---------------------------------------------------------------------------------------------------------

 

 

Jokaviikkoinen illallis-ilta ei kuitenkaan saanut nuoria lähenemään, päinvastoin he riitelivät joka asiasta entistä enemmän. Aivan kuin Filippe olisi tahallaan haastanut riitaa joka ikisen sanan avulla mitä Corelie suustaan päästi.

"Nyt riittää!" tyttö sanoi viimein kiukkuisena ääneen sen mitä oli jo jonkin aikaa ajatellut. "Jos täällä kertakaikkiaan on noin kamalaa, niin voit jatkossa jättää tulematta meille. Kyllä äitisi ilman sinuakin osaa tulla syömään."

Poika tuijotti tyttöä loukkaantuneena ja vilkuili heidän äitiensä suuntaan. Nämä juttelivat huoneen toisessa päässä keskenään ja kääntyivät silloin tällöin katsastamaan kuinka heillä sujui. Filippe ei enää sanonut sanaakaan, vaan käveli muiden mukana kohti illallispöytää. Corelie oli tyrmistynynt siitä, ettei poika ollut ainakaan suoraan hyväksynyt hänen ehdotustaan.

Illallisella, kun he olivat enemmän kahdenkesken kuin muun ajan, Filippen käytös jotenkin muuttui aivan erilaiseksi.

Hän katsoi lempeästi tytön suuntaan aina kun kukaan ei huomannut, ja hymyili päälle niin viehättävästi että tämän sydän teki pari äkkinäistä lyöntiä lisää.

Coreliesta Filippe oli arvoitus. Arvoitus, jonka hän todellakin haluaisi ratkaista. Pojan ilkeän ja kovan kuoren sisällä näytti sykkivän..

..lempeän miehen sydän. Asiasta ei kuitenkaan pystynyt keskustelemaan hänen kanssaa, tyttö oli kyllä kerran yrittänyt, mutta tämä oli kumonnut hänen väitteensä äänekkäällä "ei"llä. Toista kertaa Corelie ei kehdannut ottaa asiaa esille.

Aivan yhtäkkiä Filippe siirsi tuoliaan syrjään ja nousi pöydästä muiden huomaamatta. Corelie katsoi pojan toimintaa silmät ammollaan ja mietti aikoiko tämä kenties ilmoittaa että illallinen oli nyt ohi ja lähtisi kotiin palaamatta enää takaisin?

"Miten saatoinkin olla niin typerä." hän manasi itseään katsellessaan Filippen asettelevan tuolin takaisin pöydänreunaa vasten. "olisin vain pitänyt suuni kiinni, en minä oikeasti halua että hän lähtee."

Aikuiset olivat niin keskittyneitä omaan jutusteluunsa, etteivät he huomanneet pöytäväen vähenneen yhdellä.

Filippe ampaisi juoksuun ennen kuin Corelie edes ehti kysyä mihin tämä aikoi lähteä.

Hänen onnekseen joku muukin kuitenkin huomasi pojan karkumatkan.

"Corelie kultaseni, olisitko niin kiltti ja noutaisit Filippen takaisin." Heather kuiskasi sulavan kauniilla äänellään niin etteivät muut kuulleet. "Hän on toisinaan hieman lapsellinen eikä jaksa istua paikallaan. Läksyttäisitkö häntä siitä minun puolestani, sinä varmasti osaat sen."sitten hän hymyili vielä merkitevästi päälle ja kääntyi tääs toisten puoleen liittyen mukaan keskusteluun.

"Mutta mistä minun pitäisi häntä etsiä?" Corelie yritti vielä saada vastausta naiselta, tuloksetta. Linna oli niin iso, että yhden ihmisen etsiminen sieltä kestäsi tunteja.

Hänen noustessaan varovasti tuolissaan, tuntui kun Heather olisi vielä muodostanut huulillaan sanat "hän pitää tähdistä."

"Ahaa, eli se lurjus piileskelee katolla. Noh, saanpahan ainakin tilaisuuden työntää hänet sieltä alas jos keskustelu käy taas liian kärkkääksi." tyttö tuumi ja asetti tuolin takaisin paikoilleen. Hän ihmetteli mikseivät muut huomanneet heidän poissaoloaan millään tavalla.

 

XXXX

 

Ulkona oli jo sen verran viileää, että Corelien ihokarvat värisivät pystyssä. Hän oli jo tutkinu kolmen eri kerroksen kattotasanteet näkemättä jälkeäkään Filippestä. "Jos ei hän täällä ole niin sitten saa luvan riittää. Minähän en poikien perässä juoksentele." hän mutisi astuttuaan viimeisen askelman poraikossa.

Tällä kertaa näytti kuitenkin onnistavan. Poika kyyhötteli erään nurkan luona katsomassa taivaalle, ja kääntyi Corelien suuntaan kuultuaan tämän kenkien kopinan.

"Noh, tulithan sinä vihdoin." poika totesi iloiseen sävyyn ja katseli taas tyttöä lempeillä silmillään. "Luulin että minun täytyy tulla etsimään SINUA, sen verran kauan se kesti."

Corelie ei ymmärtänyt Filippen puheista mitään. Oliko tämä tosiaan varta vasten hävinnyt pöydästä saadakseen hänet peräänsä? Oli miten oli, muiden seuraan oli päästävä ja nopeasti, muuten kaikki alkaisivat epäillä jotain. "Sinun äitisi lähetti minut hakemaan sinua."tyttö sanoi hiljaisella äänell, ei mitenkään käskevästi, vaan enemmänkin nolostuneena.

"Minustakin meidän pitäisi mennä takaisin tai muuten kaikki ---" Lause jäi kesken Filippen puhuttua päälle.

"Äääh, eiväthän he edes huomanneet että lähdimme pois, eikö niin?" hän totesi itsevarmana ja kääntyi taas katselemaan tähtiä. Corelie myönsi asian ja asettui itsekkin varovasti kaiteen reunaan nojaten tarkkailemaan niitä. Sopivan matkan päähän pojasta tietenkin.

"Tähdet ovat arvoituksellisia." Filippe heitti sanat kuin ilmaan eikä Corelie ollut varma puhuiko tämä hänelle. "Ne tuntuvat välillä olevan niin lähellä, ja sitten taas toisaalta niin kaukana. Eikö olekin hassua?"

Tyttö tajusi pojan vertauskuvainnollisen puheen ja katsahti tähän päin vaivaantuneena. "Oletko sinä tähti, Filippe?"

Poika käänsi kasvonsa tytön puoleen ja lähestyi tätä rauhallisin askelin.

"Ei, minä olen meteoriitti." hän kuiskasi. "Olen aluksi äärettömän kaukana, mutta aivan yllättäen, huomaamattasi.."

"..törmään sinuun valonnopeudella...."

"Meidän todella pitäisi nyt mennä sisälle." Corelie sanoi hymy huulillaan ja yritti saada miehen takaisin sisälle. "Tämä alkaa jo olla niin epäilyttävää, etteivät he voi olla huomaamatta."

"Älä nyt viitsi, tämä on ainoa paikka jossa voimme olla aivan kahden kesken." Filippe maanitteli ja yritti saada heitä jäämään. "Sitä paitsi, jos he eivät vielä näiden vuosien ajan ole saaneet meitä kiinni toistemme sylistä, niin eivät he takuulla nytkään sitä tee."

Filippe loi taas naiseen sellaisen katseen, joka sai tämän häkeltymään. "Niin....no...aivan..."Corelie änkytti ja yritti selvitellä ajatuksiaan. "Mutta meidän ei kuuluisi olla näin...läheisiä, ennen häitä ainakaan."

Nainen irroittautui hellästi miehen otteesta ja livahti alas portaita hänen edellään. Jäätyään yksin niille sijoilleen Filippe tuumasi: "No jos se on siitä kiinni, niin..."

 

XXXX

 

Corelie istuutui takaisin paikalleen katselematta lainkaan ympärilleen. Hän ei halunnut herättää minkäänlaista ylimääräistä huomiota.

"Olivatkos tähdet kauniita?" Heather totesi kuin ohimennen. "Opitko tänään jotain uutta tähtikuvioista?"

"Eh..juu..." Corelie vastasi vaivaantuneena. Hän ei tiennyt varmastikaan ainuttakaan kuviota, mitä taivaalla seilaili. Pikemminkin tähtikuviot kimaltelivat hänen silmissään kun Filippe piti häntä sylissä.

"Tämä teidän opetustuokionne." Sun aloitti äkkiarvaamatta puheensa naisen vierellä. "Minusta se on jotenkin epäsopivaa. Sinä tarvitset esiliinan mukaasi, muuten saamme kohta kuulla juoruja kun sinä ---"

"Äiti, älä nyt viitsi. Filippe väin näyttää minulle kuinka avaruutta oppii lukemaan." Corelie keskeytti Sunin puheet ja loi tähän nolostuneen katseen. "En minä siihen mitään esiliinaa tarvitse."

"Minäkin olen sinun äitisi kannalla, Corelie kulta." Heather yhtyi keskusteluun. "Tilanne olisi kuitenkin aivan toinen.."

"...jos poikani viimein esittäisi kosintansa. Sitä ennen teidän on epäsopivaa olla noin paljon kahdenkesken."

"Mitä! Puhuttiinko täällä kosinnasta?" Walt huudahti kaukaa pöydän päästä. Tämä ainokainen sana oli tarttunut hänen korviinsa puhensorinan läpi. "Joko viimein on sen aika, vai?"

"Jo vain." Filippe ehti vastata ennen kuin kukaan muu avasi suutaan.

"Ajattelin, että nyt viimein olisi aika virallistaa meidän yhdessäolomme, onhan tässä jo kulunut luvattoman monta vuotta."

Corelie katsoi jännittyneenä kun mies kaivoi taskustaan pienen mustan rasian. Se ei voinut sisältää kuin vain yhden asian.

Asian, joka viimein liittäisi heidän sukunsa yhteen. Heatherin ja Sunin huulille kareili voitinriemuinen hymy. He olivat onnistuneet suunnitelmassaan.

"Tahtoisinkin nyt kysyä teidän kaikkien läsnäollessa Corelielta" Filippe jatkoi asetettuaan rasian pöydälle.

"Corelie, tulisitko viimein vaimokseni?"

Corelie otti rasian käteensä ja veti sen lähemmäksi itseään.

Filippe naputteli hermostuneena tarjottimen reunaa. Mitä jos nainen kieltäytyisikin?

"Oih!"

"Se on niin ihana!"

a90" />

"Tietenkin tulen vaimoksesi, siitä ei ole epäilystäkään!"

Corelie pujotti sormuksen sormeensa ja ihaili sitä siinä. "Se sopii paremmin kuin täydellisesti, miten osasitkaan valita näin kauniin sormuksen?"

"Helposti.." Filippe totesi ja tarttui hellästi nainen käteen.

"Poimin taivaan kauneimman tähden Taivaan kauneimmalle tähdelle. Te kaksi saatte siten tuikkia yhdessä ja valaista elämäni pimeyttä."

Corelie oli sanaton. Hän ei enää tiennyt miten pystyisi ilmaisemaan rakkautensa miehelleen. Se oli niin ylitsevuotavaa sillä hetkellä.

Jokin muukin oli ylitsevuotavaa, nimittäin shampanja heidän juhlalaseissaan, kun kaikki kohottivat maljan tuoreelle kihlaparille.

 

XXXX

 

 

"Me onnistuimme, Heather. Onnistuimme, vaikkei se aluksi siltä näyttänytkään."

"Oli hyvä temppu antaa heidän olla hieman kahdenkin kesken. Miten keksit oikein sen?"

Heather käänsi katseen nuoresta parista Suniin. "Helposti, olenhan minä itsekkin ollut nuori silloin aikanani."

"Tiesin, ettei mitään synny pakottamalla, vaan antamalla sille aikaa ja tilaa."

 

XXXX

 

Valtaistuinsali humisi tyhjyyttään kun Corelie käveli sinne.

Hän tarkasteli edessään seisovia, tyhjiä tuoleja ja mietti olisiko hänessä tosiaan rohkeutta istua niille? Se tuntui jotenkin niin...kaukaiselta ajatukselta. Miten hän koskaan osaisi hallita kokonaista valtakuntaa? Se ei ollut hänellä millään tavalla verissä.

"Tulit vai jo tarkkailemaan tulevaa valtaistuintasi?" Waltin ääni rikkoi hiljaisuuden. "Äläs liiaksi hätäile, emme me äitisi kanssa ole vielä pitkään aikaan luopumassa niistä."

"Minun puolestani voitte istua niissä aina." Corelie vastasi nopeasti ja aikoi sitten poistua paikalta. Tämä ei ollut hänen lempipuheenaiheitaan.

"Äläs nyt, Cor." Mies yritti olla lohduttava ja tarjosi syliään tyttärelleen. "Minä olen varma siitä, että sinusta tulee vielä oiva hallitsija jonain päivänä. Tarvitset vain...pientä harjoitusta."

"Hah! Vai pientä? Et ole eläissäsi nähnyt näin typerää enkeliä, joka ei osaa edes sukumme hallitsijajärjestystä. Filippekin osaa sen paremmin."

"Sitä paitsi." hän jatkoi ja asetti kädet lanteilleen.

"En edes halua hallita mitään, en edes pieniä muurahaisia. Se ei ole kutsumukseni."

Walt koitti kätkeä pettymyksensä hymynsä alle. "No, jos olet todellakin tuota mieltä, en ole päätöksesi tiellä. Saat itse valita elämästäsi." Corelie ei tiennyt, että jossei hän astuisi aikanaan valtaistuimelle, sen perisi Sunin lähin sukulainen. Eli hänen sisarensa, tai tämän lapset...

 

XXXX

 

Häitä edeltävänä iltana Corelie tarkisti vielä hermostuneena, että kaikki järjestelyt olivat valmiina ja oikeilla paikoillaan. Hän viikkasi hääpukunsa kauniisti kaappin roikkumaan ja vaihtoi lopulta rankan päivän päätteeksi vaatteensa. Hän halusi vain päästä nopeasti nukkumaan, jotta huominen saapuisi nopeammin.

"Näytät todella kauniilta." joku totesi huoneen ovelta. Corelie säikähti ääntä ja koitti peittää puolialastoman vartalonsa tulijalta.

"Filippe?!"

"Sinulla ei olisi lupaa olla täällä. Ajattele nyt mitä kaikki sanoisivat jos näkisivät sinun olevan täällä."

"Olet niin vanhoillinen." mies nauroi paikallaan ja katseli tulevaa vaimoaan lempeästi. "Saanhan minä nyt sinua nähdä, mehän olemme jo melkein naimisissa."

Corelie kääntyi takaisin vaatekaappinsa suuntaan laittaakseen päälleen jotain peittävämpää. "Kyse ei ole minusta, vaan vanhemmistamme. He eivät katso hyvällä tällaista, ja voivat pahimmassa tapauksessa perua vaikkapa häämme!"

Äkkiä hän tunsi Filippen lämpimän käden tarttuvan omaansa ja vetävän sen pois vaatekaapin ovelta. "Oma pikku Corelieni."

"Aina yhtä huolissaan siitä mitä toiset ajattelevat. Ole joskus itsekäs, kultaseni. Niin minäkin olen kun kyse on sinusta."

"Mutta jos et halua että jään kanssasi tänne niin.." "Ei, jää vain." nainen sanoi hätääntyneenä. Hän ei enää halunnut Filippen lähtevän. Miehen ote hänen käsivarressaan oli niin turvallinen ja hellä.

Mies nosti naisen syliinsä ja kantoi tämän vuoteelle istumaan.

Corelie epäröi vielä hiukan ennen kuin Filippe laskeutui suojelevasti hänen ylleen kuiskaten:

"Minä rakastan sinua, Corelie Eternity."

"Haluan viettää kanssasi koko loppuelämäni."

"Haluan..."

 

XXXX

 

Corelien nukkuessa vielä Filippe nousi vaivihkaa sängystä ja puki päälleen.

Hän ei, kaikesta huolimatta, halunnut kenenkään näkevän että he olivat viettäneet häitä EDELTÄVÄN yön yhdessä. Kaiken varalta. Aamu alkoi jo sarastaa taivaanrannassa, ja ilmassa leijaili hento usvakerros. Mies hiipi pitkin linnan käytäviä ja saleja takaisin omaan huoneeseensa.

Muutamaa tuntia myöhemmin Corelie heräsi makeasti haukotellen. Hän räpytteli silmänsä auki ja sanoi hyvät huomenet miehelleen.

"Hyvää huomenta vain sinullekkin, vaikkemme me ihan Filippen veroisia ole." Eveningin nauruntäyteinen ääni kuului naisen selän takaa. "Taisit nähdä hyvää unta?"

Corelie tunsi olonsa samaan aikaan syylliseksi ja helpottuneeksi siitä, ettei Filippe enää ollutkaan huoneessa. Hän oli jostain syystä kokonaan unohtanut, että Sun ja Evening olivat luvanneet auttaa häntä laittautumaan. Mikä meteli siitä olisikaan syntynyt jos mies olisi aamulla vielä nukkunut hänen vierellään.

"Öööh...aivan. Näin jo unta siitä kun olemme naimissa. Se oli...oikein mielenkiintoinen uni."

"Tarvitsetko apua puvun kanssa?" Sun uteli.

"Ehei, minä saan sen kyllä itsekin päälleni."

Naiset ryhtyivät siis ajankuluksi petaamaan Corelien sänkyä, kun tämä itse vaihtoi hääpuvun päälleen.

Se oli kuulunut aikanaan hänen äitinsä isoisän, Ramin puolisolle Tearille.

Se oli vanha, hauras ja samalla niin kaunis.

Sun totesi tyttärensä olevan kuin edesmennyt nuori Tear.

Nainen pyysi Corelieta istutumaan peilipöydän ääreen ja kampasi tämän hiuksia hellästi. Hän asetti varovasti hunnun tämän päähän, ja ripusti sukukorun kaulaan.

"Valmista on." hän totesi lopulta kun aurinko oli kokonaan ilmestynyt taivaalle.

Corelie tarkasteli itseään peilistä vielä viimeisen kerran ennen kuin nousi tuoliltaan. Hänen vatsassaan kupli iloinen jännitys päivän kulusta. Häihin tulisi valtakunnan vaikutusvaltaisimpia ihmisiä, jotka kaikki seuraisivat silmä kovana hänen ja Filippen tekemisiä.

"Oletko valmiina?" Sun kysyi tarkkaillessaan tytärtään tämän selän takana. Corelie nousi huokaisten ylös tuoliltaan ja päätti viimein astua ihmisten ilmoille. "Kyllä, eiköhän mennä sitten?"

 

XXXX

 

Vieraat olivat paikalla.

Sulhanen oli paikalla.

Morsian oli paikalla.

Ja pian...

..olisivat kutsumattomat vieraatkin...

 

XXXX

 

Corelien kävellessä kohti Filippeä sali hiljentyi ja jäi tuijottamaan häntä. Nainen tunsi itsensä vaivautuneeksi niin suuren väen edessä ja koitti olla ajattelematta asiaa.

"Siinähän sinä. Luulin jo että hylkäät minut tänne." Filippe heitti leikillään Corelien asetuttua seisomaan hänen viereensä.

"Älä nyt höpsi, en tekisi sitä mistään hinnasta."

"Haluan vain olla sinun kanssasi ja hallita tätä valtakuntaa parhaani mukaan."

Miehen katse kirkastui hänen kuullessaan nuo sanat: "Oletko tosissasi? Että hyväksyt perintösi äitisi jälkeen?" Corelie nyökkäsi epäröimättä. Filippen ote käsissä puristui hetkeksi kuin äänettömänä kiitoksena.

"Kröhm...pitäisiköhän meidän viimeinkin vaihtaa sormuksia? Tunnen vieraiden polttavat katseet selässäni." nainen palasi viimein aiheeseen heidän vain seistessään siinä muiden odottaessa jotain tapahtuvan. "Olemmehan sentään...menossa naimisiin. Luulisin."

"Tosiaan." Filippe kaivoi sormuksen taskustaan ja piteli sitä kädessään esitellen sen kaikille. 

Hän lausui ääneen heidän yhdessä tekemänsä vihkivalan ja pujotti sitten sormuksen Corelien sormeen. Nainen hymyili onnellisena kun se kilahti kihlasormusta vasten.

"Olkoon liittomme yhtä pitkäkestoinen kuin uusi sukunimeni." Filippe totesi viimeisinä sanoinaan ja sulki Corelien kädet omiensa väliin hellästi.

"Eternity.."

"Ikuisesti yhdessä."

"Voi miten ylitsevuotavan imelää romanttisuutta. Oikein tässä itku tulee silmään." Kuului yhtäkkiä jonkun pilkallinen ääni ovensuusta ja juhlatunnelma särkyi. Kaikki käänsivät päänsä puhujaan päin.

"En tiedä kuka olet ja millä luvalla tulet tänne, mutta käsken sinua poistumaan välittömästi. Tämä on yksityistilaisuus eikä sinua ole kutsuttu." Corelie yritti hätyyttää kuokkijoita pois ja muu juhlaväki nousi levottomana seisomaan.

"Vai ei ole kutsuttu?" tuntematon nainen toisti Corelien sanat ja kiristeli hampaitaan."Luulin, että vain hukkasitte sen matkalla. Kukaan kun ei pääse elävänä minun puheilleni kotimaassani.."

Sun hivuttautui tyttärensä vierelle vaivihkaa ja kuiskasi tämän korvaan hätäisenä: "Se on minun sisareni, Corelie. En tiedä miksi hän on täällä tai millä asialla, joten ollaan varuillamme. Takaovi on lähellä, jos jotain uhkaavaa ilmaantuu."

Corelie katsoi hämmästyneenä miten juhlavieraita ohjattiin nopeasti pois salista ja hänen isoäitinsä lähestyi Lunaa lempeästi hymyillen: "Luna.....ihanaa nähdä että olet kunnossa. Olin todella huolissani mitä sinulle kävi, enkä saanut hetkenkään rauhaa ajatuksiltani."

"Olisit varmasti saanut kutsin juhliin jos olisimme tienneet....että olet ylipäätänsä....elossa. Tämä on nyt hieman kiusallista, tiedäthän..mitä jos tulisit juhlapöytään kanssamme istumaan? Voisimme hieman puhua asioista."

"Myöhäistä!" Luna huudahti vihaisena. "TODELLA myöhäistä."

"En todellakaan tullut millekkään teekutsuille ENTISTEN sukulaisteni kanssa. Ehei, tulin kostamaan teidän kylmäsydämmisyytenne. Missä on Ram? Missä on _rakas_ isoisämme? Tahdon hänet vastuuseen teoistaan ensimmäisenä!" Evening yritti edelleen rauhallisena saada Lunan rauhoittumaan. "Luna kulta, isoisänne kuoli pian sen jälkeen kun sinä...."

"Aivan sama, olisin vain halunnut hoidella hänet itse." nainen keskeytti äitinsä. "Seuraavaksi olet sitten vuorossa SINÄ." hän nosti kätensä uhkaavasti vanhuksen suuntaan ja käskytti seurassaan tulleita olentoja.

"Athos...HOITELE HÄNET." Lunan vieressä seissyt kalmasoturi havahtui kuin unesta ja iski Eveningin kimppuun nopeammin kuin kukaan edes tajusi. Kuului vertahyytävä karjaisu ja tömäys, kun jonkun raskas ruumis kaatui lattiaa vasten.

Kalmasoturi oli polvistunut vanhuksen ruumiin ylle ja järsi tätä terävillä hampaillaan sieltä ja täältä. Evening hengitti vielä joten kuten, mutta hänen jokainen hengenvetonsa kävi yhä vaikeammaksi.

"Athos." Lunan käskyttävä ääni kuului jälleen kauhunsekaisen puheensorinan ja paniikin yli. "Viimeistelisitkö äitikultani loppuun?"

Silloin Evening pyrskähti vaivalloiseen nauruun. "Luuletko..tosiaan...että kosti...ratkaisi...jotain? Et..tule...KOSKAAN...saamaan...Taivaan...Valtakuntaa...hallintaasi. Se on...nyt...Sunin...perillisten.." Nainen levitti vielä huulillensa pirullisen ilmeen ja vilkaisi tytärtään viimeisen kerran, ennen kuin terävät hampaat lävistivät hänen kaulansa. Vanhuksen ruumiista valui pois veren lisäksi hänen elinvoimansa, ja pian lattialla makasi vain eloton ruumis.

"Pidän niin...onnettomista lopuista." Luna myhäili kääntäen päänsä muihin huoneessa oleviin sukulaisiinsa, jotka olivat tuijottaneet tapahtumaa silmät kauhusta auki rävähtäneinä eivätkä uskaltaneet mennä väliin.

"Kuka teistä kurjista tahtoo olla seuraava?" nainen kysyi nauraen ja osoitti jokaista sormellaan. Miehet astuivat uhkaavasti häntä kohti ja pitivät kättään huotrien päällä. Sun ja Corelie hivuttautuivat heidän takanaan kohti takaovea. "Ei vapaaehtoisia siis?" Luna jatkoi ja hänen äänessään sointui hiveneinen pettymys.

"Ethos, Athos! Tappakaa heidät kaikki. Älkää jättäkö ketään henkiin!"

"JUOKSE!" Sun huusi sillä hetkellä ja he Corelien kanssa säntäsivät ulos huoneesta. Filippe ja Walt vetivät miekkansa esiin ja hyökkäsivät tunkeilijoiden kimppuun.

Corelie oli pakokauhun vallassa ja toivoi vain pelastautumista. Hän toivoi..

..että vihollinen voittettaisiin ja kaikki selviäisivät elossa. Juhlasalin taistelun äänet kaikkosivat kauas taakse ja korvissa humisi vain ohikiitävä tuulenvire. Sun johdatti hänet ylös portaita jonnekkin.

"Päästitte heidät KARKUUN! Senkin kurjat, täytyykö kaikki tehdä itse?" Luna kihisi raivosta tehtyään selvää vastarinnasta. "Odottakaa täällä käskyäni, käyn hoitamassa tämän loppuun." Hän jätti verisen taistelutantereen taaksensa ja lähti etsimään Sisartansa ja tämän lasta.

"Avaa se! Nopeasti!" Sun hoputti Corelieta heidän saavuttuaan kirjastohuoneeseen. Hän vilkuili kärsimättömänä jatkuvasti ovelle peläten, että Luna syöksyisi siitä hetkenä minä hyvänsä.

"Miksi? Mikä se on?" Corelie kysyi hätääntyneenä ja yritti suojella avaintaan. "Se on portaali, jolla pääse turvaan täältä, turvaan Lunalta....ainakin hetkeksi."

"Mutta..." nainen epäröi. "Jos käytän sen nyt...niin en...en..enää koskaan. Ja mitä teille käy!? Sinulle! Ja Filippille! En..EN VOI JÄTTÄÄ TEITÄ!"

"Corelie nyt ei ole aikaa tuollaisille ajatuksille. Hallitsijan on tehtävä joskus vaikeitakin ratkaisuja, ja tämä on nyt sellainen. Luota minuun, avaa portti."

Corelie haparoi tärisevillä käsillään avainta lukkoon kunnes se viimein napsahti auki. Yhdessä äitinsä kanssa he siirsivät nopeasti portit syrjään ja katsoivat niiden sisältä aukeavaa näkymää.

"Mene"

"Mutta entä te? Entä linna ja..ja..KAIKKI?" Corelie kääntyi vielä epäröiden äitinsä puoleen ja kyyneleet purskahtivat hänen silmiinsä. Sun veti tämän nopeasti syliinsä ja rutisti tiukasti hetken aikaa.

"Minä hoidan asiat. Kaikki järjestyy kultaseni. Kun Luna on kukistettu, voit palata takaisin. Olen sinun ja sukulaistesi kanssa niin kauan, kuin teillä on avain hallussanne. Pidä se turvassa."

"Mutta nyt sinun on mentävä."

"Sisareni on täällä aivan kohta."

"Hyvästi äiti!" Corelie huusi astuttuaan portaaliin. "Tulen vielä takaisin, kun olen pelastanut kaikki!"

Sun pidätteli kyyneliään viimeiseen asti ja yritti hymyillä urheasti. "Hyvästi, kultapieni. Toivon että palaat pian...todella pian."

Portaalin käynnistyttä Corelie tarttui käsillään siitä kiinni vielä tiukemmin. Kirkaansiniset salamat  leiskuivat hänen hameensa helmoja vasten ja korviahuumava humina täytti koko linnan.

Laite kieppui ja pyöri vinhasti ympäri, ja nainen luuli jo otteensa kirpoavana ja kaiken epäonnistuvan. Hän keskitti kuitenkin kaikki ajatuksensa onnistumisenhaluunsa ja päätti yrittää loppuun asti. Tässä oli nyt kyse jostain häntä suuremmasta. Hän tunsi kuinka huone alkoi hämärtyä hänen tajunnassaan ja ympärillä näkyi vain erivärisiä valoja ja ääniä. Hänen ruumiinsa ikäänkuin lipui pois paikaltaan.

Sillä samaisella sekunnilla kirjastohuoneen ovi pamahti auki, ja raivoisa Luna juoksi sisään jähmettyen nopeasti niille sijoilleen. Hän tunsi huoneessa olevan jotain tekeillä.

"Tervetuloa, sisko." Sun tervehti hymyillen Lunaa jonka ilme oli välistä hämmästynyt ja vihaa täynnä.

"Sinun osaltasi valitettavaa, että tulit liian myöhään. Et pysty tekemään enää enempää pahojasi täällä. Minä aion estää sen." naisen puhuessa hänen sormuksensa alkoi säkenöimään ja sen valonsäteet suurenivat entisestään. "Aion estää sen yhdessä sukulaistemme rakkauden voimalla. Rakkauden tätä kaunista valtakuntaamme kohtaan."

Luna perääntyi hätääntyneenä kauemmas sisarestaan ja levitti kätensä suojaksi eteensä. "Mitä...mitä sinä aiot!" Sunin huulilla oleva hymy levisi entisestään hänen huomatessaan sisarensa pelon. "Aion estää sinua pääsemästä lähellekkään Taivaan Valtakuntaa. En ymmärrä miten pääsit tänne edes tällä kerralla. Ehkä sukujuuriesi takia? Noh, nyt edes ne eivät auta sinua." Luna juoksi jo ulos huoneen ovesta kohti apureitaan ja he pakenivat paikalta nii nopeasti kuin suinkin pystyivät. Sun sulki silmänsä keskittyneenä ja aloitti hiljaisella äänellä:

"Harsona kiepu maamme ylle,

kahlitse ovet sen jokainen.

Avautukaa vasta valitulle,

joka hyvyydellään ne taas aukaisee.

Valaise tie läpi pimeyden,

suojaksi vastaan pahuuden."

"..."

 

 

XXXX

 

Corelie heräsi koko kehoa vavisuttavaan kipuun. Hän nojasi päätään johonkin kovaan ja märkään ja värisi kylmästä. Maa hänen allaankin oli kostea ja pisarat tipahtivat hänen paljaalle iholleen.

Tunnusteltuaan selkäänsä hän havaitsi kauhukseen, etteivät hänen siipensä olleet enää siellä. Hän tunsi itsensä paljaaksi, hylätyksi pikku olennoksi joka oli kaukana kotoaan.

Haparoiden hän nousi seisomaan ja yritti pitää tasapainonsa. Säryn ja pahoinvoinnin takia se tuntui erittäin vaikealta. Kohottuaan koko täyteen mittaansa hän vasta ensimmäisen kerran katseli ympärilleen.

"Missä..."

"Missä minä oikein olen?"

Hän juoksi hätääntyneenä pois paikaltaan ja koitti etsiä jotain mikä antaisi vinkkiä siitä missä hän oli. Tai edes jotain tuttua, joka saisi hänen olonsa rauhoittuneeksi.

Mitään ei näkynyt.

Hän seisoi hylätyllä pihalla, joka oli kasattu täyteen mitä kummallisempia esineitä. Mikään ei tuntunut tutulta, ei kerrassaan mikään. Hän oli eksyksissä toisessa maailmassa.

Ja lisäksi aivan yksin...

 

XXXX

 

"Sopeutumiseni oli todella vaikeaa. En moneen viikkoon uskaltautunut poistua "kodistani" minnekkään enkä tavata ketään paikallista ihmistä."

"Asuin ulkona taivasalla, keskellä hylättyjen tavaroiden kaatopaikkaa jonkin kerrostalon välillä. En tiennyt mistä aloittaa tai mitä seuraavaksi tekisin? Odotin vain paikallani että jotain tapahtuisi."

"Yritin miettiä mitä perheelleni oli tapahtunut, miten he voivat? Olivatko he elossa ja olinko sittenkin elänyt koko elämäni unessa? Ja nyt heräsin todellisuuteen? En osannut enää erottaa unta ja totuutta, joten en myöskään osannut surra sitä mitä menetin."

"Elätin itseni syömällä kaikkea mitä käsiini vain sain. Useimmiten se oli jätettä, joskus sain pihistettyä tuoretta ruokaa jonkun asunnosta. Kyllä, opin varkaaksi selviytyäkseni hengissä."

"Viimein, muutamaa kuukautta täältä heräämistäni myöhemmin olin onnistunut luomaan suhteita joidenkin ihmisen kanssa ja sain vuokrata pienen huoneen siitä aivan kaatopaikkani vierestä."

"Leikkasin hiukseni lyhyiksi uuden alun merkiksi ja tongin itselleni hyväntekeväisyyskeräyksestä joitakin vanhoja vaatteita."

"Asuntoni ei ollut mitenkään hääppöinen, mutta minulla ei pahemmin ollut varaa valittaa. Se oli täynnä edellisten asukkaiden jälkiä, jotkut olivat hieman epämieluisampia kuin toiset."

"Nälkäni kasvaessa enemmän viikko viikon jälkeen tajusin viimein erään asian itsestäni."

"Olin selvästi raskaana."

"Äidiksi tullessani minulla täytyi olla rahaa syöttää kahta suuta, joten päätin lähteä etsimään jotain työtä. Päätin yrittää saada putarhurin virkaa läheisellä hienostoalueella."

"Toivoin, että he antaisivat minulle sen työn. Tarvitsisin sitä todella."

"Kävellessäni niiden isojen ja loistokkaiden talojen läpi, tiesin ettei minulla koskaan itselläni olisi sellaiseen varaa. Ei ainakaan tässä maailmassa. Ainoat arvoesineet mitä omistin vielä, olivat kädessäni kiiluva sormus ja kaulassa roikkuva avain. Kummastakaan en tahtonut luopua, edes rahan vuoksi."

"Saadessani kuulla ettei minunlaistani voinut palkata pilaamaan heidän mainettaan, masennuin ja lukittauduin asuntooni päiviksi. Lopulta sain viestin eräältä Rodmiren ystävälliseltä pariskunnalta, että olin tervetullut heidän pihalleen pitämään paikat siisteinä. Sinä yönä nukuin ensi kertaa levollesisti pitkiin aikoihin."

"Vatsani kasvaessa entisestään sain ihmisiltä halveksivia ja sääliviä katseita. Etenkin Rodmiren pariskunnan naapureilta jos he sattuivat minut näkemään. Olin kuitenkin iloinen saadessani pian pienokaisen elämääni, ja nyt minulla oli sentään joten kuten varaa elättää häntä."

"Pidin työstäni, vaikka halusinkin jotain haasteellisempaa ja suurempaa. Minun tilassani se ei kuitenkaan ollut mahdollista.Sain tyytyä siihen mitä minulla oli."

"Kunnes viimein..."

"..sinä synnyit, ja asiat muuttuivat."

"Perit isoisäsi geenit ja olit yhtä kaunis kuin äitini. Itse nimesin sinut Folinaksi, mutta nykyisin sinut tunnetaankin nimellä Desire. Pidän itse molemmista."

"Minusta oli ihanaa katsoa päivittäin miten kasvoit ja kehityit, ja miten kaunis sinusta tulikaan."

"Olimme kyllä aikamoinen kaksikko."

"Pieni ja köyhä, mutta onnellinen perhe. Kunnes näin Lunan kätyrit ensimmäisen kerran illan hämärässä kaupungissamme, ja tulin levottomaksi. Kaikki vanhat muistot ja muistikuvat palasivat sillä samaisella sekunnilla mieleeni ja minut valtasi pelko. Pelko valtakuntamme ja sukumme kohtalosta, ja eniten kaikesta: pelko siitä mitä sinulle tapahtuisi."

"Heti seuraavana päivänä aioit toteuttaa suunnitelmani. Olin jo pitkän aikaan pitänyt Rodmireja erittäin sydämellisinä ihmisinä, ja lapsettomuutensa takia päätin luovuttaa sinut heille kiitollisuudenosoituksena. Halusin turvata elämäsi ainakin siksi aikaa, jos itse epäonnistuisin kukistamaan Lunan."

"Ajattelin..."

"..että sinun olisi hyvä heidän kanssaan, etkä kuitenkaan muistasi enää minua kun kasvat vanhemmaksi. Katsoin sinua illalla kotiin tullessani tarkaan vielä viimeisen kerran."

"Ja sinä katsoiti minua takaisin suoraan silmiin, aivan kuin hyväksyisit sen mitä aioin tehdä."

"En pystynyt enää pidättelemään kyyneleitäni, vaan nostin sinut syliini ja halasin pitkään."

"Sitten me lähdimme kohti Rodmireiden taloa. Vilkuilin koko ajan ympärilleni ja koitin katsoa ettei meitä seurattaisi. Olin elänyt siinä toivossa etteivät Lunan kätyrit olleet vielä nähneet minua, tai tietäneet mitään liikkeistäni."

"Laskin sinu maahan ja hyvästelin viimeisen kerran. Sanoin että kaikki järjestyy ja hymyilin rohkaisevasti.  Sadepisarat huuhtoivat kyyneleet poskiltani."

"Koputin heidän oveensa ja juoksin sitten piiloon. Näin kuinka jäit katsomaan perääni ja ynisit jotain käsiäsi ojentaen kuin pyytäen palaamaan. Enää en kuitenkaan voinut sitä tehdä."

"Katsoin kuinka nuori rouva Rodmire otti sinut hellästi syliinsä ja vei sisälle. Toivoin todella, että he suostuisivat pitämään sinut. Tuntui kuin sydämeni olisi revitty rinnastani, ja jäin siihen paikoilleni seisomaan hetkeksi. Kunnes huomasin jonkun toisella puolella katua..."

 

XXXX

 

Desire vaihtoi jalkaa ja nojasi polveensa miettiväisenä. Hän oli kuunnellut tarinan tarkkaavaisena, ja painanut jokaisen sanan mieleensä.

"Mitä isälle oikein tapahtui? Saitko koskaan tietää?" hän kysyi heti ensimmäisenä kun Corelie lopetti lukemisensa. Hän halusi palavasti tietää tämän kohtalon.

"En osaa sanoa. Tuskin hän tai kukaan muukaan on enää elossa, luulisin että olisin kuullut heistä edes jotain näinä vuosina."

"Vaikka olenkin edelleen siitä murheellinen, että yhteinen elämämme jäi niin lyhyeksi, voin onneksi tämän kirja avulla palauttaa mieleeni ne onnelliset hetket jotka koimme." vanhus osoitti sormellaan edessään yhä avoinna olevaa päiväkirjaa. Desiren silmien katse tummui. Hän ei koskaan saisi mahdollisuutta tavata muita sukulaisiaan.

"Mutta!" Corelie jatkoi nopeasti toinen ääni kellossa ja pamautti kirjan kuuluvasti kiinni. "Meillä on paljon tärkeämpiäkin asioita murehdittavanamme kuin edesmenneet rakkaat."

"LUNA on tämänhetkinen ongelmamme."

Desire kääntyi mietteliäänä katsomaan olohuoneesta avautuvaa näkymää ja yritti koota kaikkia palasia kohdalleen.

Hän kuului enkelten hallitsijasukuun ja oli sen viimeinen elossa oleva perillinen. Hänen isotätinsä oli paha demoni, joka tahtoi anastaa hänen ja hänen äidilleen kuuluvan hallitsijoiden avaimen, jonka avulla pystyisi avaamaan tien aivan minne ikinä tahtoi, kunhan vastapuoli olisi kokonaan kukistettu. Tämä tarkoitti siis sitä, että joko Lunan oli tapettava kaikki Sunin mahdolliset perijät, tai sitten Desiren itse oli tapettava Luna, ennen kuin kumpikaan heistä pystyisi avaamaan Taivaan Portit ja hallita Eternity Castlessa.

"Vaikea tilanne, eikö olekkin?" Corelien ääni säpsäytti Desiren paikaltaan.

"Meillä ei ole puolellamme mitään yliluonnollista, ei taikoja eikä apureita. Ne kaikki jäivät kotimaahamme. Olemme vain tavallisia kuolevaisia, ainakin tässä ulottuvuudessa."

"Ainoa suojamme on tuo avain, tai siis sinun suojanasi, sillä minä jo käytin oman tilaisuuteni. Sen avulla pääset pakenemaan Lunaa kerran elämässäsi, tai jos saat kukistettua hänet, voit avata jälleen pääsyn Taivaaseen. Sen jälkeen siitä ei ole sinulle paljoa hyötyä, joten olet täysin omillasi sen jälkeen kun olet tehnyt valintasi: mikä on sinulle se oikea tilaisuus käyttää sitä?"

"Mitä siitä seuraa jo epäonnistun?" Corelien ilme muuttui vakavasta hieman surulliseksi: "Jos sinä epäonnistut...tai joku sinun lapsistasi tai heidän lapsistaan tai kukaan suvustamme ikinä epäonnistuu...en osaa sanoa. Luna saa silloin maailmankaikkeuden hallintaansa, ja saattaa siinä kiihkossa tuhota kaiken. Aivan kaiken. Tätä tuntemaamme maailmaa, kuten monia muitakaan ei silloin varmastikkaan ole. Kaikkialla vallitsee ikuinen pimeys, ja kuolema on läsnä sen jokaisessa kolkassa. En pysty edes kuvittelemaan mitään niin kamalaa."

Desire puristi kätensä uhkaavana nyrkkiin.

"Siispä minulle ei jää muita vaihtoehtoja kuin onnistua. Tai antaa tilaisuus omille lapsilleni. Haluan palauttaa kaiken ennalleen, aikaan ennen kuin Luna  tai kukaan Lunan kaltainen yritti levittää pahuutta kaikkialle. Lupaan sen."

Corelie oli otettu tyttärensä omistautumista sukunsa palauttamisesta valtaistuimelleen ja tasapainon säilyttämiseen hyvän ja pahan välillä. Tämä otti kuitenkin asian liian itsevarmana vastaan. "Minun täytyy kuitenkin varoittaa sinua, ettei mikään tule olemaan helppoa elämässäsi. Niinkuin ei minunkaan ole ollut."

"Luna on nimittäin kaikkialla. Hänellä on apureita, jotka toimivat hänen silminään ja korvinaan ja tekevät mitä vain hän ikinä käskee. Itse Lunaa sinun ei tule pelätä, vaan sitä mitä hän saa teoillaan aikaan. Luna on vain...sokea narustavetelijä. En osaa sanoa kuinka päihität hänet, muuta kuin olemalla nokkela. Se on ainoa apuni jonka osaan antaa."Huoneeseen laskeutui synkkämielinen hiljaisuus.

Corelie katsoi tytärtään, jonka kasvoilla vielä hetki sitten loisti varmuus onnistumisestaan. Nyt se loisto oli vaihtunut epävarmuuteen. Vanhus halasi tätä hellästi ja kuiskasi tämän korvaan. "Kun onnistut, otathan minut mukaasi ja viet kotiin?"

"Tietenkin."

"Menemme yhdessä kotiin ja palautamme kaiken ennalleen."

Corelie irtautui Desirestä ja tarkkaili tätä ylpeänä. "Sinä todellakin olet minun tyttäreni. Ja olet aivan kuin isäsi: yhtä voimakastahtoinen ja vahvasieluinen. Hänkin olisi sinusta niin ylpeä."

"Ja siitä ennalleen palauttamisesta..." hän jatkoi ja nyökkäsi päällään ikkunaa kohti. "Ehkä sinunkin on nyt aika palata normaaliin elämääsi, kun asiat on saatu selville. Pidä minuun yhteyttä ja kerro kuinka kaikki sujuu. Ja Desire..muista olla varovainen."

Desire nyökkäsi ja poistui talosta pää täynnä ajatuksia. "No, onnistiko?" Greg kysyi malttamattomana ja koitti tulkita naisen naamasta millainen lopputulos visiitille oltiin saatu.

"Vai että onnistiko!" Desire huudahti innoissaan. "Olen niin iloinen että tapasitte äidin kanssa."

Hän hyppäsi varoittamatta tämän kaulaan ja rutisti kunnolla. "Miten ikinä voin kiittää sinua tarpeeksi, että sain viimein selville kuka olen. Olet paras! Rakastan sinua yli kaiken!"

"Minäkin sinua." Greg kuiskasi naisen korvaan ja hymyili hiukan. Desire tunsi kuinka puna levisi hänen poskilleen. Mitä hän oikein oli tekemässä? Roikkua nyt toisen miehen sylissä ja vannoa tälle rakkauttaan.

Hän kapusi nopeasti pois Gregin sylistä nolostuneena.

"Greg..eh...se oli hieman yliampuva repliikki." hän yritti korjailla sanomisiaan ja erkaantui miehestä. "Tarkoitin sitä niin kuin kuvainnollisesti...tiedäthän, ystävänä."

Gregkin hieman nolostui, hän oli käsittänyt väärin. "Ahaa..ai...minä kun luulin että me..öö..vaihdamme rakkaudentunnustuksia."

"Höpsö, tiedät hyvin että olen vaihtanut sellaisen jo Peterin kanssa. Me olemme naimisissa, jos et taaskaan satu muistamaan."

Desirestä tuntui pahalta jankata tätä sanaa "naimissa" Gregille joka välissä. Hänellä oli edelleen ristiriitaisia tunteita miestä kohtaan, mutta Peter oli asia erikseen. Häntä nainen vain rakasti. Greg ei enää vastannut asiaan mitään, tuijotti vain luottavainen katse silmissään ja kysyi viimein: "No, joko lähdetään takaisin kotiin?"

Desire nyökkäsi ja laski kätensä tämän olkapäiltä. He poistuivat talolta peräkanaa kävellen, ja väistelivät toistensa katseita. Tunnelma oli jälleen kerran muuttunut todella kiusalliseksi.

Desire oli kuitenkin päättänyt erään asian miessotkuistaan huolimatta: Hän palauttaisi sukunsa hallitsijanpaikalle takaisin. Hän taistelisi tiensä takaisin sinne ainoaan oikeaan paikkaan jonne hän kuuluisi: takaisin kotiin.

 

XXXX

 

Corelie vietti lopun päiväänsä siivoamallaan asuntoaan. Hän oli edelleen innoissaan siitä, että hänen tyttärensä oli elossa ja voi hyvin. Lisäksi tämä oli ottanut tehtävän ilolla vastaan.

Kesken mietteidensä nainen kuuli ovelta kolme napakkaa koputusta, ja asetti pesusienen varovasti työtasolle. Hän yritti vilkuilla ulos lasiovesta, mutta ulkona oli liian pimeää.

"Desire, sinäkö siellä?" Nainen huudahti hieman varautuneena ja mietti miksi tytär olisi tullut takaisin hänen talolleen.

"Kyllä, äiti. Minulla oli vielä eräs asia jonka unohdin sanoa sinulle." kuului vaimea ääni talon ulkopuolelta. Corelie huokaisi helpotuksesta ja lähti kävelemään kohti ulko-ovea.

"Olisit edes soittanut, jos palaat tähän aikaan takaisin. Luulin jo että ---"

Nainen keskeytti puheensa huomatessaan olevansa yksin pihakuistilla. Desireä ei näkynyt missään.

"Voi miten sinua on helppo huijata." vieraan naisen ääni kuului hänen oikealta puoleltaan ja vanhus kääntyi pelästyneenä tämän suuntaan. "En arvannutkaan tämän olevan näin helppoa."

"Ja nyt, rouva Eternity, kun olette siinä, voin esittää kysymykseni: Tuletteko mukaani vapaaehtoisesti vai väkivalloin?"