Päästyään yli pahimman suruajan, Hope ilmoitti tapahtumista vanhemmilleen sekä Zenin vanhemmille. Lapsenlapsensa traagisen menettämisen lisäksi heillä oli varmasti sulattelemista siinä, että palatsissa asui Hopen lisäksi kuusi enkeliä.
Molemmat vanhemmat vastasivat lyhyen kirjeen verran, jossa pahoittelivat tapahtuneesta ja antoivat neutraalin myönnytyksen palatsin tapahtumiin. Hopen vanhemmat pyysivät lisäksi lupaa tulla käymään tapaamassa tytärtään, mutta tämä kieltäytyi kohteliaasti vedoten kiireellisyyteensä.
Heidän, Seitsemän Arkkienkelin, oli viimein aika valmistautua taisteluun.
Vielä toisinaan Hope etsi itselleen hiljaisen paikan, jossa pystyi miettimään ja suremaan menetettyä perhettään. Vaikka hän esittikin vahvaa ja määrätietoista muiden nähden, kuohui hänen sisällään jatkuvat suru ja levottomuus.
Koska kukaan Arkkienkeleistä ei ollut erityisen lahjakas taistelemaan, saatikka käsittelemään juuri saamiaan voimia, Hopesta tuntui parhaimmalta että he harjoittelivat yhdessä. Kaikki kahdeksan, Ringa mukaan lukien, kokoontuivat aamupäivisin palatsin läheiselle kentälle harjaannuttamaan taitojaan.
Aivan ensimmäiseksi kaikki Kadonneet Arkkienkelit olivat joutuneet hallitsemaan enkelimuotonsa ylläpitoa, sillä turvallisuussyistä he eivät voineet palata takaisin ihmismuotoonsa. Hope ei nimittäin ollut varma, kestäisivätkö heidän ihmiskehonsa enää palautumista normaalitilaan.
Lisäksi Hope lupasi auttaa Arkkienkeleitä hallitsemaan voimiansa kunnolla. Hän oli ainoa, keneltä se onnistui kuin luonnostaan, ja siksi muut saivat ottaa mallia hänen toimistaan. Voimien tasapainoinen käyttäminen oli erityisen tärkeää keskellä kiivasta taistelua, sillä suuri kertaluontoinen energiamäärä kulutti sekä käyttäjänsä elinvoimaa, että aiheutti myös suuren räjähdysmäisen purkauksen jossa saattoi käydä huonosti niin itselle kuin vihollisellekin.
Ringa puolestaan piti huolen, että jokainen Arkkienkeli osasi puolustaa itseään myös lähitaistelussa. Hänen osaamisensa kattoi monen itsepuolustuslajin liikkeet.
Niinpä Hope, Difer, Aron, Chrystal, Valerie, Dorian ja Star kehittivät voimien ja taistelulajien osaamistaan, ja tulivat päivä päivältä paremmaksi. Jokaisella oli omat vahvuusalueensa, joten ryhmän kokonaisosaaminen oli hyvin monipuolista.
Rankkojen harjoittelujen vastapainoksi Arkkienkelit rentoutuivat yhdessä ja erikseen aina illan tullen. He pitivät toisinaan pitkiäkin kokouksia, jossa taktikoivat kuinka kohtaisivat Lunan ja tämän mahdolliset apurit.
Valerie oli kertonut muille kaiken, mitä vain muisti usvan verhoamista vuosistaan Lunan valtakunnassa. Joukkio päätti, että sen sijaan kun yrittäisivät salaa hiippailla Manalan majoille, he houkuttelisivat Lunan pois mukavuusalueeltaan jonnekin alavalle alueelle.
He eivät vain vielä tienneet, minne.
Ajan kuluessa Arkkienkelit alkoivat tutustua ja tuntea toisiaan entistä paremmin. Erityisesti Star ja Difer yllättyivät suuresti tajutessaan olevansa samaa, tosin kaukaista, sukua toisillensa. Diferistä tuntui helpottavalta kuulla, että hänen peräänsä jäänyt Solaris-sisar oli löytänyt itselleen miehen, ja eänyt hyvän elämän.
Valerie ja Dorian löysivät myös yhteisen sävelen, mutta eivät kuitenkaan romanttisessa mielessä. He pitivät toisiaan hyvinä ystävinä, ja jakoivat mietteensä ja murheensa toisilleen.
Valeriesta tuntui toisinaan jopa pahalta katsoa Doriania, joka näytti niin samankaltaiselta kuin Pomp. Aina niinä hetkinä ikävä pisteli rintaa kuin olisi veitsellä isketty.
Aronista oli tullut puolestaan Hopen ”oikea käsi”, ja mies saikin useimmiten neuvoa muita tämän rinnalla harjoituksissa. Hopesta tuntui hyvältä, että hänellä oli joku jolle kertoa kaikkia asiansa ilman kriittistä vastaanottoa, kuten Ringalla oli yleensä tapana tehdä.
Lisäksi Aron oli aina oikealla hetkellä auttamassa.
OOOOO
Aron ja Hope olivat jälleen vetäytyneet kahdenkesken palatsin puutarhan puhumaan tulevasta taistelusta. Vaikka aiheesta tunnuttiin jankuttavan jatkuvasti, huomasivat molemmat suunnitelmasta puuttuvan aina oleellisia osia.
Kuitenkaan kaikki aika ei mennyt vain sen aiheen kertaamiseen, vaan Hope halusi myös keskustella toisinaan äidistään Loathesta. Vaikka Aron vakuutti kertoneensa jo kaiken, Hope tahtoi silti kaivaa jokaisen pienenkin yksityiskohdan naisen elämästä. Kuin ollakseen edes hetkellisesti osa sitä.
Vaikka Aron yritti kaikkensa peittääkseen totuuden Hopen äidin ja isän välisestä sukulaisuudestaan olematta järkyttämättä tätä, asia tuli nyt tänä iltana lopulta esille. Aronista ei tuntunut enää oikealta valehdella, vaikka totuus saattoi satuttaa sitäkin enemmän. Hope piti pitkän vaitonaisen hetken, ja näytti järkyttyneeltä. Hän katseli jonnekin kaukaisuuteen, ja hieroi sormillaan leukaansa mietteliäästi.
”Sen on oltava se syy.” hän lopulta totesi, ja oli Aronin vuoro hämmentyä.
”Syy mille?”
”Epäonnelleni. Äitini ja isäni olivat sisaruksia, joten en voi olla muuta kuin luonnoton. Epäonneni elämässä johtuu taatusti siitä, minun kuuluu saada rangaistus heidän tekemästään virheestä.”
”Älä sano noin, se ei pidä paikkaansa.” Aron sanoi torjuvasti naisen oletuksille. ”Älä tuomitse heitä heidän virheestään. Minäkään en tee sitä.”
Aron yritti vakuuttaa Hopelle, etteivät sisarukset tienneet toisistaan kuin vasta asioiden edettyä liian pitkälle. Hope kuunteli tarkkaavaisesti Aronin puhetta, ja hänen mielessään pyörinyt epäilys sai jälleen uutta ponnetta.
”Sinähän rakastit äitiäni, eikö totta?” hän töksäytti yhtäkkiä kesken Aronin puheen. Mies meni hetkellisesti hämilleen.
”Tietenkin, olihan hän sisareni.”
”Mutta enemmän kuin vain sisarena.”
”Mistä sinä noin päättelit?”
”En ole tyhmä, Aron. Tapa jolla puhut äidistäni, se on paljastanut sinut paremmin kuin tiedätkään.”
Aron mietti hetken, kuinka vastata Hopelle.
”Siitä on jo aikaa, se oli lähinnä silloin nuoruuden vuosina kun vielä kaikki oli niin suurta ja dramaattista. Ja mitään ei koskaan oikeasti tapahtunut.”
Aron jätti kertomatta siitä suudelmasta, jonka hän varasti Loathelta Hopen synnytyksen jälkeen. Hän ei enää halunnut muistella sitä.
”Muistutanko minä sinua hänestä?” Hope kysyi uuden yllättävän kysymyksen, ja Aronin kulmat nousivat hetkellisesti yllätyksestä.
”Kuinka niin?” Mies yritti tulkita Hopen kasvoilta, mihin suuntaan keskustelu oli oikein matkalla. Hänet kohtasi vain odottavan kysyvä katse. ”Saatatte ulkoisesti muistuttaa etäisesti toisianne. Mutta muuten olette kaksi täysin eri ihmistä.”
Kysymyksen tuoma oudon kuumottava olo valtasi Aronin, ja hän mielellään halusi lopettaa keskustelun aiheesta siihen paikkaan.
”Mitä jos menisimme takaisin sisälle?” mies ehdotti kääntyen kannoillaan ja astellen reippain askelin kohti turvan tuovaa ulko-ovea.
”Aron odota!” Hope huudahti Aronin perään jäätyään ensin hetkeksi pyörittelemään kysymystään mielessään. Mies seisahtui kuin seinään, katse tiiviisti metrin päässä olevaa ovea.
”Haluaisin kysyä sinulta vielä erästä asiaa…” Hope jatkoi puhumista ennen kuin Aron oli edes ajatellut sanovansa mitään. ”Tai pikemminkin pyytää palvelusta…”
Aron huokaisi hiljaa helpotuksesta. Hän voisi unohtaa äskeisen aiheen Hopen pyynnön turvin, ja kääntyi kohdatakseen taas naisen harmaanvioletit silmät.
”Millaista palvelusta? Tiedät, että autan sinua missä ikinä haluat.”
”Niin, tiedän sen…ja siksi minä sinulta tätä pyydänkin.”
Hope hieroi käsiään hieman vaivaantuneena, ja hänen katseensa painui maahan. Aron odotti hiljaisena hetken aikaa, ennen kuin nainen sai jatkettua asiaansa.
”Olen hieman ajatellut asioita ja…minusta jonkun pitäisi jäädä pois taistelusta varmistamaan, että Taivaan Valtakunta saa oikean hallitsijansa..Mikäli minulle tapahtuu jotain.”
Aron ei kunnolla ymmärtänyt, mitä Hope tällä tarkoitti.
”Tarkoitatko siis…että joku…minä…jättäytyisin pois taistelusta vai? Hope, me tarvitsemme kaikki Arkkienkelit!”
”Ei,ei sentään Aron!” Hope rauhoitteli hermostunutta setäpuoltaan. ”Vaan minä…en tiedä kuinka asian ilmaisisin. Olen…olen ajatellut sukulinjan jatkamista. Sinun kanssasi.”
Aronin silmät rävähtivät ammolleen hämmennyksestä, ja täysi lamaannus valtasi hänet hetkeksi.
”Anteeksi mitä? Et kai sinä Hope…ole tosissasi pyytämässä mitään tuollaista? Minulta?”
Kumpikaan ei enää halunnut kohdata toisensa katsetta, sillä tilanne oli muuttunut murto-osa sekunnissa hyvin kiusalliseksi. Hope oli kuitenkin päättänyt, että aloitettu aihe olisi käsiteltävä loppuun. Hinnalla millä hyvänsä.
”Olet minun ystäväni, Aron. Lisäksi ainoa keneltä voisin asiaa edes pyytää. Ajattelin, että koska muistutan sinua äidistäni, niin…”
”Olisin suostunut siihen ilomielin?” Aron täydensi Hopen lauseen kolkolla äänellä. Hänen järkytyksensä oli äkisti muuttunut katkeraan pettymykseen. Hän tarttui naista napakasti hartioista tavoittaakseen tämän katseen.
”Hope, monettako kertaa minun täytyy kertoa sinulle, etten kuvittele sinua Loathena? Sinä olet sinä, hän oli…hän. Ymmärrätkö”
Pimeydestä huolimatta Aron näki Hopen kasvoille levinneen häpeän punan.
”Olen pahoillani, jos loukkasin tunteitasi…en ajatellut, että…”
”Että en osaisi erottaa teitä toisistanne?” Aron lisäsi raivoissaan sanat Hopen suuhun, ja irroittautui tästä kauemmaksi. ”Tai että, jollain sairaalla tavalla kuvittelisin sinut äitisi korvikkeena, ja ilomielin käyttäisin tilaisuutta hyväkseni tunteakseni jotain, mitä ei koskaan tapahtunut välillämme? Tuo on oikeasti alhaista ja todella loukkaavaa, etenkin sinulta Hope.”
Hope oli laskenut katseensa niin alas Aronin raivokkaista kasvoista, kuin suinkin mahdollista. Hän tunsi häpeän punan helottavan jo palavan punaisena kasvoillaan, ja yritti vastata jotain siihen kykenemättä.
Suu vain loksahteli auki ja kiinni vailla ääntä tai edes yksittäistä sanaa.
Aron miltein tärisi vihasta, ja käänsi selkänsä lähtien pihalta reippain askelin. Hope ei uskaltanut enää edes katsahtaa miehen perään, vaan nojautui terassin puureunustaa vasten syvään huokaisten.
Miten hän oli edes ajatellut Aronin suostuvan pyyntöönsä? Ja kaiken lisäksi, miten hän oli jättänyt täysin tulkitsematta tämän tunteet?
OOOOO
Ringa kokosi kasaan juuri päättyneen teehetken astioita. Muut olivat palanneet omien puuhiensa pariin, ja kaikki miettivät hiljaa mielessään samaa asiaa:
Missä ihmeessä Aron ja Hope olivat?
Vaikka Ringa oli huomannut kaksikon viettävän paljon aikaansa yhdessä, olivat he kuitenkin aina ilmestyneet yhteisiin tapaamisiin ja ruokailuhetkiin. Tällä kertaa poikkeuksellisesti kumpikaan ei ollut läsnä, ja nopeasti palatsin kierrellyt Difer totesi, ettei heitä löytynyt mistään.
Mietteisiinsä uponnut Ringa kuuli napakan koputuksen, ja ennen kuin hän ehti vastata siihen, Chrystalin pää pilkisti paperisen oven takaa.
”Anteeksi, en kai häiritse?”
”Et millään tavalla, tule vain sisään.” Ringa totesi hieman hämillään, ja painoi nopeasti katseensa naisesta takaisin teepöytään.
Chrystal sipsutti kevyin askelin Ringan viereiselle tyynylle, ja pyysi saada vielä yhden kupillisien teetä. Ringa nyökkäsi hiljaa, ja kohotti vielä lämpimänä höyryävän kannun puhtaan kupin ylle.
”Heitä ei ole vieläkään löytynyt.” Chrystal totesi ilmoitusluontoisesti heti ensimmäiseksi. Hän tiesi, missä Ringan ajatukset vaeltelivat.
”Ai…mutta uskon, että heillä on kaikki hyvin. Meidän on turha huolehtia yhden poikkeustapauksen perusteella.”
”Olet varmasti oikeassa, ja tunnet Hopenkin paljon paremmin kuin me muut.” Chrystal nyökkäsi ja siemaisi nopeasti kupistansa. ”Mutta en oikeasti tullut vain ilmoittamaan asiasta.”
Ringa kohotti taas katseensa pöydästä naisen puoleen, ja tunsi outoa kuumotusta kasvoillansa.
”Me emme ole kovastikaan tutustuneet toisiimme, ja haluaisin tietää sinusta enemmän.” Chrystal jatkoi, ja ojensi melkein tyhjillään olevaa teekuppiaan Ringan puoleen. ”Kertoisitko minulle itsestäsi?”
Ringa kaatoi toisen kupillisen, ja aloitti kertomaan itsestänsä hieman vaivaantuneena. Hän yritti keksiä nopeasti kaiken mielenkiintoisen elämästään, mutta Chrystal vaati tietää vielä enemmän. Kaikkine epäoleellisine yksityiskohtineen.
Kukaan ei Hopea lukuun ottamatta ollut koskaan kiinnostunut Ringan elämästä, joten ketusta tuntui vapauttavalta saada purkaa tuntemuksiaan ja kokemuksiaan jollekulle. Chrystal kuunteli tarkkaavaisesti, ja oli aidosti kiinnostunut hänestä.
Ringa ei muistanut, koska olisi hymyillyt aidosti niin paljon kuin sinä hetkenä. Chrystalin rauhallinen puheääni ja pistävän siniset silmät saivat hänen sydämensä pamppailemaan epätavallisen kiihkeästi.
”Ringa.” Chrystal keskeytti ketun puheen yhtäkkiä, ja porasi siniset silmänsä suoraan tämän omiin. ”Minun on pakko tunnustaa sinulle jotain.”
”Niin…?” Ringa sai pihaistua juuri ja juuri suustaan. Hän ei ollut millään tavalla varautunut minkään sortin tunnustuksiin.
”Minä olen ihaillut sinua jo jonkin aikaa. Olet vahva, itsenäinen ja määrätietoinen. Ja se viehättää minua suuresti.”
Ringa silmät laajenivat hetkeksi hämmennyksestä, ja hän kampesi itsensä nopeasti ylös paikaltaan. Chrystal laski katseensa hymyssä suin kuppiinsa, jonka hän laski hitaasti pöydälle.
”Anteeksi, minun…täytyy nyt mennä.” Ringa sopersi hölmistyneenä, ja yritti koota ajatuksiaan. Hän ei voinut uskoa, että oli kuullut Chrystalin sanat oikein…
”Aiotko nyt karata noin vain, vaikka juuri paljastin ihastukseni sinua kohtaan?” Chystal nousi Ringan rinnalle, ja nojautui tämän puoleen vastaustaan odottaen. ”Eikö sinusta olisi oikeudenmukaista, että vastaat minulle edes suoraan kieltävästi?”
”Minä…minä…” Ringa toisti sanaa kuin voittaakseen sillä aikaa ajatuksilleen. Hänen usein niin kalpeilla kasvoillaan oli nyt pieni puna, joka kuumotti poskipäitä auringonpaisteen tavoin. Chrystal pysyi rauhallisena, ja katsoi ketun silmiin seesteinen hymy huulillaan.
”Kerro pois vain. En pahastu, vaikka et tuntisikaan samoin minua kohtaan.”
”Ei. En minä sitä!” Ringa huudahti nopeasti takaisin, kiirehtien korjaamaan väärää oletusta. ”Kyllä minäkin..olen ajatellut sinua…”
Nyt kun sanat oli lausuttu ääneen, Ringan solmussa ollut vatsa viimein rauhoittui. Hän oli pystynyt viimein kertomaan ääneen sen, mitä oli ajatellut jo muutaman kuukauden.
”Tule, mennään.” Chrystal viittoi kädellään, ja hymyili leveästi saamalleen vastaukselle.
”Mutta minun pitäisi siivota..” Ringa katsahti vielä kerran siistimättömän teepöydän puoleen, mutta Chrystal vakuutti heidän ehtivän tehdä sen myöhemminkin.
He kävelivät vaitonaisina perätysten ulos huoneesta käytävän pimeyteen, ja Ringa tunsi sydämensä pamppailevan pian ulos rinnastaan.
Äkkiä ja arvaamatta Chrystal käännähti pimeässä käytävässä Ringan puoleen, ja sulki tämän tiukkaan syleilyynsä. Ringa tunsi Chrystalin hapuilevat huulet omillaan, ja antoi tämän suudella itseään yhä uudelleen ja uudelleen.
Ilta oli rauhoittanut palatsin täysin, ja mistään ei kuulunut äännähdystäkään. Ainoa, mitä Ringa saattoi hurmoksensa keskeltä kuulla, olivat Chrystalin sanat:
”Tule mukaani.”
OOOOO
”Hope, minun on puhuttava sinun kanssasi.” Aron ryntäsi myöhään illalla naisen huoneeseen ajateltuaan asioita rauhassa. Hän oli edelleen vihainen tämän ajattelemattomasta ja loukkaavasta pyynnöstä, mutta halusi kaikesta huolimatta selvittää heidän välinsä.
”Ahh…” mies älähti tajuttuaan, miten huonolla hetkellä oli saapastellut sisälle huoneeseen. Hope seisoi siinä hänen edessään, pelkässä alusasussaan, ja näytti yhtä aikaa hämmentyneeltä ja nolostuneelta.
”Olen pahoillani, en tajunnut ollenkaan että saattaisit olla…pukeutumassa.” Aron sopersi hiljaa, ja peruutti pari askelta kauemmaksi yrittäen pitää katseensa visusti lattiaa peittävällä matolla. Hope kuitenkin pyysi häntä jäämään.
”Minäkin haluan keskustella kanssani aiemmasta käytöksestäni.” nainen totesi, ja osoitti sohvaa Aronille saadakseen tämän istuutumaan alas.
Hetken aikaa molemmat odottivat toisen aloittavan, ja vain katselivat surkeina kohti tyhjyyttä.
”Ehdotuksesi loukkasi, ja loukkaa edelleen minua.” Aron aloitti tehden selväksi miltä hänestä tuntui.
”Tiedän, ja olen pahoillani siitä miten käyttäydyin. Ajattelin asian todella tunteettomasti, kuin olettaen että suostut siihen automaattisesti.” Hope huokaisi häpeissään. ”Yritin vain saada sinut suostumaan, keinolla millä hyvänsä.”
”Kuitenkin…kaiken tämän typeryyden jälkeen..olisin edelleen pyytämässä sinua harkitsemaan kysymystäni. Tarvitsen SINUN apuasi, ei ole ketään muuta jonka kanssa…voisin tämän suorittaa.”
”Hope, sinä et nyt vain tajua.” Aron keskeytti naisen puheen, ja pudisti päätään turhautuneena.
”Se miten asian esitit, ei ole ainoa syy miksi loukkaannuin. Et varmasti ymmärrä, mutta sinusta on tullut minulle läheinen.” Aron yritti selittää kantansa, ja nousi ylös paikoiltaan. Hope nyökkäsi kuitenkin ymmärtävänsä.
”Tiedän, olethan sinä käytännössä minulle kuin setä.” hän totesi, ja sai Aronin taas huokaisemaan raskaasti.
”En tarkoita nyt sitä. Tarkoitan, etten halua että olet kanssani vain siksi että on pakko, vain yhden yön.”
Vasta nyt kaikki selkeni Hopelle, ja hänen kasvoilleen levisi yllättynyt ja pelokas ilme. Aron huomasi hänen reaktionsa, ja painoi päänsä häpeissään kohti lattiaa.
”En..en tiennyt että ajattelet minusta noin…” Hope kääntyi poispäin miehestä, ja silitti poskeaan mietteliäästi. ”Minä en tiennyt..”
”Eikä se ollut tarkoituskaan.” Aron vastasi kolkolla äänellä. ”Siksi minusta tuntuisi pahalta tehdä jotain, mitä sina et oikeasti halua.”
”Haluanhan minä.” Hope käännähti kuullessaan viimeiset sanat. ”Mutta en tietenkään samalla tavalla, kuin sinä asian ajattelet.”
Hän piti hetken hiljaisen mietintätauon keksiäkseen kuinka ilmaista asian.
”Zenin kuolemasta on vasta niin vähän aikaa, ja kaikki tämä on muutenkin ollut todella hämmentävää ja pelottavaa. Lisäksi en ole missään vaiheessa ajatellut sinua kuin vain ystävänäni ja sukulaisenani.”
”Juuri tätä minä tarkoitinkin. On siis parempi, että lähden.” Aron totesi masentuneena, ja hapuili huoneen ovea pää painuneena.
Hope oli kuitenkin nopeampi, ja tarttui pian miehen olkapäistä kiinni saaden tämän pysähtymään.
”Ole kiltti, Aron.” Hän syleili miestä ja katsoi tätä silmiin ensimmäisen kerran sinä iltana. Hän pani merkille, miten erikoisen kirkkaana ne loistivat miehen surusta huolimatta. ”Minä pyydän sinulta vain tätä.”
Aron yritti sanattomasti irtautua Hopen otteesta, ja tunsi itsensä hyvin vaivautuneeksi. Hope kuitenkin piti kiinni niin tiukasti kuin pystyi, ja lankesi viimeiseen oljenkorteensa pitääkseen miehen luonaan.
Hän sulki silmänsä, ja suuteli Aronia.
Tilanteessa ei ollut hyppysellistäkään romantiikkaa, mutta jollain tapaa Hope sai suostuteltua Aronin kuitenkin jäämään.
Seuraavat tunnit menivät kuin usvassa molempien osalta. Aron ja Hope eivät puhuneet sanaakaan toisilleen, vaan antoivat tekojen puhua puolestaan. Aronista ei tuntunut oikealta jäädä aamuksi asti Hopen vierelle, joten aamun hiljaisina tunteina hän hiipi takaisin omaan huoneeseensa…
OOOOO
Arkkienkelit ja Ringa huomasivat harjoittelujen edetessä, kuinka yksilösuorittaminen oli vaihtunut hiljalleen saumattomaan tiimityöskentelyyn. Jokainen oli alkanut välittämään myös muiden oppimisesta, ja taistelukuvioita kertailtiin mieluummin ryhmässä kuin yksittäin.
Muiden huomaamatta Hope alkoi hiljalleen pysytellä yhä enemmän ohjaajan roolissa, ja jätti väliin kaikki raskaimmat liikkeet ja harjoitukset. Tästä huolimatta hän ei pystynyt peittelemään muiden katseilta sitä, kuinka etäiseksi he olivat Aronin kanssa tulleet.
Ennen niin läheinen kaksikko ei nykyisin puhunut toisilleen miltein sanallakaan.
Aron yritti tiedustella Hopelta tämän vointia silloin tällöin, mutta sai vain vastaukseksi tylynoloisen töksäyksen ”ihan hyvin”. Hope ei voinut mitään sille, että käyttäytyi Aronia kohtaan jokseenkin töykeästi. Hän oli halunnut vain tehdä selväksi, ettei miehen tunteille ollut minkäänlaista vastakaikua.
Viimein koitti se päivä, jolloin ylläpidetystä salaisuudesta tulisi julkinen kaikkien Arkkienkelien kesken. Kahdeksannella kuullaan oleva Hope yritti edelleen piiloutua löysien vaatteidensa alle, mutta päätti tasapuolisuuden nimissä infota myös ystäviään.
Kaikki Arkkienkelit sekä Ringa kokoontuivat naisen pyynnöstä ruokailuhuoneen pöydän ääreen, jolloin Hope viimein paljasti odottavansa lasta.
Aronin kanssa.
Kaikki asiasta tietämättömät katsoivat epäuskoisina vuoroin Hopea, ja vuoroin pöydän toisessa päässä istuvaa Aronia. Jokainen oli huomannut heidän välisensä kitkan, mutteivät koskaan olleet tulleet ajatelleeksi mitään tällaista.
Kuitenkin, pahimmasta järkytyksestään selvinneinä, jopa Ringa onnitteli Hopea uudesta raskaudesta.
Hopen oli selitettävä suunnitelmaan tullut pieni muutos, jonka tarkoituksena oli saattaa lapsi turvaan jonnekin toistaiseksi tuntemattomaan paikkaan ennen taistelua. Oli nimittäin kuitenkin varmaa, että Hope lähtisi muiden mukana taisteluun.
”Lisäksi tämä päätös oli täysin järki- eikä tunneperäinen.” hän muisti korostaa puheensa lopuksi, jotteivät olemattomat huhut hänen ja Aronin suhteesta leviäisi Arkkienkelien keskuudesta.
Samassa Aron ponnahti kuuluvasti ylös tuolistaan, ja harppoi suuttunein askelin pois huoneesta. Hope ja muut katsoivat hämmentyneinä hänen lähtöään, ja kuulivat vihaisen oven paukauksen käytävän päästä.
”Aron!” Hope yritti kutsua miestä takaisin, ja oli itsekin nousemassa tuoliltaan. Ringa kuitenkin tarttui hänen olkapäästään pitäen hänet paikoillaan.
”Anna hänen mennä, Hope. Ilmeisesti teillä on jonkinasteisesti eriävät mielipiteet, jotka teidän on selvitettävä. Tee se kuitenkin vasta myöhemmin.”
Hope myöntyi pysymään paikallaan, mutta ajautui mietteisiinsä muiden jatkaessa epämääräistä keskustelua pöydän ympärillä. Hänestä tuntui pahalta satuttaa Aronia jatkuvasti sanoillaan ja teoillaan, vaikka he eivät olleetkaan samaa mieltä siitä, millaisessa suhteessa he elivät keskenään.
Asiat olisi viimein selvitettävä, mieluummin jo samana iltana.
OOOOO
Aron makasi ääneti kylpyhuoneen kuumassa altaassa, ja yritti olla ajattelematta mitään. Hän tunsi veden hyväilevän ihoaan, ja saavan sormenpäät rypistymään kuin vanhalla miehellä. Hänestä tuntui jatkuvasti pahalta, ettei Hope pystynyt vastaamaan hänen tunteisiinsa millään tavalla. Aron ei pystynyt unohtamaan naisen kosketusta ja varmaotteista syleilyä hetkeksikään.
Tilanne oli vielä epätoivoisempi kuin Loathen kanssa.
”Haloo? Onko tämä vapaana?” Kuului äkillisesti Hopen ääni huoneen toiselta puolelta, jossa sijaitsi sisäänkäynti.
Aron säpsähti paikallaan niin, että vesi altaassa loiskui yli äyräiden.
”Ai, anteeksi. En tiennyt että tämä on varattu…” pelkkään pyyhetoogaan pukeutunut Hope pahoitteli, ja tarttui ovenkahvaan poistuakseen.
Aron kuitenkin oli jo pompannut salamana pois altaasta.
”Minä voin kyllä poistua.” mies totesi matalalla äänellään astellessaan alas altaalta johtavia portaita.
Hope oli jähmettynyt paikalleen, käsi edelleen kiinni ovenkahvassa.
”Ei, en minä halua häiritä millään tavalla. Voin hyvin odottaa vielä vuoroani.” hän pudisti päätään Aronin avokätisyydelle, ja tunsi kuinka kahvaa puristava käsi alkoi äkisti täristä jännityksestä.
Aron oli ohittamassa pää painuksissa Hopen, kun tämä äkisti pyysi miestä pysähtymään.
”Odota, minulla on sinulle asiaa.”
Aron kohotti katsettaan hetkeksi aikaa, ja Hopen selkää pitkin värähti ikävän kylmäävä tunne. Hän ei koskaan ollut nähnyt miestä noin kylmänä, noin tunteettoman oloisena.
”Minä…haluaisin viimein selvittää asiat.” nainen yritti koota sanat järkeväksi lauseeksi siinä miehen tuomitsevan katseen alla.
Hän tiesi ansainneensa tuon jokaisen kylmän sekunnin.
”Ei teidän tarvitse, rouva Sugimura. Kaikki on hyvin.” Aron totesi monotonisesti, ja kumarsi Hopen edessä häneen enää katsomatta. ”Saatan joskus vain ylireagoida turhan takia.”
Hope ei tiennyt miten suhtautua tähän aidosti etäiseen käyttäytymiseen. Hänen hämmennyksensä aikana Aron otti asiakseen poistua huoneesta sanomatta sen enempää.
”Aron…” Hope huudahti, mutta ei taaskaan saanut vastausta.
Askeleet kaikuivat yhä kauempana käytävässä, ja hiljaisuus palasi huoneeseen. Vaikka Hope ei mielestään ollut tehnyt käytännössä mitään väärin, hänen olonsa tuntui jatkuvasti pahalta. Aron oli selvästi syvän loukkaantunut siitä, ettei hän pystynyt vastaamaan tämän tunteisiin.
Miksi hän ei siis vain antaisi miehelle tilaisuutta? Zenin kuolemasta oli pian kulunut jo lähes puolitoista vuotta, eikä Hope enää itkenyt tämän perään iltaisin vuoteessaan. Aika oli kullannut muistot, ja nyt olisi jo parasta jatkaa elämässä eteenpäin.
Vaikka Hope tekisi mitä, hän varmasti vain satuttaisi Aronia yhä uudelleen. Ehkä oli parasta pitää etäisyyttä mieheen, vaikka sekin vaihtoehto tuntui pahalta.
Hope ei enää itsekään tiennyt, mitä tunsi. Häpeää, ystävyyttä, inhoa…vai epätoivoista ihastusta?
OOOOO
Aron säpsähti hereille kuullessaan selkäpiitä karmivan huudahduksen jostain palatsin huoneista. Vaikka ääni kuului etäältä, ei sen omistajasta ollut epäilystäkään.
Se oli Hope.
Aron ei ollut puhunut viimeiseen kahteen viikkoon naisen kanssa, mutta tunsi silti äkillisesti tarvetta rynnätä tämän luokse. Huudahdus oli ollut täynnä tuskaa ja vihlovaa epätoivoa, ja se saattoi tarkoittaa vain yhtä asiaa.
”Aron! ARON! Synnytys on alkanut.” Ringa puuskutti huutonsa keskeltä juostessaan huoneeseen. Aronin epäilys oli samalla saanut vahvistuksen. Hän nousi rivakasti ylös sängystä, ja puki kenkiä jalkaansa.
”Sinua tarvitaan siellä. Hope pyysi itse sinut paikalle.” Ringa hoputti vieressä, ja ojensi miehelle tämän kimonoa.
”Mutta eihän laskettu aika vielä voi olla? Siihenhän pitäisi olla vielä reilu kaksi viikkoa.” Aron kauhisteli samalla, kun kiirehti sermin taakse vaihtamaan vaatteitaan.
”Lapset eivät katso kalenterista, koska päättävät syntyä. Tässä ovat nyt kaikki apuvoimat tarpeen.”
Aron solmi kimononsa narut yhteen, ja ryntäsi Ringan ohitse käytävään.
Ringa ja Aron kiirehtivät askeliaan sitä mukaa, kun Hopen raastava huuto koveni. Aron tunsi sisällään vellovan paniikin kasvavan, sillä hän pelkäsi naisen saavan toisen ennenaikaisen syntymän.
Hän ei voinut antaa sen tapahtua.
Ovi rämähti paukkuen auki Aronin kiskaistessa sen pois tieltään. Hän näki välittömästi tuskanhikisen Hopen Starin ja Valerien kannattelemana. Nainen kouristeli kivuliaasti supistusten lisääntyessä, ja hengitti kiihkeään tahtiin.
”Sinä…sinä tulit…” Hope sai sanat juuri ja juuri ulos suustaan puuskutuksen keskeltä. Hänen tuskasta vääristyneet kasvonsa höllenivät hetkeksi hymyntapaiseen. Star ja Valerie kehottivat häntä sänkyyn makaamaan, ja laskivatkin tämän varovin ottein pehmeälle patjalle.
”Minä olen nyt täällä.” Aron totesi vakavana istuuduttuaan Hopen vierelle rauhoittamaan tätä. ”Kaikki menee hyvin, lupaan sen.”
Hän ei tiennyt yrittikö huijata pelkästään Hope, vai myös itseään. Oli todella pieni mahdollisuus, että kaikki kääntyisi vielä hyväksi.
Hän oli nähnyt omassa ajassaan, mitä ennenaikaisesti syntyneille lapsille yleensä kävi.
Elottomat raajat.
Puuarkku.
Kukkia hautakummulla.
Aron karisti karut mielikuvat päästään, ja tarttui hermostunutta Hopea kädestä.
”Me selviämme tästä. Yhdessä.”
OOOOO
Liki kahdentoista tunnin synnytyksen ja pitkään kestäneen elvytyshieronnan jälkeen Aron katseli käsivarsillaan heiveröisesti liikkuvaa tytärtään. Kuten kaikki olivat arvanneet, tytön mahdollisuudet selviytyä olivat hyvin vähäiset. Hän oli miltein tukehtunut tultuaan ulos maailmaan, eikä jaksanut kunnolla hengittää.
Aron, Star ja Valerie olivat siirtäneet pienen osan voimistaan tytölle, ja Ringa oli painellut hänen pientä rintakehäänsä saadakseen sydämen sykkimään normaalisti.
”Miltä hän näyttää?” Lopen uupunut ja verenvuodosta heikentynyt Hope kuiskasi sängyltä. Hänet oli puettu uusiin, puhtaisiin vaatteisiin ja lakanoihin, ja ruokittu varovaisesti suolaisella lihaliemellä. Aron irrotti katseensa hetkeksi tyttärestään tämän äitiin, ja hymyili epäuskoisen onnellisena.
”Kauniilta…mutta samalla myös hyvin kalpealta.”
Ennen kuin Hope ehti pyytää nähdä lapsensa, Aron jo asetti tämän varovasti sängylle. He katsoivat yhdessä, kuinka äänetön pieni olento heilutti varovasti käsiään, ja sulki sitten väsymyksestä raskaat silmäluomensa. Aron kuunteli tarkkaavaisena, ettei osittain katkonainen hengitys loppunut kokonaan.
”Mikä hänen nimensä on?” mies kuiskasi niin, ettei herättäisi pienokaista.
”Hän on Misery. Meidän epäonninen, mutta rakastettu tyttäremme.”
OOOOO
Hope heräsi seuraavan auringon säteiden häikäistessä silmiä. Hän makasi hetken paikallaan silmiään räpytellen, ja tuijotti hiljaisena kattoon. Jostain kauempaa huonetta kuului tasainen kuorsaus, mutta muuten oli täysin hiljaista.
Jopa liian hiljaista.
Hiljaa hivuttaen Hope nousi ylös vuoteestaan, ja piteli kipeää vatsaansa. Hän hengitti raskaasti, sillä jokainen sisäänveto tuntui viiltelevänä kipuna selässä ja alavatsassa.
Kauempana, huoneen perällä, olivat pienen pieni kehto sekä tuoli. Hope siristi kivun sumentamia silmiä, ja oli näkevinään tutun punaisen hiuspehkon pilkistävän tuolin takaa.
Ja kehto….ei ollut tyhjillään kuten hän oli jo pahimmillaan pelännyt.
Hope taapersi hitain ja varovin askelin kohti kehtoa, ja tuijotti herkeämättä sen pientä asukkia. Misery ilmeisesti vaistosi äitinsä läsnäolon, sillä hänen silmänsä rävähtivät auki sillä samalla sekunnilla, kun nainen kumartui hänen puoleensa.
Hope silitti varovasti pienokaisen silkinpehmeää ihoa, ja peitteli hänet sitten uudelleen.
Misery ynähti hiljaisena, mutta jatkoi äitinsä kehotuksesta untaan vielä hetken.
Aron oli nukahtanut lopen uupuneena vartioituaan Miseryä läpi yön. Hope käännähti hänen puoleensa kuullessaan rohisevan kuorsauksen, ja katsoi miestä tarkkaavaisesti. Hän ei osannus sanoa, johtuiko se aamuauringon pehmeistä säteistä miehen kasvoilla, mutta tämä näytti hehkuvan onnea ja autuutta.
Hope kulutti useammankin minuutin vain tuijottaen miehen unta, ja tunsi yhtäkkiä lämpimän tunteen valtaavan elimistönsä.
Hän torui mielessään pyöriviä ajatuksia, ja hymyili hiukan. Eihän se vain voinut olla ihastusta.
Sen enempää ajattelematta Hope nojautui lähemmäksi Aronin suuntaan, ja suuteli tätä hellästi otsalle. Mies liikahti hereille täysin unenpöperössä, ja räpytteli silmiään hämmästyneenä.
”Hope…mitä sinä siinä..” hän sai kysyttyä epämääräisen lauseen, ja tuijotti kysyvästi edessään seisovaa naista.
”Herätän sinut, jotta voin kiittää kaikesta.” Hope vastasi kuin se olisi itsestään selvää, ja kietoi kätensä Aronin ympärille. Tämä teki varovasti samoin.
”Kiitos, kiitos kaikesta.” Hope kuiskasi kumartuessaan taas lähemmäksi Aronin kasvoja. He sulkivat silmänsä samanaikaisesti, ja vain nojasivat vasten toisiaan hetken aikaa. ”Et tiedäkään, miten onnellinen nyt olen.”
”Eipä kestä….” Aron vastasi edelleen äänessään epäileväinen sävy. Vaikka rankka synnytys oli lieventänyt kaksikon välillä vallitsevaa vihanpitoa, ei hän edelleenkään tiennyt miten suhtautua Hopeen. Olivatko he vihamiehiä, ystäviä, vaiko kenties jotain muuta?
Kuin taikaiskusta hän saikin vastauksen mietteisiinsä.
”Anna anteeksi, Aron, kaikki typeryydet, jotka olen tehnyt. Voisimmeko vain aloittaa alusta?”
”Tietenkin.”
OOOOO
Miseryn syntymä rikkoi hieman palatsissa vallinnutta ”odotuksen tilaa”, jonka masentavaan päivärutiiniin he kaikki olivat ajautuneet. Hopen ja tytön tervehtyessä jokainen Arkkienkeli halusi vuorollaan toimia lapsenvahtina, ja vääntelehtiä tuntikaupalla naamaansa pienokaiselle. Vaikka kukaan ei asiaan ääneen maininnutkaan, toi Misery mukanaan pienen pientä toivoa mahdottomalta tuntuvan tehtävän edessä.
Vaikka Hope olikin pohjattoman onnellinen tyttärestään, häntä painoi samalla suuri huoli tämän tulevaisuudesta. Kun aika koittaisi, hän lähtisi Arkkienkelien matkassa taisteluun josta ei välttämättään koskaan palaisi. Misery puolestaan oli saatava turvaan ja Lunan tietämättömiin ainakin siksi aikaa, ehkä jopa koko loppu elämäkseen.
Kaiken tämän lisäksi tyttöä vaivasi outo sairaus.
Ehkä se johtui Hopen vanhempien sekoittamista geeneistä, tai siitä, että enkeliveri oli laimentunut jo liian monen sukupolven verran ihmisiin ja muihin lajeihin. Jostain syystä Miseryn korvat eivät kasvaneet suippomaisiksi kuten enkeleillä, ja hän oli muutenkin kovin sairaan ja heikon oloinen.
Hope yritti olla ajamatta lastaan tilanteisiin, jossa tämä hermostuisi, pelästyisi tai stressaantuisi liikaa. Miseryllä oli tapana saada huimauskohtauksia kyseisissä tilanteissa, ja hänen sydämensä ei pystynyt läpättämään kiihtyneessä tilassa.
Käytännössä se oli pettänyt jo muutaman kerran, mutta Hopen ja muiden Arkkienkelien oli onnistunut elvyttämään tyttö uudelleen.
Kaiken kurjuuden ja epäilysten keskellä oli jokin uusi ja hyvä kuitenkin onnistunut puhkeamaan kukkaan.
Nimittäin Hopen ja Aronin rakkaus.
Vaikka Hope aluksi yrittänyt pitää välit puhtaasti ystävyyspohjalla, oli hän lopulta antanut miehelle mahdollisuuden osoittaa epäluulonsa suhteesta vääriksi.
Ja pian he jo huomasivatkin pitelevänsä toisiaan syleilyssään.
Hopesta tuntui, että hän oli vihdoin kokonainen Misery ja Aron rinnallaan.
OOOOO
Aika kului kun siivillä. Aluksi Arkkienkelit uskoivat, että Sunin asettama suojamuuri raukeaisi sinä päivänä, kuin Hopen ennenaikaisessa synnytyksessä kuollut lapsi täyttäisi vuoden. Näin ei kuitenkaan käynyt, ja vasta Miseryn ensimmäistä syntymäpäivää edeltävänä aamuna Arkkienkelit pääsivät sovittamaan heille varta vasten kustomoituja taisteluasuja.
Ilmassa väreili lievästi kireä tunnelma, ja jokaisen mielessä pyörivät ajatukset huomisen ”Suuresta Taistelusta”.
Kaikki ihastelivat itseään peilistä, ja kokeilivat asujensa liikkuvuutta erilaisilla harjoitelluilla kuvioilla.
Hope kertoi vanhempiensa lupautuneen hoitamaan Miseryä sen aikaa, kun he olisivat taistelussa. Aronin epäileväisen ilmeen nähtyään hän lisäsi nopeasti kieltäytyneensä tarjouksesta.
”Miseryn ei ole turvallisinta jäädä tähän aikakauteen…” hän totesi hiljaa niin, että vain Aron kuuli hänen sanansa.
”Mitä olet oikein ajatellut?” paikalle pölähtänyt Ringa hämmästeli. Hänen tarkkaavainen kuulonsa oli paljastanut Hopen salamyhkäisen suunnitelman. Ketun sylissä heiluva Misery paistoi keltaisessa asussaan kuin pieni aurinko.
”Shh…ei noin kovaa.” Hope pyysi ystäväänsä laskemaan ääntään. ”Minä..me…lähetämme hänet turvaan.”
”Mutta minne?” Ringa tivasi saada tietää, ja ojensi äitinsä syliin kurkottelevan Miseryn Hopelle.
”Ei mietitä sitä ihan vielä.” Hope huokaisi raskaasti. Hänen kasvoillaan Miserylle hetken hehkunut hymy oli sammunut. Ringa tiesi, ettei aihe ollut mitenkään mieluinen heille kenellekään.
”Selvä. Juhlitaan tänään, murehditaan vasta huomenna.” kettu yritti lepytellä suojattiaan, ja käänsi aiheen sitten Miseryyn. ”Hänestä on kasvanut kaunis pikkuneiti.”
Hope tuijotti ilmeettömästi Miseryä, joka pyöri ja jokelsi mistään tietämättömänä hänen käsivarsillaan. Kuinka paljon hän muistuttikaan Aronia suurine sinisine silmineen, ja liekehtivän oranssin värisine hiuksineen. Hänen kasvoillaan käväisi pieni hymyntapainen tytön katsoessa häntä suoraan silmiin, mutta sitten epävarmuus hiipi taas mieleen, ja täytti sen huolella.
Mitä jos he eivät palaisikaan taistelusta?
Myöhemmin illalla kaikki kokoontuivat valtaistuinsaliin viettämään Miseryn ennenaikaisia syntymäpäiviä. Kaikki yrittivät unohtaa seuraavan päivän tuoman painostavan odotuksen, ja rentoutua edes muutamaksi tunniksi. Muodollisten syntymäpäiväonnitteluiden ja kakun syönnin jälkeen vuorossa oli vapaamuotoista toimintaa: tanssia ja kepeää jutustelua.
Hope ja Aron erkaantuivat kauemmaksi muista, ja yrittivät vielä viimeisen kerran ottaa kaiken irti yhteisestä ajastaan. He pyörähtelivät huolettoman oloisesti pitkin valtaistuinsalin lattiaa, vaikka molemmat tiesivät missä toisen ajatukset kulloinkin harhailivat. Kauniista ajatuksesta; rentouttavasta illasta ystävien kesken, huolimatta Hope ei pystynyt olemaan miettimättä pahinta.
Pariskunnan peitellessä Miseryä vuoteeseen vielä viimeisen kerran, Hope puri miltein huulensa halki yrittäessään pidättää itkuaan. Kaikesta teki vielä vaikeampaa se, kuinka Misery huolettomasti mistään tietämättä hymyili vanhemmilleen sydän täynnä luottamusta näitä kohtaan.
Luottamusta siitä, etteivät he koskaan katoaisi hänen elämästään.
Hopen oli vaikea jättää tyttö yksin nukkumaan, ja niinpä Aronin oli raahattava hänet puoliväkisin ulos huoneesta. Päästyään ovien ulkopuolelle Hope oli purskahtanut lohduttomaan itkuun, ja tarrautunut miehen kaulaan.
”Minä en halua jättää häntä yksin.”
”Et sinä jätäkään.” Aron vakuutteli, ja rutisti naista hellästi. ”Me tulemme taistelusta takaisin, ja etsimme hänet käsiimme.”
Hetken aikaa rauhoiteltuaan nyyhkyttävää Hopea, Aron johdatti tämän kanssaan makuuhuoneeseen.
”Sinun täytyy levätä hyvin tämä yö. Huomenna meidän on oltava valmiina kaikkeen.”
He riisuutuivat vaatteistaan, ja ryömivät peiton alle vieretysten. Aron supisi hiljaisessa yössä Hopelle lohduttavia sanoja, ja vannotti rakastavansa tätä ikuisesti.
”Me palaamme voittajina. Luota minuun.”
OOOOO
Liian lyhyeltä tuntuneet yöunet keskeytyivät yllättäen, kuin Aron sekä Hope tunsivat oudon väristyksen kulkevan nopeasti talon lävitse. He katsoivat nopeasti toisiaan, ja tajusivat suojauksen murtuneen. Kuin toisensa ajatukset lukien he nousivat ylös sängystä, ja pukivat päällensä ennen ryntäämistään Miseryn huoneeseen.
Muutamaa hetkeä myöhemmin kaikki Arkkienkelit olivat hereillä ja valmiina lähtöön. Miseryn kehdostaan noutaneet Hope ja Aron puuskuttivat juostessaan muiden luokse, ja kysyivät olivatko nämä tunteneet saman tunteen.
Kaikki nyökkäsivät.
”Kiirehditään terassille.” Aron ohjeisti muita, ja lähti itse edeltä kohti pihaan johtavaa ovea. ”Misery on saatettava turvaan, ennen kuin Luna joukkoineen saa vihiä hänen olemassaolostaan.”
Kaikki muut seurasivat hiljaisina perässä. Misery ynähteli äänekkäästi itkua enteillen, ja Hope yritti kaikin tavoin saada häntä rauhoittumaan.
Saavuttuaan pihalle Aron kääntyi tyttärensä puoleen, ja kaappasi tämän syliinsä hyvästelläkseen. Hopen oli taas koottava kaikki voimansa, ettei purskahtaisi itkuun Miseryn nähden.
”Hei sitten, rakas päivänpaiseeni.” Aron kuiskasi Miserylle, ja suukotti tämän otsaa ennen kuin luovutti hänet takaisin Hopelle.
Kaikki muut Arkkienkelit katsoivat liikuttavaa hyvästelyä etäämmältä, ja tyytyivät vain vilkuttamaan surullisina pienelle tyttölapselle.
Hope oli siirtynyt pihaan johtavan oven luokse, ja sulki sen ennen kuin asetti avaimensa sen lukkoon. Hän mietti hetken hiljaa mielessään haluamaansa määränpäätä, ja käänsi sitten avaimen kerran ympäri.
Kuului kliksahdus, ja ovi aukesi pimeään tyhjyyteen.
Hope asetti tärisevin käsin Aronin ojentaman Miseryn oven takana olevaan mustaan tilaan, ja katsoi tätä kyynelten valuessa silmistään. Misery ojensi käsiään naisen puoleen, kun tämä hitaasti ja hennosti irrotti otteensa. Miseryn surullinen ynähtely paistui epätoivoiseksi itkuksi, kun Hope oli sulkemassa heidät erottavaa ovea. Nainen tunsi sydämensä murtuvan pieniksi palasiksi, ja pelkäsi tyttärensä hengen puolesta. Jos Misery ei pian rauhoittuisi, hänen sydämensä ei kestäisi kiihtynyttä pulssia.
Ovi loksahti kiinni, ja vielä äsken kuuluvasti kaikunut itku hiljeni kuin seinään.
Misery oli nyt poissa. Turvassa, mutta poissa.
Hopen jalat ja ruumis tärisivät niin pahasti, että Ringan oli rynnättävä apuun pidätelläkseen häntä pystyssä. Miseryn raastavan itkun sijaan pihan täytti Hopen lohduton nyyhkytys. Myös muut olivat liikuttuneita ja surullisia sekä Miseryn että myös oman kohtalonsa puolesta.
”Ei auta.” Hope kampesi viimein itsensä jaloilleen ja pyyhki kyyneleensä. ”On tullut aika lähteä.”
OOOOO
”Heidät on löydetty!” Master ryntäsi ovet paukkuen valtaistuinsaliin Lunan puheille. Hänen äänensä ja askeleensa kaikuivat pitkin kolkon huoneen seiniä.
Omiin ajatuksiinsa vaipunut Luna säpsähti hereille, ja pyysi miestään toistamaan sanomansa.
”Heidät on löydetty! Eternityt ovat viimein tulleet esille.”
”Jo oli aikakin.” Luna virnisti innoissaan kuin pikkulapsi jouluaaton aamuna lahjakuusen luona. ”Tunsinkin sisareni lumouksen laantuvan hetki aikaa sitten.”
Nainen laskeutui sulavasti alas valtaistuimeltaan, ja punoi jo mielessään uusia juonikuvioita.
”Haluan, että ilmoitat joukoillemme.” Luna käskytti, ja pyysi Masteria poistumaan kätensä liikkeellä. ”Ja kutsu samalla Envy ja Spector käymään luonani.”
Master kumarsi myöntyen naisen vaatimuksiin, ja lähti puolijuoksua ulos salista. Luna katsoi hänen peräänsä maireasti hymyillen.
Kohta hän pääsisi itse noutamaan avaimen.
Samassa jokin iski hänen otsalohkoaan vasten kuin joku olisi lyönyt lekalla tajun pois. Luna piteli molemmilla käsillään kiinni päästään, ja romahti polvilleen kylmää marmorilattiaa vasten. Hän tunsi, kuinka joku tunkeutui kutsumatta hänen ajatuksiinsa, ja alkoi puhua sen kautta.
”Luna…tiedän että kuulet minua.” Hopen kylmä ja kalsea ääni kumpusi jostain naisen alitajunnasta. ”Olen tullut haastamaan sinut.”
”Hah, ja aloitat heti likaisin tempuin. Et taida ollakaan niin onneton, kuin sinua pidin.” Luna vastasi ajatuksissaan, viitaten Hopen tapaan ilmoittaa itsestään tunkeutumalla telepaattisesti toisen päähän.
”Se on samantekevää. Haluan kohdata sinut jossain, missä kumpikaan ei ole vahvoilla. En siis lähde sinun linnaasi, etkä sinä tule minun maailmaani. Onko selvä.”
”En yleensä tee kompromisseja, mutta olen odottanut tätä tilaisuutta niin kauan, että myönnyn pyyntöösi. Sinun ja minun maailman välillä on tyhjä välitila, joka tunnetaan nimellä Tyhjyys. Tapaamme sen reunalla, pienellä karulla saarekkeella.”
”Hyvä on. Saat tunnin aikaa olla paikalla.” Hopen ääni vastasi ehtoihin.
”Sama pätee sinuun. Ja nyt jos suot anteeksi, karkotan sinut nyt mielestäni. En pidä kuokkavieraista, etenkään sinunlaisistasi.”
Sen ajateltuaan Luna sulki mielensä ulkopuolisilta, ja otti käsin tukea maasta saadakseen pyörivän tunteen loppumaan. Hän räpytteli muutaman kerran silmiään lievittääkseen telepaattisesta vuoropuhelusta johtuvaa päänsärkyä, ja kampesi itsensä ylös juuri kun Envy ja Spector ryntäsivät paikalle.
”Teidän Korkeutenne, onko kaikki hyvin?” Envy kysyi välinpitämättömän teennäisesti, kuin oikeasti välittäisi Lunan voinnista. Spector hänen vierellään pysyi vaiti.
”Olen tietenkin.” Luna vastasi näreissään, yrittäen kätkeä heikotuksensa molempien tarkkaavaisilta silmiltä. ”Kutsuin teidät paikalle, koska meidät on haastettu taisteluun.”
”Taisteluun? Kuka?”
”Sisareni viimeinen jälkipolven edustaja. Tapaamme tunnin kuluttua Tyhjyyden Rajamailla.”
Luna pyysi Envyä mukaansa puhuakseen taistelun strategioista enemmän, ja kääntyi vielä ovella edelleen paikallaan seisovan Spectorin puoleen.
”Sinä jäät tänne. Hallitset Manalaa sen aikaa, kunnes palaamme takaisin. Onko selvä?”
”Kyllä, Teidän Majesteettinne.” Spector vastasi monotonisella äänellä. Hänen silmänsä kiiluivat edelleen elottomina manauksen jäljiltä.
Luna nyökkäsi hyväksyvästi, ja sulki oven perässään.
Kommentit