Heisan taas! En voi oikeasti kuvitella, että tämä on tarinan toiseksi viimeinen osa. Tarina on pian kokonaisuudessaan saavuttamassa 9 vuoden kunnoittavan iän, joten tuntuu helpottavalta saada se pian päätökseensä. Hahmot ja naapurusto on jo tällä hetkellä pakattuna ulkoisen kovalevyn arkisoihin, ja toki simit ovat jaossa jos joku päähenkilöistä kiinnostaa. Sen pidemmittä puheitta vapautan teidät taas osan mukaansa tempaavaan matkaan..
Seuraavan kerran kun Spector näki taas ympärilleen, olivat he palanneet takaisin Manalan valtaistuinsaliin. Luna seisoi hänen edessään Miseryn elottoman ruumiin toisella puolella, ja heidän ympärilleen oli kerääntynyt muutamia demoneita.
“Vihdoinkin, mikään ei enää estä minua avaamasta ovea Taivaiden Valtakuntaan.” Luna naurahti voitonriemuisena, ja katsoi sotasaaliiksi raahaamansa Miseryn hentoa ruumista. “Palvelijat, tehkää enkelinruipelolle mitä haluatte. Tiedän, että olette olleet nälissänne viime ajat poikani hylättyä paikkansa valtaistuimella.”
Spector kumartui Miseryn ylle, ja toivoi tämän hartaasti avaavan taas silmänsä. Hän ei ikinä antaisi itselleen anteeksi sitä hetkeä, kun hän jätti tämän yksinään ja astui asunnon ovesta ulos Yasminen seurassa.
“Ei.” hän kielsi äitinsä lupauksen ja työnsi liian lähelle tulleen demonin pois.
“Ette koske häneen!” Mies nousi ylös ja manasi viimeisillä voimillaan suojausloitsun esiin. Hän oli valmiina iskemään kenen tahansa kimppuun joka tulisi liian lähelle häntä tai Miseryä. “Ette koske, tai saatte tuta---”
“Anna olla jo Spector.” Luna keskeytti jälleen kerran poikansa puheet. “Olet liian heikko ja lisäksi alakynnessä tässä tilanteessa.” nainen levitti kätensä itseään ympäröivien demonien puoleen kuin näyttääkseen kuinka monta heitä oli. “Laske aseesi, ja tule mukaani niin meidän ei tarvitse käyttää voimakeinoja.”
Spector tiesi äitinsä olevan oikeassa, ja laski hyökkäysvalmiutensa. Luna osoitti kädellään valtaistuinsalin reunalla olevaa ovea, ja käski poikansa kävellä tätä kohden seuraten itse perässä. Nälkäiset demonit kiertelivät hetken Miseryn ympärillä, mutta käskyn käydessä seurasivat Valtiatartaan pois valtaistuinsalista.
Seurue käveli Spectorille entuudestaan tutun peilihuoneen lävitse. Jokaisesta peilistä aukesi uusi ulottuvuus, jonka kautta syntisten sielut saapuivat Manalan majoille. Peilihuoneen perällä seisoi valtava tamminen ovipari, jonka ruosteinen lukko natisi vanhuuttaan ovenkahvasta käännettäessä.
He saapuivat seuraavaan huoneeseen, jonka kirkkaat seinäkyntteliköt syttyivät itsestään palamaan Spectorin astuttua jalallaan kynnyksen yli kiiltävälle marmorilattialle. Mies tunnisti edessään kohoavan portin, sillä he olivat kertaalleen seisoneet sen edessä äitinsä kanssa. Luna käski palvelijoitaan pitelemään poikaansa kauempana portista, kun hän itse asteli suoraan sen eteen.
“Vihdoin, täällä taas.” Luna puhui kuin portti olisi kuullut hänen sanansa. “Tällä kertaa tulen onnistumaan.”
Nainen sulki silmänsä ja lausui käskynsä:
"Lumous nyt poistu maani yltä,
aukaise ovet sen jokainen.
Avautukaa minulle, valitulle,
joka perintönäni vallan saan.
Valaise tie läpi pimeyden,
jota pitkin käyn kotiin kulkien."
Luna tunsi taas jännityksen aallon kulkevan selkäänsä pitkin sanottuaan viimeiset sanansa. Hänen kätensä sykkivät kuumottavaa lämpöä, kun hän nojasi kultaisen portin koristeelliseen pintaan. Lämpö säteili niin voimakkaasti, että kauempana seisova Spectorkin näki sen hehkun pilkistävän äitinsä sormien välistä.
Luna tarttui hieman vapisevalla kädellään kaulassaan olevaan avaimeen, ja oli työntämässä sen oven lukkoon juuri ennen kuin..
“Riittää!” Spector huudahti kovaan ääneen ja sai Lunan pysähtymään kesken portin avaamista. “Haluan lyödä vetoa kanssasi.”
Luna laski kädessään olevan avaimen alas hampaitaan kiristellen. Hän kääntyi poikansa puoleen ja katsoi tätä raivon vallassa.
“Tämänkö takia keskeytit minut?” nainen huusi ravoissaan. “Miksi ihmeessä löisin kanssasi vetoa mistään? Olen juuri mahdollistamassa itselleni valtaistuimen sisareni valtakunnassa. Vartijat, viekää hänet pois!” Luna nosti kättään demonien puoleen, mutta Spector luikahti heidän otteestaan äitinsä eteen.
“Haluat lyödä vetoa kanssani siksi, että muilla keinoin et pääse yksinvaltiaaksi Taivaan ja Manalan valtakunnassa.” Spector perusteli äidilleen ja näki tämän katseessa orastavan kiinnostuksen. “Olen sinun poikasi, ja siten osaksi oikeutettu niiden hallintaan.”
“Hyvä on, kerro ehtosi.” Luna totesi ymmärrettyään mitä Spector tarkoitti. “Tiedät varmasti, että Miseryn sielu on yksi tuon portin takana leijailevista, eksyneistä sieluista. Mitä sinulla on tarjota minulle, jotta suostuisin vetoosi?”
Spector tiesi varsin hyvin sen, mutta ilmekään hänen kasvoillaan ei värähtänyt paljastaakseen Lunalle oikeat aikeensa.
“Hyvä on, ehtoni ovat perin yksinkertaiset.” mies totesi ääneen ja jatkoi: “Haluan Miseryn takaisin. Anna minun avata portti ja etsiä hänen sielunsa käsiini. Jos onnistun, MINÄ saan olla Taivaan Valtija ja sinä katoat Manalan syvimpään kuiluun etkä näyttäydy enää ikinä.”
“Ja entä jos minä voitan?” Luna kysyi kiinnostuneena hieroen käsiään yhteen.
“Silloin saat jatkaa tätä katalaa suunnitelmaasi ja luovutan sinulle oman henkeni. Saat sen avulla osan nuoruudestasi takaisin.” Spector viimeisteli ehtonsa ja jäi odottamaan äitinsä päätöstä.
“Selvä.” Luna hymyili viekkaasti ja ojensi kätensä poikansa puoleen. “Kättä päälle, ja veto astuu voimaan.”
Spector riemuitsi sisäisesti onnistumisestaan ja tarttui äitiään kädestä. Lunan ote tuntui tiukalta, ja he heilauttivat käsiään ylös alas muutamia kertoja yhteiseen tahtiin. Spector katsoi ilmeettömänä äitinsä maireaa hymyilyä, ja yrittäessään vetää kättään takaisin hän ei saanut sitä irroitettua äitinsä otteesta.
“Onko sinulla jonnekin kiire?” Luna naurahti ilkeästi ja loitsi manauksensa esiin silmänräpäyksessä.
Spector tunsi kuinka kuumottava tunne virtasi hänen lävitseen Lunan kämmenestä, ja hän riuhtaisi itsensä viimein vapaaksi tämän otteesta. Kuumotus muuttui pisteleväksi kivuksi, joka ryömi alas hänen henkitorveaan pitkin kohti vatsalaukkua. Mies vaikersi ja valitti tuskissaan romahtaen kaksin kerroin marmorilattialle. Korventava kipu myllersi hänen vatsassaan ja sai hänet voimaan pahoin. Mies kouristeli kyyryssä tärisevien käsiensä varassa, ja oksensi lopulta ison hehkuvan pallon ulos suustansa.
Luna nappasi ilmassa leijailevan pallon käteensä ja katsoi sitä voitonriemuisena. Hän ei tiennyt tarkkaan mitä piteli, mutta se oli pesiytynyt hänen poikansa sisälle jo pidemmäksikin aikaa. Se oli Tedin sielu.
“Ihmetelinkin, miksi olet lkanut ajatella ja tuntea kuin jokin mitätön...ihminen. Kauanko olet antanut tämän syöpäläisen muhia sisälläsi?” Luna kysyi inhon vallitessa, ja heitti Tedin sielun takaisin portin toiselle puolelle.
Spector nousi varovasti ylös päätään pidellen. Lunan irti riuhtaisema Tedin sielu oli sekoittanut hänen mielensä ja muistonsa sekavaksi puuroksi. Mies muisti vain hataria, sekavia mielikuvia ajastaan sen jälkeen kuin hän kuukausia sitten seisoi peilialtaan äärellä. Osa hänen muistoistansa olivat kadonneet kuin mustan aukon syövereihin.
“Mitä...mitä täällä tapahtuu.” mies kysyi ja katseli ihmeissään ympärilleen. Luna huomasi poikansa hämmentyneen tilan, ja päätti käyttää hänen tietämättömyyttään hyväkseen.
“Me saimme tuhottua Eternityt.” Nainen kertoi totuudenmukaisesti, mutta jatkoi sitten tarinaansa omalla versiollaan. “Se kirotun viimein sukulinjan kakara kirosi sinut ja poisti kaikki muistosi.”
“En..en muista mitään tuollaista.” Spector empi ja yritti kahta vimmatummin kaivella muistojansa. Hänen päänsä sisällä vallitsi kuitenkin edelleen hallitsematon kaaos.
“Älä turhaan yritä rasittaa päätäsi.” Luna tokaisi ja tarttui sitten kaulassaan riippuvaan avaimeen.
“Onneksi sain sinut takaisin järkiisi.” nainen jatkoi ja nosti avaimen kaulaltaan. Hän oli keksinyt jälleen uuden katalan juonen, jonka toteuttamiseen hänen poikansa saisi osallistua. “Haluan olla sinulle suotuisa, Spector. Saat kunnian avata Taivaan portin ja kumota sisareni asettamat suojaukset.”
Nainen ojensi avaimen Spectorille, ja tämä kumarsi syvään kiitollisena.
Spector asettui portin eteen valmiina avaaman sen. Luna seisoi hänen takanaan ryhtyen lausumaan jälleen kerran manaustaan:
"Lumous nyt poistu maani yltä,
aukaise ovet sen jokainen.
Avautukaa minulle, valitulle,
joka perintönäni vallan saan.
Valaise tie läpi pimeyden,
jota pitkin käyn kotiin kulkien."
Spector käänsi avainta kaksi kertaa ruosteisessa lukkopesässä, ja kuuli osien loksahtavan paikoilleen. Samassa hän tunsi kuinka portin ääriviivat alkoivat heittelehtiä hänen näkökentässän, saaden hänet voimaan pahoin.
Mies tunsi kuinka muistot popsahtelivat takaisin hänen mieleensä yksi kerrallaan kuin täyttäen reikäisen, repaleisen kartan ammottavat aukot. Hän muisti kuinka oli lähtenyt hakemaan Miseryä ensimmäistä kertaa tämän onnettomuuspäivänä, kuinka hän oli palannut uudelleen vuosia myöhemmin, kuinka he olivat tutustuneet, kuinka hän oli palavasti rakastunut tähän...
...ja kuinka hän oli hylännyt Miseryn tämän pyytäessä häntä jäämään luokseen. Spector tajusi, ettei hän suinkaan ollut Tedin sielun kanssa yhdyttyään lainannun tämän tunteita ja ajatuksia. Ted oli päinvastoin herättänyt hänen puuttuvat omat tunteensa eloon.
“Mitä oikein emmit?” Lunan kysyvä ääni kantautui huoneen toiselta puolen. Spector oli pysähtynyt paikalleen kesken portin avaamisen saaden hänet epäileväiseksi. Nainen lopetti manauksensa, ja astui varovasti lähemmäksi poikaansa.
“Onko kaikki hyvin?” Luna kysyi uudelleen aivan Spectorin takana, ja valmistautui iskuun mikäli tämä yrittäisi jotain. Spector pudisteli päätään sanaakaan sanomatta. Mies tunsi, kuinka hänen äitinsä käsi laskeutui uhkaavasti hänen päänsä päälle.
Sillä samaisella sekunnin sadasosalla Spector kääntyi ympäri yllättäen Lunan täysin. Nainen ei ehtinyt langettaa manaustaan miehen päälle ennen kuin tämä kaappasi hänet Kuoleman suudelmaan. Lunan yrittäessä rimpuilla irti poikansa otteesta, tämä vain tiukensi sitä entuudestaan.
Spector imi ahnaasti äidistään kaiken elinvoiman, joka tässä virtasi. Hän oli nälästä heikko, mutta janosi samalla viimein päätöstä iänkaikkeselle kissa-hiiri-leikille jota he olivat keskenään ja Eternityjen kanssa leikkineet. Oli aika lopettaa se luku maailmankaikkeuden kirjassa.
Ikuisuudelta tuntuvan hetken jälkeen Spector päästi irti äidistään. He molemmat lennähtivät tuskissaan huoneen vastakkaisille laidoille kuin näkymätttämän paineaallon heittelehtimänä. Heidän ympärillensä kietoutui violetti valokehä, joka Lunan kohdalla kutistui sitä mukaa kun se vastaavasti Spectorin ympärillä kasvoi.
Luna tunsi kuinka hapenotto vaikeutui jokaisella sisäänhengityskerralla, ja hän lysähti uupuneena kylmälle, kovalle lattialle. Viimeisillä voimillaan hän haukkoi ilmss keuhoihinsa, kunnes paineen tunne kurkun päällä salpasi hänen hengityksensä lopullisesti. Avonaiseksi jääneestä suusta purkautui ulos viimeinen hehkuva valonsäde, joka lensi holtittomasti ympäri huonetta laskeutuen viimein Spectorin kädelle.
Koko tapahtumasarjaa etäämmällä huoneen ovella seurannut palvelijapari oli jäykistynyt kauhusta paikalleen. He eivät olleet missään vaiheessa uskaltaneet puuttua äidin ja pojan välillä käytyihin käänteisiin, vaan pysyivät kuin liimattuna paikoillaan. Nyt nähtyään Valtiattarensa kaatuneen kuolleena maahan he perääntyivät hitaasti kohti takanaan kohoavaa tammiovea, ja tarttuivat varovasti sen kahvaan.
“Kaikella kunnioituksella Valtias, tahtoisimme poistua paikalta julistamaan teidät Manalan herraksi.” toinen demoneista ilmoitti irroittamatta katsettaan heidän edessään seisovalle Spectorille.
“Menkää rauhassa.” Spector myöntyi pyyntöön, ja tuijotti palvelijoitaan pikimustaksi muuttuneilla silmillään. Hänen Lunalta varastamat voimansa olivat tehneet hänestä voimakkaamman kuin koskaan aiemmin, ja hän uhkui täysin uudenlaista mahtipontisuutta niin ulkoisesti kuin sisäisestikin.
“Mutta jättäkää Misery rauhaan. Häneen ei saa koskea.” mies vannotti vielä, ennen kuin demonit luikahtivat ovenraosta takaisin valtaistuinsalin puolelle.
Spector puolestaan kääntyi takaisin porttien puoleen, jotka oli aukaissut aiemmin Lunan avulla. Hän ei tiennyt tarkkaan mitä pimeyden toisella puolella odotti, mutta hän oletti löytävänsä sieltä taas Miseryn. Ikiajan suljetuttuna olleet saranat kitisivät miehen työntäessä kaikin voimin portin ovea auki.
Spector astui ennakkoluulottomasti kohti pimeyttä, ja tunsi vankan maankamaran jalkojensa alla. Hän jätti jokaisella askeleellaan Manalan yhä kauemmaksi taakseen ja mietti ettei olisi edes yhtään harmissaan, vaikkei koskaan palaisi sinne.
OOOO
Spector tunsi, kuinka askeleet alkoivat hiljalleen tuntua raskaammilta. Hän oli kävellyt pimeydessä jo monta tuntia, vailla mitään vihjettä Taivaasta saatikka sinne pääsyä odottavista sieluista. Ajan ja tilan käsitys oli hämärtynyt jo aikoja sitten, eikä mies ollut varma oliko kenties kävellyt ympyrää tai pysynyt jatkuvasti paikallaan.
“Onko täällä ketään?” Spector huudasti epätoivoisena kohti pimeyttä. Hän manasi mielessään itsensä, kun ei tajunnut nyhtää äidiltään enemmän tietoja Taivaan Valtakunnasta ennen kuin tappoi tämän. Mitä jos seuraavan sisäänkäynnin esiin loitsimiseen tarvittiinkin jotkut taikasanat tai manaus?
“Ei, olen varma että löydän perille.” Spector vakuutti itselleen. Samassa hänen silmäkulmassaan välähti jokin kirkas ja valkoinen.
“Kuka siellä?” Spector huudahti ja näki kuinka kirkas valo jakaantui yhä uudelleen ja uudelleen pienemmiksi valonlähteiksi, kunnes hänen koko näkökenttänsä vilisi valkoisia, kirkkaita palloja. Mies suojasi silmiään käsillään sokaistumasta.
“Kuka oletkaan, astu esiin ja näytä itsesi!” hän vaati uhmakkaasti. “En pelkää sinua, olen tullut tänne aikeissani löytää Taivaan Valtakunnan.”
Sokaisevan kirkas valonsäde himmeni yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, ja Spector räpytteli hetken silmiään totutellakseen pimeyden sumentamia silmiään. Hänen edessään, noin kymmenen metrin päässä kohosi uusi kultainen porttipari, jonka ympärillä leijui lukematon määrä kirkkaan valkoisia valopalloja.
“Ne...ne ovat sieluja.” Mies totesi itelleen ihmeteltyään hetken aikaa edessään avautuvaa näkyä. Miljoonittain sieluja, jotka ovat odottaneet pääsyä Taivaaseen. Hän yritti varovasti koskettaa valopalloja, mutta nämä liusuivat jokaisella kerralla hänen kätensä ulottumattomiin.
Spector oli keskittynyt ihastelemaan sielujen kauneutta niin pitkäksi aikaa, että miltein unohti mikä hänen alkuperäinen tarkoituksensa oli olla siellä. Hän ryhtyi vimmalla etsimään Miseryn kuvailemaa, tummansinistä valonsädettä kaikkien muiden joukosta, mutta turhaan.
Lopen uupuneena pitkästä kävelymatkasta ja päämäärättömästä etsimisestä mies vaipui mustalle alustalle makaamaan ja sulki silmänsä. Hän toivoi, että herätessään hänen onnensa kääntyisi etsintöjen osalta suotuisaksi.
“Hyvää yötä Misery.” Spector lausui tyhjyydessä leijaileville sieluille. “Löydän sinut pian.”
OOOO
Määrittelemättömän pitkän ajan kuluttua Spector avasi silmänsä uudelleen, Hän tunsi olonsa levolliseksi, ja ajatuksensa taas selkiytyneen. Kaikki aiemmin tapahtuneet tapahtumat tuntuivat enää etäiseltä painajaiselta, josta hän oli viimeinkin herännyt.
Mies nousi ylös ja katseli ympärilleen. Hän näki joka puolella samallaisen pimeyden täyttämän tilan, jonka hiljaisuudessa kirkaat sielut leijailivat hiljalleen kuin talviset lumihiutaleet.
Spector ehti tuskin nousta ylös paikaltaan, kun hän näki vasemmalla puolellaan kauempana sykkivän sinisen hohteen. Jokin muljahti miehen sisällä ja pala nousi kurkkuun. Spector ampaisi juoksuun huomatessaan, kuinka sininen valo leijaili jatkuvasti kauemmas hänestä.
“Misery, odota!” Mies yritti saada valokehää pysähtymään, mutta turhaan. Spector käytti aluksi jalkojaan, mutta valon kiihdytettyä vauhtiaan entisestään hän joutui turvautumaan siipiensä nopeuteen pysyäkseen sen perässä. Tovin kestäneen takaa-ajon jälkeen Spector sai viimein kiinni sielusta, ja sulki sen hellästi nyrkkinsä sisään.
“Misery, minä tässä. Spector.” mies puhui valonsäteelle kuin luottaen tämän ymmärätävän hänen sanansa. Sielu rimpuili hänen kädessään vauhkoimenaan, ja yritti selvästi kaikin keinoin päästä häneltä karkuun.
“Rauhoitu, tulin pelastamaan sinut.”
Samassa sielu pysähtyi paikoilleen, ja alkoi kasvaa hänen kämmenellään hiljalleen suuremmaksi. Kun Spectorin sormet eivät enää kyenneet pitelemään suurta valokehää hyppysissään, se karkasi hänen otteestaan ja lensi sinisen sumupölyn saattelemana muutaman metrin päähän miehestä.
Sininen hehku kirkastui sykähdyksittäin, ja jossain vaiheessa Spector ei voinut enää katsoa suoraan sen ytimeen tuntematta sokaistuvansa. Hetken aikaa koko mustan tyhjyyden täytti sininen sykähtelevä valo, joka sitten hiljalleen himmeni muodostaen keskelleen uudenlaisen muodon ääriviivat.
Spector uskaltautui katsomaan taas valon suuntaan, ja tunsi kuinka sydän hänen rinnassaan alkoi hakkaamaan holtittoman kiivaasti. Sielun sydämessä alkoivat muodon ääriviivat tarkentua hetki hetkeltä selvemmiksi, ja pian mies tunnisti tuijottavansa edessään seisovaa Miseryä. Tämän kauniit, oranssit hiukset olivat kiertyneet kiharoille, ja hänen päällään kimalsi tähtisumusta tehty leninki. Spector oli niin haltioitunut edessään seisovasta näystä, ettei pystynyt liikahtamaan saati saamaan sanaa suustaan.
Samassa Misery aukaisi silmänsä ja katsoi hänen puoleensa raivon vallassa syyttävää sormeaan heristäen.
Kommentit