---------------------------------------------------------------------------------------------

"Mahtava Arkkienkeli Zadkie johtaa muutoksen, ilon ja armon enkeleitä. Hänet tunnetaan myös Vapauden enkelinä, ja hänen liekkinsä palaa violetin ja sinisen sävyissä."

 

Sore nousi paikaltaan mahdollisimman hiljaa, ettei vain olisi herättänyt muita. Hän katseli ympärilleen pää täynnä sekavia ajatuksia, ja mietti vielä eri vaihtoehtojen seurauksia. Hän pysyi kuitenkin alkuperäisessä suunnitelmassaan, vaikka se ei suinkaan tulisi olemaan helppo tie.

Muut merenneidot olivat karttaneet häntä viikon takaisen "yhteenoton" jälkeen, eikä Sore yrityksistään huolimatta ollut selvästikään heistä lauman jäsen. Hän ei ollut päättänyt vielä lopullista valintaansa, vaan pyysi Chrystalilta harkinta-aikaa. Kaikki oli nyt kuitenkin kallistunut siihen suuntaan, ettei hän enää jäisi syvänteeseen. Mikä tahansa muu vaihtoehto tuntui paremmalta.

Sore luuli voivansa kadota ystäviensä elämästä vaivihkaa, mutta erehtyi siinä pahan kerran. Itkuaan nieleskellen hän suuntasi kohti kohoavaa jyrkänteen reunaa manaten mielessää, miksi ei hyvästellyt edes Chrystalia.

Samassa joku huudahti hädissään hänen peräänsä, ja Sore kääntyi ympäri vaikka kuinka yritti estää itseään katsomasta taakseen. Hän kohtasi Chrystalin kysyvän katseen, ja tunsi itsensä kamalaksi karatessaan sillä tavalla. Chrystal ui lähemmäs ja tarttui Soreen halatakseen tätä kunnolla.

"Tiesin ettet jäisi tänne koskaan lopullisesti. Oli itsekästä edes kuvitella niin." Chrystal painoi päänsä Soren olalle ja niiskahti. Sore ei koskaan ollut nähnyt ystävänsä itkevän, joten hän tiesi tämän olevan todella kova paikka.

"Anna anteeksi, yritin kyllä kaikkeni. Meri ei ole kotini, mutta arvostan yli kaiken täällä viettämääni aikaa."

Chrystal irroittautui ystävästään, ja tutki tätä vakavin ilmein. "Sinusta olisi myös tullut hyvä johtaja laumaamme. Paikkasi on kuitenkin kaltaistesi joukossa maalla, et ole enää se haparoiva pikkutyttö, joka tarvitsi suojaa pahalta maailmalta. Tulen ikävöimään sinua, kun olet poissa."

Sore oli näkevinään pienen kimaltavan kyyneleen huuhtoutuvan Chrystalin silmäkulmasta heitä ympäröivään veteen, kun se tapahtui taas. Chrystalin otsaan syttyi hehkuva, siniseen taittuva valo, joka sykki rauhalliseen tahtiin. Sore ei enää malttanut mieltään vaan päätti kysyä mitä se tarkoitti.

"Tuo valo...onko sillä jokin merkitys?" Sore seurasi tiiviisti Chrystalin ilmeen muuttuessa hämmästyneeksi hänen tuijotellessaan ympärilleen.

"Anteeksi mikä valo?"

"Tuo valo, joka syttyy toisinaan sinun otsallesi." Sore osoitti juuri siihen kohtaan, jossa valo välkkyi entistä kirkkaampana.

"En minä...mistä sinä oikein puhut? En minä hehku mitään valoa, päin vastoin tunnen oloni todella väsyneeksi. Sitä on jatkunut jonkin aikaa.."

Sore ei enää kuunnellut Chrystalin selitystä hänen sisuksiaan polttavasta tunteesta, joka uusiutui aina silloin tällöin. Hänen päähänsä kirkastui kuva kohtauksesta, jonka hän oli käynyt unissaan monia vuosia sitten.

Siinä oli Sun, joka kertoi hänelle Arkkienkelien ja tehtävän merkityksestä, ja erityisesti yksi yksityiskohta oli piirtynyt hänen mieleensä:

"Löydät Arkkienkelit heidän sisäisen liekkinsä avulla. Sinulle on avaimen mukana lahjoitettu vielä jäljellä olevat riipukset, jotka sinun on määrä asettaa löytämiesi arkkienkelien kaulaan. Riipus vapauttaa heidän sisäisen liekkinsä, aivan kuten sinunkin kohdallasi. Vapauta Arkkienkelien voimat ennen kuin ne korventavat heidät sisältä päin."

Sore asetti kätensä hieman vapisten hämmentyneen Chrystalin olkapäille, ja lausui Suniltaan oppimat sanat:

"Minä olen Arkkienkeli Mikaelin jälkeläinen, ja olen löytänyt sinut, yhden kuudesta Arkkienkelistä. Täten vapautan voimasi, ja liitän sinut Taivaallisen Armeijan riveihin."

Samalla kun hän lausui sanoja, mereneidon kaulaan ilmestyi kuin tyhjästä riipus. Se hehkui samanlaista valoa kuin Chrystalin otsa oli hetki sitten tehnyt, ja levitti lämpimän tunteen naisen ihoa pitkin Soren kämmeniin.

Chrystal itse oli sanaton. Hän vain tuijotti loittonevaa Sorea, joka katsoi tapahtumia itsekin varsin hämmentyneenä. Riipuksesta lähtevä valo jakaantui moneksi pienemmäksi, tähden kaltaiseksi valopilkuksi, jotka leijailivat hiljalleen Chrystalin ympärillä.

Chrystal tunsi jotain tapahtuvan, muttei todellakaan osannut arvata mistä oli kyse. Hetken sokaistuneena hän pelkäsi jo oman henkensä puolesta, kunnes näön palattua hän tajusi olevansa edelleen samoilla sijoillaan kuin äsken.

Vaikka hän oli edelleen sama henkilö, oli hän silti tyystin erilainen. Suomujen peitossa oleva pyrstö oli vaihtunut kahdeksi jalaksi, joita koristivat muuhun asuun sointuvat siniset saappaat. Hänen oikeaan käteensä oli ilmestynyt hopeinen miekka, ja selkään raskaat metallisiivet.

Sore haukkoi jännityksen lauettua henkeään: "Sinä olet...olet uskomattoman kaunis!"

Kun Chrystal viimein oli uskaltanut katsoa itseään, hänen päänsä täyttyi miljoonilla kysymyksillä joihin hän halusi vastauksen. Kaikista palavimmin hän halusi tietää:

"Mitä ihmettä tämä oikein tarkoittaa? Oletko jokin noita?"

Sore naurahti vapautuneesti, ja totesi ettei mistään sellaisesta ole kyse. Hän selitti ystävälleen enkelisuvun lyhyen historian ja tehtävänsä pääpiirteet, sillä aikaa ei ollut kuin rajallisesti. Aamuaurinko alkoi jo nousta, ja Casimirille (sekä Basilille) annettu lupaus palata rannalle seitsemän kuunkierron jälkeen oli miltein täyttymässä.

Chrystal imi kaiken tiedon itseensä sanomatta ja kysymättä mitään kesken kaiken, ja Sore alkoi pelätä ettei nainen haluaisikaan auttaa häntä.

"Jos sinusta tuntuu ettet halua tätä, niin en pakota sinua mukaan --"

"Pakota? Et sinä minua mihinkään pakota. On suuri kunnia auttaa sinua ja kaltaisiasi tässä asiassa. Tiedäthän Sore, tekisin mitä vain vuoksesi. Kun sinä kutsut, minä saavun etunenässä muiden kanssa."

Sore katsoi kiitollisena ystäväänsä, joka vaihtoi takaisin omaan muotoonsa ja kätki riipuksensa. "On parempi, etten sekoita muita laumasta tähän asiaan. Mistä sitä tietää, jos joku heistä saa joskus päähänsä kertoa asioita eteenpäin."

Sore nyökkäsi ymmärtävästi, ja oli viimein hyvästelemässä tosissaan Chrystalia, kun tämä ehti väliin: "Mutta ennen kuin teit pienet taikatemppusi minulle, olin juuri aikeissani kertoa että minulla on sinulle jotain näytettävää. Tule!"

Chrystal poltaisi pyrstöllään vettä, ja lipui pitkin syvännettä utelias Sore vierellään. Merenneito hehkutti, miten yllätys varmasti miellyttäisi tyttöä, ja Sore yritti mielessään arvailla minne he oikein päätyisivät.

"Et ole ainoa, joka osaa leikkiä näitä muodonmuutos -leikkejä." Chrystal sanoi arvoituksellisesti pysähdyttyään Soren monesti näkemän kaivon luokse. "Yllätykseni on tässä näin. Salaisuus, jota olen yrittänyt varjella muilta."

Sore ui lähemmäs kaivon reunaa, ja katsoi ihmeissään sen sisälle selvästi muodostuneesta vedenpinnasta. Oli luonnotonta, etteivät kaivon ja meren vesi yhdistyneet niin kuin hänelle oli koulussa opetettu. Aivan kuin kaivon vesi olisi ollut pikemminkin maalla eikä vedessä.

"Se on Kuivan Maan vettä, joka pulppuaa maan sisuksista tähän lähteeseen. Astu sinne, niin saat takaisin ihmismuotosi."

"Oletko tosissasi!" Sore ei pystynyt peittelemään intoaan. "Pystynkö todella?"

Chrystal nyökkäsi hieman surumielisenä: "Kyllä, en laske leikkiä tällaisesta asiasta. Mutta kun olet kerran päättänyt palata ihmiseksi, et enää voi muuttua takaisin merenneidoksi. Kunkin muodonmuutoksen voi tehdä vain kerran, ja nyt on sinun aikasi päättää mitä haluat." Soren ja Chrystalin katseet kohtasivat, ja he ymmärsivät toistensa ajatukset ilman että sanoivat mitään ääneen.

"Aivan, tiesin ettet muuta enää päätöstäsi."

Chrystal lähestyi taas ystäväänsä, ja siveli tämän hopeanharmaita hiuksia sormiensa lomassa. Sore tunsi sydämensä lyövän pari lisärytmiä, kun merenneidon suomuiset kädet hipaisivat hänen poskeaan.

"Me tuskin tapaamme enää tämän jälkeen, mutta vastaan kutsuun kun taistelun aika koittaa. Muista, että vaikka elämä erottaa meidän polkumme, on kohtalo yhdistänyt meidät silti toisiimme. Jää hyvästi, rakas Soreni."

Sore tarttui vielä viimeisen kerran Chrystalin käteen, ja lupasi ettei koskaan unohda tätä. Hänen sydämensä hakkasi tuhatta ja sataa jännityksestä ja hämmästyksestä, jonka Chrystalin rakkaudentunnustus oli saanut aikaan. Hän laskeutui varovasti kaivon reunaa pitkin alas veteen, ja tunsi kuin painovoiman pakosta putoavansa sinne tavallisen ilmassa leijumisen sijaan.

Kaivon pohjalta alkoi hiljalleen kuplia lämmintä vettä, ja veden pinnalla olevat kasvit nostattivat tuoksuvan höyryn Soren ympärille. Kaikki oli jotenkin niin ihmeellistä ja rentouttavaa, että Sore tunsi silmäluomiensa painuvan kuin itsestään kiinni. Huomaamattaan hän oli pian vaipunut hämärän rajamaille.

Seuraava muistikuva Sorella oli siitä, että hän makasi tutulla rannalla ja katseli tyhjä ilme kasvoillaan merelle. Aallot pauhasivat tavalliseen tapaan, ja törmäsivät rantaan pärskähtäen. Hiekka Soren käsien alla oli kosteaa, ja se oli kastellut osittain hänen yllään olevan mekon.

Sore tajusi viimein siinä vaiheessa katsoa itseään hieman tarkemmin, ja hapuili ylös kahdella jalallaan. Hän oli saanut ne takaisin.

"Ei voi olla totta." Tyttö tuijotti käsiään, jotka eivät enää olleet hopeisten suomujen peitossa. "Minä todellakin olen taas ihminen."

Sorella ei ollut minkäänlaista käsitystä, miten hän oli päätynyt rannalle ja estynyt hukkumasta, mutta hän arveli Chrystalin olleen asialla. Tämä olisi jo toinen kerta, kun merenneito pelasti hänen henkensä.

Hämmästely loppui kuitenkin yllättäen, kun kivistä rantaa pitkin kaikuivat toiset askeleet.

Sore kääntyi huomatakseen Basilin seisovan jähmettyneenä paikallaan noin kymmenen metrin päässä hänestä. Molemmat vain tuijottivat toisiaan hiljaa, ja Sore tunsi kuinka hänen sisällään alkoi taas myllertää kuin hirmumyrsky.

"Oletko sinä...Sore?" Basil avasi viimein keskustelun ihmetellen. Sore nyökkäsi myöntävästi, eikä missään vaiheessa irrottanut katsettaan miehestä. Hänen vahvat tunteensa viilenivät äkisti, kun hän muisti missä merkeissä he olivat viimeksi vaihtaneet sanasen. Se ei tuonut esiin hyviä muistoja.

"Sinä epäilemättä olet Basil. Casimir sanoi että haluat tavata." Hän sanoi hieman kylmäkiskoisemmin, kuin oli tarkoitus. Tunteet tuntuivat ailahtelevan edestakaisin ihastuksesta vihastukseen, eikä Sore tiennyt enää mitä ajatella.

"Kyllä. Luulin kuitenkin, että et tulisikaan. Casimir sanoi ettet lupautunut tulemaan, enkä yhtään ihmettele sen jälkeen mitä kuulin...miten kohtelin sinua silloin vuosia sitten. Haluan pyytää anteeksi käytöstäni, olin silloin nuori ja ylimielinen asemani takia."

Basil hieroi vaivautuneena niskaansa, ja hänen katseensa kävi häpeillen välillä varpaissa. Sore heltyi hieman pahoittelun jälkeen, mutta hän pysyi silti kohteliaan etäisenä. Pelkkä Basilin silmiin katsominen sai hänen jalkansa tutisemaan, eikä hän halunnut hypätä miltein tuntemattoman ihmisen kaulaan vain sen takia, että tunsi voimakasta vetoa tähän.

"Tiedoksesi, että minut erotettiin laumastani sen vuoksi että tulin tapaamaan sinua."

Basilin katse nousi jälleen maasta Soreen, ja niiden ilme oli anteeksipyytävä.

"En olisi pyytänyt mitään tällaista, jos olisin tiennyt. Sinä vain...olet jotenkin kuin magneetti, joka vetää minua puoleensa."

Basil astui lähemmäksi, ja nosti kätensä varovasti Soren olkapäille. Sore ei kyennyt kuin seisomaan paikallaan, sillä hänen jäsenensä lamautuivat miehen kosketuksesta.

"Jos tulit tänne vain siksi, että haluat haukkua minut maanrakoon entisten virheitteni takia, olet oikeutettu siihen. Ei sinun olisi ollut pakko tulla, jos olen sinusta inhottava."

Vasta nyt lähempää Sore näki, että Basilin piirteet olivat vielä lempeämmät ja suloisemmat kuin Casimirin. Hän tutki pojan syvänsinisiä silmiä hetken, ja mietti miten suoraan vastaisi. Kertoisiko hän yrittäneensä itsemurhaa heidän tylyn kohtaamisensa jälkeen, vai sanoisiko hän olevansa palavan rakastunut jostain kumman syystä?

"Sinä tunnet samoin, eikö niin?"

Basil kysyi varovasti kuiskaten, ja hänen huulillaan kävi pieni hymyntapainen. Hänen kätensä laskeutuivat hieman vapautuneemmin alas Soren olkapäiltä.

Sore nielaisi. Mistä ihmeestä mies osasi arvata oikein? Ehkä heidän välillään oli jonkinlainen yhteys, mikä ei sanoja kaivannut. Tai sitten vastaus loisti hänen punastuneilta kasvoiltaan kuin katujen valomainokset nuoruusvuosina.

Sore tunsi, kuinka Basil tarttui hänen kädestään, ja lähti johdattamaan pois rannalta. Mies sanoi vievänsä hänet mukanaan palatsiin, joka sijaitsi vuorten takana.

"Olet varmasti kuullut, että veljeni viettää hääpäiväänsä tänään. Olet kutsuttu mukaan, ja toivon että viihdyt."

Basil kääntyi vielä varmistamaan Sorelta, oliko järjestely hänestä sopiva. Sore nyökkäsi hämillään, ja vain seurasi perässä. Käsi hänen kädessään tuntui lämpimältä ja pehmeältä, ja sen ote oli turvallisen jämäkkä.

Kaksikko jätti taakseen tyhjän rannan, joka kylpi taivaanrannan takaa nousevan auringon kultaisissa säteissä.

 

 

OOOOO

 

 

Poikien palatsi oli juuri sellainen miksi Sore oli sen aina kuvitellutkin. Sen loisto ja mahtavuus huokuivat niin ulkoa kuin sisältäkin päin. Sisustuksesta ja kultaisista pylväistä viimeistään näki, ettei hallitsijoiden suku ollut todellakaan köyhää.

Radan, Casimirin ja Basilin äiti oli vanha ja tarkkakatseinen nainen. Hän oli jäänyt yksin hallitsemaan Indianapoliksen maata, kun hänen miehensä kuoli yllättäen kaksi vuotta aikaisemmin. Hallitsijalinjassa seuraavaksi valtaan astuisi vanhempi poika Basil, mutta Radan ei suostunut luovuttamaan tälle valtaistuintaan ennen kuin poika asettuisi aloilleen ja menisi naimisiin.

Sore osasi vain kuvitella miten yllättynyt nainen oli siitä, että hän ilmestyi kuin tyhjästä juhliin yhdessä Basilin kanssa. Vaikka veljekset olivat kehitelleet nopean tarinan Soren taustoista, Sore itse tiesi Radanin epäilevän sen aitoutta. Tämä näytti silti hyväksyneen ainakin ulkoisesti poikansa seuralaisen, ja jatkoi vieraiden viihdyttämistä asiaa sen enempää kommentoimatta.

Sore oli kuvitellut juhlat suuriksi ja näyttäviksi, mutta yllättyi niiden ollessa niin pienet ja intiimit. Paikalla varsinaisten palatsilaisten lisäksi oli vain neljä vierasta, joista yksi poistui jo ennen ruokailun alkua.

Vieraiden vähyydelle veti kuitenkin vertoja se, miten upealta kaikki näytti. Palvelijat olivat saaneet varmasti raataa aamuvarhaisesta asti loihtiessaan mitä upeimpia ruoka-annoksia. Kaikki oli niin upeaa ja loistokasta, että Sore pelkäsi pian heräävänsä tästä satumaisesta unesta.

Venisha ja Sore tutustuivat toisiinsa paremmin illallisen aikana, ja Sore sai naisesta varsin lempeän ja hyväksyvän kuvan. Venisha ei ollut kopea ja luotaantyöntävä persoona, vaan hän loisti ympärilleen iloista energiaa.

Sore kysyi mistäpäin nainen oli kotoisin, vaikka hän tiesikin vastauksen jo entuudestaan. Venisha hymyili hänelle jatkuvasti aidon iloisena, ja kertoi taustoistaan ennen linnaan saapumista.

"..ja sitten saavuin tänne, ja tapasin tulevan puolisoni Casimirin. Olisitpa nähnyt miten jäykkä ja hermostunut hän olikaan, minun oli vaikeata pidätellä nauruani!"

"Hei, enkä ollut!" Casimir tuikkasi keskutelun väliin ja katsoi vaimoaan murjottaen.

"Hassu. Olisitpa itse nähnyt ilmeesi silloin."

Venisha ja Casimir loivat toisiinsa lempeän katseen, ja tarttuivat sitten toisiaan kädestä. Soresta oli helpottavaa nähdä, ettei Venisha joko ollut tietoinen hänen ja Casimirin taustoista, tai sitten hän ei yksinkertaisesti välittänyt siitä. Myös Casimir näytti hyvin rakastuneelta, joten ehkäpä järjestetty avioliitto oli kerrankin päätynyt onnelliseen lopputulokseen.

Sore hymyili huomaamattomasti. Hän oli aidosti onnellinen miehen puolesta.

"Saisiko Teidän Korkeudellenne olla lisää viiniä?" Palvelijatar tuli keskeyttämään Soren ajatukset, ja tarjosi lähemmäksi hopeista tarjotinta, jossa punaviinilasit kilisivät iloisesti toisiaan vasten.

"Ei kiitos, en ainakaan tällä hetkellä" Sore vastasi niin kohteliaasti kuin suinkin osasi. "Ja ei sinun tarvitse kutsua minua noin virallisesti, olen vain vieraana täällä." Hänestä tuntui hölmöltä, että joku palveli häntä kuin jotain jumalolentoa.

Palvelija katsoi häntä ihmeissään, ja poistui sitten syvään kumartaen kauemmaksi. Sore huomasi myös muiden tuijottavatn iteään, ja tajusi rikkoneensa normeja. Basil kuitenkin pelasti hänet tukalasta tilanteesta jatkamalla keskustelua.

"Tosiaan, minun pitikin kysyä sinulta erästä asiaa, äiti. Sore ei pääse tällä hetkellä takaisin kotiinsa, joten voisimmeko järjestää hänelle vierashuoneen hieman pidempää vierailua varten?"

Sore kohtasi Basilin sinisen katseen tuijottaessaan tätä hämmästyneenä, ja painoi nopeasti punastelevat kasvonsa takaisin alas. Radan nautti hiljalleen viimeistä suupalaansa, ja näytti miettivän asiaa siinä samalla. Lopulta hän nielaisi:

"Mikä ettei, olen aina iloinen kun joku käy meillä vierailulla. Ja mistä sitä tietää, josko tämä vierailu kestäisikin koko loppuelämän."

Vanhus vinkkasi silmää Basilille, ja koko pöytäseurue Sorea ja tätä lukuunottamatta remahti nauruun. Pöydän alla Sore tunsi Basilin käden koskettavan omaansa, ja hän tarttui siihen.

Eikä hän päästäisi enää koskaan irti.

 

 

OOOOO

 

 

Luna ja Spector istuivat valtaistuimillaan hämärässä salissa, kun joku saapui taas rivakoin askelin heidän luoksensa. Luna nosti päätään tylsistyneenä tulijan suuntaan, ja toivoi että tällä viimein oli hyviä uutisia.

"Havaitsin jotain muutamia tunteja sitten. Energiasäteilyn paikantamiseen meni kuitenkin aikaa, sillä se näytti tapahtuvan syvällä maan sisällä."

Envy kumarsi samalla kun kertoi tilanneraportin, ja hänen katseensa siirtyi Lunasta Spectoriin. Spector katsoi häntä tylsistyneenä, eikä edes tervehtinyt.

"Hienoa, on hyvä että voin luottaa edes sinuun." Luna totesi laskeutuessaan sulavasti valtaistuimeltaan, ja hän lipui Envyn ohitse kuin tämä ei olisikaan ollut siinä. "Olen saanut taas odottaa aivan liian kauan, ja joutunut pettymään joka kerralla kun viestintuoja on astunut saliin. Olemme menettäneet monta hyvää etsijää."

"Jos et tappaisi heitä kaikkia raivopäissäsi, niin etsintä olisi varmasti sujunut paremmin."Spector huokaisi kyllästyneenä, ja vaihtoi asentoa omalla tuolillaan. Luna loi häneen raivonpunaisen katseen, mutta antoi asian kuitenkin olla. Envy ei voinut olla hymyilemättä salaa. Hän olisi sanonut aivan samaa, jos olisi uskaltanut.

Luna lipui huoneen keskellä olevan kristallipallon luokse, ja sen sisällä leijaileva sumu hälveni hänen kätensä kosketuksesta.

"Vai syvällä maan sisällä? Näyttää pikemminkin merenpohjalta minun mielestäni." Hän tarkkaili palloon ilmestyvää kuvaa, joka näytti hänelle aina sen paikan, kun hän toivoi näkevänsä. "Ehkä meidän on aika lähettää sinne joku tervehtimään pikku ystäväämme."

"Olen valmiina, Valtiattareni." Envy kumarsi jälleen, ja oli valmis suorittamaan tehtävän. Hän halusi päästä itse tuhoamaan veljensä tyttären.

"Ehei, en tarvitse sinun apuasi tässä asiassa." Luna naurahti ja mutisi sitten hiljaisella äänellä manausta samalla kun tuijotti kristallipalloon.

"Lähetän asialla Kaaoksen, rakkaan ja uskollisen ystäväni. Hän valtaa mielellään viattomien olentojen ruumiin, ja saa nämä tekemään mitä ikinä hän keksiikään."

Kristallipallossa näkyvään maisemaan ilmestyi musta piste, joka laajeni ja liikkui kuin usva.

Se levisi ja laajeni, etsi sopivaa uhria johon piiloutua. Se liikkui nopeasti vedessä ja tutki syvänteen jokaisen nurkan.

Lopulta se pysähtyi nukkuvan Chrystalin luokse, ja sujahti tämän sisään hengityksen mukana. Chrystal ei ehtinyt itse tajuamaan mitään muuta kuin viiltävän kivun rinnassaan, ja sitten kaikki pimeni.

Hetkeä myöhemmin samalla kohdalla maasta nousi itseään vääntelevä ja kääntelevä hahmo, joka haparoi selvästi ottaessaan ensimmäisiä askeli kahdella jalallaan. Sen mustat hiukset leijailivat veden virtausten mukana edestakaisin, ja ne peittivät hahmon kasvot lähes kokonaan. Lopulta pieni valonpilkahdus osui olentoon, paljastaen sen uuden muodon.

Kaaos oli kuin Chrystal, mutta sen paholaisen silmät tuikkivat pimeässä syvänteessä petomaisesti. Ennen kuulaan sininen iho oli kalvennut harmaaksi, ja suuhun oli muodostunut terävä hammasrivi.

"Lähde etsimään Sore Eternityä. Tiedät varmasti missä hän on." Ääni käski Chrystalin ruumista, ja tämä lähti uimaan pois syvänteestä muiden huomaamatta.

Jahti oli alkanut.

 

 

OOOOO

 

 

Sore oli viettänyt jo miltein viikon palatsissa, ja alkoi tuntea sen hieman kotoisammaksi paikaksi. Suhde Basilin kanssa oli edennyt hiljalleen, ja mies näytti edelleen esittävän kohteliaan etäistä, sillä Sore ei missään vaiheessa ollut kertonut tunteistaan suoraan.

Puutarha tuntui rauhoittavalta vaihtoehdolta, kun Sore tarvitsi aikaa ajatella tunteitaan. Hän tunsi jatkuvasti voimakkaampaa vetoa Basiliin, mutta halusi silti tutustua tähän kunnolla ennen kuin tekisi minkäänlaisia pidempiaikaisia päätöksiä.

Hänen yllätyksekseen Basil oli kuten Casimir oli kertonut: kohtelias, kiltti ja tunnollinen. Mies ei koskaan tehnyt mitään sellaista, mitä Sore ei hyväksyisi, ja hänen kykynsä odottaa Soren vastakaikua tunteisiin oli ihmeellinen.

Yhtenä päivänä Soren istuttaessa uusia ruusuntaimia puutarhan ruukkuihin, hänet tultiin keskeyttämään. Valkoiset housut pysähtyivät aivan hänen kohdalleen, ja kysyivät vointia. Sore nosti katseensa multaisista käsistään, ja hymyili Casimirille iloisena.

"Mitä nyt? Etkö ole koskaan aikasemmin nähnyt kenenkään istuttavan kukkia?"

"Itse asiassa en. Jos sinua ei tietenkään lasketa." Casimir hymyili myös takaisin, mutta vakavoitui sitten. Sore tajusi, ettei ollut jutellut miehen kanssa kunnolla sitten...heidän rannalla tapaamisensa. Casimir oli myös pitänyt kohteliaasti etäisyyttä Soreen, mutta se oli aivan ymmärrettävää senkin takia, että hän oli naimisissa.

"Minulla on sinulle tärkeää asiaa." Casimir jatkoi, kun keskustelua ei meinannut muuten syntyä. Molemmat varmasti muistivat vielä hyvin menneisyyden yhteiset hetket, muttei kumpikaan halunnut sanoa niistä mitään. 

"Onko jotain sattunut?" Sore hätääntyi hieman ja luuli että Casimir heittäisi hänet viimein ulos palatsista. "Olenko ollut teille vaivaksi tai jotain? Kerro toki heti jos asia on niin."

"Ei, ei mitään sellaista." Casimir naurahti tahattomasti, ja kertoi haluavansa vain jutella. He kävelivät hieman syrjemmälle puutarhaa, ja istahtivat metallikoristeiselle penkille.

Casimir kysyi miten tyttö oli viihtynyt linnassa, ja Sore puhua papatti siitä miten iloinen hän oli ystävällisestä vastaanotosta. Hän sanoi aina unelmoineensa kaiken olevan juuri tällaista, kun Casimir oli puhunut hänelle palatsin upeudesta.

"Haluan kuitenkin tehdä jotain hyödyllistä kiitokseksi siitä, että saan asua luonamme. Toivottavasti kukaan ei pahastu,vaikka hoidankin puutarhaa aina silloin tällöin."

Casimir kuunteli vaiti tytön puhetta, ja Soresta tuntui kun jokin vaivaisi hänen mieltään. Samassa poika kysyikin yllättävän kysymyksen.

"Mitä mieltä olet veljestäni, Basilista?"

Sore risti kätensä ja mietti hetken tarkkaa vastaustaan. Basil oli saattanut pyytää veljeään kysymään sitä, joten hän ei halunnut paljastaa likaa sellaista, mitä olisi hyvä kertoa vasta kasvotusten.

"Mmm...hän on oikein mukava. Ottaa minut huomioon kaikin tavoin, ja tulemme muutenkin hyvin toimeen. Olit oikeassa, hän on aivan erilainen kuin millaisen kuvan olin hänestä saanut."

Sore tuli katsoneeksi puhuessaan samalla Casimiriin, ja näki miten tämän silmissä palanut innostus ja odotus sammui yhtäkkiä. Mies veti kätensä puuskaan, ja käänsi päänsä lähes mielenosoituksellisesti toiseen suuntaan.

"Basil on sinuun aivan kuolettavan rakastunut, enkä siksi yhtään ihmettele miksi hän kohtelee sinua kuin kukkaa kämmenellä." Casimir hymähti turhautuneena, ja oli selvästi loukkaantuneen oloinen. Sore oli niin sinisilmäinen, ettei tajunnut miehen olevan tosissaan kunnes tämä töksäytti ilmoille:

"Jos et olisi kadonnut sillä tavalla elämästäni, niin olisin tehnyt kaikkeni saadakseni sinut omakseni."

Se oli kuin laukaus suoraan Soren rintaan. Hän katsoi epäuskoisena Casimiria, joka tuijotti jalkojaan ja kiukutteli kuin pikkupoika. Tyttö ei kyennyt vastaamaan millään lailla, ja häntä alkoi yhtäkkiä ahdista. Hänen oli pakko nousta ylös ja poistua kauemmaksi tästä epätodelliseksi muuttuneesta tilanteesta.

"Et sinä voi...et voi vain sanoa tuollaista minulle. Olet naimisissa, Casimir!" Sore miltein huusi viimeiset sanat, ja katsoi tiiviisti palatsin ikkunoihin päin. Hän ei voinut kääntää päätään Casimirin puoleen, mutta hän tunsi kuinka miehen katse porautui hänen selkäänsä.

"Olen aina ajatellut sinusta tällä tavoin Sore! Rakastan sinua yli kaiken." Casimirin sanat tuntuivat pahoilta, ei sen takia että ne lausuttiin liian monta vuotta myöhässä, vaan myös sen vuoksi, että ne satuttuvat niin monta muutakin ihmistä jos hän olisi lausunut ne ääneen väärässä paikassa väärään aikaan.

"Älä viitsi Casimir, siitä on jo niin kauan. Minä en tunne enää sam --"

Sore tunsi kuinka Casimir tarttui häneen ja puristi itsensä ja marmoripylvään väliin. Hänen katseensa kohtasi haluamatta miehen oman, ja vatsassa tuntui ikävältä. Väärältä. Ei hän tätä halunnut, ei edes salaa haaveillut. Kaikki tunteet Casimiria kohtaan tuntuivat kuolleen, ja hän osasi vain miettiä sitä, mitä Venisha tai Basil tekisi jos näkisi heidät sillä tavoin.

"Sore, älä sano ette nyt olisi liian myöhäistä..." Casimir tuijotti häntä anelevin ja palavin silmin, ja veti yhä lähemmäksi itseään. Sore tunsi miehen kuuman hengityksen omilla kasvoillaan, mutta hän oli voimaton sanomaan "Ei".

Casimir suuteli häntä ensin varovasti, ja sitten yhä kiihkeämmin. Sore tunsi olevansa tilanteessa kuin ulkopuolinen katsoja, ja vain myötäili vastahakoisesti Casimirin liikkeiden mukaisesti.

Soren ajatuksissa pyöri vain yksi ajatus: Mitä tämän jälkeen tapahtuisi?