------------------------------------------------------------------------------------------------------

 

 

Arr oli juossut koko matkan kodistaan hotellille. Hän vältteli julkisia katuja, ja viipotti varjoissa sen minkä kerkesi. Kurkkua kuristi ja henki tuntui loppuvan. Silti turvaan oli päästävä ennen kuin poliisit aloittaisivat etsinnät.

Mies vilkaisi nopeasti taxipysäkillä nukkuvaa laitapuolen kulkijaa ja toivoi ettei tämä heräisi. Liian moni silminnäkijä olisi nyt vain pahitteeksi.

Vihdoin ja viimein sisääntuloaulan valot kajastivat edessä päin, ja Arr pystyi hidastamaan askellustaan. Hän työnsi painavaa ovea, ja astui sisään killoitetulle puulattialle. Täällä hän saisi lisäaikaa ajatuksilleen.

Vaikka mies oli asunut kaupungissa vuosikausia, hän ei ollut koskaan käynyt kyseisessä rakennuksessa. Hän pysähtyi aivan muutamaksi sekunniksi ovelle ihastelemaan. Sisältä tulvahti nenään ummehtuneiden kankaiden tuoksu.

Hotelli oli ilmeisesti yritetty pitää alkuperäisessä ulkonäössään, joten se huokui vanhanajan tunnelmaa. Arr tunsi olonsa jopa jollain ihmeellisellä tavalla kotoisaksi tuossa isossa aulassa. Ajatuksistaan hereille hätkähdettyään hän jatkoi matkaansa reippain askelin kohti vastaanotto-tiskiä.

Kukaan ei näyttänyt seuraavan.

Tiskin takana seisova mies näytti kerrassaan tylsistyvän. Tähän aikaan harvemmin kukaan pyysi päästä kirjoille hotelliin, tai ylipäätänsäkkään kysyi häneltä mitään. Siksi Arr ei ollut moksiskaan, vaikka miehen kulmakarvat nousivat yllättyneenä pystyyn hänen saavuttuaan hänen puheilleen.

"Voinko olla jotenkin avuksi?" Mies kysyi ja levitti nopeasti parhaimman tekohymynsä leveille suupielilleen. Arr koitti samaa, muttei kuitenkaan onnistunut yrityksessään.

"Haluaisin --" hän aloitti ja hätkähti saman tien taaempaa kuulunutta pamahdusta. Mies katsahti nopeasti vasempaan kohti ääntä kauhun kiilto silmissään.

Sisäkkö oli vain lisännyt puita punaisenaan loimuvaan takkaan.

"Rauhoitu hyvä mies, tai näytät täysin mielipuolelta muiden silmissä." Arr rauhoitteli itseään ääneti. Hän kääntyi takaisin vastaanotti-tiskin takana olevaan mieheen, jonka kasvoilla paistoi ihmetys.

"Anteeksi, olen hieman säikky. Etsin Lizzie Gownia, saisinko hänen huoneensa numeron?"

"Pieni hetki niin tarkistan asian, herra...."

"Early. Arr Early."

Mies nyökkäsi ja tarttui pöydällä olevaan puhelimeen. Ilmeisesti tämänkaltaisissa tilanteissa huoneen kysyjällä oli ollut ikäviä asioita mielessään, eikä hän halunnut turhia ongelmia työvuorollaan.

"Ehh..anteeksi häiriöni tähän kellon aikaan, neiti Gown, mutta teille olisi vieraita. Herra Early pyytää päästää puheillenne. Ahaa. Selvä."

"Selvä, kiitos. Lähetän hänet sinne aivan piakkoin." miehen hyylilla kareili nyt aito hymy, ja Arr epäili sen johtuvan helpotuksesta.

"Anteeksi kovasti, tämä on vain tällainen rutiinitoimenpide." virkailija sanoi pahoillaan ja kirjasi jotain vihkoonsa. "Neiti Gown asuu viidennessä kerroksessa huoneessa 513. Hän sanoi odottavansa teitä."

Arr nyökkäsi kiitokseksi ja poistui sitten tiskin ääreltä.

Vasta nyt hänen mieleensä muistui, ettei Lizzie tiennyt millä asialla hän liikkui. Perheen järkyttävästä murhasta ei kerrottaisi leppoisasti iltateen äärellä. Hän ei tiennyt miten pukisi kaiken mielessään pyörivän sanoiksi.

Hissi kilkautti iloisena merkin läsnäolostaan, ja avasi ovensa miehelle. Arr astui sisään ja painoi viidennettä kerrosta.

Hän tunsi moottorin hyrinän ympärillään, kun hissi aloitti matkansa kohti korkeuksia. Aivan hetken kuluttua se kuitenkin taas pysähtyi, ja ovet aukesivat kolisten.

Arr tuijotti tyrmistyneenä hämärää käytävää edessään. Talo tosiaan oli jätetty alkuperäiseen ulkonäköönsä. Ties vaikka lattialankutkin lahoaisivat alta.

Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa jäädä empimään. Poliisit saattoivat jo olla hänen jäljillään, ja Lizzie ei vielä tiennyt asioiden laitaa.

Arr oli päättänyt houkutella naisen mukaansa arkkienkeli-etsintään, ja toivoi että tämä suostuisi. Nyt haaveet pianistin urasta olivat viimeinkin kaikonneet, kun mies oli nähnyt vastustajansa silmästä silmään. 

Hän oli myös nähnyt,mihin kaikkeen he pystyivät...

Lopulta,päästyään aivan käytävän päähän, Arrin edessä seisoi huone 513. Hän empi, kääntyisikö takaisin ja jättäisi Lizzien ulkopuoliseksi tästä kaikesta, vai pyytäisikö tältä apua. Kaikista viimeisimmäksi hän halusi naiselle käyvän jotain samankaltaista, mitä hänen perheelleen tapahtui.

"Hän saa itse päättää." mies totesi lopulta ja koputti hiljaa oveen. Kuulikohan Lizzie sen?

Ovi lävähti sillä sekunnilla melkein Arrin naamaa vasten, ja tämä pomppasi nopeasti pois edestä. Aivan kuin Lizzie olisi seissyt siinä oven takana häntä odottamassa.

"Hei Arr." nainen nosti kätensä nopeasti tervehtiäkseen. "En odottanutkaan sinun tulevan vielä yövierailulle. Luulin että puhuimme tapaavamme vasta huomenna."

Ilmeisesti Lizzie ei ollut katsonut televisiota lähiaikoina. Muuten hänen ilmeensä ei olisi ollut noin iloinen.

"Minä...minulla...minulla on siihen ihan kunnollinen syykin." Arr änkytti hakiessaan oikeita sanoja. Hän yritti hymyillä, mutta sai aikaan vain jonkin epämääräisen irvistyksen.

Lizzie astui oven tieltä ja viittoi miestä kädellään sisälle.

"Olen pahoillani että häiritsen sinua tähän aikaan. Asia ei vain voi odottaa huomiseen." mies piti lyhyen tauon ja jatkoi sitten. "Minulla on sinulle kerrottavaa."

"Niin minullakin sinulle." Lizzie kihersi ja luuli asian aivan toisin. "Sano sinä se ensin, niin minä sanon sitten jälkeesi." Hän kietoi kätensä miehen olkapäille ja painautui aivan lähelle. Arr tajusi ettei nainen ymmärtänyt, ja veti tämän hellästi irti itsestään.

"En tullut tänne tuon takia, vaikka pidänkin sinusta kovasti. Asia on paljon kiireisempi, enkä...enkä tiedä miten...miten....ÄÄH!"

"Lizzie. Minun perheelleni on sattunut jotain. Jotain vakavaa."

"MITÄ? Herranjumala Arr, sinun olisi täytynyt kertoa siitä heti!"

Arr käveli sisemmäs huoneeseen ja yritti hallita tunteitaan. Hän janosi kostoa, ja halusi pian päästä tappajien jäljille. Lizzie oli kuitenkin ensin taivuteltava lähtemään mukaan. Hän ei halunnut jättää tätä yksin.

"Tule perässäni, näytän sinulle jotain."

Lizzien paljaat jalat kulkivat ääneti miehen takana, kun he suuntasivat takaseinällä olevalle sovanurkkaukselle. Arr haki silmillään jotain, ja tarttui sitten siihen kädellään.

Televisio napsahti päälle.

"..ja nyt illan tärkeimpään uutiseen. Korallikallion kuuluisa kirjailija, Dora Early, on murhattu perheineen. Naapuri hälyytti poliisin paikalle kuullessaan talolta avunhuutoja."

"Earlyen perhe oli murhattu raaimmalla mahdollisella tavalla, ja tekijän epäilllään toimineen yksin. Dora Earlyn poika, Arr Early on poliisin etsintäkuulutuksessa, sillä hänet nähtiin rikospaikalla niihin aikoihin, kun loput perheestä oli surmattu. Pyydämme silminnäköijöitä ilmoittamaan hänen liikkeistään poliisille. Mies saattaa olla mielenvikainen, vaarallinen ja sadistinen hul --"

Arr ei kestänyt kuunnella enempää. Hän näpäytti lähetyksen kaukosäätimellään poikki, ja asetti sen rauhallisesti takaisin pöydälle.

Lizzie näytti mietteliäältä.

"Arr, kerro minulle totuus. Teitkö...teitkö SINÄ tuon heille?" Hänen äänensä värisi, ja siniset silmät katsoivat vakavasti Arria. Mies istuutui huoneen toisella puolella olevaan nojatuoliin.

"En tietenkään! En ikinä voisi satuttaa ketään. Kun tulin kotiin, he olivat jo kuolleita."

"Uskothan minua Lizzie, ne kertomani Kalmasoturit kävivät siellä ennen minua. Taistelin heidän kanssaan, ja sainkin kaksi tapettua. Valitettavasti päästin johtajan pakoon." Mies puri huultaan ärtyneenä.

"Tulin tänne heti kun pystyin, tahdoin kertoa sinulle asiasta ennen kuin saat oman kuvasi tapahtumista medialta. He eivät voi ymmärtää tätä, koska eivät tiedä mitään mitä olen kertonut sinulle. Kaikki luulevat minua automaattisesti syylliseksi."

"En voinut jäädä sinne poliisien tultua, siitä olisi vain seurannut kysymyksiä ja minut olisi vangittu. En voi istua vankilassa, sillä minulla on tehtävä kesken. Minun täytyy etsiä muut arkkienkelit."

Mies mietti miten esittäisi kysymyksensä hämmentyneelle Lizzielle.

"Lizzie rakas, lähdethän kanssani etsimään heitä? En halua jättää sinua yksin."

Arr nousi tuoliltaan ja Lizzie teki samoin, kenties itsesuojelun takia. Hänen tulkitsemattomat kasvonsa tarkkailivat miehen jokaista liikettä.

Mies tarttui pehmeillä sormillaan naisen leukaan ja sivelivät sitä hitaasti. "Haluan että lähdetä kanssani, koska rakastan sinua."

Hän veti Lizzien lähelleen ja suuteli tätä.

"Hyvä on." Lizzie vastasi heidän erkaannuttuaan toisistaan. "Lupaan lähteä mukaasi, mutta sinun täytyy ensiksi käydä suihkussa. Et voi lähteä matkaan tuon näköisenä."

Arr oli pakahtua onnesta kuullessaan myöntävän vastauksen, ja suorastaan liiteli naisen pyynnöstä kohti kylpyhuonetta. Lizzie katsoi hänen peräänsä jännittyneenä, ja taputteli nihkeitä käsiään toisiaan vasten.

Hänellä olisi kymmenisen minuuttia aikaa.

 

OOOO

 

Arr huuhtoi itsestään kuumalla vedellä taistelun jäljet ja Kalmasotureiden limaiset kosketukset. Hänen mielensä oli syöpynyt kuva lattialla makaavasta äidistään,ja se nostatti pahan olon hänen kurkkuunsa asti. Luna ei pääsisi helpolla, kunhan he Lizzien kanssa löytäsivät muut arkkienkelit.

Hän sulki hanan ja asteli märkänä kylmälle laattalattialle. Naulassa roikkunut pyyhe kostui nopesti miehen sivellessä sillä itseään.

Hän puki päälleen alusvaatteensa ja päätti kysäistä Lizzieltä, joko tämä oli pakannut tavaransa. He eivät voisi viipyä täällä pitkään, sillä ennemmin tai myöhemmin virkavalta astuisi sisään ovet paukkuen. Tämä oli ensimmäinen paikka josta he etsisivät Arria.

Mies raotti ovea ja oli juuri avaamaisillaan suutaan, kun hän näki Lizzien puhelimen äärellä.

"Kyllä, konstaapeli, tarvitsen apuanne tänne ja kiireesti. Hän on todellakin mielenvikainen, puhuu aivan sekavia. En aluksi tajunnut tilanteen olevan näin paha, ja olin jopa uskoa hänen tarinaansa. Luulen sen johtuvan stressistä..."

Arr painautui seinää vasten ja kuunteli tarkkaavaisena naisen jokaista sanaa. Miten hän oli saattanut olla näin hölmö? Tietenkin oli arvattavissa ettei Lizzie nielisi niin isoa palaa totuuksia kerralla. Hänhän oli vain ihminen.

"Huone numero 513. Yritän pitää hänet täällä siihen asti. Kiitos, kuulemiin."

Samalla kun nainen laski puhelimensa alas, Arr sulki kylpyhuoneen oven.

"Mitä minä nyt teen?" hän kysyi peilikuvaltaan ja yritti löytää ulospääsyä tilanteesta. Hän oli loukussa, suljettuna hotellihuoneeseen joka sijaitsi viidennessä kerroksessa. Alakertaan oli turha yrittää, sillä hotellin omat turvamiehet pitivät huolen ettei hän pääsisi ulos asti.

Kaikki näytti olevan ohi.

"Kirottu Lizzie, olisit vain ollut hiljaa." Pelon tilalle oli astunut suuttumus, ja Arr hapuili kaulassaan olevaa avainta. "Sinun takiasi joudun käyttämään tätä haluamattani."

"Anna anteeksi, äiti. En näe muutakaan vaihtoehtoa..."

"Arr? Huhuu? Oletko jo valmis?" Lizzien ääni kantautui oven takaa. Ehkä hän oli viipynyt jo luvattoman kauan kylpyhuoneessa, tai sitten nainen pelkäsi joutuvansa yllätyshyökkäyksen kohteeksi.

Arr käänsi avainta lukossa, ja avasi oven. Sen raosta tuulahti viileän raikas tuulenpuuska, joka tuoksui aivan märiltä lehdiltä ja havunneulasilta.

"Tämä ainakin vaikuttaa lupaavalta." mies hymähti ja avasi nyt oven kokonaan. Sen takana oli vain pimeyttä.

Hän tunsi kuinka avain hohti taas lämpöä, ja valoi häneen rohkeutta astua kohti tuntematonta. Arr tunsi kuinka jokin antoi periksi hänen jalkojensa alla kuin pehmeä patja tai pomppulinna. Pimeys vangitsi hänet sisäänsä ja lopulta nielaisi kokonaan.

Ovi pamahti kiinni.

"Arr? Minä tulen nyt sinne, laita jotain päällesi. Ajattelin että voisimme pakata yhdessä, sinä kun tiedät mitä tarvitsen matkalle mukaan." Lizzie jatkoi yksinpuheluaan oven toisella puolella. Hänen äänessään paistoi jo lievä hermostus.

"Avaan nyt oven, ole valmiina." nainen totesi ja tarttui ovenkahvaan kääntäen sen rivakasti alas. Kylpyhuoneesta ei kuulunut pihahdustakaan.

"Arr, minä ---" nainen pysähtyi paikoilleen ja katseli ihmeissään ympärilleen. Huoneessa ei ollut ketään.

Arr oli poissa.

 

OOOO

 

Samoihin aikoihin aivan toisalla...

 

"Aah, käy sisään Athos. Olenkin odottanut paluutanne." Lunan ääni kantautui salin toisesta päästä. Kalmasoturi käveli vaivalloisesti sisään ovesta leveä hymy huulillaan.

"Mutta! Miksi tulet yksin, eivätkö rakkaat toverisi uskallakkaan kohdata minua? Älä vain sano, että epäonnistuitte JÄLLEEN!"

"Ehei, Valtiattareni. He epäonnistuivat, mutta minä palasin. Ja mukanani on jotain jonka varmasti haluatte."

"Olivatko Eternityt liian voimakkaita? Luulin että he ovat jo maallistuneet niin paljon, etteivät enää osaa käyttää enkeliyttään aseena."

Athos polvistui Lunan eteen ja teki tälle kunniaa. "Parahin Valtiatar, kohtasimme siellä jotain aivan muuta kuin ne tavalliset enkelinkuvatukset. Doralla on poika, vahva sellainen. Hänelle on suotu arkkienkelin voimat. Minä kuitenkin onnistuin saamaan avaimen, ja pakenemaan häneltä. Muut eivät olleet yhtä onnekkaita."

Luna pomppasi pystyyn kuullessaan sanan "avain" ja hapuili Kalmasoturia käsillään. "Missä se on, anna se minulle!" hän käski ja tarttui alamaistaan olkapäistä.

Sormet näpräsivät lukkoa auki ja Athos hymyili vain karmeaa hymyään. Hän tiesi varsin hyvin, että Lunan ilahduttaminen tiesi parempaa asemaa valtakunnassa.

Luna pujotti korun omaan kaulaansa ja oli tuntevinaan sen voimien virtaavaan itseensä. "Kiitos Athos, tiesin että sinuun voi luottaa. Täten palkitsen sinut ruhtinaallisesti suoriutumisestasi."

"Kiitos Valtiatar, olette kovin antelias." Kalmasoturi kiemurteli mielistellen naisen edessä. Luna viittoi tätä vaikenemaan ja kohotti sitten kätensä juhlallisesti ilmaan.

"Con atrus mi engorde

sont haru cum larum.

Othos ren umberto ani

Fern sacumus ger."

"Avautukoon Taivaan portit sen uudelle hallitsijalle,

Helvetin Valtiatar kutsuu teitä."

Sekä Athos että Luna odottivat hetken, mutta mitään ei tapahtunut. Avain vain roikkui paikallaan eikä osoittanut minkäänlaista merkkiä toimiakseen naisen käskyjen mukaan.

Luna tajusi viimein mistä asia johtui.

"Sinä KIROTTU HELVETIN ALIN MATO! SE ON VÄÄRENNÖS!"

"Luuletko olevasi jotenkin fiksu huijatessasi minua tällä tavoin. MISSÄ SE ON? ANNA SE HETI MINULLE TAI..."

Athos otti kauhistuneena askeleen taaksepäin.

"Vannon Valtiattareni, että tuo on se samainen, jonka otin Doran Eternityn kaulasta. En ole tehnyt sille mitään."

Luna raivoistui kahta kauheammin kuullessaan tämän.

"MITÄ! OLETKO TOSISSASI?! SENKIN KURJA, AVAIN EI TIETENKÄÄN OLE ENÄÄ DORALLA! Hänen poikansa omistaa sen nyt. JA SINÄ PÄÄSTIT HÄNET MENEMÄÄN!"

"Tästä hyvästä saat palata vanhaan tehtävääsi, ja suorittaa sen yksin. Tarvitsen tuplasti enemmän sieluja kuin tähän mennessä. Jos et pysty hoitamaan asiaa, en näe sinulle enää mitään käyttöä. Tee siis työsi kunnolla."

Athos yritti niellä kiukkuaan ja nyökkäsi jäykkänä: "Olkoon niin, Valtiattareni."

 

OOOO

 

Iltarusko maalasi kaasuista täyttyneen taivaan verenpunaiseksi. Pienoinen tuuli heilutteli mantyjen oksia, ja Arr oli kuulevinaan runkojen hiljaisen keinunnan. Hän avasi hitaasti silmänsä ja poistui painajaisestaan.

Unessa hän oli soittanut konserttisalissa perheelleen ja Lizzielle pianoa, ja jossain vaiheessa heidän tilalleen olivat astuneet Luna kätyreineen, jotka aukoivat rumia, verisiä suitaan häntä kohden.

Onneksi se oli vain unta.

Mies tunsi heinien kutittavan kasvojaan ja hän kääntyi katsomaan sivulle. Kädet ja sormet tuntuivat ainakin liikkuvan, ja niiden välissä kahisivat jostain syystä siihen ilmestyneet vaatteet. Arr ei muistanut ainakaan itse pukeneensa niitä päälleen.

Mitä ihmettä oikein tapahtui?

Ja mikä tärkeintä...

Missä ihmeessä hän oli?

Mies nousi seisomaan hakien tasapainoa, ja katseli tarkkaavaisena ympärilleen. Paikka näytti jonkinlaiselta hylätyltä leikkipuistolta, joka nyt rehotti ruohojen ja puiden valloittamana viidakkona.

Hiekka rahisi Arrin kenkien alla, ja hän vaelsi kuin zombie lammen ympäri ja yritti paikantaa itsensä. Siitä ei kuitenkaan ollut mitään apua.

Hän oli nyt kaukana kotoa.

 

OOOO

 

Jonkun askeleet kahisivat pitkässä ruohikossa, kun hän juoksi kohti päämääräänsä.

Fann oli sattumoisin osunut paikalle, kun Arrin ruumis tömähti keskelle hylättyä leikkipuistoa. Hän oli aluksi jatkanut etsintöjään luullen miestä elottomaksi, mutta tämä olikin pompannut yllättäen pystyyn ja lähtenyt kävelemään. Tytön itsesuojeluvaisto ei käskenyt poistumaan paikalta, vaan hän lähestyi varomattomasti kohti uutta tulokasta.

"Mistäs sinä siihen tupsahdit?" hän kysyi ilkikurisesti hymyillen mieheltä, joka tuijotteli autuaana kohti ulappaa. "Et taida olla täältä päin."

Arr kääntyi silmänräpäyksessä ympäri kuultuaan jonkun puhuttelevan itseään. Hän oli jo epäillyt, ettei lähellä ollut minkäänlaista asutusta. Kaikki näytti niin karulta, autiolta ja....kuolleelta.

"Minä olen Fann, ja asun täällä lähistöllä." tyttö jatkoi juttuaan ennen kuin Arr sai edes suutaan avattua.

"Oletko sinä kenties Lumottarien veli?" hän kysyi uteliaana ja kokeili nopeasti miehen korvia, josko nämä olisivat aidot. "Ainakin sinulla on isommat korvat kuin heillä."

"Irti korvistani!" Arr murisi ja tyttö kavahti kauemmas. Hän ei pitänyt siitä että vieraat ihmiset pitivät häntä kuin leluna jota sai rauhassa pällistellä ja koskea.

"Okei, anteeksi, minun mokani." Fann rauhoitteli Arria ja levitti kätensä antautuneena ilmaan. "En ole vain koskaan nähnyt mitään sinun kaltaistasi."

Arrkin leppyi jo, ja päätti viimein kysyä mieltään vaivanneen kysymyksen:

"Missä minä oikein olen?"

"Arvasin ettet olet täältäpäin. Olet nyt Soralan kaupungissa, tai no, ainakin siinä mitä siitä on jäljellä. Nyt on syyskuun 12. päivä vuonna 2956., ja kello on noin puoli 6 illalla. Oliko muuta kysyttävää?" tyttö laukoi kuin tykin suusta. Ilmeisesti tilanne vain huvitti häntä.

Arrin silmät laajenivat ihmetyksestä. Hän oli....liikkunut ajassa sellaiset...940 vuotta. Hännen päänsä pursusi kysymyksiä: "Miten niin, se mitä siitä on jäljellä? Mitä täällä on oikein tapahtunut? Ja keitä ne sinun mainistemasi Lumottaret ovat?"

Fann keikautti päänsä sivulle kuin katsoisi edessään seisovaa idioottia. Hän luuli miehen tietävän asioista edes jotain: "Miltä aikakaudelta sinä oikein olet? Kivikaudelta? Lumottarethan ovat meidän niin sanottuja jumaliamme." 

Mies pyöräytti silmiään tytön kivikausi-heitolle. Kunpa hän vain tietäisi miten oikeassa olikaan. "Et viitsisi kertoa minulle hieman enemmän, jotain mitä tarvitsee tietää pysyäkseen täällä elossa?"

Fann huokaisi syvään, mutta näytti kuitenkin suostuvan pyyntöön: "Hyvä on, kaikki alkoi siitä kun Ladravia saapui tänne armeijansa kans ---"

Tumma pilvi pimensi taivaan ja katuvalot syttyivät rävähdellen palamaan. Fann lopetti lauseensa kesken ja kuunteli kauhuissaan kaukaa kuuluvien hätäsireenien soittoa. Hän tuijotti levottomana ympärilleen.

"Mitä nyt? Mikset jatka pikku tarinaasi?" Arr kysyi hymyssä suin eikä ymmärtänyt laisinkaan mitä tyttö pelkäsi. Sitten hänkin kuuli sireenit.

"Mitä tuolla oikein tapahtuu?" mies kysyi ja yritti kurkotella katseellaan puiden lomaan.

"Se on kutsu, meidän pitää palata laaksoon kiireesti!" Fann selitti hädissään ja nyki Arria hihasta liikkumaan paikaltaan.

"Joku muukin on huomannut tulosi." hän laski ääntään kuiskauksen tasolle ja viittoi miestä tulemaan lähemmäksi.

"Ladravia on huomannut sinut, olemme hänen alueellaan. Tee niin kuin sanon, niin pysyt hengissä."

"Kaksi asiaa: Ole hiljaa, ja JUOKSE!"

He ampaisivat niin kovaan juoksuun kuin jaloillaan pääsivät, ja suuntasivat kohti metsää. Arr yritti pysyä tytön perässä, joka viipotti kuin tuulispää epätasaisessa maastossa. Ilmeisesti kokemus oli etunsa näissä maisemissa, jossa vaara näytti piilevän missä vain.

Arr vilkaisi vielä viimeisen kerran taaksensa jäävään leikkipuistoon, ja yritti miettiä mikä kauheus olisi aikanaan hiljentänyt sen lapset. Hän odotti saavansa vastauksia, kunhan he pääsisivät turvaan.

Vihreä metsä vaihtui harmaaksi ja lohkeilevaksi betoniksi muutaman minuutin juoksun jälkeen. Fann hidasti askeliaan ja huohotti raskaasti.

He olivat saapuneet autotien reunalle. "Tässä on raja, jonka toisella puolella saamme olla rauhassa. Tuo puoli, josta sinut löysin, kuuluu Ladravialle. Olemme siellä omillamme, ja jos jäämme kiinni niin..."

"Kiitos." Arr totesi tajuttuaan mitä tyttö jätti sanomatta. "Kiitos että pelastit henkeni."

Fann näytti hetken aikaa iloiselta, mutta veti sitten suupielensä takaisin suppuun. "Älä vielä kiittele, emme ole läheskkän perillä."

 

"Etkä sielläkään ole välttämättä turvassa."