--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
”Teidän Ylhäisyytenne! Herätkää!” Palvelustyttö ilmestyi makuukammariin järkyttyneenä. Loathesta tuntui aivan siltä, kun hänet kiskottaisiin ihanasta unesta karuun todellisuuteen. ”Kuningatar kiltti, jotain kamalaa on tapahtunut!”
Loathe pomppasi salamana pystyyn vuoteeltaan, ja katsoi väsymystä silmistään ravistellen ulos ikkunasta. Aamuaurinko ei ollut kunnolla edes noussut.
”Mikä nyt on noin hätänä?” Hän kysyi epäuskoisena ja huolestuneena palvelijalta. Tämä sulki oven takaansa, ja yritti selvästi rauhoitella itseään.
”Kaupungissa…joku on hyökännyt sinne.” nainen sai viimein sanottua. ”Jokin…joka tuo mukanaan kylmän ja pakkasen. Se jäädyttää kaiken eteensä tulevan, niin ihmiset kuin eläimetkin.”
”Sehän on…KAMALAA!” Loathe tokaisi itsekin säikähtäneenä, ja nosti Hopen syliinsä kehdosta. ”Evakuoikaa kaikki kaupungin ympärillä olevasta laaksosta! Ihmiset on saatava turvaan. Onko mitään tietoa, minne päin tämä myrsky suuntaa?”
”Linnaan, Teidän Korkeutenne.” palvelija vastasi, ja Loathe sulki silmänsä raskaasti huokaisten.
”Niin arvelinkin.”
”Ota Hope siksi aikaa, että saan puettua päälleni. Sitten juokset noutamaan kaikki linnassa olevat vartijat, ja ilmoitat henkilökunnalle välittömästä poistumisesta vuorille. Ja lisäksi….etsi veljeni ja sano hänelle minun odottavan sisäpihalla.”
”Kyllä, Teidän Majesteettinne.” Palvelija nyökkäsi taas, ja otti varovasti Hopen syliinsä.
Loathe tunsi sydämensä sykkivän kiivaasti jännityksen ja pelon vuoksi.
OOOOO
Aron ja Loathe tapasivat lumisella sisäpihalla kaksikymmentä minuuttia myöhemmin. Ympärillä kuului kovaa puheensorinaa ja askeleiden ja metallin kilkettä. Ihmiset juoksivat ja kiirehtivät poistumaan linnasta mahdollisimman nopeasti. He eivät edes kiinnittäneet mitään huomiota siihen, että heidän kuningattarensa oli jättäytynyt joukosta.
Hope oli hyvästellyt muun perheensä, ja valehdellut näille tulevansa itse hieman myöhemmin. Hän ei rohjennut kertoa, että oli suunnitellut aivan toisin.
”Ovatko perheemme varmasti turvassa?” Aron kysyi huolestuneena. Loathe nyökkäsi hänelle myöntävästi.
”Elise vie äitimme ja veljemme turvaan Satamalaan, ja he jatkavat siitä vielä veneellä kauemmaksi, mikäli se on tarpeellista.”
”Entä…entä minun vaimoni? ”Aron epäröi hetken lähtöä perheensä luo. ”Minun pitäisi varmaan mennä Gertruden ja Adan turvaksi..”
”Olen pahoillani Aron, mutta en voi antaa sinun tehdä sitä.” Loathe huokaisi syvään, ja tiesi ettei asian hyväksyminen olisi veljelle varmastikaan helppoa.
”Miten niin en voi? Mitä tarkoitat?” Aron kysyi hieman loukkaantuneena.
”Tarvitsen sinun apuasi täällä. Tämä hyökkäys…se ei oikeasti ole sitä mitä ihmiset saattavat luulla. Minä tiedän sen.”
”Tiedät mitä? Loathe, nyt ei ole aika leikkiä salamyhkäistä. Haluan mennä pian perheen –”
”Sinun perheesi on turvassa, otin valtuudet pyytää yhtä partioryhmää saattamaan heidät turvallisesti vuorille muiden asukkaiden kanssa. Tässä on tosi kyseessä Aron. Sukulaiseni..Luna…on taatusti tämän kaiken takana.”
”Mitä siis haluat minun sitten tekevän?” Aron kysyi selvästi pieni vastentahtoisuus äänessä piillen.
”Sinun tehtäväsi on ottaa Hope, ja kadota tästä maasta niin nopeasti kuin suinkin voit.”Loathe tokaisi, ja puristi sylissään olevaa vauvaa hieman kovemmin. Hän yritti piilottaa pahan olon sisälleen.
Aron katsoi sisarpuoltaan ja tämän pientä tyttöä ihmeissään.
”Minne minä menen?”
”Ratsasta vanhan uhripaaden luokse, ja asetu sen keskelle seisomaan. Olen varma, että saat sen voimillasi toimimaan.” Loathe ojensi Hopen haparoivin käsin Aronille, joka otti tämän syliinsä.
”Mutta…Entä sinä itse?” hän kysyi huolestuneena.
”Minä…minä jään tänne.” Loathe vastasi totuutta sen enempää piilottelematta. ”Minun on vastattava kohtaloni kutsuun. Jos pystyn tekemään jotain estääkseni Lunan ja pelastaakseni viattomat kansalaiseni, niin teen kaiken sen eteen.”
”Anna minä jään auttamaan sinua! Yhdessä me olisimme paljon voimakkaampia.” Aron yritti vielä taivutella sisartaan, mutta tämä pudisti päätään.
”Ei, sinun on pysyttävä Hopen kanssa turvassa. Jos sinulle tai hänelle sattuisi jotain…se olisi kaiken loppu.”
Aron katsoi surullisena Loathea, ja tiesi ettei tulisi ehkä koskaan näkemään enää häntä. Hän ei uskaltanut sanoa maailman loppuvan jo siihen, jos hän menettäisi tämän.
Olihan Loathe aina ja ikuisesti hänen ensirakkautensa.
Aron laski Hopen pieneen koriin, jonka Loathe oli täyttänyt pehmeillä ja lämpimillä villoilla. Tyttö ynähti hiukan, aivan kuin olisi aistinut joutuvansa äidistään erään.
Loathe lähestyi Aronia, ja halasi tätä pitkään ja hartaasti. Kyyneleet halusivat puskea ulos silmistä, mutta hän käski niitä odottaa vielä hetken. Erkaannuttuaan Aronista, hän otti korun kaulastaan ja pujotti sen tämän taskuun.
”Muista pitää tästä yhtä hyvää huolta, kuin tyttärestäni.” Loathe vannotti ja katsoi veljeään vakavana silmiin. Tämä lupasi tehdä parhaansa.
Sitten, aivan yllättäen, Aron sulki Loathen vielä syleilyynsä ja varasti tältä viimeisen suudelman. Loathe ei tehnyt vastarintaa, muttei myöskään erityisemmin nauttinut tilanteesta. Ainoa mitä hän tunsi enää Aronia kohtaan, oli sisarellinen rakkaus. Hänen sydämensä tulisi aina kuulumaan vain Shamelle.
Kun huulet eivät enää koskettaneet toisiaan, Aron noukki Hopen korin maasta, ja lähti kävelemään rivakasti kohti linnan portteja. Hän kääntyi vielä ennen kulman taakse katoamistaan katsomaan taakseen, missä Loathe seisoi paikallaan, ja huudahti:
”Hyvästi rakas Loathe!”
”Hyvästi” Loathe vastasi, ja tunsi kuinka kuumat kyyneleet alkoivat lämmittää jäätyneitä poskia.
OOOOO
Linna oli autio Loathea lukuuonttamatta alle kahdessa tunnissa. Kaikkialla huokui painostava hiljaisuus, jonka vain tyhjissä saleissa ja käytävissä ulvova tuuli rikkoi.
Loathe asteli hermostuneena pitkin pihamaata, ja lumi narskui ikävästi hänen jalkojensa alla.
Taivaalta alkoi sataa entistä tiuhemmin lunta, ja ilma jäähtyi jatkuvasti. Loathe hengitti ulos valkoista huurua, ja tunsi kuinka kylmyys hiipi luihin ja ytimiin asti. Linnan piha täyttyi epätavallisen nopeasti lumesta, ja Loathe arvasi jonkun lähestyvän jatkuvasti.
Loathen kohmeiset kätensä hapuilivat vaistomaisesti kaulaa, jossa sukuavain oli vielä jokin aika sitten roikkunut. Hän tunsi suurta helpotusta tietäessään sen olevan turvassa Aronin matkassa.
Ajatuksien harhailu Hopen hyvinvoinnista saivat pian kuitenkin keskeytyksen
Etäällä, linnan porttien luona, näkyi jonkinlaista liikettä. Rankan lumisateen vuoksi näkyvyys oli todella heikko, mutta mitä lähemmäs hahmo saapui, sitä selvemmin Loathe erotti sen piirteitä. Tulija näytti etäisesti tutulta, ja Loathe arvuutteli missä olisi nähnyt tämän. Kunnes…
”SINÄ!”
Loathe henkäisi jäätävää ilmaa kurkkuunsa niin nopeasti, että alkoi yskittää. Hän tajusi seisovansa siinä kasvokkain entisen kuningattaren kanssa. Mitä ihmettä tälle oli oikein tapahtunut?
”Minä.” Jääkuningatar naurahti kolkosti, ja hänen kasvonsa vääntyivät hymyn tapaiseen irvistykseen. ”Luulit varmasti päässeesi eroon minusta vuosia sitten, noita.”
”Jos tulit hakemaan minua täältä, niin tässä olen.” Loathe tokaisi pelottomana, ja levitteli käsiään.
”En ole täällä kokonaan sinua varten, vaikka tuhoamisesi tuleekin olemaan nautinto.”Jääkuningatar jatkoi irvistystään, ja paljasti valkoisen hammasrivinsä. ”Fiksuna tyttönä varmasti tiedät, kenen asialla olen.”
”Et…et tule saamaan sitä mitä täältä etsit.” Loathe esitti pitävänsä vielä avainta kaulassaan, ja nosti kätensä sen ”suojaksi”.
Jääkuningattaren silmät seurasivat kiiluen hänen liikettään.
”Se ei ole sinun päätettävissäsi, mitä minä otan, ja mitä en.” Jääkuningatar asetti itsensä hyökkäävään asentoon, ja tuijotti Loathea herkeämättä.
Tämäkin tunsi lihastensa jännittyvän tulevan taistelun lähestyessä uhkaavasti.
”Saat tuntea, pikku noita, miltä tuntuu menettää kaikki. Veit minulta perheeni, kotini ja elämäni, ja nyt aion kostaa sen kaiken sinulle!” Jääkuningatar nosti piikikkäät kätensä pystyyn ja osoitti toisella suoraan Loathea. ”Puheet saavat nyt riittää.”
Loathe oli kuitenkin nopeampi kuin mitä kuningatar oli ajatellut. Hän sai väistettyä jäätävät loitsut, jotka tämä ampui häntä kohden. Niukin naukin Loathen onnistui perääntyä raunioiden suojaan, jonne hän oli myös piilottanut miekan itseään varten.
”Et pysty piileskelemään kauaa, sillä tunnen nämä rauniot kuin omat taskuni. Anna avain minulle, niin saatan säästää henkesi. Tai sitten en.”
Loathe ei vastannut mitään, vaan kiersi hiljaa pitkin raunioita ja yritti päästä mahdollisimman kauaksi Jääkuningattaresta. Ollessaan aivan varma, että reitti on selvä, hän tarttui tilaisuuteensa ja kiipesi ylemmäksi.
Samassa jääpommit alkoivat uudelleen viuhahdella Loathen molemmilla puolilla. Hän ei pystynyt itse suojautumaan millään lailla, mutta hänen onnekseen tähtääminen painavilla piikeillä ei ollut Jääkuningattaren vahvin osaamisalue.
Päästyään ylös saamatta yhtään osumaa, Loathe ryntäsi piilottamansa miekan luokse.
Sydän kiihkeästi pamppaillen Loathe yritti kerätä lisää rohkeutta itseensä. Hän tiesi, että voittajana lähteminen tästä taistelusta oli miltein mahdotonta, mutta se ei saanut häntä perääntymään. Mitä kauemmin hän saisi viivyteltyä Jääkuningatarta linnassa, sitä paremmin Aron ja Hope saisivat etumatkaa turvaan. Puristaen miekkaa kovemmin kädessään, hän astui seuraavan kulman taakse.
”Tule esiin, missä piileskeletkin!”
Jääkuningatar lenteli pitkin raunioita, ja yritti etsiä Loathea. Tämä kyyristyi odottamaan sopivaa hetkeä hyökätä. kuningattaren ollessa kohdalla, Loathe hyppäsi esiin miekka pystyssä.
Loathen ja Jääkuningattaren katseet kohtasivat, kun he hyökkäsivät kohti toisiaan. Molemmilla oli mielessään vain toisen voittaminen.
Miekka ja piikki kalahtivat yhteen, ja niiden ääni kaikui pitkin linnaa ja vuorenrinnettä alas laaksoon asti.
OOOOO
Aron kuuli metsään asti naisten raa’at kiljahdukset. Hän värähti kylmästä, ja yritti olla ajattelematta mitä linnassa tapahtui sillä samaisella hetkellä. Hope ynähti levottomasti Aronin sylissä, ja sai tämän jatkamaan matkaa pikimmiten.
He olivat saapuneet uhripaadelle, josta johti Loathen mukaan portaali toiseen todellisuuteen. Aron katsoi kivistä rakennelmaa hetken aikaa epäillen, ja mietti vaihtoehtojaan. Hän voisi tehdä kuten Loathe pyysi, taikka karata Hopen kanssa perheensä luokse ja kasvattaa tämän itse.
Aron maalaili jo mielessään kuvia siitä, miten hän saisi viettää elämänsä Gerthruden ja tyttöjen kanssa, kaukana kaikesta tästä. Mutta sitten hänen sisäinen äänensä alkoi soimata, ja sai Aronin palaamaan nykyiseen suunnitelmaan. Jos Loathen sanaan oli uskomista, oli Hope nimensä mukaisesti ainoa toivo maailmankaikkeuden tasapainottamiseksi.
Aronin toiseksi ongelmaksi muodostui pian se, ettei hänellä ollut aavistustakaan miten portaali toimi. Hän kiersi kehää ympäri aukiota, ja yritti pohtia ratkaisua. Hope kävi levottomaksi, ja itki kylmyyttään hänen sylissään. Aronille kävi selväksi, etteivät he voisi jatkaa näin enää pitkään.
Viimeisenä yrityksenään hän nousi keskelle vanhaa uhripaatta, ja seisoi siinä aivan paikallaan. Hän tunsi olonsa tyhmäksi huhuillessaan jotakuta vastaamaan.
Mitään ei tapahtunut, ja Aronin valtasi yhä suureneva epätoivo. Mitä jos hän ei pääsisi lähtemään?
Hän päätti yrittää vielä yhden kerran.
”Jumalainen kansa Taivaassa, kutsumme teitä hädän hetkellä. Olen Arkkienkeli Jofielin jälkeläinen, Aron, ja kaipaan suojaa luotanne.”
Aron sulki silmänsä lausuessaan sanat, ja toivoi saavansa edes jonkinlaisen vastauksen.
Samassa hänet valtasi tuttu ja lämmin valo, joka imaisi heidät Hopen kanssa pimeään syleilyynsä.
Jäljelle jäi vain tyhjä aukio, ja yksinäiset jalanjäljet jotka peittyivät pian lumeen.
OOOOO
Spector löysi itsensä aivan uudenlaisesta tilanteesta, kun Master istuutui hänen kanssaan saman pöydän ääreen. Hän ei muistanut, olivatko he koskaan viettäneet aivan kahdenkeskeistä aikaa, vaikka olivatkin isä ja poika. Spactorin nuoruus oli käytännössä koostunut koomatilasta ja Envyn rankoista harjoituksista, joten he eivät olleet edes nähneet toisiaan.
Nyt tuntuikin ruhtinaalliselta saada viettää edes lyhyt hetki jutellen.
”Onko äiti kenties taas salissa punomassa juoniaan?” Spector kysyi ensimmäisenä, kun Master istuutui.
”Todennäköisesti, en ole jutellut hänen kanssaan hetkeen. ” Master vastasi kolkosti, ja katsoi poikaansa tarkkaillen. ”Olet kasvanut kovasti.”
”En ymmärrä miten hän jaksaa…” Spector sivuutti isänsä kommentin, ja veti kätensä puuskaan. ”Tuntuu, että me muut olemme jo luovuttaneet tämän avaimen riiston suhteen.”
”En ymmärrä, mikä siinä niin kiehtoo. Tuntuu, että kostaminen on hänelle jonkinlainen pakkomielle.”
”Olet oikeassa. Maailman hallitsemisen lisäksi Lunassa ei ole enää muuta samaa, kuin mitä silloin kun tapasimme.” Master nyökkäsi myöntävästi.
”Vaikea kuvitella teitä äidin kanssa yhdessä. Olette kuin yö ja päivä.” Spector tokaisi, ja sai isänsä naurahtamaan.
”Voi olla nykyään. Mutta asiat voisivat olla huonomminkin, mikäli en olisi äitisi kanssa. Tiedäthän, hänen temperamenttinsa…”
”Muistan sen päivän, kun hänen isoisänsä karkotti hänet Taivaiden Valtakunnasta. Miten viaton ja peloissaan hän olikaan, ja miten palavasti minä rakastuin häneen. Mutta vaikka me saimme toisistamme elämänkumppanit, ei hän pystynyt unohtamaan kokemaansa vääryyttä.”
”Vaikea uskoa, että äiti olisi koskaan ollut viaton.” Spector tokaisi, ja nousi lähteäkseen.
”Viha on pimentänyt Lunan sydämen. Mutta ainoa mitä hän vielä osaa rakastaa, olet sinä.” Master kertoi pojalleen, ja huokaisi sitten raskaasti. ”Minut hän on jo kokonaan unohtanut.”
”Äiti rakastaa enää vain itseään.” Spector vastasi kolkosti vielä ennen kuin astui ulos huoneesta. ”Hänen maailmassaan ei ole enää tilaa kenellekään.”
OOOOO
Jääkuningatar astui valtaistuinsaliin juuri samalla hetkellä, kun Luna ja Envy keskustelivat kiivaasti jostain asiasta. Naisten korotetut äänet kaikuivat pitkin salin seiniä, ja vaikenivat nopeasti huomatessaan kolmannen osapuolen.
”Anteeksi kun keskeytän teidät, mutta toin mukanani jotain.” Jääkuningatar hymähti kädet puuskassa, ja pudotti kantamansa hahmon lattialle. Se ynähti tuskasta.
Envy ja Luna katsoivat silmiään uskomatta maassa makavaa Loathea.
”Noh, missä avain?” Luna oli selvästi innoissaan nähdessään sukulaisensa kärsivän.
”Sitä ei ollut enää hänellä, mutta tyttö varmasti kertoo sen olinpaikan mielellään. Olen hieman pehmitellyt häntä yhteistyöhön.”
Innostus Lunan naamalla valahti totaallisesti. Envy ei voinut olla nauramatta tilanteelle.
”NIIN TYYPILLISTÄ, etteivät suunnitelmasi toimi kuten pitäisi. Näyttää siltä, että hallitsijakautesi alkaa hiljalleen murentua. Ehkä Spectorin olisi jo aika ottaa til –”
”VAIKENE!” Luna huusi Envylle, ja hänen silmänsä loimusivat raivosta. ”Jos et olisi noin korvaamaton, saisit päästä hengestäsi. Vielä sana, ja saat odottaa hyödyllistä hetkeäsi vankityrmässä.”
Luna ja Envy vaihtoivat monta vihaista katsetta. Luna tiesi, että Envy havitteli edelleen hänen paikalleen valtaistuimelle, eikä antanut sen tapahtua hetkeäkään ennen kuolemaansa. Lisäksi hän ei muutenkaan pitänyt Envyn ja Spectorin vehkeilystä, ja aikoi tehdä sen selväksi molemmille.
”Anteeksi nyt vain, mutta tuliaiseni ei pysy hengissä ikuisesti.” Jääkuningatar keskeytti naisten vihanpidon sarkasmillaan. Luna siirsi katseensa Envystä lattialla makaavaan Loatheen, ja käveli tämän luokse.
”Minne olet kätkenyt avaimen? Vastaa!” Luna yritti saada Loathesta irti tarvittavan tiedon.
”Et…tule ikinä…löytämään sitä.” Loathe vastasi katkonaisesti hengittäen, ja katsoi suoraan Lunaa silmiin.
”Olen aina tähänkin mennessä löytänyt, joten mikset vain helpottaisi etsimistä?”
Loathe ei enää vastannut, yski vain verta suustansa ja makasi paikallaan. Hänen katseensa valui Lunasta takaisin lattianrajaan, ja hengitys kävi yhä katkonaisemmaksi.
”Hyvä on…en näe mitään hyötyä sinulle enää. ENVY! Tapa hänet!”
Kauempana seisova Envy hätkähti kuullessaan nimensä. Hän tuijotti ilmeettömän Loathea, ja mietti mielessään asioita. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Luna käski hänen tappaa joku henkilökohtaisesti, ja nyt uhri oli kaiken lisäksi hänen kaukainen sukulaisensa.
Luna käveli Envyn vierelle, ja tarjosi tälle miekkaa. Envy otti siitä haparoiden kiinni, ja yritti vetää puistatuksen pois mielestänsä. Sitten hän astui lähemmäksi Loathea.
Loathe nousi vielä viimeisillä voimillaan pystyyn, ja valmistautui rohkeasti kuolemaansa. Hän katsoi julkean suoraan Envyä silmiin, ja sihisi hampaidensa välistä:
”Tee se nopeasti, senkin petturi!”
Envy kohotti hieman kulmiaan tajutessaan, että vieras nainen tiesi kuka hän oli. Se ei kuitenkaan estänyt häntä suorittamasta tehtävää.
Samalla hetkellä Spector saapui valtaistuinsaliin, ja tuijotti ihmeissään miekka kädessä seisovaa Envyä. Hän pysähtyi hiljaa paikalleen, ja käänsi katseensa miekasta sen kohteeseen.
Spectorin ja Loathen katseet kohtasivat nopeasti, ja samassa mies tunsi rajua pyörrytystä päässään. Hän joutui painamaan kätensä silmiensä suojaksi, ja keskittää kaikki ajatuksensa tasapainon palauttamiseksi. Aivan kuin tuo outo nainen yrittäisi tunkea hänen ajatuksiinsa.
Sillä hetkellä Envy tarttui kaksin käsin Loatheen, ja lävisti tämän yhdellä nopealla miekan liikkeellä. Kuului epämieluisa rusahdus ja sen jälkeen kolahdus, kun Loathen eloton ruumis putosi marmorilattiaa vasten.
Salissa kaikui vielä aavemaisesti Loathen viimeinen kuolonhuuto, ja sitten tuli aivan hiljaista.
Samalla hetkellä Spector sai pahan olonsa taas hallintaansa. Hän oli aivan varma siitä, että joku oli puhunut hänelle hänen oman mielensä sisällä. Kaunis naisen ääni oli anellen pyytänyt häneltä:
”Älä jatka kadotuksen tiellä, tai sinusta tulee äitisi kaltainen”
Spector tuijotti epäileväisenä käsiään, kunnes Luna keskeytti hänen mietteensä.
”Kas, saavuit siis katsomaan esitystä? Hän oli yksi vihollisistamme.” Luna tokaisi selvästi mielissään äsköisestä episodista. ”Mene ja maista, miltä he maistuvat. Pääset kunnolla koston makuun.”
”Minulla ei ole nyt nälkä.” Spector valehteli ja kääntyi lähteäkseen pois. Äskeisen tapahtumasarjan jälkeen hänen ei todellakaan tehnyt mieli syödä tuon kuolleen naisen kaunista ja viatonta sielua.
OOOOO
Aron käveli eteenpäin loputtoman tuntuisessa pimeydessä. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä missä hän oli, tai minne hän oli menossa. Ainoa mikä hänet piti liikkeessä, oli tieto siitä että he olivat ainakin turvassa.
Äkkiä pimeyden keskellä näkyi heikko valonkajo, joka kirkastui jokaisen askeleen kohdalla. Aron harppoi päättäväisesti sitä kohden, kunnes pimeys hänen ympäriltään oli täysin kateissa, ja tilalle….
..oli tullut jotain aivan muuta.
Siinä he seisoivat Hopen kanssa, keskellä suurta vihertävää puutarhaa. Jostain kauempaa kuului ääniä, ja pihaan syttyivät valot.
Aron piiloutui pusikkoon, ja laski Hopen varovasti maahan. Hän ei uskaltanut näyttäytyä, sillä tulijat saattaisivat olla vihamielisiä. Tuntui paremmalta pysyä hiljaa paikallaan, ja tarkkailla tilannetta.
Askeleet lähestyivät entisestään, ja Aron tunsi sydämensä pamppailevan hullun lailla. Hän kurkisti varovasti kivisen sammakon taakse, ja pelästyi kuollaksensa.
Aivan hänen nenänsä edessä seisoi suuri valkoinen kettu, joka tuijotti häntä jäänsinisillä silmillään. Aron nosti peloissaan kätensä ylös, ja anoi armoa.
”Ei hätää, en aio tehdä mitään pahaa.” hän totesi ketulle, ja perääntyi kaksi askelta kauemmaksi.
Kettu katsoi häntä muristen hampaidensa välistä, ja ulvaisi sitten kuuluvasti niin että Hopekin pelästyi ja alkoi itkeä.
”Kuka siellä on, Ringa?”
Kauempaa pihalta kuului naisen ääni, ja valokeila sokaisi Aronin hetkeksi.
”Kuka olet, ja mitä teet täällä?”
Saadessaan näkönsä takaisin, Aron huomasi tuijottavansa valkoisiin pukeutunutta naista. Vaikka hän ei ollut koskaan ennen nähnytkään tätä, tämä näytti etäisesti tutulta. Hiukset olivat pitkät ja vaalea, ja silmät violettiin taittuvan harmaat. Nainen katsoi häntä ilmeettömänä, ja selvästi odotti vastausta kysymykseensä.
”Nimeni on Aron.” Aron selitti nostaessaan itkuisen Hopen maasta. ”Tulimme pakoon maassamme vainoavaa pahuutta.”
”Onko tuo sinun lapsesi?” Nainen kysyi ja tuijotti vuoroin miestä ja Hopea.
”Ei, hän on edesmenneen sisareni tytär. Hän on hyvin tärkeä lapsi.”
”Niinhän ne kaikki ovat.” Hope tokaisi edelleen ilmeettömänä.
”Miten ihmeessä pääsitte tänne? Pihaa reunustaa korkea aita.”
”Me siirryimme tänne jonkinlaisen portaalin avulla tänne, en tiedä kuitenkaan miksi. Olemme kotoisin Siniveden Solasta.”
Aron selosti tilannetta niin hyvin kuin pystyi. Nainen näytti edelleen mietteliäältä, ja piti kättään niskallaan.
”En ole koskaan kuullutkaan sellaisesta…”
”Mutta haluaisin kuulla mielelläni enemmän matkastanne. Näytätte väsyneiltä, saanko tarjota teille täksi yöksi majapaikan?” Nainen heltyi ja viittoi kädellään takana kohoavaan taloon.
”Se olisi oikein ystävällistä.” Aron vastasi kutsuun hymyillen jo itsekin. ”Kiitos kovasti, neiti…?”
”Rouva Sugiyama. Hope Sugiyama.”
Kommentit