Osa on omistettu Maitokahville<3

-----------------------------------------------------------------------------------------------------

 

 

"Arkkienkeli Uriel johtaa Rauhan enkeleitä. Hänen säteensä on purppuran- ja kullanhohtoinen, jota kutsutaan myös nimellä rubiinisäde. Purppura edustaa muutoksen ja anteeksiannon voimaa, kulta kuvastaa viisautta.

Uriel on Arkkienkeli, joka vastaa ihmisten henkisestä kehityksestä. Hän edistää kauneuden, armon ja myötätunnon ilmenemistä ihmisten keskuudessa. Hän ohjaa niitä, jotka etsivät keinoja saavuttaakseen päämääränsä."

 

Tutunkuuloinen vesipisaroiden iskeytyminen vasten lammen pohjaa tavoitti Arrin korvat ennen kuin hän edes näki heidän lopullisen päämääränsä. Kaikki kolme olivat vaitonaisia aina salaiselle lähteelle asti, jolloin vasta Solaris kääntyi miehen puoleen.

"Olet siis vieläkin tulossa mukaamme? Oletko aivan varma?" hän kysyi ja yritti salakavalasti ohjailla sanoillaan Arria vaihtamaan mielensä. Tämä kuitenkin nyökkäsi päättävästi, ja nainen katsahti sisareensa.

"Puhu sinä hänelle järkeä, luulen ettei mies-parka edes tiedä mihin on ryhtymässä."

Solaris jätti ihmetyksen vallassa olevan Arrin Serenityn harteille ja suuntasi itse jo lähteen reunalle. Pienen putouksen kohina täytti muuten niin hiljaisen metsän pauhullaan. Hän kastoi varpaansa sen epätavallisen lämpimään veteen, ja pulahti sinne lopulta kokonaan.

Serenity huokaisi raskaasti.

"Arr-kiltti, ajattele tyttäriämmekin. En osaa sanoa, kauanko tämä matka kestää, ja jokainen päivä luonamme vastaa kahta kuukautta täällä. Emme voi hylätä heitä, mitä laaksolaisetkin ajattelisivat meistä? Huolestuttaisimme heidät aivan turhan takia."

"Ei. Olen tehnyt päätökseni, ja haluan tulla mukaanne. Olen varma, että pystyn auttamaan asiassa edes jollain tavalla. Lapset ovat hyvässä turvassa Fannin kanssa, he varmasti pärjäävät. Palaamme kuitenkin takaisin viimeistään muutaman kuukauden päästä. Sitä paitsi, mitä hätää arkkienkelin ja Lumottaren jälkeläisillä voisi olla?"

Serenity aiukoi suutaan, mutta vaikeni sitten. Hän katseli kaihoisasti lampea eikä näyttänyt osaavan päättää, jäisikö itse vai lähtisikö. Hän oli edelleen huolissaan tyttäristään, mutta vähintäänkin yhtä paljon myös sisarestaan.

"Serenity..." nainen tunsi pehmeän kosketuksen hiuksisaan ja katsahti Arrin ruskeisiin silmiin. "Mennään jo, mitä pikemmin olemme perillä, sitä nopeammin pääsemme myös takaisin."

"Oletteko siis tulossa? En haluaisi häiritä, mutta alan jo muuttua rusinaksi." Solariksen pistävä ääni leikkasi pariskunnan keskustelin. Arr ja Serenity katsoivat nopeasti toisiaan kuin päätöksen lukkoonlyömiseksi, ja siirtyivät sitten itsekin lammen rannalle.

Lammen ultravioletin värinen, väreilevä pintä oli aina kiehtonut Serenityä. Hän laskeutui hitaasti liukkaita kiviä alas ja molskahti kepeästi veteen.

"Älä pelkää turhaan Arr, se on vain vettä." hän hopuutti kivillä yhä tasapainoilevaa miestänsä. "Sinullahan oli jo kiire lähteä."

Hetken emmittyään mies molskahti vähemmän hienostuneesti naisten vierelle ja istuutui karheitä kiviä vasten heidän tavoin. Hän tarkkaili silmä kovana ympärillään tapahtuvia asioita, ja mietti mitä seuraavaksi kävisi.

"Mitäs nytten?"

"On ehkä parempi, että tartut kädestäni päästäksesi perille." Serenity ojensi kätensä hymyillen. "Tämä oi tuntua oudolta, mutta muista ettet päästä hetkeksikään irti."

"Entä jos otteeni kirpoaa?" Arr kysyi ennen kuin tarttui ojennettuun käteen.

"Sitten hukut. Tai jos et huku, niin joudut jonnekkin aivan muualle kuin sinun piti." Solaris puuskahti hermostuneena. Hän olisi jo kolmesti päässyt linnalle ja takaisin, jos Arr ei olisi hidastanut matkaa. Mies mulkoili tyrmistyneenä hänen suuntaansa, ja puristi oitis Serenityn kättä ehkäpä jopa liiankin kovaa.

"Istuutukaa rennosti paikallanne, niin pääsemme lähtemään." 

"......................."

Jossain kaukana kohoavan linnan edustalla välähti kirkas valo, joka sammui yhtä nopeasti kuin oli syttynytkin.

Valon hävitessä varjot nuolivat taas linnan seinustoja ahnaasti samalla kun aurinko painui hiljalleen horisontin taakse. Linnan edustalla olevat kolme hahmoa katsoivat sitä haltioissaan.

"Tervetuloa kotiin, Serenity..."

"Ja tervetuloa LaCaslaan, Arr."

Arrista tuntui, ettei hän ollut eläessään nähnyt yhtään niin kaunista rakennusta, kuin mitä LaCasla oli. Hänen silmänsä kiinnittivät huomiota sen jokaisen yksityiskohtaan, ja smaragdin-vihreinä loistaviin torneihin. Lumotarten linna oli sen asukkaiden veroinen: Lumoava.

Solaris kehotti muita nousemaan ja käveli rivakoin askelin kohti linnan sisäänkäyntiä. Ilta oli jo ehtinyt pimentyä.

Kivetys heidän allaan kimalteli kauniisti, eikä siihä ollut naarmuakaan. Arr katsoi jalkoihinsa ja näki oman peilikuvansa. Serenity töytäisi häntä hellästi jatkamaan matkaa ja seurasi sisartaan. Mies jäi heistä hieman jälkeen.

Tie linnaan kulki sillan poikki, jonka alapuolella avautui syvä kuilu. Lumottaret kävelivät sillalle pelkäämättä, vaikka se huojui heidän jalkojensa alla. Arr pysähtyi kuin seinään huomatessaan sen.

"Oletteko hulluja? En minä...tuo silta...en minä pysty..."

"Ala tulla äläkä jänistele, enkelipoika. Et pelkää Ladraviaa, mutta sen sijaan huojuva silta saa polvesi tutisemaan." Solaris huikkasi olkansa yli ja nauroi huvittuneena.

Arrin pää vaipui käsien suojaan nolostuneena. Hän oli juuri paljastanut pelkäävänsä korkeita paikkoja.

Hän keräsi itsensä kasaan ja yritti ylittää sillan niin nopeasti kuin suinkin pystyi. Hänen hengityksensä muuttui raskaaksi ja sydämenlyönnit kiihtyivät. Silta tuntui loputtoman pitkältä.

"Katsos poikaa, selvisi hengissä." Solaris jatkoi leikkimielistä solvaustaan odotellessaan Serenityn kanssa Arria linnan sisäpihalla. "Voitit pelkosi, ole ylpeä itsestäsi."

Arrista tuntui, että jalat hänen allaan pettivät millä sekunnilla tahansa.

"On jo myöhä, luulen ettei tänään kannata enää häiritä Diferiä. Menkää nukkumaan, tavataan uudelleen aamulla."

"Ja Serenity, katso että Arr saa nukutuksi. "Aikaeromme" voi tehdä hänelle tepposet."

Sisarukset niiasivat nopeasti toisilleen, ja lähtivät sitten eri suuntiin. Arr seurasi vaitonaista Serenityä kohti edessä häämöttävää kylpyhuonetta.

Hänen edessään avautuvat ovet paljastivat taas yhden upean huoneen tästä mahtavasta linnasta. Mies pelkäsi heräävänsä pian todella todentuntuisesta unesta, ja nipisti varmuudeksi itseään.

"Voisin jopa harkita muuttoa tänne. Mitä sanoisit?"

Serenity tuijotti huonetta tylsännäköinen ilme kasvoillaan, tämä kaikki näytti olevan hänelle jo aivan liian arkista. Arr antoi asian olla ja siirtyi oman ammeensa luokse.

Vesi lorisi iloisena ammeeseen ja loiskui sen reunoja vasten.

He peseytivät puhua pukahtamatta.

 

OOOO

 

"Serenity, vaivaako jokin mieltäsi?"

"Et voi jurottaa tällaisessa paikassa, tämähän on....satumainen!"

"Ajattelen lapsia." nainen avasi viimein suunsa surullisena istuttuaan samettiselle sängylle. "Ikävöin heitä jo nyt, olemme olleet liki kaksi kuukautta poissa laaksosta."

Hän kaivautui lämpimän untuvapeittonsa alle ja oli taas vaiti. Arr teki samoin ja hipaisi varovasti naisen selkää.

"Kultaseni, tule tänne. Saat nähdä heidät taas pian."

"Lupaan sen..."

 

OOOO

 

Aamuruskon kultaiset säteet leijailivat ikkunoista sisään, ja värittivät koko huoneen punaisen ja keltaisen eri sävyillä. Arr tunsi ärsyttävän paisteen silmäluomillaa, ja pakottautui ylös sängystä. Hänen olonsa oli raskas, aivan kuin hän olisi vanhennut kymmenen vuotta yön aikana.

"Tämä johtuu aikaerosta, eikö niin?" Hän kysyi hiljaisella äänellä huomattuaan Serenityn pyörivän paikallaan levottomasti. Nainen nyökkäsi ja nousi jaloilleen.

"Ja jokaisena aamuna, jonka täällä vietät, tunne tuntuu vielä raskaammalta kuin edellisenä päivänä. Nouse pikimmiten ylös ja pukeudu. Menemme tapaamaan Diferiä."

Arr hapuili kohti vaatekaappia nojaten kädellään seinään. Hänen jalkansa eivät aluksi meinanneet totella. Ne vain olivat siinä, kiinni hänen ruumiissaan kuin kaksi vanhaa jäykistynyttä tukkia. Serenity auttoi miestään ja suukotti tätä otsaan.

"Pian se on ohi, ruumiisi tottuu kyllä uuteen ikäänsä nopeasti."

 

OOOO

 

"Uskomatonta! En uskalla enää nähdä enempää huoneita tästä linnasta, ne jokainen ovat aina tuhat kertaa kauniimpia kuin edelliset." Arr katseli haltioissaan ympärillään kiiltelevää kultaa ja silkkiä. Hän oli viimein saanut kontrollin kehostaan, ja pukenut Serenityn osoittamat vaatteet ylleen. Olo tuntui todella juhlalliselta.

Heitä odotettiin jo huoneen toisessa päässä.

"Huomenta. Nukuitteko hyvin?" Solaris kysyi kerrankin vilpittömästi ja nousi valtaistuimeltaan. Hn tarkkaili Arrin liikkeitä etsien niistä jotain epätavallista, mutta tuloksetta. Mies käveli hänen luoksensa ja kumarsi kohteliaasti. Serenity astui hänen takaansa sisarensa eteen.

"Haluan nähdä Diferin. Heti." hän vaati Solarikselta tiukkana. "Olen odottanut jo liian pitkään, hän saattaa kaivata läsnäoloani. Voin antaa hänelle voimia!"

"Voi Serenity-siskoseni, sinulla on aina niin kiire. Olin juuri aikeissa viedä meidät hänen huoneeseensa. Kaikkien apu on nyt enemmän kuin tarpeen."

Solariksen johdattaman kolmikko nousi rautaisia rappusia kohti yläkertaa, jossa avautui vähintäänkin yhtä valoisa ja avara huone kuin valtaistuinsali oli ollut. Arr jäi tuijottamaan ikkunasta näkyvää maisemaa, kun taas Serenity kiirehti askeliaan kohti sisarensa vuodetta. Tämä näytti hyvin heikolta ja kuumeiselta. Kouristukset olivat toistaiseksi loppuneet.

"Hän näyttää niin heikolta! Milloin tämä alkoi?" Serenity kysyi huolestuneena katsellessaan sisarensa levollista unta. Tämän kasvot olivat kalpeat ja kuumeen nostattama puna kohosi poskille. Solaris painoi rauhoittavasti käden Serenityn olkapäälle.

"Se alkoi jo silloin, kun ensi kertaa lähdit tutkimusmatkallesi. Hän ei vain kertonut mitään, se oli vielä lievää silloin. Vasta kun...vasta kun häivyit viimeisen kerran uhaten koskaan palaamatta takaisin, Difer romahti. Hain apua sinulta vasta silloin kun en itse osannut enää tehdä mitään."

Difer ynähti unissaan. Serenity polvistui vuoteen äärelle ja sipaisi varovasti sisarensa hiukset pois kasvojen edestä. Tämä oli tulikuuma. "Osaatko yhtään sanoa, mikä hänellä on?"

Solaris ravisti surumielisenä päätään ja katsoi säälivästi sisartaan. "En. En todellakaan tiedä."

Arrkin siirtyi pois ikkunan luota ja katsoi ensimmäistä kertaa vuoteeseen. Hän jäykistyi paikoillensa.

"NÄETTEKÖ SEN?" hän huudahti ja sai Lumottarien tuimat katseet itseensä. "NÄETTEKÖ SAMAN KUIN MINÄ?"

"Mitä sinä tarkkaanottaen sitten näet, kerta kailotat sitä noin suureen ääneen?" Solaris kysyi tympääntyneenä ja oli jo valmis tukkimaan tuon miehen suun. Hän kuitenkin malttoi mielensä.

"En osaa selittää sitä, ettekö te todellakaan näe sitä?" mies intti edelleen ja naiset pudistivat päätään. Arr luuli jo tulleensa hulluksi, kunnes muisti kerran kuulemansa sanat:

"Annan sinulle Näkemisen Lahjan, jolla näet tulevien arkkienkeleiden sisäisen liekin..."

"Vapauta heidän liekkinsä, ennen kuin se korventaa heidät sisältäpäin."

" Osaan..." Arr empi hetken ennen kuin jatkoi lausettaan. "Mitä ilmeisemmin osaan auttaa sisartanne, jos ei ole jo liian myöhäistä. Saanko tehdä sen?"

Solaris katsoi häntä ensin yllättyneenä, sitten perin tylsistyneenä kuin luullen tätä joksikin typeräksi vitsiksi: "Et tarvitse siihen kenenkään lupaa, tee hänelle mitä pitää, kunhan saat hänet terveeksi."

Arr laittoi vasemman kätensä taas selkänsä taakse ja kumarsi kiitollisena.

"Teen sen, minkä pystyn. En tiedä auttaako tämä mitään."

Sitten jän kumartui Diferin puoleen ja ojensi kätensä tämän pään päälle.

"Difer..? Difer!

Olen Arkkienkeli Arr, ja olen nähnyt sisäisen liekkisi, sen purppuran-kultaisen hehkun. Olet Arkkienkeli Urielin jälkeläinen, ja täten vapautan sinut voimiesi kahleista.

NOUSE JA LIITY JOUKKOONI!"

Diferin pään päällä pyörivä valo sammui, nainen nytkähti Arrin käden alla. Mies luuli jo menettäneensä tämän, kunnes tapahtui jotain käsittämätöntä.

Naisen veltto ruumis kohosi sängyltä, ja sen ympärille muodostui sadoittain pieniä tähtiä, jotka yhdistyivät toisiin tähtiin muodostaen yhä isompia ja isompia edellisten tilalle. Arr nousi rivakasti pois sängynreunalta ja jäi suu auki muiden Lumottarien tavoin katsomaan mitä tapahtui.

"Olin oikeassa..." hän huokaisi.

"Uskomatonta, voiko se...voiko se todella olla?"

"Yksi kuudesta kadonneesta arkkienkelistä!"

Difer laskeutui pehmeästi takaisin silkkilakanoilleen ja räpytteli hämmästyneenä silmiään. Hän tuijotti ensin päällään olevia vaatteita, ja sitten sisariaan ja Arria. Suu tapaili sanoja, jotka olivat ilmeisesti takertuneet ihmetyksestä kurkkuun.

"Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?"

"Vaikka mitä, kerromme sinulle siitä hieman myöhemmin lisää." Serenity yritti kierrellä vastausta, ettei sisar rasittuisi liikaa juuri parannuttuaan. Difer nousi tokkuraisena istumaan sängyn reunalle ja vilkaisi kysyvästi Arria. Mies hymyili hänelle.

"Onneksi olkoon, teissä virtaa sittenkin vielä Urielin verta." hän heitti onnittelut ilmaan kohdistamatta niitä varsinasesti kenellekkään kolmesta Lumottaresta. "Meidän kaikkien helpotukseksemme se oli vain arkkienkeliys-kuumetta, joka pyrki ulos aistittuaan minun läsnäoloni. Jos se olis ollut jotain muuta niin..."

"Oletko tosissasi?" Difer varmisteli asiaa samalla kuin harjoitteli ottamaan askelia puutuneilla jaloillaan. Arrin nyökättyä hän tarkasteli peilikuvaansa ikkunasta hieman lähemmin.

"Olen sinulle ikuisesti kiitollinen." Solariksen ääni kuului aivan miehen selän takaa, ja tämä käännähti ympäri. "Viimeistään nyt kaikki ennakkoluuloni sinua kohtaan ovat kaikonneet. Serenity on löytänyt itselleen hyvän miehen."

"Meillä on sinulle pieni ehdotus, johon toivottavasti vastaat myöntävästi. Tule, mennään takaisin alakertaan. Keitän meille kaikille kupillisen teetä."

 

OOOO

 

Höyryävän kuuma tee siirtyi vaivattomasti pannua kaatamalla kuppeihin, joihin jokainen pöydässä olija tarttui varovaisesti. Solaris, joka sieti jopa tukahduttavaa kuumuutta, nautti jo omastansa muiden vielä odotellessa teen jäähtymistä.

"Kuinka olet viihtynyt täällä, Arr? Tuntuu varmasti hieman oudolta vanheta joka päivä niin paljon." Difer avasi keskustelua muiden istuessa hiljaa paikallaan.

"Täällä on suorastaan mahtavaa olla, kadehdin teitä kun saatte asua näin kauniissa paikassa. Lenient, Sadie ja Fiara kuulevat tästä kaikesta! Voisimme joskus tuoda heidät tänne kyläilemään!"

Serenity tiukensi otettaan kupissa, ja tajusi irroittaa vasta kun kädessä tuntui pistelevä kuumuus. Hänen mielestää tuli taas levoton heti kun Arr mainitsi tyttöjen nimet. Kuinka he oikein pärjäsivät ilman äitiä ja isää?

"Hmm..sehän olisi perin..mielenkiintoista." Solaris puhui puoliääneen ja joi viimeisen kulauksen. Sitten hän laski kupin takaisin pöydälle ja kiitti kohteliaasti.

"Haluaisin nyt esittää sinulle sen ehdotuksen, josta aikaisemmin puhuin. Sopiiko nyt?" hän katsoi kysyvästi Arria ja tämä antoi luvan. Nainen nousi juhlallisesti seisomaan.

"Olemme ajatelleet sisarieni kanssa kysyä, suostuisitko muuttamaan tänne luoksemme lopullisesti? Älä huolehdi vanhenemisesta, kehosi kyllä ajan kanssa tottuisi meidän aikaamme ja vanhenisit samaa tahtia kanssamme. Mutta ehdotuksellani on vain eräs varjopuoli. Tyttäresi eivät voi tulla tänne, etkä sinä voisi tavata heitä."

"En voisi...tavata heitä?" Arr toisti tyrmistyneenä. Lumottaret nyökkäsivät ja Serenity yritti parhaansa mukaan olla liittymättä mitenkään keskusteluun. Arr näytti miettivän aivan pienen hetken, ennen kuin vastasi.

"Valitettavasti minun on kieltäydyttävä tarjouksestanne. Täällä on kyllä ihanaa, mutta laaksossa tarvitaan apuani. Tiedättehän, tyttäreni, meidän tyttäremme." hän korjasi katsoen Serenityä joka hymyili väkinäisesti. "Lisäksi siellä ovat kaikki ystäväni, sekä eräs tehtävä joka odottaa täyttämistään."

"Meidän oli aikomus tuhota Ladravia yhdessä Serenityn kanssa." hän jatkoi ylpeänä suunnitelmastaan, ja keskittyi Serenityn onneksi täysin pöydällä oleviin astioihin, ettei nähnyt naisen ilmettä. Solaris viittasi sisartaan tulemaan luokseen ja puhui tälle kuiskaten.

"Koska aiot kertoa hänelle, ettet palaa enää takaisin laaksoon? Arr näyttää edelleen vahvasti olettavan teidän molempien menevän."

"Älä sekaannu asioihin, jotka sinulle eivät kuulu. En ole vielä edes päättänyt, jäänkö tänne varmasti." Serenity kimpaantui sisarelleen. Hän ei kehdannut sanoa vielä päätöksestään Arrille, sillä se luultavasti murskaisi miehen sydämen. Mitään ei kannattanut paljastaa, ennen kuin hän saisi selvitettyä ajatuksensa.

"Et voi perua sanojasi, lupasit jäädä kanssamme linnaan!" Solaris suivaantui puolestaan. "Sinä kuulut tänne, et ihmisten keskelle. Ladravia ei saa pitää meitä voimattomina, tai hän iskee laaksoon käärmekansansa seuranaan. Meitä on liian vähän taisteluun, Serenity. Edes Arr ei pysty auttamaan asiassa."

"Kerrot hänelle huonot uutiset niin pian kuin suinkin. Se on parasta kaikkien kannalta. Ajattele lapsiasiakin, jotka odottavat isäänsä takaisin kotiin."

Sisarukset tuijottivat vielä hetken toisiaan tuimina silmiin, ja erkaantuivat sitten kukin taholleen.

Difer sen sijaan jäi pitämään seuraa Arrille, joka oli vielä täysin teitämätön tulevasta.

 

OOOO

 

Arr katsoi hiljaisena taivaalle, ja yritti koota ajatuksiaan. Serenity oli pitänyt pitkän yksinpuhelun, jonka aikana miehen kasvoilla oli paistanut monenmoisia reaktioita. Nyt hän oli täysin tyhjä, turta, ja yritti ymmärtää rakastaan.

"Olen todella pahoillani, Arr. Toivoin ettei tämä päivä koskaan tulisi eteen mutta..." Serenity niiskutti urheana ja pyöritteli kädessään olevaa sormusta. Hän oli jo kahteen kertaan meinannut luovuttaa sen takaisin miehelle, mutta piti sen kuitenkin paikoillaan.

"Sisaresiko sinut puhuivat ympäri? Olethan ennenkin vastustanut heidän käskyjään, mikset siis tälläkin kertaa. Olen todella pettynyt sinuun, Serenity." Arrin paha olo pyrki viimein ulos kiukun muodossa, hän ei kertakaikkiaan käsittänyt miten Serenity oli neljän päivän sisällä kääntänyt täysin kelkkansa.

"Entäpä sitten tytöt, joista olit niin huolissasi? Aiotko hylätä heidätkin kuin nallin kalliolle?"

"Pystyn tarkkailemaan heitä täällä, kuten kaikkia muitakin. Sitä paitsi heillähän on sinut, eivät he edes muista läsnäoloani, kun kasvavat. Minulla on paljon tärkeämpiäkin asioita, joita haluan ja joudun suojelemaan. Kaikki tämä." Serenity osoitti kädellään ympäröivää luontoa ja yritti esittää parhaansa mukaan kylmää ja etäistä. Hänen sisällään kuitenkin kupli suru, jota hän ei halunnut vielä purkaa. Ei Arrin nähden.

"Sinun on parasta lähteä nyt heti. Olet jo ollut yli yhdeksän kuukautta poissa kotoa. Kaikki ovat jo huolissaan." hän hopuutti miestä ja yritti pidätellä kyyneleitään. Arr tarttui vielä anelevasti hänen käsiinsä.

"Ole kiltti, rakastan sinua yli kaiken. Tule takaisin kanssani, en kestä elää ilman sinua." mies katsoi häntä surullisin silmin, ja sSerenity käänsi häpeissään päänsä. Hän ei kestänyt valehdella enempää, saati katsoa suoraan silmiin. Irroittauduttuaan miehen otteesta hän pinkaisi juoksuun eikä katsonut enää taakseen.

"Olen pahoillani..."

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

"Olen todella pahoillani...."

 

 

OOOO

 

*koputusta*

 

"Kuka ihme siellä tähän aikaan voi olla?" Anya tuumi avattuaan varovasti ulkooven. Ulkona puhalsi kylmä pohjoistuuli, ja sade piiskasi vasten kasvoja. Ketään ei näkynyt.

"KUKA SIELLÄ?!" nainen huudahti ovensuulta ja tarkkaili ympärilleen. Hänen vasemmalla puolellaan rasahti oksa, ja tumma hahmo astui esiin varjoista. Anyan silmät laajenivat hämmästyksestä.

"ARR! MISSÄ OLET OLLUT?" hän huudahti nähdessään miehen nyt kunnolla edessään. Ennen kuin Arr ehti vastata mitään, nainen oli jo halaamassa häntä.

"Ihanaa nähdä, että olet kunnossa! Tule sisälle, olet aivan läpimärkä."

"Lisäksi olet selityksen jos toisenkin velkaa."

Ulko-ovi sulkeutui heidän perässään.

 

OOOO

 

"Tytöt, ruoka on valmista! Istuutukaa pöytään."

"Ai, olet vielä täällä?" Arr huomasi yllätyksekseen Fannin kävelevän keittiöön. Tyttö oli lupautunut auttamaan kotitöissä, ja mies luuli tämän lähteneen jo kotiinsa. Fann hymyili hiukan ja avasi uupuneen oloisesti jääkaapin oven.

Tytöt rupattelivat omia salaisuuksiaan hiljaiseen ääneen pöydän ääressä, ja vaikenivat isänsä saavuttua paikalle kukkurallinen lautasellinen voileipiä kädessän. "Kenellä on nälkä?"hän kysäisi ja kolme pientä kättä nousi välittömästi ilmaan.

Fann tarttui suureen appelssiinimehu tölkkiin, ja kaatoi siitä kylmää juotavaa isoon lasiinsa. Mehu virkisti kummasti, kun se valui alas janoista kurkkua. Arr tarjoili tyttärilleen iltapalan lautasille, ja nämä jatkoivat hänestä välittämättä keskusteluaan.

Sadiesta oli kasvanut kaunis nuori tyttö, joka omaksui isosiskon roolin itselleen, vaikka olikin vain muutaman minuutin vanhempi sisaruksiaan.

Lenient puolestan oli kiltti ja toimelias pirpana, joka jaksoi aina olla mieliksi kaikille ja teki mitä käskettiin. Arr piti häntä Serenityn kopiona, ja tytön näkeminen toi hänelle mieleen aina sekä positiivisia, että negatiivia muistoja.

Sisarusparven nuorin, Fiara, oli erittäin innostunut tutkimaan uusia asioita, ja lukemaan kirjoja. Hän kaipasi aina jotain jännitystä elämäänsä, ja teki jopa uhkarohkeita asioita saadakseen adrenaliini-tasonsa huippulukemiin. Sadie ja Lenient yrittivät parhaansa mukaan hillitä sisartaan, siinä kuitenkaan aina onnistumatta.

Fann katseli syrjäsilmällään, kuinta tytöt kiltisti nauttivat ruoastaan pöydän äärellä. Hän oli iloinen saadessaan olla osa heidän elämäänsä, eräänlaisena varaäitinä. Oli alunperinkin selvää, kun Arr palasi takaisin, ettei mies pystyisi huolehtimaan tytöistä yksin. Hänellä ei yksinkertaisesti ollut voimia siihen, saatikka sitten äidillistä näkemystä asioihin. Siksi tyttö oli tarjoutunut auttamaan, ja hänen apunsa oli enemmän kuin tervetullutta. Lisäksi näin hän saattoi olla lähellä edelleen rakastamaansa miestä.

"Anteeksi että jouduin taas vaivaamaan sinua. Taidat olla jo lopen uupunut tähän jatkuvaan pyytelyyni." Arrin ääni keskeytti Fannin ajatustenjuoksun.

"Tulen mielelläni, aina kuin vain tarvitset minua. Mutta jos se ei haittaa, lähtisin nyt kotiin lepäämään. Tyttöjen maakuuhuoneet olivat todellakin siivouksen tarpeessa, kuten varmaan tiedätkin." Fann hieroi kädellään jäykistynyttä niskaansa ja ennen kuin hän tajusikaan, Arr oli kääntänyt hänet ympäri ja laittanut kätensä hänen hartioilleen.

"Anna kun minä, se on vähintä mitä voin tehdä." mies hieroi varovasti hänen hartioitaan. Fann nautti olostaan kielletyn paljon, Arrin vahvat käsivarret tuntuivat niin turvallisilta hänen ympärillään.

"Noin, onko jo parempi?"

Fann ynähti myöntävästi, vaikka oikeasti hän olisi halunnut sen jatkuvan vaikka ikuisuuksiin.

"Koita nukkua yösi hyvin, ja mikäli tunnet olevasi aamulla jumissa, saat luvan tulla läksyttämään minua siitä hyvästä. Minähän se sinua häiritsen näillä asioillani."

"Ei kestä kiittää. Hyvää yötä teille kaikille. Sano tytöille, että vien heidät sinne lupaamalleni retkelle ensi viikolla." Fann muistutti vielä ennen kuin alkoi tehdä lähtöä.

"Saanko minäkin tulla mukaan?" Arr möläytti suustaan ennen kuin ehti ajatella asiaa enempää. Hänkin kaipasi jonkinlaista vaihtelua ja seuraa, ettei iänkaikkinen masennus saisi hänestä yliotetta.

Serenitystä ei ollut kuulunut moneen vuoteen, mutta mies ei suostunut luopumaan hänestä, saatikka heidän rakkaudestaan. Hän oli masentunut lopulta tajuttuaan, ettei saisi naiseen minkäänlaista yhteyttä. Hän oli yrittänyt kaikkea, mennyt jopa salaiselle lammelle päivittäin tarkistamaan, josko siitä pääsisi vielä kerran LaCaslan pihamaalle. Turhaan.

"Oletko tosissani?" Fann yritti kätkeä salaista innostustaan. Arr hymyili hänelle lempeästi, ja tyttö punastui. Sitten hän sopersi nopeasti jotain ja suuntasi puolijuoksua eteiseen ottaen takin naulasta.

Arr katsoi hölmistyneenä hänen peräänsä ja huusi vielä: "Kai tulet huomenna illalliselle?" Siinä vaiheessa Fann oli jo revetä liitoksistaan. Hänen sydämensä takoi tuhatta ja sataa.

"Ömm...mikäs siinä.." hän sai kakistettua suustaan ja avasi ulko-oven. Tämä kaikki oli liian hyvää ollakseen totta.

Fannin lähdettyä Arr käveli olohuoneeseen ja istuutui pehmeälle sohvalle, jonka jouset antoivat natisten periksi hänen painonsa alla.

Ennen yläkerran makuuhuonetta koristanut majakka-kuva oli siirretty tyttöjen huoneiden edestä alakerran olohuoneeseen, ja miehellä oli tapana katsella sitä aina iltaisin. Hän oli kuulevinaan yhä korvissaan aaltojen kuohun, ja sen kuinka ne törmäsivät rantahietikkoon tuoden mukanaan kauniisti kiiltäviä näkinkenkiä ja ajopuita. Suolainen tuoksu tuulessa, ja humisevat puut rannan tuntumassa. Koti. Äiti. Perhe.

Sekä Serenity...