"Misery! Miseeeryyy!"
Tyrionin ääni kaikui muiden ohella pitkin puistoa. He olivat lopettaneet piiloleikkinsä jo tovi sitten, kun Yvonne oli rynnännyt esiin Ted käsipuolessaan ja kirkunut ilosta uutisensa. Miseryä ei kuitenkaan kuulunut takaisin picnic-paikalle, ja nuoret olettivat jotain sattuneen.
Tyrion kiersi puiston läpi virtaavan ojan toiselle puolelle nähdessään jotain pilkottavan läheisen puun takaa. Hän jähmettyi paikalleen, kun "jokin" paljastui Miseryn liikkumattomiksi jaloiksi.
"Misery, oletko kunnossa?" Tyrion kysyi hädissään, mutta ei saanut vastausta.
Poika kiiruhti Miseryn velton ruumiin ylle, ja otti tämän kaksin käsin syliinsä.
"Misery, herää!" hän yritti varovaisesti ravistella tyttöä hereille, muttei onnistunut siinä.
"Yvonne! Ted! Soittakaa ambulanssi, heti!" poika huusi kauempana siintävälle pariskunnalle, joka alkoi kauhunsekaisin tuntein kaivaa puhelinta taskuistaan. Tyrion käätyi takaisin Miseryn suljettujen silmien puoleen, ja kuiskasi tälle hiljaa.
"Sinnittele. Et saa kuolla vielä."
Ambulanssi saapui reilussa vartissa, ja valkotakkiset ensihoitajat juoksivat läpi puiston paarit käsillänsä. He nostivat Miseryn autonsa kyytiin ja ajoivat sitten rivakasti kohti sairaalaa.
Ted, Tyrion ja Yvonne jäivät huolestuneina katsomaan auton perään.
Sireenit eivät soineet.
Se ei koskaan tarkoittanut hyvää.
OOOOO
"Miseryyyyyy...."
Ikuisuudelta kestäneen unen keskellä kaikui kaukainen ääni, joka toisti Miseryn nimeä jatkuvasti. Tyttö liikutteli silmiään pimeässä, ja yritti nähdä mistä ääni kantautui. Silmäluomet tuntuivat olevan kuin muuratut, ja niiden avaaaminen tuntui maailman raskaimmalta työltä.
Lopulta Misery kykseni raottamaan silmiään, ja näki valon ensimmäistä kertaa viikkoon.
Ympäriltä kuului erinäisiä piippauksia ja naksauksia, eikä sänkykään tuntunut aivan omalta. Hetken ympärilleen ihmeissään katsellen Misery tajusi olevansa sairaalassa. Siitä miten hän oli sinne päätynyt, ei ollut pienintäkään muistikuvaa.
"Kas, täällä ollaankin jo herätty." Sängyn reunalla iloisesti hymyilevä mies totesi.
Misery säpsähti hieman, sillä hän ei ollut havainnut miehen läsnäoloa. Kauanko tämä oli oikein seissyt siinä?
"Et taida muistaa minua, vai mitä?" Mies jatkoi ja naurahti hieman. "Me olemme nähneet sinun kanssasi aiemminkin."
Misery tarkasteli lääkäriään kulmat kurtussa, ja yritti hahmottaa tämän kasvot paksusankaisten silmälasien takaa. Kasvot olivat etäisesti tutut, tosin niille muodostuneet rypyt kertoivat vuosien vierineen kovaa vauhtia.
"Ei kai vain... Arnold?"
Mies nyökkäsi myöntävästi.
"Vuodet ovat kohdelleet sinua hyvin, Misery. Olisin vain toivonut, etten koskaan enää näkisi sinua täällä."
"Se saamasi kohtaus oli aika raju." Arnold totesi, ja istuutui penkille Miseryn sängyn vierelle. "Muistatko mikä sen aiheutti? Pelästyitkö jotain? Olitko vihainen?"
"En..en oikein muista." Misery yritti pinnistellä muistaakseen edes jotain. "Olimme viettämässä kaverini syntymäpäivää puistossa, ja leikimme piilosta. Olin puun takana, ja sitten...kaikki vaan pimeni."
"Vai niin. Sinun täytyy jatkossa olla varovaisempi, ymmärräthän?" mies totesi vakavana, ja nousi sitten seisomaan.
"Joka tapauksessa minulla on sinulle iloisia uutisia. Sinulle on tullut vieraita."
Misery katsoi Arnoldin ojennetun sormen osoittamaan suuntaan ja näki huoneen takana olevalla käytävällä kaksi tuttua kasvoa.
"Mistä he tiesivät tulla käymään juuri tänään?" Misery kysyi hämmentyneenä. "Minähän olen ollut tajuttomana monta päivää."
"Anita halusi meidän ilmoittavan, kun heräilet. He ovat olleet todella huolissaan sinusta."
Arnold kiiruhti avaamaan huoneen ovea, ja Yvonne ryntäsi heti Miseryn vuoteen luokse.
"Et usko miten paljon olen odottanut tätä hetkeä!" Yvonne totesi innokkaana kuin pikkulapsi.
"Mukavaa, että olet ollut noin huolissasi." Misery totesi hyvillään. Hän ei edelleenkään muistanut välikohtausta, joka puistossa tapahtui.
"Me kaikki olemme olleet." Anita lisäsi raahatessaan lääkärin käyttämän penkin toiselle puolelle sänkyä. "Säikäytit meidät toden teolla."
"Ei, en minä puhunut siitä." Yvonne keskeytti malttamattomana. "Minun on pitänyt päästä kertomaan sinulla eräs asia, mutta inä se vaan et millään halunnut herätä."
"Ai..." Misery totesi hieman loukkaantuneena. Mikä ihme asia olisi muka tärkeämpi kuin hänen terveytensä?
"Niin, minun piti päästä kertomaan sinulle, että...SUUTELIN TEDIÄ!"
"Sinä teit mitä?"
"Suutelin häntä puistossa kun leikimme piilosta. Ja hän kertoi pitävänsä minusta." Yvonne jatkoi, eikä huomannut Miseryn vihasta vääristynyttä ilmettä.
Samassa kaikki palasi Miseryn mieleen kuin pikakelauksella oleva elokuva. Se kuinka hän oli piiloutunut puun taakse Tediltä. Kuinka Yvonne oli rynnännyt paikalle, ja tunnustanut Tedille tunteensa. Kuinka hän oli puoliväkisin pakottanut pojan suutelemaan itseään, ja tämän jälkeen raahannut mukanaan pois.
Kuinka Yvonne oli aina pilannut kaiken hänen elämässään.
"Riittä jo, en jaksa kuunnella tuollaisia typeryyksiä." Misery tiuskaisi kiukkuisena, ja käänsi selkänsä vieraiden puoleen.
"Mikä sinulle nyt tuli?" Yvonne tokaisi hämmästyneenä, ja oli loukkaantunut ettei Misery kuunnellut enempää.
"Minua väsyttää, en jaksa nyt nähdä teitä." Misery valehteli, ja tunsi piston sydämessään. Hän ei halunnut pahoittaa Anitan mieltä, mutta Yvonnen läsnäolo sai vain hänen verensä kuohumaan.
"No ei sitten. Kiitos vaan tästäkin." Yvonne lisäsi vettä myllyyn, mutta Anita tarttui häntä toruvasti olkavarresta.
"Annetaan Miseryn nyt olla. Hänellä on varmasti ollut raskas viikko."
"Mokomankin..." Yvonne jupisi mennessään, ja katsoi vielä sivusilmällä Miseryä. Tämä esitti nukkuvansa, vaikka kuulikin kaiken.
"Minä tulen katsomaan sinua sitten jokin toinen päivä." Anita totesi alakuloisena. "Yritä parannella itseäsi."
Misery ei vastannut enää mitään. Hän kuunteli kuinka huoneen ovi suljettiin, ja huokaisi sitten helpotuksesta.
Pienen pieni kyynel valui alas hänen poskeaan.
OOOOOO
"Tämän päivän kokeiden perusteella olet valmis palaamaan kotiin." Arnold totesi iloisena saadessaan varmistuksen laboratoriosta. "Ei enää sängyssä makaamista, vaan nyt aloitat sydänlihasten vahvistamisen."
"Mahtavaa..." Misery totesi hieman harmistuneena. Hän tiesi, ettei millään malttaisi tehdä lääkärin antamia kuntoutusharjoituksia.
"On se mahtavaa. Kukaan ei nauti sairaalassa olosta, Misery. Ellei satu olemaan töissä täällä."
"No siinä mielessä olet oikeassa, en jaksa enää tätä tekemättömyyttä." tyttö vastasi ja nousi varovaisesti tuoliltaan. Häntä toisinaan huimasi äkillisten liikkeiden jälkeen.
"Odotappas vielä hetki." mies tarttio kevyesti tytön olkavarteen, kun tämä jo suunnisti kohti huoneen ovea. "Minulla on sinulle eräs asia."
Misery kääntyi katsomaan Arnoldin puoleen, ja tunsi kuinka posket alkoivat kuumottaa kummasti. Hän ei voinut uskoa itseään: punastua nyt vanhan miehen vuoksi.
"Haluan muistuttaa sinua, että olet jatkossa todella varovainen äkillisten muutosten kanssa. Tämä sinun tilasi, et voi ottaa sitä enää kevyesti."
"Enhän ole koskaan ottanutkaan. Yritän aina olla mahdollisimman rauhallinen ja suojata itseäni liialta rasitukselta."
"Hyvä." Arnold vastasi, ja hänen ilmeensä synkkeni entisestään. "Olet nyt sydänpotilaiden listalla, sillä tarvitset siirron mahdollisimman pikaisesti. Jos vielä kerran saat kohtauksen niin..."
"Niin mitä?" Misery ei miltein uskaltanut kuulla vastausta.
"Pahoin pelkään, ettei sydämesi enää kestä sitä."
OOOOO
Sinä sateisena iltana taksi pysähtyi orpokodin ovelle, ja Misery nousi sen kyydistä punaisine sateenvarjoine. Hän katseli ilta-auringon keltaiseksi maalaamaa taloa, ja huokaisi syvään. Sairaalassa kiukuttelunsa jälkeen hän ei ollut nähnyt eikä kuullut Yvonnesta, ja Anitan puheiden mukaan heidän yhteinen huoneensa oli jaettu muille lapsille. Miseryn uusi huone olisi valmiina odottamassa häntä.
Anita ryntäsi ovelle halaamaan Miseryä, ja toivotti tämän sydämellisesti tervetulleeksi takaisin. Orpokotiin oli palkattu uusi, toinen hoitaja, joka leikitti pienempiä asukkeja leikkihuoneessa.
"Voi tyttökulta, lupaa ettet enää ikinä tee sellaista." Anita huokaisi syvään rutistettuaan Miseryä pitkän aikaa käsiensä välissä.
"En voi luvata mitään, jos et päästä minua pian otteestasi." Misery nauraa pihisi yrittäen saada henkeä.
"Ai niin, en ole tainnut kertoa sinulle ketä voisit kiittää. Tyrion löysi sinut puistosta tajuttomana."
Anita osoitti pojan suuntaan, joka oli saapunut eteiseen tervehtimään. Misery kääntyi hänen puoleensa ja hymyili kiitollisena:
"Kiitos, ilman sinua en olisi nyt tässä."
Misery katseli uutta huonettaan hieman epäileväisenä. Hän oli pitänyt vanhasta oranssista tiiliseinästään paljon enemmän, ja nyt mustan-harmaat seinät saivat hänet lähinnä alakuloiseksi. Sisustus oli hyvinkin aikuismainen, ja ehkä hieman jopa pojille suunnattu. Viimeisetkin iloiset muistot ja hetket lapsuuden ajoista oli nyt niin sanotusti tuhottu. Ei enää yhteistä huonetta, ei enää värejä, ei enää ystäviä.
Kaiken lisäksi keskellä huonetta, sängyn reunalla, komeili hänen uusin tuttavuutensa: happipullo. Arnold oli määrännyt, että hänen täytyisi käyttää sitä öisin nukkuessaan. Miseryn teki mieli vain lyyhistyä säkkituoliinsa ja itkeä.
Yvonnea näki enää yhä harvemmin orpokodissa, sillä hän vietti kaiket päivänsä joko töissä tai Tedin luona. Misery ei halunnut edes ajatella, oliko Ted antanut suostumuksensa tytön visiiteille vai ei, vaan yritti sivuuttaa sen keksimällä itselleen muuta tekemistä.
Misery lainasi kirjastosta paljon kirjoja, ja yritti parantaa lukutaitoaan korvatakseen menetetyt kouluvuodet jotka oli joutunut viettämään suurimmaksi osaksi kotona. Vaikka Anita oli yrittänyt opettaa häntä parhaansa mukaan, ei kymmenlapsisessa taloudessa liiemmin riittänyt yhteistä aikaa opiskella.
Miserystä oli aina ollut kotoisaa asua täyteen tupatussa talossa eri-ikäisten lapsien kanssa, mutta nyt hän tunsi olonsa yksinäisemmäksi kuin koskaan. Vaikka Tyrion asui hänen lisäkseen vielä kotona, eivät he juuri koskaan viettäneet aikaa yhdessä.
Misery kaipasi sitä aikaa, jolloin hän ja Ted olivat ystävystyneet. Silloin talossa asui vielä monia heidän ikäisiään lapsia, jotka leikkivät yhdessä aamusta iltaan. Enää sellaista ei tapahtunut. Enää ei ollut mitään jäljellä.
Äkillinen taaperon nostaminen ylös keinuhevosen selästä sai Miseryn pään pyörimään villisti. Hän tunsi kuinka veri kohisi korvissa, ja sydämentykytykset tuntuivat peittävän kaikki muut äänet alleen. Maa tytön jalkojen alla alkoi pyöriä vinhasti, ja hän tunsi menettävänsä tasapainonsa.
Kuului valtava romahdus, kun Misery kaatui lattialle lelujen sekaan.
Viereisessä huoneessa puuhastellut Tyrion kuuli ryminän, ja kiirehti katsomaan mitä tapahtui. Hän löysi pökerryksissään lattialla istuvan Miseryn, ja riensi auttamaan tämän ylös.
"Ei kai sinuun sattunut?" Tyrion kysyi, ja sai vastaukseksi pään pudistuksen.
"Ei, mutta hieman heikottaa. Voisitko auttaa minut huoneeseeni?" Misery ojensi kätensä pyytävästi.
"Oletko varma, etten mainitse asiasta Anitalle? Sinulle olisi voinut käydä pahastikin." Tyrion yritti vakuutella Miseryä, mutta tämä piti päänsä.
"Ei viitsitä huolestuttaa häntä turhaan. Minähän olen ihan kunnossa, yhtä mustelmaa lukuunottamatta."
"Hyvä on, mutta ensi kerralla sitten..."
"Mitään ensi kertaa ei tule." Misery tiukkasi, ja istuutui Tyrionin avustuksella säkkituolilleen. Hänen polveaan jomotti ikävästi, ja selässä vihlaisi kun hän kääntyi vasemmalle.
"Hyvä on, hyvä on. Osaat olla toisinaan aika itsepäinen." Tyrion totesi naurahtaen, ja jäi seisomaan Miseryn eteen. He katsoivat toisiaan hiljaisina, ja tunsivat kuinka kiusaantunut tunnelma leijaili heidän ylleen.
"Tuota, kiitos taas." Misery yritti keksiä jotain sanottavaa. Hän ei tiennyt mistä se johtui, mutta Tyrionin kanssa jutteleminen tuntui yhtä vaikealta kuin juokseminen tervassa.
"Eipä kestä." Poika vastasi, ja kiiruhti Miseryn taakse. "Sinun kannattaa nyt ottaa vain rennosti, ja asettua tähän makaamaan näin."
Misery tunsi pojan karheat kädet olkapäillään, ja sen kuinka ne puoliväkisin asettivat hänet makaamaan takakenoon.
"Tyrion, ei sinun tarvitse huolehtia minusta." tyttö yritti vakuuttaa hienotunteisesti, loukkaamatta.
"Mutta minä haluan. Haluan siksi, koska välitän sinusta."
Misery tunsi pommin putoavan vatsaansa. Hän ei voinut uskoa kuulemaansa.
"Anteeksi mitä?"
"Niin, minua olen pitänyt sinusta jo pitkään." Tyrion jatkoi ja kiersi takaisin Miseryn kasvojen eteen. "Etkö ole koskaan huomannut sitä?"
"Valitettavasti en. Olen pahoillani, mutta..."
Miseryn lause jäi kesken, kun Tyrion tuikkasi omat, epävarmat huulensa tytön omia vasten. Misery ei ollut koskaan ajattellut kokevansa ensisuudelmaansa näin. Aivan kuin se olisi varastettu häneltä lupaa kysymättä.
Tyrion yritti varovaisesti avata Miseryn lamaantuneita huulia raolleen, mutta tyttö ei paniikin ja kauhun sekaisten tunteiden keskellä liikahtanut milliäkään. Hän oli kuin kivipatsas, täysin tunteettomasti ja irrallisesti tilanteen ulkopuolella.
Kaksikon väkinäisen suudelman pääsi myös todistamaan kolmas osapuoli, joka oli saapunut huoneen ovelle kaikessa hiljaisuudessa. Ted katsoi hetken aikaa tilannetta, ja päätti sitten poistua paikalta omien johtopäätöstensä saattelemana.
Hän oli potentu huonoa omaatuontoa olematta yhteydessä Miseryyn, ja päättänyt nyt viimein tulla katsomaan tätä vanhaan kotiinsa. Näytti kuitenkin siltä, että Miseryllä ei ollut aikaa tervehtiä vanhaa ystäväänsä.
Ted lampsi pettynein askelin alas rappusia eteiseen, otti takkinsa naulakosta, ja katosi syksyiseen iltaan. Hän ei liiemmin jäännyt tervehtimään talon muita asukkaita, sillä lamaannuttava kipu rinnassa sai hänet miltein oksentamaan.
"Kunpa olisit jo sokea, säästyisit paljolta." poika jupisi yksinään, ja tunsi pettymyksen karvaan maun kuristavan kurkkuaan. Hän oli luullut jotain, mikä olikin osoittautunut pelkäksi harhakuvitelmaksi. Misery ei koskaan ollut kiinnostunut hänestä ystävänä enempää.
"Mitä ihmettä sinä teet?" Misery pomppasi yhtäkkiä pystyyn tuolilta, ja tyrkkäsi Tyrionin kauemmaksi itsestään.
"En ole missään vaiheessa antanut ymmärtää, että olisin kiinnostunut sinusta enempää kuin ystävänä."
"Olen pahoillani..." Tyrion sepusti nolona, ja painoi käden häpeissään huuliensa eteen. "Näin vain tilaisuuteni tulleen, enkä voinut mitään."
"No nyt voit. Nimittäin poistua." Misery tuikkasi kiukkuisena, ja osoitti pojalle huoneensa ovea. Samassa hän tajusi sen olevan sepposen selällään.
"Kävikö täällä joku?" Hän kysyi Tyrionilta, joka pudisti päätään.
"En minä kuullut ketään."
"Ja saat toivoa että näin myös on. Tuo oli typerin temppu ikinä. Häivy!"
Tyrion luikki nopeasti ulos huoneesta, ja sulki oven perässään. Misery tunsi edelleen olevansa pois toltaltaan pojan yllätyksestä, ja yritti rauhoitella itseään uuden sydänkohtauksen välttämiseksi.
Hän oli aina toivonut ensisuudelmansa tapahtuvan Tedin kanssa. Tai edes jonkun, josta pitäisi todella paljon. Sitä vastoin se oli otettu häneltä lupaa kysymättä, aivan yllättäen.
Misery kiipesi omaan sänkyynsä, ja kääriytyi peiton alle. Hänen ainoa lohtunsa asiassa oli se, ettei kukaan saisi sitä koskaan tietää.
OOOOO
Aika kului tuskastuttavan hitaasti. Päivät matelivat toisensa perään, ja Misery tunsi tylsistyvänsä jatkuvasti enemmän. Hänen huoneessaan tapahtuneen välikohtauksen jälkeen ajatukset olivat ajautuneet takaisin Tediin, josta ei vieläkään ollut kuulunut mitään.
"Hänellä on ilmeisesti aivan liian kiire Yvonnen seurassa." Misery kiukutteli päiväkirjalleen, ja paiskasi sen sitten nurkkaan.
Kirotun Yvonne.
Yvonne ja Misery olivat nähneet vain muutaman hassun kerran eteisessä. Kohtaaminen oli ollut jokaisella kerralla yhtä jäätävä, ja tytöt sivuuttivat toisensa sanomatta sanaakaan.
Miseryllä olisi kuitenkin ollut paljon sanottavaa, mutta ei auttanut kääntää veistä haavassa.
Yhden viileän eteis-kohtaamisen jälkeen Misery kuitenkin tarttui puhelimeen aikeenaan soittaa Tedille. Poika oli pitänyt hiljaisuutta yllä jo useamman kuukauden ajan puiston tapahtumien jälkeen, ja nyt Miserylle alkoi riittää. Hän näppäili ulkomuistista tutun numeron, ja painoi kuumottavan luurin korvaansa vasten.
"Valitsemanne numero ei ole juuri nyt käytössä."
"Niinpä tietenkin." MIsery puuskahti ja asetti puhelimen takaisin paikoilleen. "Juuri minun tuuriani."
OOOOO
"Hienoa, olet toipunut kohtauksestasi oikein hyvin." Arnold totesi kuukausittaisella kontrollikäynnillä. "Kaikki testit ovat normaalit, ja näytät muutenkin voivan oikein hyvin."
"Miten sen nyt ottaa." Misery mutisi niin hiljaa, ettei mies kuullut. Hän tunsi itsensä ainoastaan alakuloiseksi.
"Ei muuta kuin mukavaa loppupäivää sinulle, ja tavataan taas ensi kuussa." Arnold tarjosi kättään hyvästiksi. Misery tarttui siihen löysin ottein, ja halusi vain päästä pois. Häntä kiinnosti vain päästä nopeasti takaisin kotiin, omaan huoneeseen ja peiton alle piiloon kaikkea.
Hän hyvästeli Arnoldin ja kiiruhti sitten sairaalan käytävälle nopein askelin.
OOOOO
Seuraavana aamuna Misery tunsi itsensä pirteämmäksi kuin pitkään aikaan. Hän oli nähnyt hyvää unta, ja enteili sen tarkoittavan jotain hyvää tapahtuvan myös omassa elämässään. Ensimmäiset kevätauringon säteet hyväilivät orpokodin talon seiniä, ja tulvivat sisälle huoneisiin. Kaikkialla oli niin ihanan valoisaa ja jotenki kaunista.
Samassa Misery havahtui etäisiin, ruokailuhuoneesta kantautuviin ääniin. Hän hiipi lähemmäksi oviaukkoa kuullakseen keskustelun paremmin.
"Onneksi olkoon teille molemmille! Nämä ovat hienoja uutisia." Anitan ääni kuulosti ilahtuneelta. Misery painatui aivan seinään kiinni, etteivät keskustelijat kuulleet hänen olevan paikalla.
"Koska teillä on muuttopäivä?"
"Ajattelimme, että ensi kuun alussa on hyvä." Misery kuuli yllätyksekseen Yvonnen äänen. Hänen vatsaansa alkoi vääntämään ikävästi.
"Nyt on niin paljon kaikkea järjesteltävää ja pakattavaa, ettemme millään ehdi aikaisemmin."
"Se on totta, parempi ettette kiirehdi turhia." Anita myötäili ja nyökytti päätään.
"Eipä tässä ole muutenkaan kiirehditty. Kauanhan minä jouduin kyselemään, ennen kuin Ted suostui muuttamaan yhteen." Yvonne jatkoi innoissaan, ja tarttui poikaa kädestä. Ted hymyili hänelle hieman vaivaantuneena takaisin.
"En ollut aikaisemmin asiasta niinkään varma, mutta ei minulla ole nyt mitään sitä vastaakaan." poika totesi ääneen, ja sai Miseryn sydämen murenemaan pieniksi palasiksi.
Yvonne ja Ted. Muuttamassa. Yhteiseen asuntoon. Sen oli tarkoitettava, että he seurustelivat nyt virallisesti.
"On niin mukava nähdä nuorta rakkautta." Anita huokaisi. "En olisi koskaan uskonut että löytäisitte toisenne näissä olosuhteissa, mutta olen vilpittömästi onnellinen teidän puolestanne."
"Kiitos paljon. Jos totta puhutaan, niin en minäkään aluksi uskonut tämän onnistuvan. Ted osaa olla niin itsepäinen välillä."
Kolmikko naurahti yhteen ääneen, ja ovenkarmista kiinni pitävä Misery tunsi jalkojensa pettävän allaan.
Hän vaipui seinää pitkin alaspäin, ja lysähti äänettömästi istumaan lattialle. Kyyneleet tuntuivat pursuavan loputtoman tulvana, ja niiden kuumat virrat uursivat jäljet Miseryn poskiin. Hän tunsi sydämensä puristuvan kasaan, ja yritti kaikesta huolimatta pitää itsensä kasassa. Hän ei halunnut, että kukaan ruokahuoneen henkilöistä löytäisi hänet tajuttomana seinän takaa.
Tyttö ei halunnut kuulla enää enempää, vaan nousi hiljaisin askelin paikaltaan, ja kiiruhti takaisin omaan huoneeseensa.
OOOOO
"Kuka siellä?" Spector ärähti kuullessaan koputusta kammion ovelta. Hän oli täysin keskittynyt seuraamaan tämän surkean tytön elämää, ettei suvainnut itseään häirittävän.
Huoneeseen johtava ovi avattiin, ja sisään astui yksi Manalan palvelijoista.
"Olen pahoillani kun häiritsen." Ovella seisova nainen tokaisi, ja kumarsi nöyränä. "Mutta Valtiatar on pyytänyt tavata teidät. Olette olleet täällä jo monta päivää, ja hän haluaa tietää mitä teette."
"Sanokaa hänelle, että tulkoon tänne jos niin paljon kiinnostaa." Spector vastasi, ja tajusi vasta sanojensa jälkeen käyttäytyneensä liian rohkeasti ollakseen edelleen manauksen vallassa.
"Oletteko tosissanne?" Tynks-niminen nainen tokaisi hämmentyneenä. Jopa hänelle tuottaisi vaikeuksia saattaa sellaisia sanoja Valtiattaren korviin suututtamatta tätä.
"Ei, en aivan. Olen vain kiihdyksissä tästä etsinnästä. En millään meinaa löytää Eternityjen kadonnutta jälkeläistä." Spector yritti paikkailla sanomisiaan, ja valehteli naiselle niin sujuvasti niin että itsekin hämmentyi aitoudestaan.
"Sanokaa, että olen kiireinen etsimään Eternityjä. Jos hän haluaa tavata minut, niin hän voi tulla katsomaan minua tänne."
"Hyvä on. Välitän viestisi Valtiattarelle." Tynks kumarsi uudelleen nöyränä, ja poistui sitten huoneesta.
Spector syventyi takaisin altaan puoleen, ja tiesi menettäneensä jopa muutamia viikkoja seuraamansa tytön elämästä. Joskus todellisuuden ja Manalan aikakäsitteiden eroavaisuudet ärsyttivät häntä suunnattomasti.
OOOOO
Misery tuijotti ilmeettömänä eteisessä olevaa laukkukasaa. Hän oli pysynyt poissa näkyvistä viimeiset päivät, kun Yvonne ja Ted olivat ravanneet talossa hakemassa tavaroita. Nyt käsillä oli muuton viimeinen päivä.
"Mitä siinä tuijotat?" Yvonne tokaisi katseltuaan hetken vierestä Miseryä ja puoliksi pakattuja kassejaan. "Tulitko sanomaan hyvästit?"
Misery hätkähti tajuttuaan, ettei ollut yksin. Hän katsoi varovasti Yvonnen puoleen, jonka kasvoilla paistoi omahyväinen hymy.
"Olet siis tainnut viimein tajuta mitä täällä tapahtuu."
"Kuulin uutisista jo kauan sitten." Misery vastasi ilmeettömästi. Hänen kätensä alkoivat hikoilla ja sydän pamppailla kiihkeämmin. Tyttö puri huultaan, ettei sanoisi mitään sopimatonta.
"Etkö ajatellut onnitella?"
"Mistä?"
"Siitä, että minä ja Ted seurustelemme. Muutamme yhteen. Kaikesta."
Misery tunsi kuinka huuli hänen hampaidensa välissä alkoi turvota purennan voimasta. Hän kääntyi lähteäkseen pois tilanteesta, sanomatta enää sanakaan.
"Minä tiedän mitä sinä ajattelet, Misery. Olet aina ollut niin läpinäkyvä. Tiedän, että olit ihastunut Tediin siinä missä minäkin. Mutta jonkunhan on aina hävittävä."
Misery puristi kätensä nyrkkiin, ja mietti sekunnin ajan kääntymistä takaisin entisen ystävänsä puoleen. Hän malttoi kuitenkin mielensä, sillä seuraukset eivät olisi olleet sen lyönnin arvoisia. Hän poistui huoneesta Yvonnen ilkeämielisen naurun saattelemana.
OOOOO
"Miten voit tänään?" Arnold kyseli samalla kun naputteli koneensa näppäimiä. Oli taas kuukausittaisen kontrollikäynnin aika.
"Ihan...hyvin." Misery epäröi sanojaan ja keikutteli itseään tuolilla. "Ei mitään ihmeellistä."
"Entä kotona. Onko kaikki hyvin?" Arnold katsoi alta kulmien tyttöä, ja tarkasteli tätä hetken mietteliäästi. "Näytät aina niin poissaolevalta."
"Ehkä se johtuu siitä että olen väsynyt."
"Mikä sinua väsyttää?"
"Joko testitulokset tulivat? Voinko jo lähteä?" Misery väisti kysymyksen, ja nousi tuoliltaan valmiina lähtöön. Arnold teki samoin pöytänsä takana, ja tutki edelleen Miseryä huolestuneena.
"Odota vielä hetki. Ei sinulla nyt noin kiire voi olla."
Misery yritti väistellä miehen tutkivaa katsetta, ja katseli mielummin seinille ja lattiaan. Arnold halusi kuitenkin katsekontaktin tyttöön, ja nosti tämän päätä itseään kohti.
"Sinä välttelet jotain, Misery. Onko jokin hullusti?"
"Ei, ei ole."
"Tiesithän, että jos joku on hullusti niin voit aina puhua siitä."
"Tiedän kyllä, kiitos." Misery tokaisi, ja Arnold hymyili hänelle.
"Hyvä, anna kun otan yhden numeron tuolta kirjoituspöydältäni. Tanya on todella mukava nainen, joka mielellään kuuntelee jos sinulla on jotain sanottavaa."
Misery irroitti itsensä miehen otteesta, ja katsoi tätä hämmentyneenä.
"Tarkoitatko psykiatria? En minä mitään sellaista tarvitse! Luulin, että sinä haluat tietää jos minulla on ongelmia."
"Misery älä kiihdy noin." Arnold yritti rauhotella. "En tarkoittanut, etteikö minua kiinnosta. En ole vain koulutettu käsittelemään potilaiden ongelmia. Olen vain lääkäri."
"Vain lääkäri...niinpä tietenkin." Misery puuskahti sanat ulos suustaan, ja lampsi sitten suorinta tietä huoneen ovelle. "Ja nyt tämä "vain potilas" lähtee eikä tule enää takaisin. Kerta olen ollut terveenä jo monta kuukautta, en näe tarvettä käydä täällä enää. Kiitos ja hei hei."
Arnodl jäi hämmentyneenä katsomaan käytävää vilettävän Miseryn perään, mutta ei aikonut juosta tätä kiinni. Hän toivoi, ettei Misery saisi uutta kohtausta ollessaan niin kiihdyksissään.
Mies istuutui takaisin pöytänsä ääreen, ja hautoi kädet kasvoihinsa. Hän oli valinnut sanansa väärin, todella väärin. Tietenkin Misery oli hänelle tärkeä, kuin pikkusisko tai ystävä, mutta potilaisiin oli pidettävä hienovarainen etäisyys.
Hetken epäröityään Arnold tarttui kuitenkin puhelimeen, ja soitti orpokotiin Anitalle. Hän halusi naisen varmistavan, että tyttö palaa kotiin kunnossa.
OOOOO
Anita piti huolen, ettei Misery lähtisi muiden mukana elokuviin sinä iltana. Hän halusi ettei tyttö rasittaisi itseään enää enempää kuin päiväiselllä lääkärikäynnillä.
Ilta kuuden aikaan orpokoti hiljentyi, kun lapset lähtivät ulos Anitan johdattamina. Misery kuunteli hiljaisuudessa sateen ropinaa kattoa vasten, ja tunsi itsensä väsyneeksi. Kaikki päiväinen vouhotus oli vienyt hänen voimansa.
Juuri nukahtamaisillaan tyttö kuuli, kuinka joku soitti ovikelloa. Aluksi hän päätti teeskennellä, ettei olisi kotona ollenkaan, mutta tuli sitten toisiin aatoksiin. Sehän saattoi olla joku lapsista.
Yksinään jupisten tyttö nousi ylös pehmeältä sohvalta ja lampsi väsyneenä eteiseen.
"Noh, mitä unoht ---" Misery jätti lauseensa kesken tajutessaan, kenelle puhui. Hänen koko olemuksensa jähmettyi, ja sanat takertuivat kurkkuun.
"Mitä sinä täällä teet?"
Ulkoterassilla, vesisateessa, seisoi Ted. Hänen vakavat kasvonsa katselivat MIseryä epäuskoisina hetken aikaa, kunnes ne muuttuivat ilmeettömiksi.
"Tulin hakemaan erään asian, jonka Yvonne unohti."
"Ai." Misery sai sanotuksi, ja siirtyi pois oviaukolta. Ted sivuutti hänet hiljaa, ja suuntasi kohti yläkerrassa ollutta Yvonnen huonessa.
Kesti hetken aikaa, kunnes poika palasi takaisin eteiseen. Misery ei ollut liikahtanut paikaltaan liki ollenkaan, ja yritti keksiä mitä sanoisi. Ted ei kuitenkaan näyttänyt siltä, että aikoisi keskustella mistään.
Tai sanoa yhtään mitään.
Poika painoi päänsä alas ohittaessaan Miseryn portaikon alapäässä, ja käveli suoraan ulko-ovelle. Misery tyrmistyi tästä eleestä, ja päätti viimein sanoa jotain.
"Mikä sinun on? Mitä ikinä olen tehnyt sinulle, että olet noin tunteeton ihminen minua kohtaan? En enää tunne sinua, se Ted joka joskus oli ystäväni, ei käyttäytynyt kuin moukkamainen idiootti!"
Ovenkahvalla ollut Tedin käsi laskeutui kylkeä vasten, ja kesken jäänyt askel pysähtyi. Ted kääntyi Miseryn puoleen kasvot vihaita irvistäen.
"Mitä sinä sanoit minusta?"
"Olet moukkamainen idiootti, joka ei välitä toisten ihmisten tunteista!"
"Miten kehtaat sanoa noin. En ole tehnyt yhtään mitään." Ted puolustautui kärkkäästi.
"Siinä se ongelma on, et tee yhtään mitään. Olet vain, menet vain. Väliäkö muiden tunteilla."
"Tuliko pieneen mieleesikään koskaan, miltä minusta mahtoi tuntua? Kun olimme puistossa, kun Yvonne marssi paikalle?"
"Mitä ihmettä sinä puhut, Misery? Itsehän olit suutelemassa Tyrionin kanssa huoneessasi sinä yhtenä iltana, kun tulin tapaamaan sinua."
"Se ei merkinnyt mitään! Tyrion suorastaan pakotti minut siihen. Ainoa kenestä välitän, olet SINÄ!"
Samassa Misery tajusi, mita oli suustaan päästänyt. Hän nosti kätensä kauhuissaan suunsa eteen, ja katsoi miten Ted reagoisi hänen sanomaansa. Hän toivoi sydämensä pohjasta, ettei poika kuullut mitään.
"Sinä mitä?" Ted toisti totaallisen yllättyneenä. Hän ei ollut koskaan tajunnut, että Miseryllä oli ollut tunteita häntä kohtaan. Kaksikko katsoi toisiaan, molemmat yhtä hämmentyneinä tapahtuneesta.
"Ei voi olla totta." Spector tokaisi ääneen, ja astui kauemmaksi altaan luota. Hän oli yhtä hämmentynyt tytön tunnustuksesta kuin Ted. Päiviä tämän elämää seuraten hän oli kiinnostunut tästä avuttomasta luontokappaleesta entistä enemmän, eikä mielessään halunnut sallia tämän tunteita toisia kohtaan.
Hänhän oli pelatastanut avuttoman tytön hengen. Hän, eikö kukaan muu.
"Mitä et voi uskoa?" Lunan karhea ääni kantautui huoneen ovelta. Nainen oli saapunut paikalle Spectorin huomaamatta, ja seisoi nyt kädet vihaisesti puuskassa häneen päin.
"Miksi et tottele käskyjäni, Spector. Annoin selvän ohjeen tulla tapaamaan minua."
"Alatko niskuroida minua vastaan taas?" Luna ärhenteli lähestyessään allasta ja poikaansa. Spector nosti kätensä puuskaan, ja oli miltein paljastamassa manauksen olevan poissa. Hän malttoi kuitenkin mielensä, ja päätti jatkaa leikkiä vielä hetken pidempää.
"Ei ole kyse niskuroinnista, Valtiatar. Olen vihdoin löytänyt kadonneen Eternityn."
"Hienoa, mutta mikset kertonut tästä minulle aiemmin?"
Se tapahtui vasta juuri äskettäin. Olin päässyt hänen jäljilleen jokin aika sitten, mutta halusin sinut tänne tarkistamaan että se todella on se mitä etsimme."
"Onko hän nainen vai mies?"
"Tyttö, ja hyvin heikko sellainen. Hän saattaa kuolla koska hyvänsä. Mitä jos vain odottaisim --"
"Minä en odota enää ketään. Jos hän on se ketä etsimme, menet ja tuhoat hänet heti. Mitä nopeammin, niin sitä paremmin." Luna vaati Spectorilta, asettaen tämän vaikeaan tilanteeseen. "Joko sinä menet, tai minä."
Spector harkitsi asiaa hetken, ja myöntyi sitten äitinsä käskyyn. Ehkä hän keksisi matkalla tavan kiertää sen.
"Hyvä on , Valtiatar. Lähden matkaan mitä pikimmin."
OOOOO
Sillä aikaa toisessa todellisuudessa Misery alkoi tuntea olonsa sietämättömäksi. Hänen poskiaan kuumotti, vatsaa väänsi ja oli tuntui muutenkin heikolta. Ted oli kuullut hänen tunnustuksensa, ja katsoi nyt häntä hämmentyneenä kuin eksynyt koiranpentu.
"Mikset...mikset koskaan sanonut mitään?"
"Mitä väliä sillä enää on. Asiat ovat jo menneet näin." Misery pudisti päätään, ja yritti päästä vain pois tilanteesta. Ted kuitenkin jatkoi kysymyksillään painostamista, saaden tytön viimein perääntymään paikalta.
"En minä tiedä! Jätä minut nyt rauhaan!"
Misery juoksi Tedin ohiste ulos ovesta, ja kohtasi piiskaavan sateen. Hän tunsi kuinka kylmät pisarat kastelivat sekunneissa hänen kasvon,hiuksensa ja vaatteensa, ja sekoittuivat suolaisiin kyyneliin.
Tedin huudot kuuluivat pian aivan tytön selän takaa. Tämä oli seurannut hänen juoksuaan, ja saavutti jatkuvasti Miseryä. He lähentyivät jatkuvasti tien toisella puolella olevaa puistoa, ja sujahtivat peräkanaan sen portista sisään.
"Sainpas sinut!" Ted totesi huohottaen napatessaan Miseryn kaksin käsin syliinsä. Tyttö yritti pyristellä pakoon, mutta pojan vahvat käsivarret pitivät häntä tiukassa otteessaan.
"Älä viitsi enää karata, lupaathan?" Ted sanoi kysyvästi, ja höllensi otettaan Miserystä. Tämän itkuiset silmät katsoivat suoraan häneen.
"Olet sinäkin mahdoton tapaus." Ted hymähti, ja tarttui kädellään hellästi tytön leuasta. Misery tunnistu tuon otteen, Arnold oli käyttäny sitä samaa halutessaan tytön huomion itseensä.
"Itse olet! Sinusta ei ota selvää mitä haluat. Kiusata minua vai? En kosk --"
Ted vaiensi Miseryn suudelmallaan. Tyttö tunsi kuinka jalat hänen allaan notkahtivat hiukan, ja hän tarttui kaksin käsin kiinni poikaan. Ted luuli sen olevan merkki aivan jostain muusta, ja suuteli tyttöä entistä kiihkeämmin.
Misery tunsi sydämensä lyövän kiihkeämmin kuin ehkä koskaan aiemmin, mutta ei jaksanut tällä hetkellä välittää siitä. Hän halusi tämän hetken kestävän ikuisesti.
Yhtäkkiä kaikki tuntui kuitenkin pyörivän Miseryn ympärillä, kuin nopean karusellin kyydissä. Hänen henkensä salpaantui ja huulet muuttuivat tunnottomaksi. Kädet tärisivät ja jaloista lähti kaikki voima.
Miseryn oli irroittettava otteensa Tedistä saadakseen kunnolla henkeä. Rintaa pisti niin, että tyttö pelkäsi kuolevansa pelkkään tuskaan.
"Mikä hätänä?" Ted kauhistui ja yritti auttaa Miseryä, joka kuitenkin huitaisi hänet kädellään kauemmaksi.
"Koht..kohtaus." tyttö sai sanottua suustaan, ennen kuin kiertyi kaksin kerroin ja kaatui maahan. Ted otti hänet syliinsä ja alkoi kaivella taskujaan.
Hän oli unohtanut kännykkänsä sisälle taloon.
"Koita kestää Misery." Ted huusi ja yritti pitää Miseryn tajuissaan. Tämä ei kuitenkaan enää reagoinut, vaan makasi liikkumattomana pojan käsivarsilla.
"Voi paska. Voi paska. Odota tässä hetki, minä haen apua."
Ted asetti Miseryn varovasti märälle kivetykselle, ja riensi sitten kohti taloa. Hänen adrenaliininsa oli kohonnut tuhanteen, ja paniikki yritti jatkuvasti ottaa valtaa kehosta. Poika yritti tarkaan miettiä, mihin oli kädessään olleen kassin laskenut.
Puhelin olisi siellä.
Samoin Miseryn pelastus.
Kiihkeänä tapahtuneesta ja puolisokeiden silmiensä takia Ted ei huomannut, kuinka tumma auto lähestyi häntä aivan puiston sisäänkäynnin vierellä. Ennen kuin kumpikaan osapuolista ehti reagoida, oli vahinko jo tapahtunut.
Kuului jarrujen kiihkeä narskuntaa kun pyörät lukkiutuivat paniikkijarrutuksen voimasta. Konepeltiin osunut Ted lennähti kumahtaen monen metrin päähän autosta, ja löi päänsä asfalttiin. Hiljalleen märälle kivelle alkoi valua kirkkaanpunaista, kuumaa verta.
Kauempana auton luota kuului ääniä, jotka eivät enää kantautuneet pojan korviin.
Oli niiin kovin hiljaista.
Kommentit