”Mmm…” Hope pudisti kivistävää päätään, kun hänen mielensä palasi omaan ruumiiseensa.
Luna ei ollut kovinkaan nätisti karkoittanut häntä ajatuksistaan, vaan pikemminkin kiskaissut tai repäissyt kuten laastarin herkältä iholta. Kaikki tuntui hetkellisesti pyörivän silmissä.
”Mitä nyt? Saitko yhteyden häneen?” Aron ja muut Arkkienkelit katsoivat odottavaisina huolestuneeseen sävyyn.
”Kyllä.” Hope totesi saadessaan viimein kiinni ajatuksestaan. ”Hän lupasi tavata minut puolueettomalla alueella, Tyhjyyden Rajamailla.”
”Kerroitko tulevasi yksin?” Aron varmisti nopeasti. ”Et sanonut meistä muista sanallakaan?”
”En, ja myös hän ilmoitti tulevansa yksin. Tosin emme voi missään nimessä luottaa hänen sanaansa omaamme enempää.”
”Se on totta. Koska tapaaminen on sovittu?”
”Tunnin päähän tästä hetkestä.” Hope vastasi, ja antoi katseensa kiertää koko Arkkienkeleiden kehän. Kaikki katsoivat hänen suuntaansa odottavasti, valmiina lähtemään heti kuin käsky kävisi. Ja pian se kävikin.
”Meidän on parasta lähteä hetimmiten. En osaa mitenkään arvioida, kauanko siirtymisessä toiseen ulottuvuuteen kestää.”
Hope kutsui kaikki Arkkienkelit lähemmäksi itseään, ja yhdessä he muodostivat pienen kehän keskelle puutarhan patiota. He nostivat kätensä kauloissaan roikkuvien sinettikorujen päälle kuin suojatakseen sitä, ja sulkivat silmänsä. Myös Ringa teki samoin, vaikkei häntä luokiteltukaan enkeliksi.
”Tyhjentäkää ensiksi kaikki mielenne niin, ettei mikään häiritse teitä. Ymmärrän että se on vaikea, minua itseänikin jännittää, mutta muuten emme onnistui siirtymään kaikki samaan paikkaan.”
Jokainen kehässä seisova henkilö teki kuten Hope käski, ja lyhyen hiljaisen hetken jälkeen nainen jatkoikin:
”Hyvä. Ja nyt, keskittykää ajattelemaan sanoja ”Kadotuksen Rajamaa”. Älkää missään vaiheessa keskeyttäkö sen ajattelemista, kävi mitä tahansa.”
Hope avasi silmänsä vilkaistakseen nopeasti, että jokainen paikallaolija malttoi pitää silmänsä suljettuina. Varmistuttuaan tästä hän mutisi puoliääneen jotain muiden korviin epämääräistä, ja puristi kaulassaan olevaa Eternityjen Avainta. Se kuumotti hänen kämmentään kuin palava kekäle, ja loisti koko ihmiskehän peittävää valoa.
Aika tuntui pysähtyvän.
Äänet ympärillä vaimeni.
Ja suljettujen silmien takaa loisti vain loputon, kirkas valo.
OOOOO
Tietämättömän ajan kuluttua keskellä harmaan karua aavikkoa pilkahti kirkas valonpurkaus. Se loisti auringon tavoin, ja hetkellisesti kilpailikin säteilyllään sen kirkkauden kanssa.
Yhtä nopeasti kuin valo oli ilmestynytkin, se myös katosi.
Hiljaisella aavikolla seisoi enää eksyneen näköinen joukkio enkeleitä.
”Olemmeko oikeassa paikassa?” Ympärilleen katseleva Valerie kysyi huolestuneena. Aavikon kuumassa auringonpaisteessa värit tuntuivat haalistuneen olemattomiin, ja hengitys tuntui vaikealta.
”Kyllä. Avain ei johda harhaan.” Hope vakuutti, ja katsoi vielä taaksensa varmistaakseen, että kaikki olivat paikalla.
Hänet kohtasi kuuden Arkkienkelin, sekä Ringan katse.
”Uhh…onpa täällä…kuollutta. Aivan kuin koko paikka imisi meistäkin elämää samalla kun seisomme tässä.”
Star hieraisi otsalleen muodostuneet hikipisarat, ja yritti keskittyä normaaliin hengittämiseen. Kuuma ilma tuntui inhottavan painostavalta, eikä pienen pientäkään tuulenvirettä ollut helpottamassa tilannetta.
”Olemmekohan ajoissa vai myöhässä. Lunaa ei näy missään…” Dorian mietiskeli ääneen muille, ja yritti katseellaan etsiä vastapuolta aavikolta.
Ennen kuin Hope ehti avata suunsa vastatakseen, ilmestyi heidän eteensä, ison aavikkokentän toiseen laitaan, musta piste. Piste laajeni laajenemistaan, kunnes sen pyörivä syöveri oli noin ihmisen kokoinen. Arkkienkelit perääntyivät pari askelta, ja tuijottivat tiiviisti eteensä.
He tiesivät, että taistelun aika olisi pian koittava.
Samassa mustan aukon syövereistä kapusivat esiin Luna, Master ja Envy seuranaan joukkio karunnäköisiä ja ilmeettömiä demoneja. He seisahtuivat laajaksi ryhmittymäksi aukion toiselle laidalle, ja tuijottivat ilmeettöminä vastustajiaan.
Hetken hiljaisuuden rikkoi Lunan kuuluva ääni.
”Ilmeisesti olet viisaampi kuin oletin.” Luna puhui kuuluvasti, ja hänen äänensä kaikui pitkin laajaa aavikkoa. ”Et tullutkaan yksin, kuten lupasit.”
Nainen pyöritteli käsissään violetinsävyistä manausta, ja hänen sormensa syyhysivät innostuksesta päästä pian käyttämään sitä vastustajiinsa.
”Tein samoin kuin sinäkin.” Hope huudahti kuuluvasti takaisin, ja tunsi ärtymyksen leviävän sisällään. Mikä Luna luuli olevansa sanomaan hänelle, kuinka hänen täytyisi toimia?
”Niin…niinhän sinä teit…” Luna nyökytteli esittäen ymmärtäväistä, ja naurahti kuivakasti. ”Jospa nyt luovuttaisitte avaimen suosiolla minulle ja joukoilleni? Pääsisitte paljon helpommalla, ja saisitte pitää jopa henkenne.”
”Älä luulekaan.” Hope tuhahti närkästyneenä, ja alkoi toden teolla menettää malttinsa. Hänkö antautuisi Lunalle noin vain? Kaiken sen jälkeen mitä tämä oli hänen suvulleen tehnyt?
”Olemme tulleet tänne vain yhtä tarkoitusta varten. Tiedät sen hyvin itsekin.”
”Jo riittää ylenpalttinen löpinä.” kärsimätön Envy änkesi keskelle keskustelua, ja tuijotti silmät punaisina kiiluen kaukana häämöttävää Hopea. ”Minä ja meidän armeijamme olemme tulleet tänne taistelemaan, emmekä jauhamaan turhanpäiväistä keskustelua.”
”Olet oikeassa..” Luna totesi niin hiljaisella äänellä, että se hädin tuskin kuului Arkkienkelien korviin. ”Armeijani, Käskyläiseni. Tuhotkaa Eternityn apurit, ja jättäkää itse tyttö minulle.”
”HYÖKKÄYKSEEN!” Komensi Envy karjuen niin, että koko aavikko kaikui.
Hope käski Arkkienkeleitä ja Ringaa seuraamaan itseään, kun he lähtivät juoksemaan kohti vastapuolen sotureita. Ilmassa sinkoilivat Lunan manaukset, jotka enkeleiden onneksi sinkoilivat heidän ohitseen.
”Hajaantukaa!” Hope huusi käskyksi muille, ja houkutteli Lunan perässään kauemmaksi muista.
Hän tunsi violetinmustan manauksen lentävän aivan korvansa juuresta, ja kääntyi nopeasti vastahyökkäykseen.
Star ja Chrystal oli sillä välin ahdistettu kahden demonin väliin, jotka kumpikin yrittivät puoleltaan seivästää Arkkienkelit. Kaksikko onnistui pitämään voimillaan pedot loitommalla, mutta tiesivät jossain kohtaa joutuvansa fyysiseen kontaktiin heidän kanssaan.
”Te heikot! Luuletteko tosiaan pärjäävänne meille?” Miespuolinen demoni ivasi nauraen sihisevästi. Hän yritti taasen ujuttautua miekkansa kanssa lähemmäksi Chrystalia, mutta tämä ampui kirkkaansinisen voimansäteen estäen aikeen.
”Ette ole yhtään sen parempia.” Star vastasi vihaisena provosoivasta väitteestä. ”Hyökätkää, kuten johtajanne käski, ja näyttäkää mistä teidät on todella tehty.”
Demonit irvistivät niin, että torahampaat välkkyivät auringonpaisteen alla.
Samaan aikaan naiskaksikon takana Ringa kävi omaa lähitaisteluaan yhden demoneista kanssa. Kuten muilla, hänellä ei ollut suojanaan voimaa jolla puolustautua. Juuri luullessaan päässeensä niskan päälle, kettunainen saikin väkevän iskun olkavarteensa demoninaisen sauvasta. Ennen kuin Ringa huomasikaan, hän makasi pökerryksissään maassa, ja tuijotti silmiensä tasalle asetettua keihässauvaa.
”Säälittävää.” demoninainen sihisi hampaidensa välistä. ”Olisit edes ollut arvoiseni vastus.”
Ringa väläytti omia kulmahampaitaan kilpaa naisen kanssa. Hän ei pääsisi enää mitenkään pakenemaan tilanteesta.
”RINGA!” Chrystal huudahti pelästyneenä huomatessaan naisystävänsä ahdingon. Harhailevan katseensa vuoksi hän ehti juuri ja juuri väistämään vastustajansa miekan sivalluksen.
Hätä ja pakokauhu valtasivat hiljalleen mielen, kun hän katseli Ringan edessä seisovan demonin pyörittelevän sauvaansa kuin kiusatakseen alakynnessä olevaa vastustajaansa.
”Chrystal,mene hänen apuunsa!” Star huikkasi oman taistelunsa lomasta huomatessaan ystävänsä jähmettyneen niille sijoilleen. ”Ringa tarvitsee sinua.”
”Mutta..en voi…sinähän –”
”Minä pärjään hyvin yksinkin näiden kahden saastan kanssa. MENE JO!”
Star hoputti naisen matkaan, ja asettui tämän tilalle kahden demonin väliin.
Heistä rohkeampi yritti liian lähelle Arkkienkeliä, ja tämä latasi voimillaan kuollettavan säteen. Samalla Star huomasi omien voimiensa heikentyvän, ja muisti Hopen opetuksen niiden säätelystä. Liiallinen kerralla langetettu voimapurkaus veisi hänen oman henkensä.
Samassa nainen havahtui ajatuksissaan tuntiessaan viiltävän kivun vatsansa seudulla.
”Olit liian hidas, kaunokainen.” Demonimies kuiskasi rahisevalla äänellään Starin korvan juuressa, ja painautui entisestään tätä vasten. Nainen tunsi henkensä salpautuvan, ja tunsi paljaalla ihollaan kuuman veren pulppuamisen sisuksistaan. Kylmä veitsi piti hänet paikoillaan kuin porsaan seipään varressa, eikä pakokeinoa enää ollut.
Hän oli saanut kuolettavan iskun.
”Shhh, se on nopeammin ohi kun en taistele vastaan.” demonimies jatkoi Starin kakoessa viimeisiä henkäyksiään. Hänen kaksihaarainen kielensä tuntui inhottavalta kaulaa vasten.
Star yskäisi verta suustansa, ja tunsi kuinka silmät pyörähtivät ympäri. Hänen eloton ruumiinsa notkahti lihasten menettäessä jännityksensä, ja demonimies pudotti viimein elottoman ruumiin hiekalle miekkansa kärjeltä.
Chrystal ei ehtinyt edes nähdä ystävänsä viimeistä taistelua, sillä hänellä oli täysi tekeminen auttaessaan Ringaa. Demoninaisen viimein yrittäessä päättää ketun päivät, oli Arkkienkeli astunut väliin ja langettanut kuollettavan voimalatauksen tätä kohden.
Demoni oli vain ehtinyt ulvaista, ja kaatui sitten elottoman maahan.
”Oletko kunnossa!?” Chrystal kääntyi Ringan puoleen sen kauemmin katsomatta aikaansaannostaan. Ringa nyökkäsi vaitonaisesti, eikä osannut oikein liikkua lamaannukseltaan.
Chrystal kyykistyi rakastettunsa puoleen, ja syleili tätä nopeasti helpottuneena.
”Luulin jo, että menettäisin sinut.” hän huokaisi, ja katsoi kettua kaihoisasti silmiin. ”En olisi tiennyt mitä tekisin ilman sinua.”
”Jatkaisit tietenkin taistelua.” Ringa vastasi määrätietoisena. ”Hope tarvitsee sinun apuasi nyt enemmän kuin minä. Surra ehdimme sitten jälkeenpäin, kun taistelu on voitettu.”
Chrystal nyökkäsi ymmärtävänsä, ja nosti kettunaisen itsensä mukana ylös. He suuntasivat yhdessä auttamaan muita Arkkienkeleitä, jotka kukin taistelivat tahoillaan.
Kuten ystävänsä Star ja Chrystal, myös Valerie ja Dorian olivat hakeutuneet taistelemaan lähekkäin toisiaan. He kumpikin langettivat vuoronperään kirkkaanvärisiä loitsuja päällekäyvien demonien suuntaan, ja saivat muutaman heistä kukistettua.
”He eivät näytä loppuvan koskaan!” Valerie puuskutti lievästi uupuneena kaataessaan seitsemännen vastustajan tieltään. Hän tunsi käsiensä tärisevän alati vähenevän voiman puutteesta.
”Yritä kestää vielä vähän aikaa!” Dorian huudahti takaisin, ja yritti kammeta tiensä demonien lävitse lähemmäksi Valerieta. Samassa hän kuitenkin tuli katsoneeksi kauempana taistelevan Aronin luokse, ja jähmettyi niille sijoilleen suu epäuskoisena auki roikkuen.
Se ei voinut…ei sitten millään voinut olla…
Kauempana Aronin kimpussa olevista demoneista toinen näytti jollain oudolla tapaa tutulta. Dorian ehti hetken aikaa katsoa tuon sulavarakenteisen naisen liikehdintää, ennen kuin uusi vastustaja oli jo hänen kimpussaan ja vei kaiken huomion. Dorian yritti kuikuilla taistelun keskellä epäuskoista näkyä, ja tuli sitten viimeinkin varmistuneeksi asiasta.
Nainen oli hänen tyttärensä Envy.
Vaikka Arkkienkelit olivat monesti käyneet lävitse sen tosiasian, että yksi Eternityjen sukulaisista oli vaihtanut puolta, ei Dorian millään halunnut uskoa sen olevan totta. Hänen muistikuvissaan Envy oli edelleen kiltti pieni tyttö, jonka kirkkaat silmät tuikkivat tähtien lailla hänen nauraessaan isänsä sylissä.
Ja nyt, tuo puoliksi täysin tuntemattoman näköinen henkilö oli kuitenkin sama henkilö.
Hänen tyttärensä.
Suvun musta lammas.
Dorian hankkiutui salamannopeasti eroon kimpussaan häärivästä demonista, ja nosti sitten äkisti vaiston varassa kädet huultensa ympärille.
”Envy! ENVY!” Hän huudahti aavikkokentän toiselle puolelle.
Pieni toivon kipinä kyti miehen sisällä. Mitä jos hän saisi puhuttua tyttärensä takaisin oikealle puolelle?
”DORIAN, MITÄ SINÄ TEET?” Hämmästynyt Valerie huudahti vähän matkan päästä miehelle. Hän oli kuullut tämän kutsuvan Envyä, eikä ollut usko korviaan.
”Haluatko menettää henkesi tuolla typeryydellä? Envy ei ole enää se sama henkilö kenen kuvittelet hänen olevan.”
Sen enempää nainen ei kuitenkaan ehtinyt sekaantua asiaan, sillä hän huomasi takaansa hyökkäävän demonin juuri oikealla hetkellä ennen kuolettavaa iskua.
Dorian seisoi paikoillaan ja tuijotti Envyn suuntaan. Hän ei tehnyt elettäkään perääntyäkseen päätöksestään, vaikka Valerie yritti häntä maanitella takaisin taisteluun oman kamppailunsa lomasta. Naisen tapaan myös Envy oli kuullut miehen kutsuhuudot, ja kääntyikin nopeasti vihaisena äänen puoleen.
”Kuka uskaltaa kutsua minua nimeltä?” Envy sihisi hampaidensa välistä, ja väläytti valkoisia kulmahampaitaan. Hänen tulenpunaiset hiukset hulmahtivat kääntyneen pään mukana, ja pistävän punaiset silmät etsivät kohdettaan.
Kunnes hän näki Dorianin.
Envy asteli rauhallisin askelin miehen suuntaan, ja yritti korventavan auringon säteitä väistellen nähdä tämän kunolla. Dorian pysyi edelleen kivimuurin tavoin paikallaan, ja hengitti rauhallisesti odottaessaan naisen lähestymistä.
”Tahdotko kuolla seuraavaksi, kun noin kovasti huutelet perääni?” Envy ivaili suu vinoon hymyyn kurtistuen, ja tarkkaili tuota outoa miestä päästä jalkoihin. Tämä oli selvästi ”hyvien” puolella, varmastikin yksi suuren maineen saavuttaneista Arkkenkeleistä.
”Älä viitsi puhua tuolla tavalla, Envy.” Dorian totesi monotoniseen sävyyn tyttärelleen. ”Noinko minä sinut opetin käyttäytymään?”
Vasta nyt Envy näki, kenen kanssa oikein oli keskustellut. Hänen edessään seisova mies toi elävästi mieleen hänen edesmenneen veljensä, sekä kaikki ne unohdukseen kadotetut vuodet ihmisten parissa. Nainen ravisteli sekavaksi puuroksi sotkeutuneet ajatuksensa taas teräviksi, ja hänen kätensä lennähti hämmästyksestä suulle:
”Ei..ei voi olla…ISÄ???”
”Niin.” Dorian nyökkäsi ilmeettömänä, ja porasi harmaan katseensa tyttärensä elottomiin silmiin. ”Minä se olen.”
Envy hengähti uudelleen hämmennyksestä, ja astui askeleen lähemmäksi miestä.
”Envy, olen kuullut mitä kaikkea olet tehnyt elämäsi aikana. Enkä ole kuulemastani alkuunkaan iloinen.” Dorian jatkoi rauhallisella äänellään, kuin yrittäen torua hellästi pientä koiranpentua.
”Sinä et tiedä mitä minä olen joutunut kokemaan. Et ollut paikalla koskaan!”
”Mutta olisin halunnut olla. Se ei kuitenkaan ollut minun päätettävissäni.”
”SINÄ VALEHTELET!” Envy huudahti äkisti isänsä puheen päälle, ja hänen äänensä murtui itsevarmuuden mukana. Dorian näki, kuinka elottomilla naisen kasvoilla paistoi ikävä ja sanoinkuvaamattoman syvä pettymys. ”SINÄ HYLKÄSIT MINUT!”
”Envy rakas.” Dorian tarttui ajattelematta tyttäreensä ja veti tämän hellään syleilyynsä. Naisen ruumis vapisi kauttaaltaan, ilmeisesti tukahdetun surun ja vihan vuoksi.
”En koskaan hylännyt teitä. Olin tulossa takaisin kotiin, kun minut kutsuttiin Arkkienkelien kokoontumiseen. Usko minua.”
”Kunpa voisinkin.” Envy kuiskasi hiljaa miehen korvaan.
”Envy, palaa minun luokseni. Palaa meidän puolellemme.” Dorian maanitteli tytärtään, ja yritti saada tämän vaihtamaan takaisin hyvien puolelle. ”Minä…me annamme sinulle kaiken anteeksi.”
”Se…” Envy piti hetken hiljaisuuden ennen kuin jatkoi. ”Se on jo liian myöhäistä.”
Samassa hänen suljetut silmänsä rävähtivät auki, ja ne loistivat aivan uudenlaista punaa. Raivon ja piilotetun tuskan punaa. Ennen kuin Dorian ehti tehdä elettäkään, olivat Envyn terävät kynnet tunkeutuneet hänen haarniskansa, ja sen alla olevan ihon lävitse. Nainen tarttui kiinni siihen mistä sai, ja vetäisi yhdessä sekunnin sadasosassa puolet miehen sisälmyksistä ulos.
Dorian samalla hetkellä kuolleena maahan, ja peittyi hiljalleen suihkuavan verensä täyttämään lammikkoon. Envy katseli aikaansaannostaan paikallaan seisoen, ja hengitti syvään ja raskaasti. Hänen kasvoillaan loisti hullun kiilto, ja hänen hymynsä oli mielipuolinen.
”Siinä sinulle terveiset helvetistä, isukki.”
”EEEEIIII!” Kauempana välikohtauksen nähnyt Valerie parkaisi. Hän oli juuri aikeissa rientää apuun, kunnes kaikki oli jo ohitse ennen kuin hän ehti tehdä mitään. Envy laski viimein verisen suolistokasan käsistään maahan, ja kääntyi entuudestaan tutun äänen puoleen.
”Kappas. Neiti näsäviisas on palannut kuvioihin. En olisi uskonut.”
”Envy, sinä helvetin saastainen olio! Miksi sinä noin menit tekemään? Dorian oli sinun ISÄSI!”
”Huomaa mennyt aikamuoto.” Envy vinoili samaan tapaan kuin silloin joskus yläasteikäisenä nähdessään Valerien heidän takapihallaan ensimmäistä kertaa. ”Hän OLI minun isäni. Isäni, joka hylkäsi minut.”
”Oletko ihan sekaisin päästäsi? Hänhän juuri…” Valerie jatkoi raivokasta huutoaan, kunnes tajusi kesken laineen puhuvansa kuin seinälle. ”OLET TÄYSIN SYDÄMETÖN PASKA, JOKA TAPAT PERHEESI IHAN VAIN HUVIN VUOKSI.”
”Oliko siinä sitten jotain uutta?” Envy haukotteli kyllästyneenä, ja katseli verestä punehtuneita kynsiään. ”Joko lopetit märehtimisen, vai täytyykö minun hiljentää sinutkin?”
”Sinä et hiljennä enää ketään!” Valerie huokui uhmaa ja levitti kätensä kutsuakseen voimansa esiin. ”Minä pidän siitä huolen.”
Tietäen, että seuraavat hetket olisivat hänen viimeisensä, Valerie alkoi loistaa voiman tuomaa hehkua yhä kirkkaammin. Envy valmistautui hyökkäämään millä hetkellä hyvänsä, mutta tuo aavemainen hehku sai hänet jonkinlaiseen hypnoottiseen tilaan, joka jähmetti hänet paikoilleen.
Valeriella ei ollut enää mitään menetettävää. Hän oli menettänyt perheensä, rakkaansa ja nyt myös tärkeimmän ystävänsä. Ja heidät kaikki oli häneltä vienyt tasan yksi ja sama henkilö.
Envy.
”Mätäne Tyhjyydessä.” Valerie sihahti viimeisillä sanoillaan, ja antoi voimansa purkautua täydellä tehollaan.
Sekä paikoilleen kivettynyt Envy, että myös itse Valerie saivat tuntea voiman iskun. He parahtivat yhtä aikaa kivusta, ja lennähtivät sitten kauemmaksi toisistaan kuin pienen räjähdyksen viskaisemina. Valerie ehti tuntea, kuinka voima korvensi hänen ihoaan kunnes äkisti tilalle hiipi kylmää ja tyhjää täynnä oleva tunne.
Siinä he lopulta makasivat elottomina erillään toisistaan, Envy ja Valerie, nukkuen nyt ikuisessa unessa.
Heidän keskeiset kaunansa ja kostonsa olivat tulleet päätökseen.
”Valerie! Dorian!” Aron havahtui omasta kamppailustaan suureen valonpurkaukseen. Hän hankkiutui eroon vastustajastaan, ja riensi kiireen vilkkaan kaatuvan Valerien luokse. Samalla hän havahtui näkemään, että myös Dorian oli kaatunut.
”Ei…” Aron henkäisi surullisena saavuttuaan keskelle kuolleiden kehää. Joka paikassa makasi elottomia demoneja, ja heidän joukossaan myös muutamat tutut kasvot, Valerie ja Dorian.
Aron ei edes yrittänyt herätellä ystäviään henkiin, sillä he olivat selvästi jo elämän tavoittamattomissa. Kuumat kyyneleet tekivät tuloaan, mutta Aron puristi silmiään yhteen niiden estämiseksi.
Vielä ei ollut aikaa surra.
Avatessaan silmänsä uudelleen Aron näki vielä yhden surullisen tapahtuman aivan muutamien metrien päässä. Diferin ylle kurottautunut Master imi hänestä viimeisiä elämän henkäyksiä, kunnes naisen ilmaa kurkotteleva käsi viimein veltostui ja putosi maahan.
Aron tunsi pahoinvoinnin myllertävän sisällään entistä suurempana, ja sitä ruokkivat myös kasvava viha ja katkeruus.
Ei asioiden kuulunut mennä tällä tavoin!
He eivät VOINEET hävitä!
Silmäilleessään pitkin alati hiljenevää taistelukenttää, Aron näki myös jotain muuta täysin odottamatonta. Kaikkialla lojui täysin tuntemattomien olentojen kirjo, mutta myös kaksi toisiinsa tukeutunutta hahmoa, jotka näyttivät kuin vain nukkuisivat.
He olivat Chrystal ja Ringa.
Aron oli ehtinyt vain silmäykseltä nähdä, kuinka kaksikko oli kamppaillut yhdessä viittä vihollista vastaan. He olivat puolustaneet toisiaan viimeiseen asti, ja kun Ringa oli saanut kuolettavan osuman, Chrystal kosti vihollisilleen räjähtävällä voimalla. Sen jälkeen hän itse, sekä neljä jäljellä ollutta demonia valahtivat kuolleina maahan.
Aronin raivo oli edelleen kiehuvan kuuma, mutta samalla hän tunsi vaipuvansa epätoivon syövereihin. Se kiskoi häntä kovenevalla otteellaan, eikä aikonut enää päästää vapaaksi.
Kuinka he mitenkään voisivat enää voittaa? Jäljellä olivat enää hän ja Hope.
”Hope…” Aron maisteli sanaa hetken suupielillään ja tajusi sitten yhtäkkiä jättäneensä naisen yksin Lunan armoille. Mies alkoi etsiä naista katseellaan, ja kääntyi ympäri.
Ja juuri silloin hänen katseensa kohtasi takana seisovan demonin viikatteen.
Toisaalla, aivan taistelukentän toisella laidalla, Hope ja Luna lähettivät manausia ja voimapurkauksia toisiaan kohti. He olivat miltein tasavertaiset, Lunan toisinaan hetkeksi saamaa yliotetta lukuun ottamatta, ja siksi kaksintaistelusta ei näyttänyt tulevan millään loppua.
”Et olekaan niin noviisi, kuin kuvittelin sinun olevan.” Luna puuskutti väistettyään taas yhden Hopen voimapurkauksista. ”Sinustahan on sentään jotain vastusta.”
Hän pyöritteli kättään kasvojensa edessä, kuin miettien mihin iskisi seuraavan manauksensa.
”Et vain uskalla myöntää, että päihittäisin sinut koska vain tahdon.” Hope totesi pistävästi takaisin, eikä aikonut ollenkaan harjoittaa ystävällissävyistä keskustelua. Se oli vain osa Lunan harhautusta. ”Lupaan, että saat kärsiä kaikkien niiden sukulaisteni tuskan, joita olet elämäsi aikana satuttanut.”
”Sinulla on siis pitkä lista.” Luna naurahti kuivakasti.
”Ja sinulla liian iso suu. Keskittyisit olennaiseen.” Hope piikitteli, ja langetti jälleen ison voimapurkauksen kohti Lunaa. Tällä kertaa Manalan Valtiatar ei ollut yhtä nopealiikkeinen kuin yleensä, ja ehti vain vaivoin torjua hyökkäyksen.
Voimien yhteentörmäys sai molemmat naiset lennähtämään taaksepäin. Heidän yllättyneet huudahduksensa kiirivät pitkälle taistelukentän toiseen päähän, aina Masterin korviin asti.
Hetken aikaa ilmassa leijui niin kirkkaita loitsun kappaleita, ettei kumpikaan naisista nähnyt yhtään mitään.
Selvittyään hetkellisestä sokaisutuksesta he puuskuttivat yhteen ääneen, ja tuijottivat herkeämättä toisiaan.
”Hienoa…hienoa…” Luna maiskutti suutaan myöntyväisenä, ja laski kätensä hetken tauon ajaksi puuskaan. ”Sinä herätät minussa vahvoja muistoja sisarestani. Hänkin oli hyvin taitava enkeli.”
”Olisi varmasti edelleen, ellet olisi tappanut häntä.” Hope töksäytti, ja piti kätensä Lunasta poiketen edelleen nyrkissä. Hän ei voinut tietää, josko nainen yhtäkkiä salakavalasti langettaisikin manauksensa.
”Aina sinä jaksat syyllistää. Hän tuhosi minun elämäni, ja minä maksoin hänelle samalla hinnalla. Silmä silmästä, tiedäthän…”
”Olet sairas.”
Luna purskahti ilkeilevään nauruun, joka kuulosti läheisesti harakan rääkymistä.
”Vai niin. Mitä jos kuitenkin antaisit minulle tuon kaulassasi roikkuvan avaimen? En kaipaa sinulta mitään muuta.”
”EN…..IKINÄ.” Hope kieltäytyi purren hampaitaan yhteen. ”Se ei ole oikeutetusti sinun, joten et sitä myöskään ansaitse.”
”Mutta katso ympärillesi, Hope.” Luna vetosi, ja esitteli kädellään taistelukenttää. ”He kaikki joutuvat kärsimään sinun itsekyydestäsi.”
”Ei pidä paikkaansa. He, ystäväni, ovat ennen kaikkea auttamassa minua taistelemaan SINUN itsekkyyttäsi vastaan. Olet terrorisoinut sukuani vuosisatoja, ja mitä olet sillä lopulta saavuttanut? Et YHTÄÄN MITÄÄN!”
Hope suorastaan huusi viimeiset sanat ulos suustaan, ja leimahti sillä samalla sekunnilla kirkkaasti hehkuvaksi valomereksi. Luna astui yllättyneenä pari askelta taaksepäin, ja katsoi silmät auki rävähtäneinä edessään olevaa näkymää.
”Mi---mitä sinä—” Hän ähkäisi suustaan ja haparoi ajatuksiaan yhteen synnyttääkseen itselleen suojaloitsun. Jostain syystä se ei tuntunut onnistuvan.
”Minä kiroan sinut ikuisiksi ajoiksi sukuni puolesta.” Hope julisti uhmakkaasti, ja osoitti kädellään kohti esitätiään valmiina iskuun.
Mutta sitten….jokin esti hänen suunnitelmansa.
”Etpä onnistunutkaan.” Master naurahti kalskeasti Hopen niskaan. Hän oli hiipinyt naisen huomaamatta tämän taakse, ja iskenyt raudan terävät kyntensä hänen rintaansa. Ne upposivat syvälle sisuksiin yhtä helposti kuin naulat omenaan. Hope tunsi henkensä salpautuvan, ja hänen silmiäsärkevän kirkas loisteensa oli hetkessä kadonnut.
Hapenpuutteen ja vuolaan verenvuodon uuvuttamina nainen tunsi tajuntansa pakenevan rajamaille, ja hän lysähti tylysti tömähtäen kovalle hiekalle. Tällä välin Luna oli ehtinyt koota itsensä, ja hymyilikin jo maireasti miehensä teolle.
”Kiitos, se oli turhankin lähellä onnistua.”
Master kipitti vaimonsa vierelle kuin koira käskettäessä, ja ihaili aikaansaannostaan.
”Mitä vain sinun vuoksesi, Valtiattareni.”
”HOPE! EI!” Kuuluivat Aronin epätoivoiset sanat jostain kauempaa, keskeyttäen Lunan ja Masterin voitonriemuisen hetken. Mies oli juuri viimeistellyt päällensä hyökänneen demonin, joka valahti elottomana maahan hänen takanaan. Aivan kuten Valerie, myös Aron oli nähnyt Hopen kamppailun ja tappion silmäkulmastaan, mutta ei millään ehtinyt ajoissa auttamaan.
Lähettyvillä seisovista vihollisistaan huolimatta mies ampaisi juoksuun, ja pysähtyi nostamaan veltoksi muuttuneen Hopen syliinsä. Hän siveli naisen kasvoja hellällä käden otteella, ja tunsi kyynelien jälleen kirvoittavan silmäkulmiaan.
”TE…TE TAPOITTE HÄNET!”
”Eikös se yleensä ole taisteluiden tarkoitus?” Luna naurahti Aronin typeränkuuloiselle kommentille. ”Toinen voittaa, ja toinen häviää. Ja yleensä menettää henkensä.”
Murtunut Aron ei enää vastannut mitään, vaan tuijotti vain tyhjä ilme kasvoillaan Hopen sulkeutuneita silmiä. Hän odotti, että ne yhtäkkiä taas rävähtäisivät auki ja olisivat täynnä elämää.
Mutta niin ei käynyt.
”Josko nyt olisi viimein aika luovuttaa? Olet viimeinen jäljellä.” Luna totesi uhkaavasti, ja pyöritteli taas tuttuun tapaan violettia manausta. Aron laski Hopen varovasti takaisin hiekalle, ja katsoi paholaisnaisen puoleen tylysti. Hän ei luovuttaisi, ei ennen kuin makaisi Hopen tavoin elottomana maassa.
”Vain kuolleen ruumiini yliste! Et koske Hopeen ja avaimeen.” mies vastasi levittäen kätensä rakkaansa suojaksi.
”Haluamasi pitää.” Luna hymyili vinosti, ja hänen silmänsä kiiluivat murhanhimoisesti. ”Olisit voinut tehdä tämän helpomminkin.”
”……”
”Ho…..”
Pimeyden keskeltä kuului epämääräistä puhetta.
”Hope…? Hope, herää.”
Hope oli kuulevinaan jonkun kutsuvan itseään kuin usvaverhon takaa. Hän piti edelleen silmiään suljettuina, sillä se tuntui paljon turvallisemmalta vaihtoehdolta kuin niiden aukaiseminen.
”Hope! Kiirehti!” ääni vaati nyt kovemmin, ja nainen tunnisti sen Suniksi.
Hän ponkaisi ylös paikaltaan kuin pitkästä unesta heränneenä, ja katsoi hämmästyksekseen esitätiään silmiin.
”Olenko….olenko minä kuollut?” Hope kysyi hädissään, ja kokeili rintakehäänsä etsien Masterin kynsien jättämiä koloja. Ne eivät enää olleet siinä.
”Tavallaan kyllä. Olemme syvällä alitajuntasi sisällä.” Sun vastasi murheellinen ilme kasvoillaan. ”Master teki sinusta todellakin selvää.”
”Me siis…hävisimme. Voi Sun, olen niin pahoillani!” Hope parkaisi onnettomana, ja nousi hiljalleen seisomaan.
”Ei…älä ole.” Sun pudisti päätään päättäväisenä, ja porasi kirkkaan vihreät silmänsä Hopen omiin. ”Ei kaikkea ole menetetty vielä.”
”Kuinka niin? Minä olen kuollut…ja niin ovat kaikki muutkin.”
”Hope, minä sanoin sinun olevan tavallaan kuollut. Ei kokonaan.”
”En nyt ymmärrä…” Hope kurtisti kulmiaan ihmeissään. Sun käveli lähemmäs häntä, ja tarttui hellästi kiinni naisen käsivarsiin. Niiden kosketus tuntui kylmältä pumpulilta, ei niinkään ihmismäiseltä ja lämpimältä kuin elävien henkilöiden.
”Sinä olet Eternity, ja sinun suonissasi sykkii Arkkienkelten verta. Et sinä noin vähästä kuole, korkeintaan vajoat kooman kaltaiseen unitilaan tilaan.”
”Eli sielläkö minä nyt olen?”
”Niin.”
”Mutta miten pääsen takaisin? Minun pitää palata taisteluun…voittaa Luna…”
”Minä autan sinua kyllä. Annan sinulle viimeiset jäljellä olevan minuuteni. Meistä tulee yksi ja sama.”
”Mutta kuinka ---”
Hope ei ehtinyt kysyä kysymystään loppuun asti, kun Sun jo asetti varovasti huulensa hänen omiaan vasten. Hope tunsi lämmintä kuplintaa ensin suussaan, sen jälkeen kurkussaan. Pian koko rintakehä väreili onnellista ja rakastavaa lämpöä, ja hetken aikaisemmin naisen edessä seisonut Sun oli yhtäkkiä kadonnut. Valoisa ja lämmin tunne katosivat sen myötä, ja tilalle jäi vain tyhjyys.
Kunnes jokin sai Hopen nytkähtämään kuin kolariauton törmäyksen hetkellä.
Hän tunsi sydämensä alkavan taas lyömään rinnassa. Ja vetäisi syvää henkeä.
OOOOO
Ensimmäinen näky, jonka Hope näki palattuaan elävien kirjoihin, tuntui epätodelliselta. Aron ja Luna tuntuivat säntäilevän monistettuina pitkin aavikon hiekkaa, ja langettivat loitsujaan toisiaan kohden.
Hope testasi nopeasti raajojensa tottelevan aivojen käskyjä, ja kampesi sitten itsensä kiireellä ylös.
Pieni huimaus tuntui hetki hetkeltä tasaantuvan.
”Aron, siirry syrjään!” Hope huudahti miehelle lentäen parilla siiveniskulla tämän taakse. Raivopäinen Aron meinasi saada sydänhalvauksen kuullessaan juuri kuolleeksi toteamansa rakkaan äänen, ja käännähti järkyttyneenä ympäri.
Hope torjui hänen poskensa ohi vilahtaneen voimapallon avulla Lunan samanaikaisen hyökkäyksen.
”Hope…mitä ihmettä sinä..” Aron aloitti, mutta Hope sysäsi vain hänet itsensä taakse suojaan. Hänen katseensa ja ajatuksensa olivat kiinnittyneet vain yhteen asiaan.
”LUNA! LOPETETAAN TÄMÄ TYPERYYS. NYT.”
”Te kirotut Eternityt. Olette kuin torakat, ette suostu kuolemaan sitten millään.”
”Niin kauan kuin on pahaa, on myös hyvääkin.” Hope totesi ykskantaa, ja puristi kädessään olevaa sauvaa. Luna huomasi hänen jännittyneen tilansa, ja kyyristyi kuin hyökkäykseen valmistautuva kissa.
”Noh, Hope Eternity. Näytä, mitä sinulla on vielä takataskussasi.”
Tällä kertaa Luna ei enää leikitellyt, vaan oli tosissaan päättämässä sukunsa viimeistä vesaa päiviltä. Hän oli odottanut Ikuisuuden Linnakkeen valloittamista jo niin kauan, ettei enää tahtonut pidentää odotusta.
Hopen yritys kerätä voimansa yhteen tuntui kestävän ikuisuuden. Luna kuvitteli torjuvansa sen yhdellä pienellä manauksellaan, ja iskevänsä sen jälkeen kuolettavasti naisen heikkoon kohtaan. Hope puolestaan rukoili mielessään onnistuvansa viimein lopettamaan vuosisatoja kestäneen piinan, ja selviävänsä elävänä takaisin Miseryn luokse.
”Auta minua, Sun.” hän liikutti suupieliään äänettömästi, ja sulki sitten silmänsä.
Suuri, lämmin aalto kietoutui hänen ympärilleen ja veti sisäänsä kuin musta aukko.
Luna joutui Aronin ja taaempana seisovan Masterin tavoin siristävän silmiään kirkkaan valon loisteessa. Hän tunsi sen hypnoottisen vaikutuksen, ja jäi vain tyhmänä seisomaan tuon kauniin loisteen edessä. Hope oli jollain tavalla muuttunut, hänen siipensä olivat laskeutuneet lepoasentoon. Hänen tiukasti kurissa pidetyt, kultaiset hiuksensa olivat valahtaneet auki. Ja mikä kauheinta, Lunasta tuntui kuin hän katselisi jotakuta, jonka tunsi entuudestaan aivan liiankin hyvin…
”…Sun…?” Nainen sai sanottua, ennen kuin räjähdysmäinen paineaalto pyyhkäisi koko taistelukentän lävitse.
Kaikki neljä lähekkäin seisonutta hahmoa saivat energiapurkauksesta osansa, ja heidän tuskaiset huutonsa tukahtuivat Tyhjyyden rajamaiden aavikolle. Kukaan ei ollut kuulemassa tai näkemässä heidän viimeistä ahdinkoaan, kun kirkkaan valonsäteet silpoutuivat heidän lävitseen kuin terävät laserit.
Hetken aikaa ilman täytti pelkkä suuri, kirkas valo.
Sen jälkeen tuli aivan hiljaista.
Kuolemanhiljaista.
OOOOO
Yksinäiset askeleet tömisivät kylmettyneellä hiekalla, kun aurinko pilkisteli vielä viimeisiä hetkiä taivaanrannan rajalla. Mustat lakerikengät toistelivat sen säteitä kiiltävältä pinnaltaan, ja ne välähtivät maassa makaavien ruumiiden ihoilla ja vaatteilla.
Kaikkialla oli pysähtynyttä ja hiljaista.
Kuin haudassa.
Spector katseli vaitonaisena ympärilleen, ja yritti kuvitella mielessään taistelun kulun. Häntä kismitti, ettei hän päässyt osalliseksi sitä. Tai sekään ei ollut oikea sana kuvailemaan sitä, miltä hänestä tuntui.
Hän kuin ei osannut tuntea mitään.
Liikkumattomien hahmojen joukossa mies tunnisti tuttuja demoniarmeijan kasvoja, mutta myös outoja ja kauniita olentoja.
Ilmeisesti enkeleitä.
Kun Lunasta ja muista ei ollut kuulunut liki päivään, oli Spector olettanut jotain sattuneen taistelukentällä. Vastoin äitinsä määräystä, komennuskirouksen alainen Spector oli alitajuisesti saanut itsensä liikkeelle Manalasta, ja saapunut Tyhjyyden rajamaille.
Tavoitettuaan viimein määränpäänsä, taistelukentän tummimman alueen, hän jäi tuijottamaan sen keskellä olevaa neljää hahmoa.
Siinä, hänen äitinsä ja isänsä vierellä, makasi kaksi vastapuolen edustajaa.
Spector ymmärsi, ettei hänen isäänsä ja äitiään voinut enää auttaa. He olivat olleet liian kauan Tyhjyyden tuolla puolen.
Palanut hiekka rohisi jalkojen alla, ja ruumiista nousi palaneen löyhkä.
Spectoria olisi taatusti kuvottanut tuo haju, jos hän vain olisi osannut tuntea jotain.
Samassa hänen katseensa osui ringissä makaavien hahmojen joukossa olevaan naiseen.
Spector kyykistyi vaaleahiuksisen enkelin eteen, ja varmisti ettei tämä hengittänyt. Hetken kuluttua hän uskaltautui kääntämään naisen ympäri, sillä outo tunne hänen sisällään käski tehdä niin.
Nainen näytti kärsineen kovasti ennen kuolemaansa, ja hänen ennen hyvin kauniilla kasvoillaan juonteili mustia verisuonia ja –purkaumia.
”Mitä tuhlausta.” Spector tuhahti, ja vasta silloin hänen silmiinsä osui auringossa kiiltävä esine naisen kaulalla.
Se oli hänen äitinsä himoitsema Avain.
Spector nappasi kiinni avaimesta, ja riuhtaisi sen ohuen ketjun irti naisen kaulalta. Hän tunsi outoa lämpöä nyrkissään jossa koru oli, mutta se ei korventanut häntä tai saanut häntä tuntemaan kipua. Mies arveli sen johtuvan joko kyvyttömyydestään tuntea mitään, tai sitten hänen sukulinjastaan alkuperäisiin Eternityihin.
Samassa jostain Spectorin takaa kuului kuolemaisillaan olevan henkilön viimeisillä voimilla päästetty huudon tapainen korahdus, joka sai miehen valpastumaan hetken huumasta.
Hän kääntyi kannoillaan, ja oli näkevinään Lunan siipien liikahtavan.
”Äiti! Oletko sinä vielä hengissä?” Spector huudahti samalla kun otti muutaman juoksuaskeleen kohti Lunaa.
Tämä ei enää vastannut mitään, mutta liikautti hieman kättään siipiensä alta.
Spector ei aikaillut enempää, vaan tarttui velttoon naiseen kiinni ja nosti tämän hennon ruumiin käsivarsilleen.
Samassa hän tuli katsoneeksi Lunan kasvoja, ja käänsi nopeasti kasvonsa toisaalle.
”Älä huoli. Minä hoidan sinut kuntoon.” mies tokaisi monotonisella robotin äänellä, ja katosi Luna sylissään vihreään valonsäteeseen, jättäen muut ruumiit luonnon hoidettavaksi niille sijoilleen.
Kommentit