidän oma yhteinen kotimme.” Zen pudotti sanat yksitellen ilmoille samalla kun kieputti Hopen hiussuortuvaa sormensa ympärille. Tämä hykerteli puolestaan intoa täynnä:
”En voi uskoa tätä! Sehän on aivan mahtavaa.”
”Sinä se mahtava olet.”
Sen sanottuaan Zen suuteli Hopea intohimoisesti, ja kantoi tämän sylissään kohti sänkyä.
OOOOO
Päivät kuluivat hiljalleen kylpylän rauhassa, ja pariskunta nautti olostaan joka hetki. He saivat illallistaa rauhassa kahden kesken, ja puhella asioista. Hope maistoi monia uusia, itselleen tuntemattomia ruokia, ja nautti elämänsä parhaimmasta lähdevedestä
Iltaisin he kävelivät kylpylän allasalueella, ja tanssahtelivat kuun loisteessa. Hope kohtasi Zenin katseen tanssin tiimellyksessä, ja ne kiilsivät kuin kaksi timanttia yön pimeydessä.
Kuinka paljon hän rakastikaan tuota miestä.
Toisinaan papittaret pysähtyivät vaihtaakseen muutaman sanan Hopen kanssa. He jaksoivat jatkuvasti hehkuttaa tämän kauneutta ja omaperäistä ulkonäköä, ja varmistivat jatkuvasti, olisiko tämä mahdollisesti jumalallista sukua.
Aluksi Hope oli näreissään mokomista kysymyksistä, mutta jaksoi lopulta yrittää selittää tilannettaan rauhalliseen sävyyn naisille.
Kaikin puolin viikko oli todella rentouttava ja täydellinen. Hope tunsi olonsa raukeaksi, ja kuin uudelleensyntyneeksi. Zen olikin alkanut kutsua häntä leikkimielisesti fenix-linnuksi.
OOOOO
Viimeisenä iltana ennen kotiinpaluuta, Zen makoili vaitonaisena huoneensa sängyllä. Hän kertoi Hopelle tuntevansa olonsa hieman heikoksi, ja pyysikin naista menemään illalliselle ilman häntä.
”Oletko varma, ettet halua minun jäävän kanssasi tänne? Papittaret voivat varmasti tuoda meille ruokaa myös tänne.” Hope kysyi huolestuneena, ja istahti Zenin vierelle. Mies kuitenkin pudisti päätään kieltävästi.
”En halua aiheuttaa heille enempää vaivaa. Olemme saaneet niin hienoa palvelua muutenkin. Mene vain yksinäsi, voit tuoda halutessasi minulle yhden omenan.”
Hope kysyi mieheltä oliko tämä varma, ja saadessaan vakuuttavan vastauksen hän siirtyi peilin luokse laittamaan hiuksensa
”En ole kauaa poissa.” hän vakuutti, ja sulki huoneen oven perässään.
Käytävällä oli jo hämärää, eikä pienintäkään ääntä kuulunut mistään. Hope kuunteli omien askeleidensa kopinaa kivistä laattalattiaa vasten, ja seurasi kynttilöiden valon seinään maalaamaa varjoaan. Hänen vatsansa kurni pyytäen saada pian täytteekseen edes muutaman suupalan.
Juuri ennen ruokasaliin johtavaa viimeistä käytävää Hope huomasi jotain tavallisesta poikkeavaa. Erään aina lukittuna pidetyn huoneen ovet olivat sepposen selällään.
Hope katseli hetken ympärilleen, josko joku kiiruhtaisi nopeasti sulkemaan ovet. Mutta ketään ei näkynyt missään. Hän seisahtui ovien eteen, ja kurkisti varovasti siitä sisälle.
Huone näytti pieneltä rukoushuoneelta, jota valaisemaan oli sytytetty muutama kynttilä. Huoneen keskellä oli pienen pieni alttari, jonka takana kohosi suuri patsas. Hope astui varovasti pari askelta sisälle huoneeseen, ja havaitsi nyt lähempää patsaan esittävän miespuolista enkelihahmoa.
Jotenkin, jostain kummallisesta syystä, Hope tunsi outoa tunnetta katsoessaan tuota patsasta. Miehen kivisten hiuskiekuroiden takaa pilkistivät pitkät suipon malliset korvannipukat, ja kivinen katse tuntui porautuvan suoraan Hopen sisimpään asti. Tämä outo tunne ei ollut mitenkään uhkaava, vaan jotenkin etäisesti…..kotoinen.
”Hän on Arkkienkeli Mikael.” kuului yllättäen ääni Hopen takana olevalta ovelta, ja hän säikähti suunnattomasti. Tumma nainen ei kuitenkaan näyttänyt reagoivan hänen läsnäoloonsa vihamielisesti, vaan jatkoi: ”Hän rakennutti tämän temppelin aikoinaan rakastamalleen naiselle. Heidän jälkeensä rakennus on siirtynyt papittarien suojeluksen alaiseksi.”
”Olen todella pahoillani.” Hope sopersi naisen seisahtuessa aivan hänen eteensä. ”Minun ei varmasti pitäisi olla täällä, mutta kun ovi oli auki ja ---”
”Ette ole tehnyt mitään väärää.” nainen keskeytti Hopen selityksen, ja hymyili tälle. ”Uteliaisuus on osa ihmisluonnetta. Täällä ei ole mitään, mitä ette saisi nähdä.”
”Olin kyllä matkalla illalliselle. Ehkä minun olisi jo parasta mennä…” Hope niiasi nopeasti, ja oli tekemässä lähtöä.
”Odottakaa hetki.” nainen esteli, ja katsoi Hopea tarkkaavaisesti päästä varpaisiin. Hän laski tämän lähdön estäneen kätensä rauhallisesti alas. ”Pitäisittekö minulle seuraa aivan hetken aikaa? Olen tämän temppelin pääpapitar Ilyas. Mikä on teidän nimenne?”
”Tuota… Olen Hope Sugimura. Baltazarin tulevan keisarin puoliso.” Hope vastasi hämmentyneenä, eikä tiennyt miten kertoisi kohteliaasti olevansa nälkäinen kuin susi.
”Olen kuullutkin teistä paljon tämän kuluneen viikon aikana. Tulkaa mukaani.” Ilyas viittoi kädellään seuraamaan itseään.
Hope ei osannut sanoa vastaankaan, ja antoi papittaren kuljettaa itseään kohti huoneen perällä olevaa, verhoin suojattua ovea. Ilyas viittoi häntä istuutumaan pienen huoneen keskellä olevan pöydän ääreen, ja asettui itse häntä vastapäätä.
”Haluan kertoa teille nyt aivan suoraan, mitä ajattelen.” Ilyas totesi heidän katsellessaan toisiaan pöydän ylitse. Hope näki kynttilän loimussa naisen kasvojen olevan jännittyneen vakavat. ”Te, rouva Sugimura, olette yksi korkea-arvoisen enkelisuvun jäsen.”
”Anteeksi kuinka?” Hope kysyi naurun ja hämmennyksen sekaisin tuntein, oliko kuullut aivan oikein.
”Älkää nyt pelästykö turhaan. Aion kyllä selittää miksi arvelen niin.” Ilyas yritti rauhoitella Hopea, ja nojautui lähemmäksi tämän puoleen.
”Toivottavasti teillä ei ole kiirettä mihinkään. Tässä saattaa mennä hetken aikaa.”
Kommentit