-----------------------------------------------------------------------------------------------------

 

 

Lähderinteen satamakaupunki oli tapansa mukaan täynnä arkista hälinää. Torikauppiaat yrittivät parhaansa mukaan myydä tuotteitaan, ihmiset tapasivat toisiaan kaduilla ja jäivät vaihtamaan kuulumisia. Hevosten kavioiden kopse ja autojen yskivät moottorit sekoittuivat korkokenkien kopinaan ja lasten nauruun.

Satama oli tapansa mukaan vilkas ja täynnä kontteja, jotka olivat joko tulossa tai lähdössä maailmalle. Lähderinteen suurin elinkeino painottuikin sataman sujuvaan toimintaan. Elettiin vuotta 1874.

Kaiken tämän hektisyyden keskellä Eternityjen (nykyiset peitenimellä Evergreen kulkevat) enkelisuvun nuorimmat vesat yrittivät sopeutua uuteen ympäristöönsä. Heistä kaikki oli tympeän vanhanaikaista ja vaikeaa, mutta Sadie oli käskenyt nuorempia sisariaan omistautua täysillä uuteen rooliinsa.

Tytöt olivat uuteen aikakauteen saapuessaan joutuneet puille paljaille, heidän vaatteensa ja ulkonäkönsä itsessäänkin toivat ihmisille aiheen hyljeksiä heitä. Naamioiduttuaan hieman sopivampiin vaatteisiin kolmikko oli vaeltanut viikkotolkulla pitkin kyliä ja kaupunkeja etsien työtä ja kätkettyjä Arkkienkeleitä, mutta tuloksetta.

Lopulta he kuitenkin saapuivat Lähderinteen kaupunkiin, saivat kukin töitä tahoillaan, ja olivat suht onnellisia nykyiseen elämäänsä. Ainoa, joka jatkuvasti löysi jotain valittamisen aihetta, oli Lenient. Hän halusi kiihkeästi jatkaa etsimistä huonosta rahatilanteesta huolimatta, mutta toiset sisaret olivat päättäneet asettua aloilleen ainakin joksikin aikaa. Lenientin ei siis auttanut muuta, kuin tyytyä kohtaloonsa.

"Fiara kiltti, saisinko lähteä tänään aikaisemmin töistä? Yksi kukkapuodin tytöistä pyysi minua kanssaan kangaskaupoille, ja tahtoisin niin mielelläni ostaa itsellenikin jotain uutta päälle laitettavaa." Lenient rukoili sisareltaan ristien kätensä. Hän ei voinut sietää kalojen lemua, ja yritti siksi jatkuvasti päästä pois kalakojun tuoreista ja vähemmän tuoreista tuoksuista.

"Olen pahoillani Lenient, mutta McGovan sanoi ettemme saa lopettaa ennen kuin hummerit on aseteltu näytille. Niitä on vielä kaksi tynnyrillistä sataman toisella laidalla. Jos haluat ehtiä kaupoille, sinun olisi syytä laittaa jalkaa toisen eteen."

Lenient pyöräytti silmiään lopen kyllästyneenä. Hän olisi mielellään siivonnut isojen herrojen asuntoja Sadien seurana, kuin kökkinyt limaisten kalojen kanssa sataman paahtavassa kuumuudessa. Fiara puolestaan nautti täysin olostaan, ja kehtasi jopa hyräillä iloisesti tehdessään töitä.

"Minäpä näytän näille idiootteille pari edistyksellistä tapaa tehdä kauppoja kalamarkkinoiden sijaan. Saataisiin tähän kaupunkiin hieman kehitystä." Lenient heitti leikillään tietäen, ettei historian kulkuun saisi puuttua ennenaikaistamalla minkään keksinnön keksimistä. Fiara katsoi häntä tuimasti, ja tarttui sitten pöydällä olevaan meriahveneen heittäen sen sisartaan kohti. Lenient väisti sen niukasti.

Sadie kuuli sisariensa eripuran jo kaukaa. Hän ei ollut lainkaan yllättynyt näiden tapellessa, sitä sattui harva sen päivä. Itse asiassa se alkoi tuntua jo varsin kotoiselta vastaanotolta rankan työpäivän jälkeen, ja ainakin hän tiesi heidän olevan vielä elossa.

Vaikka he kaikki kolme olivat samanikäisiä, pian jo 18-vuotiaita, Sadie oli mieltänyt perheen pään roolin itselleen. Hän piti huolta kahdesta nuoremmasta sisarestaan, ja toi eniten rahaa perheeseen toimiessaan sisäkkönä. Elämä ei ollut loistokasta, mutta he tulivat toimeen. Silti toisinaan avain Sadien kaulassa poltteli, kuin yrittäen kiinniittää hänen huomionsa kesken jääneeseen tehtävään.

Mutta se sai odottaa vielä jonkin aikaa, kunhan he ensin olivat saaneet kokoon pienen summan, jonka turvin pystyisivät matkustelemaan huoletta.

"Sadie! Voitko uskoa, tuo niljake heitti minua kalalla!" Lenient raivosi naama irvessä. Fiara hänen takanaan esitti viatonta, ja tervehti ystävällisesti paikalle saapunutta sisartaan.

"No no tytöt, koittakaas selvittää omat sotkunne." Sadie totesi leikkimielisesti nuhdelleen. Lenient katsoi häneen anelevasti ja jatkoi marinaansa: "Mutta Sadie.."

"Anteeksi neidit." joku rykäisi heidän takanaan ja keskeytti Lenientin lauseen. Kaikki kolme kääntyivät puhujan puoleen. "Jos en pahemmin teitä häiritse, lainaisin hetkeksi Leinient-neitiä." ääni jatkoi, nyt hieman varovaisempaan sävyyn.

"Ei sinun siihen tarvitse lupaa kysyä, Dorian." Lenient totesi hymyillen tunnistaessaan tulijan. "Sitä paitsi noin hienostunut puhetyyli ei alkujaankaan sovi sinulle, joten turha edes yrittää sellaista."

"No mitä? Yritin vain kerrankin olla kohtelias." Dorian esitti loukkaantunutta, mutta Lenient viittasi sitä kintaallaan: "Et sinä ennenkään ole lupia kysellyt, kun olet ängennyt telttaamme. Mihinkäs jätit vanhan isä-parkasi? Vai eikö kauppa käy tänään teidän kojullanne?"

Fiara ja Sadie katsoivat merkitsevästi toisiaan, ja poistuivat sitten vähin äänin takavasemmalle. He osasivat jo ennustaa myrskyn merkit.

"Ollaanpa sitä tänään happamia kuin silakka, Lenient-kultaseni." Dorian hihitti itsekseen omalle vitsilleen. "Sisaresikin huomasivat pilantuneen hajusi, ja lähtivät pakoon."

Lenient näytti kieltään miehelle ja totesi karvaasti: "Sinulla ei ole mitään varaa nimitellä minua kullaksesi, savenvalaja. Sitä paitsi, jos aikeenasi oli tulla mollaamaan minua ja kala-ystäviäni, voit saman tien kääntyä kannoillasi."

Dorian repesi vielä kovempaan nauruun. Asiasta loukkaantunut Lenient alkoi tuuppia miestä pois teltastaan tyytymätön ilme kasvoillaan:

"No, menetkös siitä pilaamasta toisten päivää" hän sihisi, ja tunsi äkkiä jonkin koskettavan kättään.

"Rauhoitu nyt." Dorian oli lopettanut naurunsa ja tarkasteli nyt valppain silmin hämmentynyttä Lenientiä. "Oli minulla ihan asiaakin, jos nyt jaksat vain kuunnella." Lenient katsoi Doriania epäuskoisesti, ja riuhtaisi kätensä mielenosoitusmaisesti tämän kädestä.

"Ajattelin vain tulla kysäisemää, josko olisit kiinnostunut lähtemään kanssani lauantaisiin satamatansseihin?" Mies puhkui selvää innostusta asian suhteen, mutta Lenient suorastaan kavahti sitä. Ja kahdesta syystä.

"Dorian, tiedät hyvin ettet ole...mmm...sopivan ikäinen minun makuuni. Sitä paitsi en osaa tanssia." Tyttö tiesi, että vain jälkimmäinen syy oli puoliksi totta, muun hän oli sepittänyt vain omaksi huvikseen. 22-vuotias Dorian oli kaikin puolin mukava ja tunnollinen, mutta Lenient oli päättänyt ettei anna poikien pyöritellä itseään kuten tahtoivat. Hän halusi olla vaikeasti tavoiteltava, sellainen, jonka saamiseksi joutui tekemään vähän kovemmin töitä kun vaan pyydellä tansseihin ja varastaan niiden vilkkaassa tunnelmassa suudelman hänen huuliltaan.

Dorian oli tähän asti sitkein yrittäjä.

"Kyllä minä tiedän, että sinulla on kaksi vasenta jalkaa, mutta päätin silti ottaa sinut mukaani. Luulisi sinun olevan imarreltu, että edes minä säälin sinua ja huonoa tanssitaitoasi." Dorian levitti kasvoilleen ivallisen hymyn, ja hänen valkoiset hampaansa välkehtivät auringonvalossa.

Lenient pudisti päätään.

"Ja luulisi sinun tajuavan, että kun tyttö sanoo ei, niin se on ei." Lenient laittoi kädet puuskaan. "Sitä paitsi, en tarvitse sinun sääliäsi."

"Mutta Lenient, enhän minä tosissani sitä..."

"Aivan sama, häivy jo. En todellakaan ole tulossa kanssasi."

Dorian kääntyi kannoillaan, mutta hymy hänen huulillaan oli kestänyt. "Selvä. Minä menen nyt, mutta älä luulekkaan että olisin luovuttanut. Kyllä sinä vielä suostut."

Lenient hymyili salaa miehen perään, kun tämä ei huomannut. Sitähän hän toivoi; ettei Dorian antaisi vielä periksi.

Lenient jätti kojun hetkeksi omiin oloihinsa, ja käveli rantaan veden rajalle. Syy, miksi hän halusi pitkittää tunteidensa paljastamista, liittyi siihen miten hänen sisarelleen oli käynyt. Vaikka Sadie olikin urhea ja esitti voivansa mainiosti, häntä edelleen kalvasi niin nopea ero Raysta. He olivat kuin luodut toisilleen, Fiara ja Lenient olivat nähneet sen katsoessaan sisartaan miehen seurassa. Astuessaan uuteen aikakauteen jokin oli särkynyt Sadiessa, vaikkei sitä päälle päin nähnytkään.

Lenient ei halunnut joutua kokemaan samaa, mikä jo vierestä katsoessa näytti tuskalliselta. Se, että hän rakastuisi nyt, ja joutuis eroamaan piakkoin...ei missään nimessä.

Kivetys tuntui kylmältä ja kostealta, kun hän istahti sille katselleen edessä pauhuavia aaltoja. Meri näytti niin houkuttelevalta, se suorastaan kutsui luokseen.

Tyttö jäi siihen paikalleen katselemaan sitä, ja pyyhki mielestään kaiken.

 

 

OOOO

 

 

Noin kahden tunnin matkan päässä Lähderinteen satamakaupunkia sijaitsee parempiosaisten ihmisten asuinalue. Jokaisella perheellä oli oma, yksityinen ja aidattu pihansa, jonka jokaista nurkkaa koristivat upeat kukkaset. Alueelle ei päässyt muita kuin perheet itse, heidän kutsutut ystävänsä, ja taloissa työskentelevä palvelusväki.

Nuhteettoman ja hurmaavan käytöksensä ansiosta Sadien onnistui päästä tänne vaikeasti tavoiteltavalle asuinalueelle töihin. Hän oli aluksi tyytynyt vain satamakaupungin yksinkertaisiin asuntoihin ja perheisiin, mutta eräs hänen työnantajistaan tarjosi häntä tuttavaperheelleen, jotka asuivat alueella. Kun perhe muutti pois kaupungista, he puolestaan tarjoutuivat luovuttamaan tytön nykyiselle työnantajalleen, vanhalle herralle nimeltä Jones Newton.

Sadie ei pahemmin koskaan nähnyt itse herra Newtonia, vaan muut talon palvelusväestä opastivat kulloisenkin päivän askareet hänelle. Herra Newton esiintyi heidän nähdensä vain sanoessaan työsopimuksen irti tai tehdessään sen uuden työntekijän kanssa.

Siksi Sadie säikähtikin suuresti, kun mies eräänä aurinkoisena päivänä astui sisään palvelusväen ovesta. Tytön sydän hakkasi rinnassa vimmatusti, kun hän ajatteli kuulevansa pian joutuvansa työttömäksi. Mistä hän saisi sitten töitä? Miten he pärjäisivät vain Fiaran ja Lenientin olemattomalla palkalla? Ajatukset keskeytyivät, kun hän kuuli herra Newtonin vanhuuttaan kähentyneen äänen viereltään.

"Neiti Evergreen, saanen puhutella teitä näin kesken työpäivänne." herra Newton kysäisi kohteliaaseen sävyyn ja Sadie niiasi hänelle ääneti. "Minulle on suuri kunnia, kun talossani työskentelee noin viehättävä nuori neitonen. Saanen tarjota teille kupin kahvia olohuoneessani?"

"Kiitän teitä suuresti kohteliaisuudesta, herra Newton. Liityn seuraanne mielelläni." Sadie vastasi yhtä kohteliaaseen sävyyn, ja yritti peitellä hämmennystään. Herra Newtonilla ei ollutkaan sitä tavanomaista, tiukkaa sävyä puheessaan, jonka toiset kertoivat kuulleensa saadessaan lähtöpassit. Tyttö tarkasteli vanhan miehen ryppyisiä kasvoja, ja yritti tulkita niiden ilmeestä, mitä tuleman piti.

Herran Newton kuitenkin ojensi kätensä viittoen Sadieta nousemaan ensimmäisenä yläkertaan johtavat portaat. Tyttö teki työtä käskettyä, ja hänen vatsaansa väänsi ikävästi jännityksestä.

Ero alakerran palvelusväen huoneiden, ja yläkerran varsinaisen asunnon välillä oli huima. Kaikkialta huokui ylellisyys, nahka kiilsi, kullatut taulunkehykset ja esineet kimaltelivat auringonvalon osuessa niihin, ja persialainen matto taipui pehmeästi askeleen alla. Sadie ei pahemmin viettänyt aikaansa yläkerrassa, joten aina kun hän pääsi sinne, hänet valtasi ihmetys. Sitten hän katsahti edessään seisovaan kahvipöytään ja järkyttyi.

Siinä, aivan herra Newtonin edesmenneen vaimon muotokuvan edessä lepäsi pahaenteisiä esineitä, joiden käyttötarkoituksen Sadie tiesi paremmin kuin hyvin. Hän ei halunnut uskoa, että ne olivat siinä häntä varten, mutta kun herra Newton pyysi häntä yhä kohteliaasti istuutumaan samettipäällysteiselle sohvalle, palaset loksahtivat kohdalleen.

Tämä ei ollut kahvitauko, tämä oli kosinta.

"Tiedän, että saatat olla hieman yllättynyt, mutten keksinyt parempaakaan syytä saada sinua tänne. Pyydän kovasti anteeksi." Herra Newton takelteli hieman puheessaan, hän oli selvästi hermostunut tilanteesta.

Sadie istui kylmän rauhallisesti paikoillaan, hän ei osannut reagoida tapahtumiin niin kuin hänen ehkä olisi pitänyt. Vihreä samettisohva oli kuin liimannut hänet paikalleen, josta hän nyt ulkopuolisena tarkkaili tapahtumien kehittymistä.

Herra Newton ryki hieman kurkkuaan.

"Kuten varmasti tiedät, rakas vaimoni Amalie kuoli noin viisitoista vuotta sitten. Olen ollut onneton kaikki nämä vuodet ilman häntä, kunnes tapasin sinut. En osannut lähestyä sinua millään tavalla kertoakseni tunteistani, mutta voin sanoa, että ne ovat syventyneet näiden kuukausien aikana. Olet kuin loistava aurinko, joka valaiset kaikkien elämää, erityisesti minun. En ole nähnyt mitään yhtä kaunista vuosikausiin, ja siksi rohkenenkin nyt puhuttelemaan sinua suoraan."

Sadie tunsi käsiensä hikoavan hermostuksesta, mutta hän pysyi silti hiljaa paikallaan ja antoi miehen jatkaa.

"Neiti Evergreen, jos voitte mitenkään suoda minulle tämän ilon.."

Mies laskeutui hitaasti, kangistuneet jalat naksahdelleen polvilleen Sadien eteen, ja tarttui tämän käteen. "Jos voitte mitenkään suoda minulle tämän ilon, että teette minusta maailman onnnellisimmaan miehen....tulisitteko vaimokseni? Lupaan pitää teistä oikein hyvää huolta, ja toteuttaa jokaisen haaveenne. Kunhan vain suostutte."

Sadie katsoi puoliksi säälien vanhaa herra Newtonia, joka nyt aneli polvillaan hänen edessään suostumusta. Molemmat olivat aivan hiljaa, he odottivat sitä päätöstä jonka tyttö pian sanoisi ääneen. Sadie yritti punnita tekojensa hyvät ja huonot puolet, mitä yhdestä sanasta seuraisi. Tullessaan viimein vakuuttuneeksi, että sanavalinta oli oikea, hän avasi suunsa. Ilme Jones Newtonin kasvoilla oli ikimuistoinen näky.

 

 

OOOO

 

 

"Hän on myöhässä" Lenient mutisi puoliääneen itsekseen katselleen kellotornin suuntaan. Se näytti olevan jo varttia yli neljä iltapäivällä.

"Kuka on myöhässä, prinssi rohkea vai?" Dorian heitti kiusallaan ja risti kätensä. Hän oli tullut tytön seuraksi suihkulähteelle töiden jälkeen yrittäen siinä samalla saada tätä suostumaan kanssaan tansseihin.

Lenient virnisti hänelle kiukkuisena.

"Senkin typerys" hän puuskahti ja tuijotti suihkulähdettä, joka iloisesti pulppusi hänen edessään.

"Jospa hän on joutunut jäämään ylitöihin."

"Tuskin, hän ei koskaan joudu."

"Hei, ole huoleti. Hän varmasti on vain jäänyt juttelemaan jonkun tuttavansa kanssa matkalla." Dorian nousi ylös tuolistaan ja yritti rauhoitella selvästi hätääntynyttä Lenientiä. Ennen kuin hän ehti koskettaa tyttöä, tämä kääntyikin jo hänen puoleensa.

"En minä huolehdi, ihmettelen vain. Ja kyllä minä osaan häntä yksinkin odottaa, joten voit lähteä jo kotiisi."

Dorian pudisti vaaleaa päätään niin että hänen kiharansa heiluivat edes takaisin: "En lähde ennen kuin suostut tulemaan kanssani huomisiin tansseihin." hän tokaisi itsepäisesti, ja tuijotti suoraan Lenientin silmiin. Tyttö tunsi punastuvansa niin suorasta katseesta.

"Entä jos en suostu, ja lähden karkuun?"

Dorian näytti miettivän kysymystä hetken, ja sitten hänen kasvoilleen nousi ilkikurinen virne.

"Sitten minä....kidnappaan sinut!" hän astui askeleen lähemmäksi Lenientiä, joka kavahti pelästyneenä kauemmas.

"Senkin rontti, melkein kaaduin suihkulähteeseen!" tyttö kiljahti niin että ohikulkevat ihmiset katsoivat pahansuovasti.

"Se olisi ollut aivan oikein sinulle, kerta kidutat minua tällä tavoin." Dorian yritti leikkimielisesti esittää nappaavansa tytön syleilyynsä, mutta tämä väisteli jokaisella kerralla.

Silloin Lenient näki vilkahduksen tutuista kasvoista, jotka ohittivat heidät kiireen vilkkaa.

"Se oli Sadie." hän henkäisi, eikä ollut uskoa silmiään. Sisar näytti niin erilaiselta, ei alkuunkaan siltä miltä aamulla lähtiessään. Dorian lopetti kiusaamisensa, ja vilkaisi olkansa yli nähdäkseen mitä Lenient tuijotti. Tyttö käytti tilaisuutta hyväkseen, ja puikahti miehen ohitse puolijuoksua kohti rantaa.

"Hei! Entä minun vastaukseni?" Dorian huuteli pettyneenä hänen peräänsä.

"Tavataan illalla vanhalla kaivolla, niin saat kuulla suoran kieltävän vastaukseni." Lenient huikkasi taakseen katsomatta. Dorian ei vastannut enää mitään, joten se varmasti tarkoitti myöntymistä. Niin hän ainakin toivoi.

 

 

OOOO

 

 

Saavuttuaan kalakojulleen Lenient henkäisi hämmästyksestä. Fiara syleili parhaillaan Sadieta, joka ei kuitenkaan näyttänyt ollenkaan Sadielta. Tyttö oli aivan liian hienoissa vaatteissa, ja hänen mustat, kiiltävät hiuksensa laskeutuivat isoina kiharoina pitkin selkää.

"Onneksi olkoon, sisko-kulta." Fiara totesi vielä irroitettuaan otteensa Sadiesta. "Miten mahtava uutinen, olen niin onnellinen puolestasi!"

"Mitä? Mitä oikein on tapahtunut?" Lenient liittyi seuraan täysin ulkopuolisen oloisena ja yritti tajuta mistä oli kyse. "Mitä sinulle on tapahtunut, Sadie?"

"Hän on mennyt kihloihin herra Newtonin kanssa!" Fiara hehkutti ennen kuin Sadie itse ehti vastata. Lenient värähti inhosta.

"Siis sen...sen vanhan papan jolla olet töissä?"

"Hän on kiltti mies, Lenient. Ei sovi unohtaa sitä kun muutamme kaikki kolme asumaan hänen luoksensa." Sadie nuhteli nuorempaa sisartaan.

"MITÄ?" Lenient tunsi kuinka hänen päässään pyöri kaikkien näiden uutisten tulvasta. "Me...me muutamme sen vanhan papan luokse vai? Sadie, tule järkiisi! Ethän sinä edes pidä hänestä."

"Herra Newtonissa ei ole mitään vikaa. Hän on todellinen herrasmies." Sadie yritti puolustella. "Sitä paitsi, hänestä oppii pitämään kun tuntee hänet paremmin. Ajattelin meidän kaikkien parasta, kun suostui hänen pyyntöönsä."

"Mutta ethän sinä edes rakasta häntä. Ethän?" Lenient yritti saada tolkkua sisarensa päätöksestä. Miksi tämä oli mennyt tekemään niin typerästi? Nai vanhan miehen, joka varmasti kuolisi muutaman vuoden sisällä. Etovaa.

"Lenient, sinäkin joskus ymmärrät, että joskus järkipäätös on tunteita parempi. Sitä paitsi, nyt meillä on mahdollisuus päästä parempaan elämään. Elä tuomitse minua sellaisesta, minkä tein epäitsekkäistä syistä."

"Ihan miten vaan." Lenient puuskahti. "Mutta ajattele nyt, mitä Raykin sanoisi täs..."

Hän keskeytti lauseensa tajutessaan mitä oli juuri möläyttänyt. Sadien kasvoille piirtynyt tuska oli jotain, mitä hän ei halunnut herättää taas henkiin.

"O-olen todella pahoillani." tyttö kätki käsillä suunsa, ettei möläyttäisi enää mitään pahempaa. "En..en todellakaan tarkoittanut sanojani.."

Kyyneleet alkoivat valua pitkin Sadien poskia, ja tuska hänen kasvoillaan vaihtui nopeasti raivoksi.

"Niinpä, Lenient. Et koskaan ajattele mitään mitä sanot. Luulet että elämä on lasten leikkiä, mutta voin kertoa ettei niin ole. Kasva jo aikuiseksi ja ota itseäsi niskasta kiinni. Olet kuin mikäkin pilalle hemmoteltu kakara, jolla mukamas on varaa valita ja valittaa joka asiasta." Sanat tulivat Sadien suusta niin nopealla temmolla, kuin ne olisivat pieniä tikareita joita hän heitteli Lenientiä päin. Tyttö kuunteli hiljaa paikallaan, täristen kuin haavan lehti kunnes sai tarpeekseen ja juoksi pois.

"HYVÄ! NOINHAN NE ASIAT HOITUVATKIN, KUN JUOKSET NIITÄ KARKUUN!" Sadie huusi hänen peräänsä ja vaikeni sitten luuhistuen kokoon.

"Ray...anna anteeksi se mitä tein..."

 

 

OOOO

 

 

Lenient tiesi olevansa etuajassa vanhan kaivon luona, mutta ei keksinyt muutakaan paikkaa jossa saisi rauhassa surra omaa idioottimaisuuttaan.

Oma rauha ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä hän kuuli takaansa lähestyvät askeleet. Dorian kysyi huolestuneella äänellä, mikä häntä vaivasi. Lenient nousi seisomaan kääntäen itkuiset kasvonsa miehen puoleen. Hän yritti nopeasti pyyhkiä poskillaan vierivät kyyneleet pois näkyvistä.

"Ei mitään, kaikki on hyvin." Lenient vakuutteli Dorianille, jonka kädet nousivat puuskaan. Selitys oli kuitenkin nähtävästi uponnut, sillä miehen huolestuneille kasvoille nousi taas se samainen hymy, joka sykähdytti tytön sydäntä jokaisella kerralla enemmän.

"No, joko olet suostunut tulemaan kanssani huomenna tanssiaisiin?" Dorian kysyi malttamattomana. Lenient istuutui kaivon reunalle ja totesi vakavin kasvoin:

"Olen. Tulisin mielelläni kanssasi sinne, mutta en voi."

"Kyllähän minä tiedän ettet sinä osaa tanssia, mutta silti..."

"Ei se siitä ole kyse, vaan minä en oikeasti pysty tulemaan. En ole silloin enää täällä." Sanat kalvoivat Lenientin sisintä, sillä ne olivat totista totta.

"Ai..." Dorian henkäisi ja hänen äänessään kuulsi pettymys. Lenient tiesi joutuvansa kertomaan koko asian.

 

"Katsos...sisareni meni tänään kihloihin erään miehen kanssa, ja me joudumme kaikki muuttamaan hänen luoksensa heti aamulla. Sinne on kaksi, tai ehkä kolmekin tuntia matkaa pelkällä autolla, enkä tiedä saanko heti ensimmäisenä iltana tulla tänne takaisin. Meillä on kai jonkin sortin perheillallinen, mistä en voi jäädä pois."

Dorian nyökkäsi ymmärtäväisenä, muttei sanonut sanaakaan.

"Niin että...olen tosi pahoillani että pitkitin suostumistani näin pitkään. Jos olisin aikaisemmin tiennyt asiasta niin sinun ei olisi tarvinnut odottaa turhaa."

Äkkiä Dorianin kädet kietoutuivat hänen ympärilleen, ja estivät häntä tippumasta säikähdyksestä kaivoon. Lenient käänsi varovaisesti katseensa maasta mieheen, joka hymyili hänelle hieman surumielisesti.

"Harmillista. Todella harmillista." Dorian mutisi itsekseen, ja katsoi sitten Lenientiä suoraan silmiin. Vastoin kaikkia sääntöjään tyttö kohotti kätensä kohti miehen kultaisia kutreja, ja kieputti yhen niistä sormensa ympärille.

"Mutta mehän voimme nähdä heti ensi viikolla, vai kuinka? Luulen että viikonloppu yhdessä minun ja sisarieni kanssa riittää herra Newtonille, ja hän enemmän kuin mielellään päästää minut kaupunkiin." Lenient etsi katseellaan Dorianin kasvoilta riemastunutta ilmettä, mutta se vain tummuikin entisestään.

"Lenient-pieni, siinä se harmillisuus juuri piileekin. En ole silloin enää täällä."

Tyttö irroitti hetkeksi otteensa miehen pehmeistä hiuksista. "Kuinka niin et ole? Mihin sinä lähdet?"

"Sain paikan kauppalaivasta. Lähtö on sunnuntai-aamuna. En tiedä kauanko olen poissa."

Heidän välilleen syntyi kiusallinen hiljaisuus, jonka Lenient viimein rikkoi:

"Tuletko enää koskaa takaisin?"

"Tulen, aivan varmasti."

Lenient punnitsi miehen sanoja sisällään, ja uskalsi sitten viimein kysyä.

"Jos...jos olen vielä itsekin täällä, tapaammehan taas?"

Dorian sulki silmänsä pidellen edelleen Lenientistä tiukasti kiinni. Hänen kasvoilleen oli noussut taas hymy.

"Toivoin todellakin, että pyytäisit tuota. Haluan ehdottomasti tavata sinut taas, kun olet hieman kasvanut tuosta. Lupaa että olet vielä silloin täällä."

Lenient tunsi piston sydämessään tajutessaan, ettei voinut luvata sitä.

"Lupaan ajatella sinua aina, missä ikinä olenkaan." hän kuiskasi lopulta Dorianin korvaan ja sulki silmänsä peittääkseen kyyneleensä.

Dorianin hiukset tuoksuivat meren suolalle, kun hän kurkotti lähemmäs kuiskatakseen tytön korvaan:

"Ja minä lupaan etsiä sinut käsiini, missä ikinä oletkaan. Noita kasvoja en koskaan unohda."

 

 

OOOO

 

 

Fiara oikoi jäseniään noustessaan ylös sängystään. Aamuaurinko tavoitteli säteillään jo heidän huoneensa seiniä, joista valo kimposi suoraan kasvoille. Muutettuaan Jones Newtonin kotiin roolijako perheessä oli tullut täysin selväksi kaikille. Herra Newton oli ilmeisesti suostunut ottamaan VAIN Sadien sukuunsa, kahdesta sisaruksesta ei oltu sovittu mitään sen enempää, kuin että he asuisivat samassa talossa. Sadieta kohdeltiin kuin prinsessaa, hän sai kauniita vaatteita ja koruja, hänen huoneensa oli sisustettu kalliilla huonekaluilla, jotka oli teetetty ulkomailla ja tuotu laivolla aivan häntä varten. Sisarukset Fiara ja Lenient puolestaan saivat yöpyä talon ullakolla, pienessä, ahtaassa huoneessa jota koristi vain rikkinäiset huonekalut ja kaksi sänkyä. Heidän tehtävänään oli työskennellä sisäköinä ruokapalkalla, olivathan he ns. perheenjäseniä, joille ei tarvinnut töistä maksaa palkkaa.

Sadie oli pahoillaan tästä kohtelusta, jonka hänen sisarensa saivat, ja yritti puhua Jonesille järkeä. Se oli kuitenkin turhaa. Fiara ja Lenient puolestaan vakuuttelivat sisarelleen, ettei tilanne heitä haitannut alkuunkaan. Mielummin he olivat siellä kuin kalatorilla.

Fiara ainakin näytti viihtyvän millaisen työn parissa tahansa. Hänellä ei ollut minkäänlaista ongelmaa herätä aamuisin ja pukeutua sisäkön kuumiin samettivaatteisiin. Lenient puolestaan oli taas eri mieltä, muttei halunnut paljastaa oikeita tunteitaan työtään kohtaan Sadielle, joka muutenkin stressasi liikaa heidän hyvinvoinnistaan.

"Lenient! Alahan nousta, meillä on tänään kiireinen päivä!" Fiara huuteli mennessään kylpyhuoneeseen. Hän tiesi miten aamu-uninen sisar toisinaan oli, ja tänään heillä ei ollut varaa myöhästellä. Oli Sadien hääpäivä.

Kuuma kylpy jo hieman ruostuneessa ammeessa tuntui hyvältä, ja vetristi viimeisetkin jäykät lihakset. Fiara kuunteli tarkkaavaisena, josko Lenient viimein oli saanut itsensä ylös sängystä, ja käytävältä kaikuvat askeleet enteilivät hyvää.

"Huomenta!" hän tokaisi sisarelleen, joka pesi kasvojaan saadakseen itsensä virkeäksi. Tämä ynähti jotain vastauksen tapaista.

Fiara asetteli heidän peittonsa kauniisti sängyn päälle, ja hyräili hiljaisella äänellään häämarssia. Hän osasi kuvitella, miten kauniilta hänen sisarensa näytti valkoisessa mekossaan ja hunnussaan. Harmi vain, että he Lenientin kanssa näkisivät tämän vasta illalla kotiuduttua, sillä kamarineidot huolehtivat Sadien valmistelusta, ja häihin heitä ei oltu kutsuttu.

"Hän on varmasti lumoava." nurkan takaa saapunut Lenient huokaisi ihastuneena. Vaikkei hän edelleenkään pitänyt herra Newtonista, ajatus Sadiesta kauniissa pitsimekossaan sai hänen suunsa hymyyn. Fiara nyökkäsi hiljaisena, ja hätyytti sitten sisarensa pukemaan. "Meitä odotetaan jo keittiössä."

 

 

OOOO

 

 

Iltapäivällä, kun juhlaväki saapui heidän kotiinsa jatkoille, Lenient tunsi hukkuvansa työn määrään. Hän paistoi leivonnaisia, teki ruokaa ja koristeli salaatteja, kantoi kellarista viiniä, vettä, mehua, hilloja ja säilykkeitä selkä väärällään ja tunsi kohta tuupertuvansa uupumuksesta lattialle.

Kesken touhujensa hän kuitenkin jähmettyi kuulessaan ilkikurista naurua läheisen ruokahuoneen pöydästä, jonne kaksi hienompaa rouvaa olivat jääneet vaihtamaan juorujansa.

"Voi hyvänen aika Macy, näihän sinä morsiamen korvat! Miten luonnotonta, huomaa että hän tulee huonosta perheestä. Palvelustyttö vieläpä! Herra Newton on tosiaan vajonnut tasoaan alemmaksi."

"Mutta Lucia. Onhan hän kaunis, sitä emme voi kiistää. Mutta kyllähän nuo vanhat miehet tiedetään, he haluavat vain kauneutta. Muulla ei ole heille väliä, tässähän se taas nähtiin. Tytöllä tuskin on mitään koulutusta, ja hän katselee meitä muita niin ylimielisesti, aivan kuin olisi nyt jotenkin muita parempi. Sellaista en voi sietää."

"Eikä varmaankaan sietäisi Lady Newtonkaan, jos vielä pystyisi vaikuttamaan miehensä asioihin. Hänen jälkeensä taloon tulee rellestämään tuollainen tytön hupakko. Se ei voi tietää hyvää. Sääliksi käy herra Newtonia, kunpa vain hän itsekin tajuaisi millaisen erehdyksen on tehnyt."

Lenientin kädet puristuivat nyrkkiin hänen kuunnelleessaan naisten puhetta nurkan takaa. Elleivät he kohta lopettaisi, saisivat he itse tuta millaisen erehdyksen ITSE ovat tehneet puhuessaan Sadiesta tuohon sävyyn.

"Saisiko olla lasillinen punaviiniä?" Fiaran kujertava ääni keskeytti juorukellojen kalkatuksen, ja Lenient hengitti taas normaalisti ilmaa keuhkoihinsa. Häneltä oli jäänyt täysin huomaamatta koska hänen sisarensa ilmestyi huoneeseen.

"Etkö näe että meillä on tässä tärkeä keskustelu kesken?" Mustahiuksinen Lucia sähähti joutuessaan keskeytetyksi. "Mene muualle siitä, ja anna meidän olla rauhassa." hän jatkoi ja oli sanomassa vielä jotain ilkeää lopuksi, mutta sulkikin onneksi suunsa. Fiara niiasi kauniisti hymyillen ja kääntyi takaisin keittiön ovea kohti, josta oli tullutkin.

"Miten sinä kestät heitä?" Lenient kuiskasi sisarelleen, joka kipitti reippaasti hänen ohitseen. "Mokoman pahanilmanlinnut."

"Anna heidän olla omassa arvossaan." Fiara jatkoi salaperäistä hymyään ja oli jo aivan keittiön oven tuntumassa. "Koska kyllä sinä tiedät, millainen loppu heitä odottaa." Hänen hyräilynsä kuului vielä kaukaa toisesta huoneesta, kun Lenient tajusi mistä oikein oli kyse. Niin...paha sai aina palkkansa, varsinkin jos sattui suututtamaan enkelisuvun. Hänen kasvoilleen nousi samanlainen hymy, kuin Fiaran kasvoilla oli vielä hetki sitten ollut.

Niin, odottakoon vaan.

Fiaran kengät kopisivat iloiseen tahtiin puulattiaan hänen suunnatessaan kohti sohvilla istuvia herroja. He puhuivat juuri jotain liiketoimistaan, ja mittailivat sitä, mistä maasta sai parhaimmat raaka-aineet mihinkin tuotteeseen. Fiaraa hymyilytti kuunnella heitä, miten paljon hänellä olisikaan kehitysehdotuksia kaupankäyntiin, joita hän ei kuitenkaan saisi paljastaa.

"Kiitos Fiara, kovin ystävällistä." herra Newton totesi tytön tarjotessa lasin viiniä jokaiselle heistä. "Oletko nähnyt vaimoani, hän lupasi liittyä seuraamme, mutta en ole nähnyt häntä toviin."

Fiara pystyi varsin hyvin kuvittelemaan tuhatkin asiaa, jotka kiinnostuvat Sadieta enemmän kuin istua miehensä vierellä ja jutella tyhjänpäiväisiä asioita. Silti hän piti tavanomaisen ilmeen kasvoillaan ja totesi: "Minä voin käydä katsomassa häntä, herra Newton. Hän palannee tuota pikaa."

"Mikset mieluusti istuisi meidän seuraamme ja ilahduttaisi meitä kauniilla hymylläsi?" eräs herroista tokaisi, ja katseli Fiaraa julkeasti päästä varpaisiin. Tyttöä puistatti.

"Pyydän anteeksi, mutta minulla on jo muuta tehtävää." Fiara yritti esittää asiansa mahdollisimman kohteliaasti, vaikka oikeasti tahtoi läväyttää nyrkkinsä tuon omahyväisesti hymyilevän miehen naamaan. Hän kuitenkin sai hillittyä itsensä, ja laski tarjottimen pöydälle heidän seurakseen.

"Jones." tyttö kuuli miehen puhelevan hänen lähdettyään. "jos et enää joskus tarvitse häntä, minä otan hänet mielelläni meille töihin."

Fiara osasi kuvitella mielessään, miten mies lipoi huuliaan ennen kuin asetti sikarinsa takaisin niiden väliin. Hänen katseensa tuntui edelleenkin polttavan tytön selkää.

"Mitä sikoja!" hän totesi itsekseen sulkiessaan Sadien huoneen oven. Fiaran nenään tulvahti hienostuneiden hajuvesien tuoksu yhdistettynä morsiuskimpun kukkiin. Sadie katseli poissaolevasti ikkunasta ulos, eikä reagoinut mitenkään sisarensa saapumiseen.

"Sadie, miten voit? Kuinka häät sujuivat?" Fiara oli revetä uteliaisuudesta. Hän oli koko päivän odottanut tätä hetkeä.

Sadie käänteli valkoista ruusukimppua kädessää ja heitti sen sitten nurkkaan. "Siinähän se, sanoin tahdon, hän sanoi tahdon, vaihdoimme sormuksia ja suutelimme. Aivan normaalit häät."

Fiara tunnisti sisarensa äänessä katkeruuden, ja tarttui tätä kädestä johdattaen kohti parveketta.

"Kuules Sadie, nyt me hieman tuuletamme aivojamme." hän tokaisi ja avasi lasiset parvekkeen ovet. Sisälle tulvahti viileää ilmaa, jonka mukana kulkeutui meren suolainen tuoksu. Sadie sulki hetkeksi silmänsä, ja kuunteli rantaan törmäävien aaltojen ääniä.

"No niin, joko helpottaa?" Fiara kysäisi, ja hänen sisarensa nyökytteli hiljalleen päätään. "Niin ajattelinkin, yleensä käynti ulkoilmassa saa ajatukset taas pyörimään."

He pitivät hetken hiljaisuuden, ja vain katselivat edessään näkyvää maisemaa.

"Sadie, olen niin sanoinkuvaamattoman kiitollinen sinulle tästä kaikesta. Olisimme kuitenkin aivan hyvin voineet asua kadulla, jos sinä kärsit tästä. Sinun ei pitäisi tehdä mitään, mitä et halua."

"Pidän nykyisestä elämästäni. Jones osaa olla kiltti ja huolehtivainen."

"Mutta sinä et rakasta häntä. Se tässä on suurin ongelma. En halua että teet tämän kaiken vain meidän vuoksemme."

"Teen vuoksenne mitä vaan. Te olette minun elämäni nyt kun...."

Sadien ääni tuntui murtuvan, ja Fiara tarttui häneen vetäen syleilyynsä.

"Minä tiedän, Sadie-kulta. Me rakastamme sinua todella paljon, ja lupaamme olla aina tukenasi. Sinun ei tarvitse olla vahva, eikä kantaa kaikkea yksin sisälläsi. Me olemme sentään sisariasi."

"Tiedän." Sadie tokaisi ja rutisti Fiaraa tiukasti. "Tiedän sen, ja siksi olenki iloinen että lähditte kanssani Soralasta."

He erkanivat toisistaan ja hymyilivät autuaasti. Ovelta kuuluva koputus hätyytti heidät takaisin sisälle huoneeseen, ja Fiara sulki parvekkeen ovet perässään.

"Saanhan tulla?" Lenient seisoi aukinaisen oven luona ennen kuin kukaan oli häntä pyytänyt sisään. Sadie nyökkäsi hymyillen:

"Toki. Minulla onkin teille molemmille tärkeää asiaa."

"Istukaa toki alas, ennen kuin aloitan. Asiani ei koske tämänpäiväisiä häitä, vaan jotain tärkeämpää."

"Mistä on kyse?" Parvekkeen läheisyyteen jäänyt Fiara kysyi ihmeissään. Sadie oli ollut oudon hiljainen viime päivinä.

"Olen mietiskellyt tässä viime päivinä elämääni, ja tullut siihen tulokseen, etten enää aio poistua Lähderinteestä. Tai edes tästä talosta. Senpä vuoksi en voi toteuttaa isämme toivetta jatkaa hänen tehtäväänsä."

Sadie istuutui peilipöytänsä ääreen ja alkoi irroitella pinnejä kampauksestaan. Hän oli kuulevinaan Lenientin ja Fiaran haukkovan henkeään.

"Olen päättänyt jättää tehtävän jatkamisen toiselle teistä. Tiedän nimittäin, että haluatte palavasti jatkaa jo matkaa, mutta minä en voi. En enää. Elämässäni on eräs, jota haluan suojella hengelläni. Eikä hän ole Jones."

Sadie näki peilistä, kuinka hänen sisariensa suut loksahtivat auki, ja hän pitkitti puhettaan asettamalla hatun päästään peilipöydän laatikkoon.

"Niin...minä odotan lasta. Meidän lastamme, Jonesin ja minun. Ja haluan hänelle turvallisen elämän, johon eivät kuulu Luna eivätkä maagiset voimat. Haluan hänelle turvallisen ja normaalin elämän, minkä saan vain jos luovun tehtävästä."

"Oletko..sinä OIKEASTI raskaana?" Lenient toisti uskomatta korviaan. Hän ei tiennyt kummasta olisi enemmän innoissaan; siitä, että Sadie odotti lasta, vaiko siitä, että Eternityjen avain roikkuisi pian hänen kaulassaan. Sehän oli hänen vuoronsa, hän oli toisiksi vanhin vaikka olikin pituudeltaan jäänyt muista jälkeen.

"Onneksi olkoon uudemman kerran, siskoseni!" Fiara ryntäsi huoneen toisesta päästä vielä enemmän innoissaan kuin Lenient. "Mikset ole aikaisemmin kertonut? Tämähän on upeaa."

Lenient oli juuri ryntäämässä halaamaan sisartaan, kun tämä tarttui Fiaran käteen ja sanoi hymyillen: "Onneksi olkoon myös sinulle Fiara. Olen valinnut sinut ottamaan isämme avaimen haltuusi. Toivottavasti onnistutte paremmin kuin minä, joka en päässyt tätä pidemmälle."

Se oli kuin isku vasten kasvoja. Lenient haukkoi henkeään, oliko Sadie todellakin jättänyt hänet välistä ja valinnut Fiaran jatkajaksi? Se ei voinut olla mahdollista. Pettymyksen ja kiukun vallassa Lenient kääntyi pois sisaristaan päin.

Hän oli kuulevinaan takaansa, kuinka Fiara esitti ettei voisi ottaa avainta vastaan, mutta Sadie vakuutti hänen olevan "täydellinen siihen tehtävään". Lenient nieli katkerana kyyneliään, jotka yrittivät puskea ulos hänen vastarinnastaan huolimatta.

Hänet oli hylätty, jätetty täysin huomiotta isän lupauksista huolimatta. Hänen piti olla seuraava, ei Fiaran. Mielessään Lenient kirosi isosiskonsa alimpaan helvettiin, sinne missä Luna häntä jo odottelikin.

Huoneen toisessa päässä Fiara näpräili sanattomana kaulaansa asetettua korua, ja oli "pohjattoman kiitollinen tästä tilaisuudesta". Sadie katseli sisartaan ylpeänä, ja toivotti tälle vielä onnea tehtävän suorittamiseen.

"Mitä ihmet..." Sadie ehti sanoa kun aavemainen valo ympäröi hänet, ja sokaisi hänen silmänsä. Fiaran hymyssä ollut suu vääristyi kauhistuneeksi, ja hänen silmänsä laajenivat pelosta.

"Sadie, mitä sinulle tapahtuu?" hän henkäisi säikähtäneenä, kunnes kiljahti sisarensa ruumiin alkaessa vapista ja kouristella kuin joku olisi riivannut hänet.

"Lenient! LENIENT TULE AUTTAMAAN!" hän huusi sisarelleen, joka kääntyi salamannopeasti kannoillaan. Myös Lenientin kasvoilla paistoi kauhu, kauhu siitä mitä hän oli juuri mennyt sanomaan. "Voi ei, Sadie? Mitä hänelle oikein tapahtuu?"

Sisarukset katsoivat voimattomina vierestä, kun Sadie kakoi henkeään ja lyyhistyi hiljalleen kohti lattiaa. Lenient yritti auttaa häntä ottamalla kiinni ennen maahan tömähtämistä, mutta heidän koskiessaan Sadien ylle syttyi kirkas valonpurkaus.

Lenient ja Fiara joutuivat suojaamaan silmänsä siltä, ja kuulivat vain tömähdyksen Sadien ruumiin kohdatessa kovan puulattian. Kouristeltuaan vielä viimeisen kerran tyttö jäi makaamaan lattialle silmät ummessa. Hänen sisarensa ryntäsivät hänen vierelleen.

"Sadie? Sadie kiltti, herää!" Lenient tuhersi itkua ja yritti hellästi heiluttaa sisartaan hereille. "En minä oikeasti sitä tarkoittanut."

Fiara katseli surullisena sisartaan, joka oli muuttunut jollain tapaa. Mustien hiuksien läpi eivät enää pilkistäneet ne samat korvat, jotka vielä hetki sitten koristivat Sadien kauniita kasvoja. Hän oli muuttunut ihmiseksi, aivan samanlaiseksi kuin muut tässä talossa, tässä kaupungissa.

"Herää Sadie." Fiara aneli värisevällä äänellään. "Et sinä ole kuollut."