Tarina on päässyt nyt yli 60. osan rajapyykin ja iloksenne/suruksenne kerron, että viimeinen osa tulee olemaan 64. osa. Tämän osan kuvat ovat sekoitus vanhoja sekä täysin uusia kuvia. Pyydän siis anteeksi, että osan alkupuoli on hieman tökerösti kirjoitettu. Olen ottanut kuvat miltein 4 vuotta sitten, enkä löydä niiden tarkkaa käsikirjoitusta. Kaikki dialogit ovat siis puhtaasti kirjoitettu päästä myötäilemään kuvien tapahtumia. Joka tapausessa, tervetuloa uuden osan pariin.

---

 

 

Misery katseli pöydällään nököttävää pilleripurkkia utuisin silmin. Arnold oli yrittänyt tuoda sen hänelle aiemmin päivällä, ja kun tyttö ei ollut suostunut vastaamaan puhelimeen saatikka avaamaan oveaan, mies oli tiputtanut sen sisälle postiluukusta. Misery oli puolestaan viettänyt koko päivän sängyssä ja itkenyt pahimman olonsa pois. Miten elämä saattoikin vetää jatkuvasti maton pois jalkojen alta juuri, kun hän oli päässyt takaisin jaloilleen?

Tyttö nappasi purkista yhden vihertävän tabletin, ja huuhtoi sen alas kurkustaan appelsiinimehun kanssa. “En usko, että näillä on kovinkaan paljon tehoa lihansyöjäbakteeria vastaan.” hän totesi mielessään ja nakkasi vapaalla kädellään purkin sivummalle. “Jos se on menoa niin olkoon sitten ennemmin kuin myöhemmin.”

Tyhjennettyään lasinsa hän sipsutteli olohuoneeseen ja avasi vuodesohvan. Puolen tunnin kuluttua asunnossa kuului enää vain hento tuhina peiton alta.

 

 

OOOO

 

 

Aamuyön tunteina huoneessa välähti äänetön kirkkaan vihreä valo. Sen seurauksena Spector seisoi keskellä Miseryn asunnon huonetta, ja katseli kiinnostuneena ympärilleen. Hänen oli hetkellisesti vaikea löytää tytön olinpaikkaa, sillä tämä oli ehtinyt miehen poissa ollessa muuttaa omaan asuntoonsa. Vahvistuneen, uuden sydämensä ansiosta Miseryn voimien lähde oli kuitenkin aiempaa paljon helpommin löydettävissä.

 

 

Spector näki tytön nukkuvan rauhallisesti sängyssään, ja hiipi lähemmäs tätä kuin saalistaan vaaniva tiikeri. Hänen vatsanpohjassaan asti kutkutti tämä herkullinen tilanne, johon hän oli saapunut. Miserystä ei olisi vastusta, ei vaikka hän tiedoistaisikin enkelivoimansa.

“Sano terveisiä Tedille.” mies totesi ääneen, ja napsautti sormillaan voimansa esille. Hän kohotti kätensä iskuun ja...

...mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Spector yritti uudelleen, ja vielä uudelleen, mutta jokaisella kerralla hänen voimansa vetäytyivät takaisin iskun aikaan.

“Mitä ihmettä..miten voi olla..” mies katseli käsiään hämmästellen. Aivan kun jokin hänen sisällään estäisi häntä hyökkäämästä Miseryn kimppuun.

Ja silloin hän tuli katsoneeksi oikealla puolellaan seinällä roikkuvaan peiliin.

“Sinä.” Spector sihisi peilissä näkyvälle Tedille. “Sinä kurja sielunretku, miten kehtaat yrittää ohjailla tekemisiäni ja tunteitani? Vastaa!”

Mutta Ted ei vastannut, hän kun oli vain Spectorin sisäisen minän heijastuma peilissä. Mies pamautti peilin karmeja nyrkillään turhautuneena, ja kuuli samantien äänen selkänsä takaa.

“KUKA SIELLÄ?”

Spector kääntyi kannoillaan ympäri, ja näki Miseryn pompanneen ylös peittonsa alta. Hän luuli olevansa näkymätön naisen katseelta, ja astui kaksi askelta vasemmalle seisomapaikaltaan. Miseryn katse seurasi häntä yllätykseksi perässä.

“Kuka olet, ja mitä teet asunnossani?” nainen kysyi uudelleen.

Spector huokaisi syvään huomattuaan jääneensä kiinni, ja istuutui Miseryn olohuoneen senkille.

 

“Nimeni on Spector.” Mies kertoi rehellisesti nimensä, vailla pelkoa siitä että nainen tunnistaisi hänet. Hän tiesi, ettei Misery ollut koskaan kuullutkaan alkuperästään. “Olen kuoleman enkeli, joka on tullut Manalasta noutamaan sinua.”

 

“Muistan sinut.” Misery totesi ja käpertyi sykkyrään patjallaan. “Näimme kanssasi jo kerran muutamia vuosia sitten, kun tulit noutamaan....minut.”

Nainen haki hieman viimeistä sanaansa kun muistot tulahtivat hyökyaallon tavoin takaisin hänen tajuntaansa. He olivat kohdanneet Spectorin kanssa kerran aikaisemmin, sinä iltana kun...Ted oli kuollut.

 

“Muistat oikein.” Spector nousi paikaltaan ja yritti kahlita sisällään vellovat Tedin tunteet mielensä sopukoihin. Hänen tunteensa heittelehtivät valtoimenaan, haluten hetkittäin syleillä tuota heikkoa olentoa ja hetkittäin katsoen tätä inhoten. Tuntui hämmentävältä, kun ei itse pystynyt kontrolloimaan tunteitaan, saatikka tiennyt erottaa niistä Tedin ja omansa. Spector ja Misery huomasivat yhtäkkisen, kiusallisen hiljaisuuden vallitsevan huoneessa. Misery näytti hetken harkitsevan jotain, ja huokaisi sitten syvään:

“Hyvä on, olen valmis.”

 

Spector oli helpottunut. Hän ei ollut ajatellut tilanteen raukeavan näin helposti omaksi voitokseen, vaan oli varautunut riistämään Miseryn hengen vastoin hänen tahtoaan. Vihdoin, hän pääsisi eroon Tedin istuttamista tunteista. Samalla hän lunastaisi rauhallisen elämän itselleen ilman äitinsä jatkuvaa vouhkaamista Eternityjen suvun tuhoamisesta. Viimeinen heistä olisi pian historiaa. Spector kohotti kätensä ilmaan Miseryn edessä ja mumisi manaustaan esille. Misery asettautui vastaanottaan iskun, ja katsoi surmaajaansa suoraan silmiin.

 

 

“Olen valmis...” Misery kuulosti kuin yrittäisi vakuutella itseään. “Ehkä näin on parempi. Minulla ei kuitenkaan olisi ollut enää jäljellä kuin muutama kuukausi...”

Spector tunsi kuinka Miseryn jäänsiniset silmät porautuivat hänen sieluunsa asti, ja saivat sisuskalut vääntelehtimään kuin kouristusten vallassa. Miehe sydän alkoi hakkaamaan kiivaasti, saaden verenpaineen aiheuttamaan huimausta. Spector laski kätensä jälleen kerran alas keskeytyksen takia, ja istuutui voipuneena takaisin senkin päälle.

 

“Antaa olla...” hän murahti vihaisena omalle heikkoudelleen pidellen päätään. “Jos haluat, saat pitää ne muutaman kuukautesi.” Spector kirosi mielessään, että suostui antamaan naiselle armonaikaa. Hän ei kuitenkaan Tedin vuoksi voinut suorittaa manaustaan loppuun, sillä tämä pyrki selvästi kontrolloimaan sisäisesti hänen mieltään ja kehoaan kerta toisensa jälkeen.

 

“O-onko kaikki hyvin?” Misery laskeutui epäröiden vuoteeltaan Spectorin vierelle, ja katsoi tätä epäluuloisena. Spector piteli edelleen päätään eikä vastannut mitään.

“Kiitos, kun annoit minulle tämän mahdollisuuden..” nainen jatkoi, ja odotti edelleen demonin reagoivan jotenkin hänen puheeseensa. Spectorin hopeiset sarvet kiilsivät kuun valossa kauniisti, ja Miseryn teki auttamattomasti mieli koskettaa niitä. Hän kohotti kätensä varovasti kätensä miehen puoleen, mutta tämä pompahti samaisella sekunnilla ylös paikaltaan.

 

“Sinun on parasta mennä takaisin nukkumaan.” Spector totesi turhautuneena selin Miseryyn.

“Mutta entä sinä? Jäätkö tänne siksi aikaa?” Misery kysyi hämmentyneenä. Spector pudisti hänelle päätään ja asteli kohti eteistä.

 

“En usko, tulen varmasti seuraavan kerran vasta kun aika on oikea.”

Misery katsoi demonin käyntiä kohti ulko-oveaan, ja näki nurkan takaa kajastavan nopean valoilmiön. Hän oletti Spectorin poistuneen asunnosta, ja kiipesi takaisin sänkyyn peiton alle.

 

 

OOOO

 

 

 

Misery ei saanut sinä yönä enää kunnolla unta. Hän kieriskeli sängyllään levottomasti, ja kelasi mielessään uudelleen ja uudelleen outoja tapahtumia. Hän oli kohdannut kuoleman enkelin jo toistamiseen, ja saanut tältä armonaikaa.

Hänen jalkansa tuntuivat raskaalta ja silmiä kihelmöi univajeen vuoksi. Nainen nousi hitaasti vuoteestaan, ja suojasi arkoja silmiään aamuauringon kirkkailta säteiltä.

 

Hän katseli ympärilleen hiljaisessa asunnossa, ja mietti oliko viime yön tapahtumat olleet oikeita vai hänen mielikuvituksensa tuotosta. Missään ei näkynyt merkkejä kummankaan teorian vahvistukseksi. Misery kohautti olkiaan luovuttamisen merkiksi, ja siirtyi keittiöön laittamaan itselleen aamiaista.

 

 

OOOO

 

 

 

“Kas!” Misery tokaisi yllättyneenä kääntyessään tiskipöydän puolesta kohti pöytää. “Sinä sittenkin palasit.”

 

Spector nojasi kädet puuskassa hänen keittiönsä ovensuussa vaitonaisena, ja näytti jokseenkin vaivaantuneelta. Misery hymyili hänelle vilpittömästi, ja arvasi ettei taaskaan tulisi saamaan vastausta kysymykseens. Hän kutsui miehen kanssaan pöytään ja laski lautasen alas kiviselle tasolle.

“Olen pahoillani, ettei minulla ole tarjota sinulle nyt mitään. En arvannut sinun tulevan vierailulle...”

 

“En tarvitse mitään.” Spector töksäytti ykskantaan ja istuutui naisen viereen. “En ole tottunut syömään teidän ihmisten ruokia.”

“Sehän on selvä.” Misery totesi ymmärtäväisenä, yrittäen virittää pienimuotoista keskustelua heidän välilleen. Häntä kiinnosti edelleen tietää, miksi demoni oli päättänyt palata takaisin hänen luokseen.

 

“Mitä te sitten syötte, kun olette kuolleet?” nainen kysäisi viattomasti leivänsyönnin ohella.

“Ne jotka saapuvat Manalaan, pärjäävät yleensä ilman minkäänlaista ravintoa.”

“Etkö sinä sitten ole yksi heistä?” Misery laski leipänsä lautaselle ja kääntyi kiinnostuneena miehen puoleen.

 

“Minä...se on pitkä tarina.” Spector kangerteli sanoissaan ja yritti hillitä itseään puhumasta ohi suunsa. “Mutta sillä ei ole väliä, vaan se miksi tulin takaisin.”

“No, miksi tulit takaisin?” Misery kysyi kiinnostuneena.

“Päätin, että autan sinua toteuttamaan ne asiat jotka haluat tehdä ennen kuolemaasi.”

“Ai..” nainen totesi hämillään. “Siis tarkoitatko, että voin toivoa joitain asioita ja toteutat ne?”

“Riippuen toiveestasi, jos se on realistisesti toteutettavissa niin kyllä.”

 

“Siinä tapauksessa minulla olisi yksi toive...”

 

 

OOOO

 

 

 

“Oletko valmis?” Spector kysyi Miseryn saapuessa kylpyhuoneesta täysissä pukeissa. Tämä nyökkäsi myöntävästi, ja asteli miehen eteen olohuoneen ja keittiön välitilaan. Naista jännitti, mitä seuraavaksi tuli tapahtumaan.

 

“Pidä käsistäni kiinni vaikka mikä olisi.” Spector neuvoi, ja ojensi kätensä Miserylle. “On jo tarpeeksi vaikeaa teleportata kahta henkilöä paikasta toiseen, joten en halua lähteä etsimään sinua astaraalitodellisuudesta.”

“Lupaan tehdä parhaani.” Misery totesi, ja nosti kätensä varovasti miehen omien päälle. Ne tuntuivat viileiltä ja karheilta.

 

Spector sulki silmänsä ja keskittyi ajattelemaan paikkaa, jonka Misery oli hänelle kuvaillut. Hän hengitti muutaman kerran syvään henkeä, ja aloitti sitten hiljaisen manauksensa. Misery tunsi pulssinsa nouseva jännityksestä, ja yritti kaikin voimin puristaa mieheen otteesta kiinni. Hän näki, kuinka heidän ympärilleen muodostui hiljalleen vihreä valopunos, joka kirkastui Spectorin manauksen mukana entisestään.

 

Pian vihreä valo täytti Miseryn koko näkökentän, ja hän tunsi valtavan voiman imaisevan itsensä sisäänsä. Päässä suhisi ja ote Spectorin kädestä tuntui hetkittäin lipsuvan, mutta tämän päättäväinen ote piti hänet mukana.

Vihreä valonkajastus himmeni asunnon ikkunoissa, ja pian siellä olikin jo aivan hiljaista.

 

 

OOOO

 

 

 

Misery ja Spector seisoivat hautausmaan portilla vaitonaisina. He olivat matkustaneet ajassa ja paikassa lähikaupungin laidalle, jonne nainen oli toivonut pääsevänsä. Loppukesän viileä tuuli puhalsi Miseryn paljaisiin käsivarsiin, ja sai ihokarvat nousemaan pystyyn. Vai oliko se sittenkin tämän paikan aavemainen tunnelma?

 

Misery vaelteli hautarivien välissä oman aikansa, kunnes tuttu nimi pysäytti hänet. Spector pysytteli etäänpänä tuntiensa itsensä hieman ulkopuoliseksi tilanteeseen.

“Tämä se on.” Misery totesi ääni väristen ja katsoi kiveen hakattua nimeä. “Tämä on Tedin hauta.”

Hän ei ollut päässyt paikalle hautajaisiin ollesaan sairaalassa, mutta kuuli jälkeenpäin Anitalta pojan viimeisen lepopaikan sijainnin. Hän oli moneen kertaan aiemmin halunnut tulla paikalle, mutta koskaan ei kuitenkaan tuntunut sopivalta ajankohdalta.

 

“Ted...” Misery kuiskasi hiljaa ja tunsi murtuvansa jo alkusanoissa. “Haluan kiittää sinua siitä, että pelastit henkeni. Että...annoit minulle mahdollisuuden elää.”

Nainen painoi kätensä rintaansa vasten, ja tunsi kuinka sydän pamppaili voimakkaasti hänen sisällään.

 

“Anna anteeksi etten ajoissa kertonut....että rakastan sinua.” hän jatkoi, ja tunsi kuinka esimmäinen kuuma kyynel vierähti alas poskea. “Ehkä..ehkä asiat olisivat menneet silloin toisin.”

Kauempana seisova Spector kuuli jokaisen sanan, muttta se ei näyttänyt haittaavan Miseryä. Mies tunsi huonoa omatuntoa siitä mitä teki Tedin sielulle. Tämä olisi voinut saada toisen tilaisuuden elämään ja...ja...

 

Spector pudisti nopeasti päätään ja yritti järkevöityä tunnekuohuistaan. Ei ollut hänen asiansa murehtia toisten ongelmista, ihmiset loivat itse oman kohtalonsa. Sitä paitsi, jos hän olisi palattanut lupaustensa mukaisesti Tedin takaisin ruumiiseensa, tämä olisi elossa ja Misery vailla sydänsiirrännäistä. Joten jomman kumman heistä oli luovuttava elämästään pelastaakseen toisen.

 

“Misery, et olisi voinut tehdä mitään hänen pelastamisekseen..” Spector yritti kertoa naiselle, ja tarttui tätä olkapäästä. “Hänen vammansa olivat niin vakavat, ettei niistä voinut selviytyä.”

“Mutta kaikki on minun syytäni...jos olisin...” Misery purskahti lohduttomaan itkuun ja kääntyi Spectorin puoleen tukea hakien.

 

“Onneksi olet mukana, tuskin selviäisin tästä yksin. Kaikki nämä vuodet olen padonnnut suruani sisälläni.”

Spector vastasi Miseryn kiitokseen pelkällä hymähdyksellä, ja antoi Miseryn ottaa oman aikansa olkapäällään. Hän ei erityisesti nauttinut tilanteesta, myötätunto oli yksi niistä tunteista joita hän oli aina halveksinut. Vain heikot yksilöt osoittivat toisilleen myötätuntoa. Hetken kuluttua nainen höllensi otetaan Spectorista, ja otti askeleen taaemmas.

“Kiitos, että olet tukenani...”

 

“SINÄ???” Misery huudahti kuin aaveen nähneenä. “MITÄ TEET TÄÄLLÄ?”

Spector kutristi kulmiaan ja katsoi Miseryä kummissaan.

 

“Mitä oikein puhut? Olen ollut kanssasi koko ajan.” hän vastasi melkein huvittuneena naisen kysymykselle.

“Koko ajan? Mikset ole sanonut mitään?” Misery tivasi hämmentyneenä, ja tarttui miestä kädestä kuin varmiistaakseen tämän todella olevan siinä.

“Misery, en ymm--”

 

Spectorin lause jäi kesken, kun Misery kahmaisi hänet epätoivoiseen suudelmaan. Naisen huulet värisivät jännityksestä ja maistuivat kyyneleiden suolaamilta. Spector ei aluksi tajunnut reagoida tilanteeseen millään lailla, mutta hämmennyksen laantuessa hän tarttui naisen käsivarsista ja sysäsi tämän kauemmas itsestään.

 

“Mitä sinä oikein teet?” Spector ärähti vapautuessaan Miseryn otteesta. Tämä katsoi häntä vielä suuremman järkytyksen vallassa kuin vielä hetki sitten.

“Mutta sinä..Ted...” hän änkytti puolustuksekseen, ja yritti selvästi päästä tilanteen tasalle. “Mutta juurihan sinä olit Ted. Tai Ted sinä...en ymmärrä.”

 

“En minäkään.” Spector tokaisi tylysti. “Täällä ei ole ollut ketään muita kun me kaksi.”

“Olen todella pahoillani.” Misery pyysi nolostuneena anteeksi. “Olin aivan varma, että hetki sitten edessäni seisoi Ted.”

 

Nainen lysähti istumaan Tedin haudan vierelle voipuneena. Hän kertoi tunteiden olevan sen verran pinnassa, että suru sumensi ajatuksetkin. Spector seisoi paikallansa, eikä vastannut tavanomaiseen tapaansa mitään. Hän osasi ehkä osittain aavistaa, mistä Miseryn näköharhat saattoivat johtua.

 

“Ehkä suru ajan kanssa helpottaa, eikö totta?” Misery kysyi Specorilta. “Ehkä joinain päivänä voin vain iloita niistä hetkistä, jotka ehdimme kokea yhdessä.”

 

Spector laskeutui istumaan Miseryn vierelle ja laski kätensä tämän olkapäille. Hänen tunteidensa vuoristorata oli taas laantunut, ja omatunto pakotti lohduttamaan naista. Vai olivatko ne Tedin tunteet, jotka hänen toimintaansa ohjailivat?

 

He viettivät hetken hiljaa paikallaan, kunnes pilvet peittivät auringon taakseen. Ensimmäisten pisaroiden tipahtaessa vihreä valo välkähti hautausmaalla, ja sen mukana lähteneistä henkilöistä ei jäänyt paikalle mitään todisteita.

 

 

OOOO

 

 

 

Misery kiirehti heidän palattuaan soivan seinäpuhelimen ääreen.

“Misery” hän vastasi luuriin ja ilme vakavoitui välittämästi.

“Ai hei Arnold.”

 

“Olen kieltänyt sinua soittamasta tänne enää.” Misery totesi vakavana.

“Kyllä, voin aivan hyvin.”

“Ja ei, en ole ajatellut tulla klinikalle enää.”

 

Misery kertoi ottavansa miehen antamia lääkkeitä edelleen, mutta ei halunnut tulla kontrollikäynneille sairaalaan monestakaan syystä.

“Haluan elää omaa elämääni, Arnold. Se tarkoittaa elämää ilman jatkuvaa kuolemanpelkoa tai sinun tapaamistasi.”

“Ei, en ole katkera mistään. Sille oli oma aikansa.”

“En halua tietää tarkkaa päivää, riittää että saan tehdä asioista joista nautin ilman takarajaa.”

“Kiitos, hei hei.”

Misery paiskasi puhelimen suutuksissaan takaisin seinään ja kääntyi Spectorin puoLEEN

 

 

“Onko kaikki hyvin?” mies kysyi nähdessään taas Miseryn kauhistuneen ilmeen. Nainen näytti nopeasti palautuvansa hetkellisestä shokkitilastaan, ja ärähti kuuluvaan ääneen:

“Lopeta tuo pelleily, onko selvä? Elämäni on jo tarpeeksi kurjaa ja sekaisin ilman, että muuntaudut jatkuvasti Tediksi.” 

 

“O-olen pahoillani..” Spector änkytti hämmentyneenä takaisin. Hän oli tehnyt siis sen taas tajuamattaan. Aivan, kun Ted yrittäisi puskea itseään vapaaksi hänen sisältään.

“Sietääkin olla. Et voi leikkiä toisten tunteilla tuolla tavalla! Se on loukkaavaa.” Misery huusi päästäen kaiken turhautumisensa pihalle. “Sinusta en tiedä, mutta meillä ihmisillä on olemassa sellainen tapa kuin hienotunteisuus. Se tarkoittaa sitä, että jos joku suree jotain asiaa niin sitä ei jatkuvasti kaivella esille kuin jotain näyttelyesinettä.”

“Anteeksi, en todellakaan tarkoittanut..”

 

“Aivan sama. Menen nyt kylpyyn, sinä voit puolestasi tehdä mitä huvittaa kuten näköjään teet muutenkin.” Misery totesi vielä lopuksi ja kääntyi kohti kylpyhuoneen ovea. Spector räpytti hämmentyneenä paikallaan silmiään muutaman kerran, ja tokeni sitten äsköisestä ryöpytyksestä.

 

Spectorin päätä alkoi huimaamaan, ja hän tunsi olonsa jokseenkin heikoksi. Se oli merkki vain yhdestä asiasta. Hänen olisi palattava Manalaan hakemaan lisää sieluja ravinnokseen.

“Lupasin suorittaa tehtäväni loppuun ennen kuin palaan.” mies totesi itselleen ja hylkäsi sitten omat ajatuksensa. Hän ei riistäisi Miseryn henkeä lupauksensa mukaisesti ennen tämän luonnollista kuolemaa.

 

“Ah, se teki hyvää.” Misery tokaisi tullessaan ulos kylpyhuoneesta jonkin ajan kuluttua. “Tämä päivä on ollut sen verran raskas, että voisin vetäytyä vaikka heti takaisin peiton alle.”

 

Naisen askellus pysähtyi Spectorin eteen kuin seinään. Hän oli selvästi olettanut tämän poistuneen asunnosta sillä välin kun hän itse oli kylvyssä.

“Olet siis vielä täällä.” Misery totesi ja katsoi Spectoria eleettömästi.

“Olin juuri aikeissa lähteä...” mies vastasi ja nousi senkiltä. Hän käveli suoraan Miseryn ohi kohti eteistä.

 

“Anteeksi, että tulistuin sillä tavalla.” Misery yritti paikata jännittynyttä tunnelmaa “Tuletko takaisin taas jossain vaiheessa?”

“Luultavasti.” Spector vastasi. “Minulla on asioita hoidettavanani enkä osaa sanoa kauanko niissä kestää.”

“Hyvä on.”

 

Spector katosi vihreän valon saattelemana, ja Misery jäi virittelemään sänkynsä auki hämärtyvään olohuoneeseen. Hän tunsi katumusta sättiessään Spectoria sillä tavoin, mutta tämä oli samalla satuttanut häntä esittämällä Tediä. Vai oliko hän vain itse nähnyt harhoja ja Spector olikin syytön?

Näihin mietteisiin Misery lopulta nukahti.

 

 

OOOO

 

 

 

Spector istui Miseryn keittiön lattialla, ja katsoi tämän rauhallista unta. Hän oli viipynyt Manalassa vain välttämättömän aikaa, mutta kuluttanut silti jo muutamia päiviä maanpäällisestä elämästä. Hä ei tiennyt, millaisessa tilanteessa heidän keskinäinen tuttavuussuhteensa oli viimekertaisen riidan päätteeksi, ja siksi tuntui helpommalta saapua paikalle yön pimeinä tunteina.

 

Spector hiipi hiljaa Miseryn sängylle, ja pohti tarkkaan mitä tekisi. Häntä houkutti osittain edelleen riistää tämän henki ja päästä elämässä eteenpäin. Samalla hän kuitenkin tunsi jonkin sorttista suojeluviettiä tätä kohtaan. Mitä muutama kuukausi olisi pois hänen, tai edes Lunan kuolemattomasta elämästä? Vaikka Misery olikin Eternityjen viimeinen jäsen, hän oli suurimmaksi osaksi ilminen vailla enkelisuvun voimia. Senhän näki jo hänen heikosta olemuksestaan ja sairauksien täyteisestä elämästään.

 

Spector hivuttautui uteliaana vielä lähemmäksi naista, ja tutkaili tämän kasvoja. Hänen olisi niin helppo imeä elämä naisesta tämän huomaamatta. Se ei veisi kauaa, vain muutaman sekunnin. Ennen kuin Spector ehti päättää mitä tekisi...

 

...Misery pomppasi pystyyn pelästyneenä. Hän räpytteli silmiään pimeässä huoneessa ja katseli ympärilleen. Hänen katseensa kiinnittyi tummaan hahmoon, jonka ääriviivat piirtyivät ikkunaa vasten.

 

“Spector, oletko se sinä?” Misery kysyi epäröiden, ja nousi vuoteestaan. Spector, joka seisoi keittiössä ulos ikkunasta hajamielisesti katselleen, kääntyi naisen puoleen. Hänen sydämensä pamppaili vieläkin äkillisen yllätysheräämisen takia, ja hän yritti tasata hengitystään huomaamattomasti.

 

“Kyllä...tulin juuri takaisin.” Spector esitti pienen valkoisen valheen ja hiplasi vaivaantuneena olkapäätään.

“Mietinkin jo, tuletko takaisin.” Misery näytti jokseenkin huolestuneelta miehen mielestä. “On kulunut niin monta päivää.”

“Se on aikaeron syytä. Pienikin hetki rajan takana vie oman aikansa.”

“Ymmärrän.” nainen nyökkäsi ja istuutui keittiön tuolille.

 

“Olen iloinen, että palasit. Näin juuri todella häiritsevää unta.” Misery kertoi ja tuijotti samalla jonnekin kaukaisuuteen. “Näin, kuinka tumma hahmo painautui päälleni puristaen minut kiinni sänkyyn. Henkeni salpaantui sen painon alla, ja tunsin kuinka se imi minusta kaiken elämänvoiman joka suonissani virtaa. Sieluani myöten.”

 

“Ei kuulosta järin mukavalta tavalta kuolla.” Spector totesi ykskantaa ja tunsi kuinka syyllisyys kalvasi hänen mieltään. Misery oli juuri kuvaillut sen tapahtuman, jota hän oli suunnitellut hiljaa mielessään hiipiessään tämän sänkyyn.

“Onneksi se oli vain unta.” hän jatkoi, ja pyysi naisen istumaan kanssaan sängyn reunalle.

 

“Spector.” Misery aloitti katsoen vakavamielisesti mieheen. “Voitko kertoa miltä tuntuu kuolla?”

“Miksi kysyt tuollaisia?” mies ihmetteli ja vaihtoi asentoaan jalalta toiselle levottomana.

“En tiedä, kai uneni sai minut ajattelemaan asiaa.”

 

“Rauhoittasiko se jotenkin suma oloasi, jos tiedät?” Spector kysyi vieläkin naiseen päin katsomatta.

“Kyllä. Luulen että en pelkäisi enää sen jälkeen kuinka se tapahtuu. Tai kun se tapahtuu.”

Spector huokaisi syvään ja otti itselleen paremman asennon.

 

“Kuoleminen on hieman monimutkainen asia. Ensin sitä on, ja sitten yhtäkkiä ei olekaan. Esimerkiksi nukkuessa kuoleminen on kuin leijailisi hiljaa pois. Sielu irtoaa ruumiista ja katoaa.”

“Kulkeutuvatko ne sitten Manalaan?” Misery kyseli kiinnostuneena. Spector tunsi taas ikävän muljahduksen sisuksissaan ja yritti keksiä äkkiä jotain vastaukseksi.

“No tuota...tavallaan kyllä. Ne täytyy vain ohjata oikeaan suuntaan jotta löytyvät perille.”

 

“Minä tiedän minkä värinen sieluni on.” Misery totesi miltein naurahtaen. “Olen varma, että se on syvän sininen.”

“Mistä sen tiedät?” Spector ihmetteli.

“En ihan tarkalleen tiedäkään. Näin vain kerran sellaista unta, ja siitä jäi sellainen tunne jota en pysty selittämään.”

 

“Oletko nähnyt muita selittämättömiä unia?” Spector kysyi nyt hieman huolestuneena. Hän oli varma, että unilla oli yhteys naisen perimään. “Oletko tavannut ketään unissasi?”

“Ei, en ole. Kuinka niin?” Misery pudisti päätään epäröiden ja kääntyi miehen puoleen.

“Ei kuinkaan. Ajattelin vain.” Spector huomasi lipsauttavan taas valkoisen valheen, ja vaihtoi nopeasti puheenaihetta. “Päästän sinut nyt nukkumaan. Ei ollut tarkoitus herättää sinua keskellä yötä.”

“Ei se mitään.” Misry totesi ja nojautui Spectorin puoleen. “Jos sinua ei haittaa...niin...haluaisitko jäädä kanssani nukkuman täksi yöksi? Tunnen oloni turvallisemmaksi jos olet paikalla.”

 

Spector suostui, ja asettui makaamaan Miseryn sängyn vapaalle puolelle. Hän luuli makoilevansa siinä omassa rauhassa, mutta Misery asettuikin hänen kainaloonsa nukkumaan. Spector ei uskaltanut miltein hengittää tuntiessaan naisen kehon omaansa vasten. Siitä oli aikaa, kun hän viimeksi oli viettänyt niin lähekkäin aikaa vastakkaisen sukupuolen kanssa. Mieleen muistuivat nuoruuden hetket Envyn kanssa, mutta jokin oli nyt toisin. Suhde Envyyn oli ollut pelkästään fyysinen, ilman tunteita. Spector ei osannutkaan siihen aikaa edes tuntea mitään.

 

Nyt maatessaan siinä sängyllä Misery vierellään, hän tunsi jonkin uudenlaisen tunteen kasvavan sisällään. Hän ei kuitenkaan osannut nimetä, mitä se oli.

 

 

OOOO

 

 

 

“Oletko tosissasi, onko tämä sellaista ajanvietettä jota haluat viimeisinä kuukausinasi tehdä?” Spector huokaisi pettyneenä heidän istuessaan kirjastossa jo monetta tuntia. “Vuoraat itsesi kirjoilla ja pysyt poissa kesän viimeisistä lämpimistä päivistä.”

 

“En ymmärrä muutenkaan ihmisten halua kirjoitella kirjoja ihan vain huvin vuoksi. Meillä Manalassa on vain historian- sekä loitsukirjoja.” hän jatkoi tylsistyneen oloisena ja keikkui tuolillaan edestakaisin. Misery naurahti hänen lapsenomaiselle käytökselleen hiljaa kirjahyllyn luona.

“Tiesithän Spector, miten mahdottomalta välillä kuulostat?” Nainen tokaisi etsiessään hyllyriveiltä haluamaansa kirjaa.

“Mitä mahdotonta siinä on, jos en pidä kirjoista?” mies tuhahti vastaukseksi. Misery asteli takaisin lukupöydän luokse ja nojautui lähimpää tuolia vasten.

 “Ei tietenkään mitään. Mutta minä pidän kirjoista, ja sinä lupasit olla seuranani kaikessa mitä teenkään.” Miseryä hymyilytti Spectorin naama, joka vääntyi tuskaiseen irvistykseen. “Ja mikäli antaisit kirjoille mahdollisuuden, niin saattaisit vahingossa vaikka oppia jotain. Ne opettava, ja vievät ajatukset pois todellisuudesta.”

 “Anteeksi jos keskeytän..”kuului vaivaantunut ääni toiselta puolen pöytää. “...mutta suljemme kirjaston 15 minuutin kuluttua.”

Misery kääntyi äänen puoleen, ja näki ujostuneen oloisen kirjastonhoitajan osoittelemassa kelloaan hänelle.

 “Ah, totta tosiaan.” Misery tokaisi kun oli toennut yllättävästä keskeytyksestä. “Miten aika lentääkään täällä, en millän huomannut tässä ääneenluvun yhteydessä.”

Kirjastonhoitaja loi vaivaantuneen hymyn Miseryn puoleen ja nyökytteli ymmärtäväisenä. Hän katsoi sivusilmällä pöydällä olevaa kirjaa, joka makasi väärinpäin Miseryn puoleen. Sitten hän kipitti nopeasti portaita kohti ilmoittamaan kirjaston sulkemisesta muille asiakkaille.

“Hienoa, nyt hän luulee että olen joku sekopää yksinpuhuja.” Misery puuskahti noukkiessaan pöydällä auki lojuvaa kirjaa.

 Hänen kätensä osui kuitenkin samaan aikaan kirjan puoleen kurottautuneen Spectorin omaan. Spectorin käsi tuntui yhtä viileältä kuin ennenkin, mutta varomaton kosketus sai Miseryn pulssin kiihtymään ennenkokemattomalla tavalla.

 “Äsh....” nainen veti kätensä pois ja peruutti askeleen kauemmaksi. “Sori, en huomannut ollenkaan.”

Spector katseli toiseen suuntaan kuin ei myöskään olisi huomannut tilannetta.

“Laitatko kirjan takaisin paikalleen, menen jo edeltä alas.” Misery pyysi ja jatkoi vielä: “Varo, ettei kukaan näe sinua. Leijuvat kirjat eivät ole ihan jokapäiväinen näky täälläpäin.”

Spector nyökkäsi vaitonaisena, ja hiveli kättään jota Misery oli juuri koskettanut. Hänen sisällään virtasi lämmin tunne, joka ei ollut ottaa laantuakseen.

“Ted, lopeta manipulointisi.” hän sähähti itselleen ja tarttui pöydällä lojuvaan kirjaan. “Tiedät, etten halua sinun sekoittavan tunteitasi omieni kanssa.” 

 

 

OOOO

 

 

Viikot vierähtivät nopeasti eteenpäin. Spector ja Misery olivat viettäneet koko syksyn keskenään, opetellen ja oppien uusia taitoja sekä tutustuen uusiin paikkoihin. He eivät liki koskaan puhuneet siitä, milloin Miseryn aika koittasi. Eikä hän tuntenut itseään millään tavalla sairaammaksi vaikka määräaikaan ei ollut enää kauaa jäljellä. Niinpä he jatkoivat omintakeista yhteiseloaan huolettomina siitä, mitä huominen toisi tullessaan.

 Syksy taittui hiljalleen talveksi, ja ensimmäisen lumen peittäessä maan Misery lupasi viedä Spectorin ulos kävelylle katsomaan sitä. Spector oli elänyt koko elämänsä lämpimän Manalan suojissa, eikä koskaan ollut astunut jalallakaan lumeen.

Mies ihasteli ympäröivää, valkoista maisemaa ja vannotti sen olevan kauneinta mitä oli koskaan nähnyt. Miseryä huvitti tämän hämmästelevät ilmeet ja aito ihastus taivaalta leijailevien lumihiutaleiden kauneuteen.

 “Spector, odota hetki.” Misery huudahti kahmiessaan ison kasan lunta lapastensa väliin. Hän muotoili siitä nopeasti pallon, ja piilotti sen selkänsä taakse odottaen miehen kääntyvän puoleensa.

“Mitä ny---”

 Pallo mäjähti kuuluvasti Spectorin rintakehään, saaden miehen horjahtamaan paikallaan.

“Osui ja upposi!” Misery naurahti tyytyväisenä ja pudisti lumikokkareet lapasistaan. Spector näytti täysin tyrmistyneeltä tilanteesta.

 “Mitä...minä sinulle näytän!” hän murahti pudistellessaan lumia päältään.

“Hyvä, paras voittakoon!” Misery julisti edelleen hymyillen, ja valmistautui kahmaisemalla uuden annoksen lunta käsiinsä.

 

He ampaisivat juoksuun kentän molempiin päihin, yrittäen vuorotellen osua toisiinsa lumipalloilla. Spector, joka aluksi näytti kun myrkyn nielleeltä, intoutui itsekin nauramaan ja leikkimään lumisotaa kuin kyseessä olisi olympiatason urheilusuoritus. Pallot viuhuivat ilmassa, välillä osuen kohteeseensa ja välillä taas eivät. Miseryn hersyvä nauru täytti koko kentän, ja he unohtivat kokonaan ajan kulun.

“Ähäkutti, etpäs osunut.” Nainen huudahti Spectorin heiton viistäessä hänen vasemman käsivartensa ohi. Hän oli juuri aikeissa juosta läheisen puskan suojiin, kunnes joku taklasi hänet hankeen.

“Sainpas.” Spector puuskutti hengästyneenä ja käänsi maassa makaavan Miseryn puoleensa. “Epäreilusta aloituksesta johtuen minulla on oikeus rangaista sinua lumipesulla.”

“Spector, älä nyt viitsi.” Misery naurahti äänessään kuitenkin säväys epäilystä. “Leikkiähän tämä on.”

“Minä sinulle...” Spector aloitti, mutta Misery keskeytti hänet.

“Odotas, sinulla on hieman lunta tuossa.” hän totesi ja pudisti miehen lumista hiuspehkoa. “En halua saada ekstra-määrää lunta niskaani.”

Misery tunsi, kuinka Spector kavahti hieman hänen koskettaessaan tätä. Heidän katseensa kohtasivat hetken aikaa, ja molempien huulilla paistanut hymy oli yhäkkiä vakavoitunut.

Spector nousi äkisti polvilleen naisen päältä, ja piteli kädellään otsaansa. Hänen silmissään maailma alkoi äkisti pyöriä ja korvissa suhisi inhottavasti. Mies nousi sanaakaan sanomatta haparoiden ylös hangesta, ja asteli kauemmaksi Miseryn luota.

“Hei, etkö meinaa auttaa minua ylös hangesta?” Misery huikkasi hänen peräänsä tajuamatta, että jotain oli tapahtunut. “Ja entäs se lumipesu jolla uhkailit äskettäin.”

“Valitettavasti se saa nyt jäädä.” Spector totesi tylysti kädet puuskassa ja asteli edelleen kauemmaksi Miseryn luota.

“Onko jotain sattunut? Leikkiähän tämä vain oli..” Misery kampesi itsensä ylös istuaalteen ja katsoi huolestuneena tämän perään.

“Minun täytyy nyt mennä.” mies vastasi lyhyesti, ja oli loitsinut itsensä pois paikalta ennen kuin Misery ehti kysyä enää muuta. Nainen katsoi hölmistyneenä sitä kohtaa jossa Spector vielä hetki sitten oli seisonut, ja nousi sitten kokonaan hangesta.

 

 

OOOO

 

 

“Kas, herrani.” Sielunsieppari tervehti ovista sisälle pelmahtanutta Spectoria. “Laskeskelinkin, että seuraava visiittine ajoittuisi näille tunneille.”

Nainen hivuttautui pois lasisen altaansa ääreltä, ja leikitteli sormiensa välissä leijaileva sielupallolla. Hänen suupielillään kareili mairea hymy.

“Tiedät siis, mitä olen vailla.” Spector tokaisi tympääntyneenä. Hän ei ollut nälkäisenä lainkaan juttutuulella.

“Tottakai, herrani.” Sielunsieppari vastasi ojentaen kätensä, jolla oranssinkeltainen sielu leijui. “Taidatte olla jo hieman nälkäinen.”

Spector nappasi sielun sanaakaan sanomatta naisen kädestä, ja kahmaisi sen sisuksiinsa. Hänen heikotuksensa tuntui laantuvan sitä mukaa, kun Sielunsieppari kalasti hänelle uusia sieluja altaastaan.

“Olkaa varovainen, ettette ahmi liikaa.” nainen varoitti, kun Spector pyysi aina vain lisää. “Tiedätte, mitä siitä seuraa. Voimanne voivat kasvaa liian suuriksi, ja räjäyttää teidät.”

“Tiedän rajani.” Spector totesi testatessaan samalla palautuneita voimiaan. “Olen vain päättänyt, että tämä on viimeinen kerta kun käyn luonasi ennen tehtävän loppuunsaattamista.”

“Kas, herra on siis viimein tullut tehtävän toteuttamisvaiheeseen.” Sielunsieppari totesi ivan pilke puheessansa. “Tiesittehän, että äitinne on hyvin vihainen toiminnastanne. On vain ajan kysymys, että hän vapautuu asettamanne loitsun takaa vapaaksi.”

“Olen hyvin tietoinen siitä.” Spector ärsyyntyi naisen röyhkeästä asenteesta. “Mutta hän ei vapaudu ennen kuin tehtäväni kohde on kuollut.”

“Ymmärrän, suo anteeksi että muistutin asiasta.” Sielunsieppari totesi ja kumarsi nöyränä miehelle. “Siispä, tapaamisiin ensi kertaan kun olette tulleet lopullisesti kotiin.”

Spector kääntyi kannoillaan hyvästejä jättämättä, ja avasi valtaistuinsalin suuret ovet.

Hän kuuli etäistä pauketta käytävän toisella puolella olevien ovien takaa, jossa Luna oli edelleen vangittuna ja kääntyi lähteäkseen pois.

“Vielä vähän aikaa, ja saat vapautesi.” hän mutisi hiljaa mielessään. “Ja samalla niin saan minäkin.”