Kuten arvata saattoi, Ringa oli raivoissaan ja huolesta sekaisin Aronin kannettua Hopen sylissään takaisin palatsille. Kettu ei jäänyt sen enempää kyselemään heidän mukanaan tulleiden, oudolta näyttävien, ihmisten tarkoitusta, vaan kiiruhti hakemaan Hopelle apua kaupungista. Aron pyysi Arkkienkeleitä odottamaan ruokailuhuoneessa sen aikaa, kun itse jäi valvomaan Hopen heikkoa terveydentilaa.
Kun Ringa oli palannut takaisin hovilääkärin kanssa, Aron päätti jättää heidät keskenään jatkaakseen keskustelua huolestuneiden ja hämmentyneiden Arkkienkelien kanssa. Hänen astuttuaan ruokailuhuoneeseen, levoton puheensorina lakkasi.
”Olen pahoillani, että olette joutuneet odottamaan näin kauan.” Aron tokaisi istuessaan pöydän päähän. Hänen katseensa kiersi ympäri pöytää, ja hän näki jokaisen kasvoilla vaihtelevanlaisia tunteita.
”Hope voi ilmeisen pahoin kutsuloitsun jäljiltä, ja hänen terveydentilaansa heikentää entisestään pitkällä oleva raskaus. Jätin hänet lääkärin hoidettavaksi, ja tulin itse puolestani kertomaan teille kaiken mitä teidän tarvitsee tietää.”
Pöydässä kohosi huolestunut puheensorina, ja kaikki katsoivat hämillään toisiaan. Aron nosti kätensä vaimentaakseen muut, ja jatkoi sitten:
”Kuulkaa kaikki. Tämä on tärkeää.”
”Aivan ensiksi haluan esitellä teille itseni. Olen Aron Eetvartinpoika, Hopen äidin Loathen velipuoli. Loathe oli aikajärjestyksessä kahdeksas sukupolvi Taivaan Valtakunnan porttien sulkemisen jälkeen. Lisäksi edustan Arkkienkeli Jofielin sukulinjaa. Kuten Hope oli teille kertomassa ennen pyörtymistään, kaikki Kadonneet Arkkienkelit on nyt löydetty. Suuri taistelu on pian käsillä, ja meidän on valmistauduttava siihen yhdessä.”
Arkkienkelit nyökkäsivät hiljaa. He olivat kaikki kuulleet Lunasta ja tulevasta taistelusta.
”Mutta aivan ensiksi minusta olisi hyvä, jos me kaikki tutustuisimme toisiimme. Aloitinkin jo esittelykierroksen osaltani, ja nyt te voitte vuorollanne tehdä samoin. Jaetaan yhteisiä kokemuksia, ja päivitetään muille se mitä tiedämme asioista.”
Ja niin yksitellen kaikki kertoivat mistä olivat tulleet, kenet olivat tunteneet, ja mitä olivat kuulleet Eternityiltä. Koska kaikki olivat saapuneet eri aikakausilta, täydensivät myöhemmin eläneet heidän kokemuksiaan omilla tarinoillaan.
Raskainta kerrottavaa oli erityisesti Starilla ja Valeriella, jotka olivat kohdanneet läheisen kuoleman aivan ilmestymistään edeltävänä hetkenä.
Myös Dorian vaipui murheiden vietäväksi kuullessaan perheensä kohtalosta. Hänen kohdallaan kutsu oli käynyt juuri, kun mies oli astelemassa laivasta kotisatamaan tapaamaan perhettään vuosien erossaolon jälkeen. Nyt hänellä oli vain tieto Lenientin ja Pompin kuolemasta, sekä Envyn katoamisesta Lunan riveihin.
”Olen niin pahoillani.” Dorianin vieressä istunut Valerie purskahti lohduttomaan itkuun, ja nousi halaamaan miestä. ”En koskaan ikinä olisi tehnyt niin jos olisin tiennyt…minä rakastin Pompia yli kaiken.”
Dorian puristi itkusta vavahtelevan Valerien itseään vasten, ja sanoi antavansa anteeksi tämän teon. Muut katsoivat hiljaisina kaksikon kohtaamista.
”Jokaisella meistä on joku, jonka olemme menettäneet.” Aron jatkoi hetkellisen hiljaisuuden jälkeen. ”Mutta vaikka kuinka haluaisimmekin, emme voi enää vaikuttaa menneisyyden tapahtumiin. Sitä vastoin meidän on mietittävä, kuinka saisimme tulevaisuudestamme turvallisemman ja paremman paikan elää.”
”Myös minulla oli vaimo, ja pieni tytär, kun saavuin portaalin kautta Hope mukanani tähän aikakauteen. En edes tiedä, ovatko he hengissä vai eivät, enkä koskaan lakkaa miettimättä sitä. Kuitenkin, vaikka epätietoisuus kalvaa minua, tiedän olevani nyt osa jotain suurempaa asiaa.”
”Tarkoitukseni ei ole vähätellä menetyksiänne, en sentään ole sydämetön. Tiedän, että menetitte heidät oman aikalinjanne mukaan vasta muutamia tunteja sitten. Haluan kuitenkin muistuttaa, että maailmankaikkeuden tulevaisuus riippuu nyt meistä.”
”Ehdotan, että pidämme hiljaisen hetken kaikille tuntemillemme ihmisille, jotka ovat poistuneet keskuudestamme.” Difer totesi Aronin puheen päätteeksi, ja sai hyväksyviä pään nyökkäyksiä.
”Olkoon Hopen ja hänen tulevien sukulaistensa elämä helpompaa, kuin mitä se on tähän asti ollut.” Aron tokaisi julistusmaisesti kaikkien kuullen.
He hiljentyivät kaikki muutamiksi minuuteiksi, ja vain miettivät kaikkea kokemaansa ja kuulemaansa. Valerie yritti edelleen pidätellä itkuaan, jottei särkisi hiljaisuutta.
Samassa oveen koputettiin, ja joku asteli hiljaisin askelin huoneeseen.
”Aron.” Ringan ääni kuului aivan miehen pään takaa, ja tämä kääntyi tulijan puoleen. ”Tulisitko mukaani?”
Aron yritti tulkita ketun kasvojen ilmettä, mutta tämä pysyi vakavana kuin kivi. Hän pyysi anteeksi muilta, että joutui taas poistumaan paikalta, ja nousi sitten ylös tuoliltaan.
”Mikä hätänä? Onko Hopella kaikki hyvin?” Aron kysäisi hätäännyksen hiipivän mieleensä.
”Kyllä….” Ringa totesi edelleen ilmeettömänä. ”Mutta samaa en voi sanoa vauvasta…”
OOOOO
Aronin poistuttua ruokailuhuoneesta huolestuneena, muut Arkkienkelit olivat jääneet vatvomaan menneitä uudemman kerran. Valerie tunti tukehtuvansa pienen huoneen painostavaan ilmaan, ja totesi poistuvansa ulos hetkeksi. Aurinkoisesti alkanut syyspäivä oli kylmentynyt tunneissa ensilumen peittämään talviyöhön. Ulkona oli pureva pakkanen Valerien astellessa vähäpukeisessa vaatetuksessaan hankien keskelle, mutta hän ei tuntenut sen kylmyyttä ihollaan.
Hänen mielensä vaelsi jatkuvasti siihen hetkeen, kun hän tajusi Pompin makaavan kuolleena jalkojensa juuressa. Pompin, hänen elämänsä rakkauden, jonka hän oli menettänyt liian aikaisin.
Valerie ei voinut uskoa tekoaan, vaikkakin oli Envyn vampyyrilumouksen vallassa. Hän tunsi pettäneensä itsensä, Pompin, ja etenkin tämän isän Dorianin, joka sai nyt kuulla poikansa kuolleen Arkkienkelin kädestä.
Kylmä tuuli muistutti viimein Valerielle hänen sijaintinsa, ja nainen kietoi kädet suojelevasti palelevan kehonsa ympärille. Miten hän voisi koskaan antaa itselleen anteeksi?
”Anteeksi että häiritsen…” Totesi naisen ääni Valerien viereltä, ja tämä säpsähti ajatuksistaan hereille. Hänen vierelleen oli ilmestynyt Chrystal huolestunut ilme kasvoillaan. ”Näytät voivan huonosti, et kai ajattele edelleen mitä…”
Chrystalin ei tarvinnut kysyä kysymystä loppuun. Valerien ilme oli jo kertonut kaiken.
Valerie halusi purkaa sydäntänsä jollekulle, ja kertoikin Chrystalille miten pahalta hänestä tuntui. Chrystal sanoi olevansa miltein samassa asemassa, sillä hänkin oli kadonnut maailmastaan juuri ennen kuin surmasi parhaan ystävänsä miehen veljen. Häntä vainosi edelleen syyllisyys, eikä se varmasti helpottaisi vielä pitkään aikaan.
”Kaikista pahimmalta tuntuu, etten voi enää korjata asiaa. Mutta jos sinuakaan yhtään helpottaa, niin se emme olleet me, joka teki ne teot. Se oli täysin toinen henkilö meidän sijassamme.”
Chrystal kaappasi nyyhkyttävän Valerien syliinsä, ja lupasi asioiden vielä parantuvan.
”Vaikka nyt ei siltä tunnukaan, niin aika parantaa haavat. Me selviämme tästä, kunhan tuemme toinen toisiamme.”
”Olet varmasti oikeassa, mutta nyt en voi millään uskoa siihen…” Valerie niiskaisi naisen korvaan.
Naisten erkaannuttua toisistaan he huomasivat saaneensa seuraa. Vähin äänin pihalle vuorostaan tallustanut Dorian seisoi muutaman metrin päässä heistä, ja mietti kääntyisikö takaisin vai ei.
”Ai, Dorian. Emme huomanneet sinua.” Chrystal tokaisi, ja hymyili lempeästi miehelle. Tämä näytti jotenkin jäykähköltä seistessään siinä, miettien miten asiansa esittäisi.
”Chrystal, ethän pahastu jos pyytäisin puhua kahden kesken Valerien kanssa.”
”En tietenkään.” Nainen pudisti päätään ja katsahti Valerieta kuin hyväksyntää odottaen. Tämä nyökkäsi hänelle hyväksyvästi.
”Minä tästä sitten menenkin katsomaan, joko Aron on palannut takaisin. Älkää olko täällä ulkona liian pitkään, ettette itsekin sairastu!”
Sen sanottuaan Chrystal kipitti tuota pikaa sisälle palatsiin, ja Valerie odotti hermostuneena mitä tuleman piti. Dorianin varmistettua heidän olevan vain kahdestaan, hän kääntyi naisen puoleen.
”Valerie, voisitko kertoa vielä vähän enemmän perheestäni? Kaiken, mitä tiedät heistä?”Dorianin kasvoille oli levinnyt aneleva ilme, kuin pahaisella koiranpennulla.
”Minä…en tiedä…” Valerie tokaisi, ja yritti muistella parhaansa mukaan kaikkea mitä nuoruudessaan oli nähnyt. Siitä oli jo niin monta vuotta, ja lisäksi vampyyrimuodossa vietetty aika oli haalentanut ne vähäisetkin muistot, jotka olivat enää jäljellä.
”Minä pyydän sinulta, ihan mitä vain muistat.” Dorian aneli entisestään. Naisen kävi sääliksi hänen kaipaustaan entisen perheensä luokse. Niinpä hän päätti ilahduttaa tätä, edes pienillä muiston sirpaleilla.
”Tuota…” Valerie yritti pinnistellä muistaakseen muuta kuin Pompin kasvot. Hänen katsoessaan Doriania, tämä näytti aivan pojaltaan.
”Pomp oli todella paljon sinun näköisesi. Hän oli komea, suosittu ja rikas. Mutta silti hyväsydäminen pohjimmiltaan. Meillä oli haaveita..tulevaisuuden varalle…” Valerie pinnisteli, ettei hänen äänensä murtuisi kesken puheen. ”Mutta Envystä en osaa kertoa paljoakaan. He eivät tulleet toimeen Pompin kanssa, joten en paljoakaan ehtinyt tavata häntä ennen katoamista. Saatoin kohdata hänet ollessani kirottuna, mutta minulla ei valitettavasti ole siltä ajalta yhtäkään muistoa.”
”Tekisin mitä vain saadakseni heidät takaisin.” Dorian huokaisi, ja painoi päänsä kohti maata peittääkseen kyyneleet Valerien katseelta. ”On minun vikani, että Envystä tuli sellainen kuin hän on. En ollut heidän luonaan vaikka minun olisi pitänyt. Lähdin vain omien haaveideni perässä.”
Miehen käsi kävi nopeasti poskella, ja sipaisi tipahtaneen kyyneleen nopeasti pois.
”Ei…” Valerie pudisti päätään. ”Ei se ole sinun vikasi, Envy valitsi itse polkunsa. Pomphan…” Hän nielaisi jälleen. ”Pomphan kasvoi hyväntahtoiseksi. Hän ei kantanut kaunaa sinulle, oli vain surullinen siitä että jätit heidät etkä koskaan pitänyt yhteyttä.”
”Ja nyt se on liian myöhäistä…” Dorian totesi murtuneena.
Valerien kävi häntä sääliksi, ja hän tarttuikin vaistomaisesti miehen käsistä.
”Aika parantaa.” Hän toisti samat sanat, mitä Chrystal oli todennut hänelle juuri äskettäin. Mitä useammin hän ne kuuli, sitä enemmän hänestä alkoi tuntua että se piti paikkansa.
”Me selviämme tästä. Yhdessä.”
”Hyvä on.” Dorian kokosi itsensä, ja onnistui pinnistelemään pienen hymyn huulilleen. ”Yhdessä.”
OOOOO
Samoihin aikoihin myös Manalassa oli kokoonnuttu historiallisesti yhden pöydän ääreen. Luna oli pyytänyt miehensä Masterin sekä poikansa Spectorin yhteiseen tapaamiseen, jollaisia heillä ei koskaan aiemmin ollut ollut.
Luna ja hänen tarkkailijansa olivat havainneet uuden, ennennäkemättömän vahvan energiapurkauksen joitakin tunteja aiemmin. Jostain syystä sen lähdettä ei kuitenkaan pystytty paikantamaan lukuisista yrityksistä huolimatta.
”En kerta kaikkiaan ymmärrä.” Luna puuskahti ärtyneenä saadessaan perheensä koolle. ”Miten heitä ei voi löytää, vaikka merkit ovat varsin selvät. Eternityt suunnittelevat jotain massiivista, eikä meillä ole tietoa mitä.”
”Valitettavasti etsijät eivät osanneet sanoa mistä heidän löytämisensä vaikeus johtuu.”Master yritti hillitä räiskyvän raivoisaa vaimoaan. ”Aivan…aivan kuin voiman lähdettä suojaisi jonkinlainen voima tai suojakenttä.”
Luna oli ensiksi viittaamalla kintaalla miehensä puheille, kunnes tarttui hänen viimeisiin sanoihinsa.
”Ei voi olla totta…” Hän manasi hiljaisella äänellään tajutessaan mistä kaikki johtui.
”SUN!” Luna sylki sanat suustaan kuin jonkin inhottavan asian. ”SE KIROTUN PETTURI EI PYSTY PITÄMÄÄN NÄPPEJÄÄN EROSSA ASIOISTA VIELÄ KAIKKIEN NÄIDEN VUOSIEN JÄLKEENKÄÄN!”
Masterin kulmat olivat nousseet koholleen.
”Mutta eikö sisaresi ole...kuollut?”
”Hän ei ilmeisesti ole tarpeeksi kuollut voidessaan sekaantua asioihin. En keksi kuka muukaan voisi olla asialla, suojaloitsut olivat hänen vahvuutensa.”
”Suojaus siis tuskin kestää kauaa, mikäli hän on muutenkin jo heikkona.” Master pohti ääneen, ja Luna nyökkäsi omahyväinen hymy huulillaan.
”Aivan oikein. Ja kun suojaus viimein katoaa…minä aion hyökätä heidän kimppuunsa! En aio enää odotella täällä ja katsoa kuinka muut epäonnistuvat tehtävässään. Me kokoamme armeijan, ja te etsitte Spectorin kanssa jokaisen Manalan vahvimmista demoneista sitä varten.”
”Antakaa minunkin taistella.” Spector osallistui viimein keskusteluun, ja katsoi äitiään kysyvästi. Master hätkähti poikansa kolkkoa ja arkailevaa ääntä. Se oli jotenkin erilainen kuin ennen.
”Se ei käy. Haluan, että jäät Manalaan varmistamaan valtaistuimen periytyvän suvussamme. Jos minulle käy jotain taistelussa, mikä tosin on mahdotonta, sinusta täytyy tulla uusi hallitsija. En voi antaa sinun tapattaa itseäsi taistelukentällä.” Luna perusteli vastauksensa ja hätisti sitten kädellään Spectoria lähtemään. ”Olet kuullut jo tehtäväsi, me isäsi kanssa haluaisimme nyt keskustella kahden kesken.”
”Hyvä on, Valtiatar.” Spector vastasi samalla kolkolla äänellä kuin aikaisemmin. Vasta nyt kynttilänvalon osuessa pojan kasvoille Master huomasi, että hänen katseensa ja kasvonsa olivat erilaiset. Kuin nukkemaisen lasittuneet.
Spector nousi tuoliltaan, kumarsi vanhemmilleen, ja lähti sitten kävelemään ääneti kohti ovea. Hän ei koskaan aikaisemmin ollut käyttäytynyt niin rauhallisesti. Master tunsi, ettei kaikki ollut kohdallaan.
”Mitä oikein olet tehnyt hänelle?” Master kääntyi Lunan puoleen, kun ovi Spectorin perässä oli pamahtanut kiinni. Hän tunsi ensimmäistä kertaa silkkaa raivoa naista kohtaan. Kaiken muun hän tältä kesti, mutta poikaan kajoaminen oli jo liikaa.
”Älä nyt hiilly siinä.” Luna huokaisi kyllästyneen oloisesti. Hän nousi ylös paikaltaan, ja kuuli Masterin toistavan kysymyksensä.
”Kerro nyt heti, mitä sinä olet tehnyt Spectorille! Hän ei näytä entiseltään.”
”Tein sen mitä oli pakko.” Luna vastasi, ja alkoi itsekin hermostua tilanteesta. ”Ilman komennusmanausta…”
”KOMENNUSMANAUSTA!” Master huusi vihaisen yllättyneenä kesken Lunan lauseen. ”MIKSI SINÄ LANGETIT KOMENNUSMANAUKSEN HÄNEN PÄÄLLEEN? OTA SE HETI POIS!”
”En ota.” Luna totesi lyhyesti tiukkaan sävyyn. ”Ilman sitä hän on kuin kuriton pikkupoika. Oli jo hylkäämässä valtakunnan ja meidän tehtävämme.”
Master pysyi hetken vaiti, sillä hän ei tiennyt miten perustella pyyntöään enää paremmin.
”Minusta se on silti väärin. Et voi pitää häntä tuossa tilassa hänen lopun elämäänsä. Joskus sinunkin on vain annettava asioiden olla..”
”Estäpä minua…” Luna tuhahti, ja kääntyi lähteäkseen huoneesta. ”Puhutaan lisää suunnitelmastamme, kun et ole enää noin dramaattinen.”
Sitten hän sulki kirjastohuoneen oven perässään.
OOOOO
Aronin seurattua Ringaa pois ruokailuhuoneen keskustelusta, tämä asetti hänet istumaan Hopen huoneen edessä oleville tuoleille. Aronin kysyessä, eivätkö he menisikään tapaamaan Hopea, Ringa pudisti päätään surullisena.
”Emme vielä, ennen kuin palvelijat ovat saaneet kaiken kuntoon.”
Aronin pää oli täynnä kysymyksiä, mutta ennen kuin hän ehti kysyä niistä ensimmäistäkään, Ringa alkoi kertoa tapahtumista. Kuinka Hope oli ensin ollut tajunnan rajamailla, mutta herännyt yhtäkkiä viiltävään kipuun. Lääkäri yrittä rauhoitella häntä, mutta nähdessään sen kaiken….veren…..hän tiesi että jotain oli todellakin vialla.
”Eli lapsi…” Aron hengähti kauhistuneena.
”Niin…” Ringa nyökkäsi.
Samassa palvelijat avasivat makuuhuoneen oven, ja poistuivat kantaen veren tahrimia kankaita. Aron sulki silmänsä hetkeksi, ja yritti pakottaa kuvotuksen pois mielestään. Sitten hän astui Ringa vierellään sisälle huoneeseen.
”Hope…” mies aloitti seisoessaan Hopen edessä sängyn luona, ja vaikeni sitten. Hänen mieleensä syttyi kuva aivan samankaltaisesta tilanteesta, jonka oli kokenut kuukausia sitten. Nyt näkymässä oli kuitenkin jotain erilaista, jotain entistä surullisempaa.
Loathen paikalla sängyn reunalla istui vaitonainen Hope, jonka kasvojen ilmeestä pystyi äitinsä tavoin lukemaan sen sietämättömän tuskan, jota nainen piti sisällään. Tällä kertaa huoneen toisessa reunassa ei ollut kehtoa, jossa jokelsi iloinen pieni uuden elämän alku tietämättömänä ympäröivän maailman menosta.
Ei ollut kehtoa.
Ei ollut lasta.
”Miten…miten voit? Sattuuko sinuun?” Aron tajusi sanojensa typeryyden vasta lausuttuaan ne ääneen. Hän katsoi sivulleen kohti huoneen ovea, ja näki Ringan juuri poistuvan siitä ulos.
Hope kohautti vaitonaisena olkiaan, ja nousi hitaasti ja vaivalloisen näköisesti ylös paikaltaan. Aron tarjosi hänellä tukea, mutta nainen kieltäytyi kättään nostamalla. Hän käveli paljain jaloin kohti sängyn vierellä olevaa ikkunaa, ja katseli siitä ulos sanomatta mitään pitkään aikaan.
Aron ei tiennyt mitä tehdä tai sanoa, kunnes Hope avasi suunsa:
”Ulkona on satanut lunta.”
”Niin..niin on.” Aron vastasi varovaisesti, ja otti kaksi lyhyttä askelta Hopea kohden. Tämä tuijotti edelleen intensiivisesti ulos ikkunasta.
”En…en olisi koskaan uskonut asioiden menevän näin. Vastahan minulla oli mies, ja tuloillaan oleva lapsi. Mutta entä nyt? Mitään ei ole jäljellä…”
”Olen todella pahoillani, Hope. Minä –”
”Miksi? Eihän se ole sinun vikasi.”
”Niin mutta…” Aron aloitti, mutta Hope pudisti päätään hänen sanomattomalle selitykselleen.
”Ilmeisesti minun on vain tarkoitus menettää kaikki itselleni rakas. Ennemmin tai myöhemmin. Viimeistään tehtävän koittaessa olisin joutunut kuitenkin luopumaan heistä.”
”Mutta ei kenenkään KUULU kokea sitä mitä sinä olet kokenut.” Aron yritti vielä kerran tyynnytellä Hopea. Hän oli hivuttautunut jo aivan tämän taakse.
”Voimme lykätä taistelua, tai mennä jopa ilman sinua jos sinusta tuntuu siltä. Et voi väittää, että näin olisi tarkoitettu vain siksi, että taistelu on tuloillaan. Sinun on nyt vain levättävä, eikä miettiä liikaa tulevia asioita.”
Hope hieroi käsiään toisiaan vasten, yrittäen lämmitellä niitä. Hän tunsi olonsa heikoksi ja ontoksi, kuin iän kuihduttama puunrunko. Sellainen jonka runkoa pitkin ei virrannut enää elämän mahla, vaan joka oli kuollut pystyyn.
”Ei. Juuri sitä minun täytyy ajatella. Vaikka…vaikka vastoinkäymiset ovat seuranneet minua toinen toisensa jälkeen, niin yhdestä asiasta olen varma. Minun on suoritettava tämä tehtävä.” Hope totesi kääntyessään Aronin puoleen, ja hänen silmänsä hehkuivat hetkellistä itsevarmuutta. Aron ei kuitenkaan antanut naisen sysätä kokemaansa syrjään. Hänellä oli täysi oikeus surra.
”Hope kiltti, me ehdimme puhua siitä myöhemminkin.”
”Älä rasita itseäsi nyt niillä asioilla, vaan rauhoitu. Mene takaisin vuoteeseen lepäämään, ja kerää voimia. Et ajattele nyt selkeästi.”
Aron näki Hopen itseluottamuksen murenevan hetkessä palasiksi, ja mies kaappasi tämän syliinsä juuri oikealla hetkellä ennen epätoivon aaltoa. Hope purskahti itkuun, ja kyyneleet vierivät pienen puron tavoin alas hänen kalpeaa ihoaan pitkin.
”Miksi näin piti käydä? Miksi?”
Aron puristi lohdutonta Hopea itseään vasten, ja upotti kasvonsa tämän kullanvaaleisiin hiuksiin. Hetken aikaa he vain seisoivat siinä ja puristivat toisiaan itseään vasten, Hopen jatkaessa itkemistä.
”Tiedän, miltä sinusta nyt tuntuu Hope. Olen itsekin menettänyt kaiken. Vanhempani ja sisarukseni, vaimoni ja tyttäreni. Ja sinun äitisi, Loathen. Mutta suurinkaan suru ei ole ylitsepääsemätön este. Sen ylittämiseen menee vain joskus pidemmän aikaa.”
Samassa Hope irrottautui Aronin otteesta.
”Haluaisin nyt mennä takaisin lepäämään.”
”Ja olet oikeutettu siihen. Minä puolestani lähden antamaan muille myöhäistä illallista.”
Aron totesi, ja oli kääntymässä kohti ovea, kun Hope tarttui häntä käsivarresta.
”Ei. Haluan että jäät minun kanssani. Haluan, että kerrot minulle millainen äitini oli. Kukaan tuskin tunsi häntä niin hyvin kuin sinä hänen isoveljenään ja ystävänään.”
Hope asettui sängylle istumaan, ja raahasi itsensä hitaasti omalle puolelleen. Hän katsoi Aronia odottavasti, ja taputti vierellään olevaa tyhjää tilaa.
Aron seisoi hetken paikallaan epäröiden, jäisikö vai ei. Hän kuitenkin istahti lopulta sängyn pehmeälle patjalle, ajatellen saavansa Hopen miettimään aivan muita asioita kuin mitä hänen mielessään näytti jatkuvasti pyörivän.
”Hyvä on.” hän totesi ääneen, ja otti itselleen hyvän asennon. ”Mitä haluat kuulla?”
”Kaiken.” Hope totesi, ja painoi kätensä tyhjäksi painuneen vatsansa seudulle. Hän tunsi kylmän väreen liukuvan pitkin selkäänsä, ja yritti olla ajattelematta mitään.
Aron aloitti kertomuksensa niin alusta, kuin suinkin muisti. Mitä hän ja Loathe olivat lapsena kokeneet ja tehneet, kuinka he olivat hakeneet töitä linnasta ja saaneetkin paikat. Kuinka he olivat kasvaneet siellä erilleen, ja tulleet aikuisiksi tahoillaan.
Aron kertoi Hopelle kaiken, paitsi totuuden heidän väleistään. Jotenkin se tuntui tarpeettomalta, sillä aika oli vihdoin viilentänyt Aronin tunteet Loathea kohtaan enempänä kuin rakkaana ystävänä ja sisarena. Alussa hän oli nähnyt Hopea katsoessaan vain tämän äidin kopion, mutta nyt se mielikuva oli hiljalleen haalistunut, ja Hopesta tullut kokonaan oma yksilönsä.
Kokonaan uusi ihminen hänen silmissään.
Hope jaksoi olla hereillä melkein koko monituntisen kertomuksen ajan, kunnes viimein nukahti Aronin syliin siitä turvaa hakien.
Aron puristi hellästi Hopea, ja siveli tämän palmikoituja hiuksia hiljalleen. Hän ei uskaltanut liikahtaa paikaltaan, ettei herättäisi naista.
Eikä hän oikeastaan edes halunnut lähteä minnekään.
Kommentit