-----------------------------------------------------------------------------------------------------

 

 

.....

Arr oli jo lopen kyllästynyt kuuntelemaa samaa radionauhaa, joka toisti itseään neljän tunnin välein. Se oli ainoa säästynyt nauha niiltä ajoilta, jolloin sivilisaatio oli vielä kukoistanut. Laaksolaiset halusivat visusti säilyttää edes pienen osan entistä arjessaan, ja suostuivat siksi kuuntelemaan samoja kappaleita kerrasta toiseen.

Radio kun oli ainoa ilonlähde tylsinä iltoina, jolloin ei jaksanut tehdä mitään.

Oveen koputettaessa napakasti Arr nousi vastentahtoisesti laiskanlinnastaan. Hän ei kaivannut nyt vieraita, vaan halusi murjottaa omissa oloissaan. Serenity oli lähtenyt takaisin valtakuntaansa tapaamaan sisariaan, ja sanoi palaavansa muutaman kuukauden sisällä. Miehen mielestä se oli liian pitkä aika.

Arrin raahattua itsensä ovelle häntä kohtasi kuitenkin iloinen yllätys.

Tulija oli Serenity.

Mies päästi hänet sisälle ja sulki sitten lasioven perässään. Serenity ravisteli sateen kastelemia hiuksiaan ja kääntyi sitten Arrin puoleen.

"Olen pahoillani, että viivyin niin pitkään. Sisareni eivät halunneet enää päästää minua takaisin, kerta olin palannut kotiin heidän luokseen. Hekin väittävät, että täällä oleskelu vain häiritsee laakson tasapainoa."

"Olisit sitten tullut aikaisemmin takaisin, kerta et viihtynyt siellä." Arr totesi loukkaantuneena ja nyrpisti nenäänsä. "Odotin sinua näin kauan turhan takia."

"Et nyt ymmärrä kaikkea,Arr. Viivyin sisarieni luona vain reilun päivän. Meidän aikamme kulkee hieman....eri tahtiin kuin täällä. Heille olin vain muutaman viikon poissa, vaikka viivyin täällä liki kaksi vuotta. Yksi meidän päivämme vastaa kahta kuukautta ihmisten keskuudessa. Siksi emme vanhenekkaan samaan tahtiin heidän kanssaan."

"En viihtynyt heidän luonaan erään toisenkaan asian takia. Minulla on nimittäin sinulle jotain kerrottavaa."

"Sinä ja minä....me.....me saamme lapsen."

 

OOOO

 

"Oletko tosissasi!?" Ray kysyi yllättyneenä Arrin kerottua hänelle Serenityn muuttaneen lopullisesti Soralaan. "Oletteko järjiltänne, eihän sellainen..."

"Eihän sellainen sovi! Hän on Lumotar, ei mikään kotiäiti vaikka sitä haluattekin leikkiä. Ajattele kun muut kuulevat tästä! Ja kun LADRAVIA kuulee tästä." Hänen oli pakko istahtaa sohvalle ja vetää syvää henkeä. Uutinen oli tullut shokkina. Arr istui jäykkänä paikoillaan ja oli tutkivinaan katseellaan kirjahyllyssä olleita esineitä. Hän oli varautunut tämänkaltaiseen reaktioon.

"Serenity ei voi palata takaisinkaan, ei ainakaan siinä tilassa." hän sanoi jyrkästi pitäen kiinni päätöksestä, jonka he olivat naisen kanssa yhdessä tehneet.

Rayn pää kääntyi Arrin puoleen ja hän haukkoi henkeään tajuttuaan mitä mies juuri sanoi. "Ei...ette voi olla tosissanne? Miksi ihmeessä te...nyt...eikö meidän pitänyt ensiksi hoitaa..?"

"Olet oikeassa, niin meidän pitikin. Mutta asioihin tuli pieni mutka." Joku keskeytti Rayn järkyttyneen kakistelun ja laskeutui varsin sulavasti alas yläkerrasta johtavia tikkaita. Miehet hiljentyivät oitis.

Ray sipaisi kädellään hiussuortuvia silmiensä edestä nähdäkseen tulijan paremmin. Hän hämmästyi suuresti nähdessään ennen niin vaikutusvaltaisen ja mystisen näköisen naisen arkisissa vaatteissa, hiukset leikattuna ja vauvamaha pystyssä. Jäljellä ei ollut ripaustakaan Lumottaren loistosta. Arr oli hänen mielestään ilmiselvästi vain pilannut Serenityn.

"Uskon, että olemme kaikki aivan turvassa Ladravialta, ole siis aivan rauhassa. Lasten synnyttyä voimme jatkaa aloittamaamme suunnitelmaa ja.."

"Olemme turvassa, vai? Miten sitten selität sen, että hänen kätyrinsä käyvät laaksossa jatkuvasti tekemässä tuhojaan. He varastavat ja rikkovat kaiken mitä olemme saaneet kasattua, ja lisäksi he veivät Lampeloiden pienen tyttären. Miten voit olla noin sokea johtaja, etkä huomaa näitä asioita? Tuo sinun perhehömpötyksesi on saanut järkesi sumenemaan. Et ole enää Lumottaren arvoinen." Ray pomppasi ylös paikaltaan kiehuen raivosta. 

"Sinä et kuulu tänne, Serenity. Tiedät sen itsekin varsin hyvin."

Silloin Serenity tunsi mittansa täyttyvän. Hän ei jaksanut enää kuunnella kenenkään käskyjä siitä, mitä hän saisi ja mitä ei saisi tehdä: "Osaan kyllä itsekin päättää asioistani, en tarvitse siihen sinun, sisarieni, saatikka kenenkään muun apua. Antakaa jo olla, kaikki on ihan kunnossa kuten huomaatte. Vouhotatte suotta Ladraviasta, eihän se madonnaama ole edes näyttänyt itseään vuosisatoihin. Sinäkin olet vain vanha, vainoharhainen ukko joka yrität esittää jotain suurtakin joht..."

"JO RIITTÄÄ!" Arr astui kaksikon väliin ja erotti heidät varovasti kauemmas toisistaan. Hän ei jaksanut enää kuunnella riitelyä aiheesta, jolle ei ollut yksimielistä ratkaisua. Ray mulkoili sieraimet laajentuneina vuoroin Serenityä, vuoroin häntä. Sitten hän tuhahti lannistuneen oloisesti ja kääntyi astelemaan kohti ulko-ovea. Serenity hivuttautui Arrin rinnalle ja he molemmat katselivat vaitonaisina Rayn perään.

Mies käveli suoraselkäisenä eteiseen, poimi takkinsa ja avasi ulko-oven sanaakaan sanomatta. Taloon laskeutui vaivaantunut hiljaisuus.

 

OOOO

 

"Ikävöitkö koskaan merta?" Serenity kysäisi katsellessaan sängynpäädyn takana olevaa maisemakuvaa. Arr oli aikoinaan kertonut asuneensa meren rannalla perheensä kanssa, eikä ollut Soralaan tulonsa jälkeen käynyt lähelläkään virtaavaa vettä.

Arr lopetti ikkunasta ulos tuijottamisen ja kääntyi naisen puoleen: "Kuinka niin?"

Serenity kiepautti itsensä vaivatta ylös sängyltä ja jatkoi.

"Ajattelin vain, näytät toisinaan niin apealta katsellessasi tätä kuvaa, että päätin kysyä. Saisiko aaltojen pauhu ja suolaisen merituulen tuiverrus taas mielesi kohoamaan? Minä kun en siihen nähtävästi enää kykene olemassaolollani."

Serenity tunsi välittömästi Arrin käsivarret ympärillään ja sulki silmänsä helpottuneena.

"Älä höpsi tuollaisia. Tietenkin olen iloinen että olet täällä, siitä ei ole epäilystäkään. En tarvitse lapsuuteni rantanäkymää, kunhan saan olla kanssasi. En myöskään tarvitse sitä muistaakseni perheeni." Arr kuiskasi karhealla äänellään naisen korvanjuureen. Hän suuteli tätä hellästi kaulaan ja silitti jo hyvin kohonnutta vatsaa. Joku potkaisi.

 

OOOO

 

 

"..........."

Serenity sytytti valon tuntiessaan polttavaa kipua. Arr käännähti unissaan heräämättä.

Nainen ajatteli jaloitella hieman, josko polttelu siten hellittäisi. Se osoittautui kuitenkin huonoksi ideaksi.

"Uuuh....Arr! ARR!" hän huusi apua tajutessaan synnytyksen alkaneen.

Arr nousi sillä palavalla sekunnilla peiton alta hätääntyneenä, ja käski Serenityä laskeutumaan takaisin sängynlaidalle istumaan. "Odota ihan hetki, haen Katen ja muut tytöt auttamaan sinua."

Sitten hän juoksi nopeasti alakertaan.

 

OOOO

 

Arrin ja Serenityn olohuone oli täyttynyt iloisesta puheensorinasta ja lasien kilistelystä. Tänään oli aihetta juhlia: kolmoset oli kastettu.

Kummitädit Kate ja Anya pitelivät pieniä tyttölapsia käsivarsillaan ja hymyilivät onnellisena. Oli suuri kunnia päästä itse Lumottaren tyttärien kummeiksi.

Kaikesta tapahtuneesta huolimatta myös Ray sai toimia kolmannen lapsen, Lenientin kummisetänä. Arr ja Ray olivat sopineet erimielisyytensä ainakin joten kuten, ja laaksolaisten välille oli taas laskenut sopuisa ilmapiiri.

Ray oli enemmän kuin ihastunut pieneen Lenientiin, ja oli loppujen lopuksi kiitollinen siitä etteivät Arr ja Serenity olleet totelleet hänen itsekäitä käskyjään. Serenity hymyili lempeästi tyttärelleen, joka varsin ihmeissään katseli häntä jouduttuaan uuden ihmisen syliin.

"Olen pahoillani kaikesta." Ray pyysi nöyränä naiselta. He eivät olleet vielä sanoneet mitään toisilleen kuukausien takaisen välikohtauksen jälkeen. Serenity kohotti katseensa Lenientin violetteina tuikkivista tähdistä ja hymyili edelleen samaa rauhoittavaa hymyään. "Saat anteeksi, kaikki me olemme erehtyneet joskus."

Hän kääntyi vierelleen tulleen Mimosan puoleen ja huikkasi vielä olkansa yli Raylle: "Luulen että te kaksi pärjäätte hetken kahdestaan. Lenient viihtyy hyvin vieraidenkin kanssa."

Ray tunsi väkisinkin käsiensä tärisevän jäädessään kahden kesken vauvan kanssa. Se oli niin pieni ja hauras olento, kuin posliininukke.

"Arr, saanko häiritä aivan hetken?" mies kuuli tutun naisenäänen takaansa ja käännähti ympäri.

"Kas, Anya. Tietenkin saat!" mies yritti hakea katseellaan erästä tiettyä henkilöä talosta, muttei tavoittanut tätä. "Missä Fann on, olimme kyllä tietääkseni kutsuneet hänet."

"Hän ei halunnut tulla. Mahdatko tietää mistä se johtuu? Olen ollut huomaavinani ettette te ole jutelleet toisillenne enää aikoihin. Haluaisin, että sovitte riitanne, mikäli teillä sellainen on. En halua nähdä häntä enää tuollaisena."

"Onko jokin sitten hullusti?" Arr oli täysin yllättynyt kuullessaan Fannin äidin olevan huolissaan tyttärensä kaytöksestä. Miehen sisällä alkoi kuplia syyllisyys siitä, ettei hän ollut huomannut tytön pahaa oloa, vaikka saattoi itse olla siihen syypää.

"Vielä kysytkin! Hän ei ole hymyillyt pitkiin aikoihin, sulkeutuu vain omaan huoneeseensa ja on syömättä ja tekemättä mitään."

"Haluan vain saada takaisin sen tyttäreni, joka hän oli ennen. Sinun täytyy korjata asia."

Arr jätti keskustelun kesken ja poistui hiljaisena keittiön puolelle. Anya katsoi hänen peräänsä rintakehä yhä kiihtyneenä kohoillen.

"Miten minäkään nyt osaan hänen oloaan parantaa, kerta olen syypää kaikkeen? Hänhän on vasta 18-vuotias, tämä kiukuttelu kuuluu tuohon ikään." mies pohti samalla kun asetti lasinsa astianpesukoneeseen. Olohuoneen iloinen puheensorina kantautui vieläkin hänen korviinsa.

"Kai minun on pakko käydä hänen luonaan, se helpottaisi ainakin Anyan mieltä."

"Onneksi olkoon vielä ylpeälle isälle." Ray onnitteli Arrin palattua muiden keskuuteen."Tyttäresi saivat kauneutensa vertaiset nimet."

Arr nyökkäsi kiitollisena ja kertoi sitten Raylle käyvänsä nopeasti Fannin luona hieromassa sopua.

"Mitä, kesken juhlien? Onko sillä tosiaan noin kiire?"

"On, olen pitkittänyt tätä tietämättäni jo liki kaksi vuotta. Se ei voi enää odottaa."

Samassa Lenient ynähti kuuluvasti ilmoittaen olemassaolostaan.

"Mitä isän pieni prinsessa, onko sinullakin hauskaa?" Arr leperteli pienelle tyttärelleen jota Ray jo ojensi toivorikkaana hänelle. "Pärjääthän vielä hetken Ray-sedän sylissä, isi tulee ihan kohta takaisin."

"Tulekin sitten nopeasti." Ray huokaisi tuskastuneena ja veti tytön takaisin syliinsä. "Luulen että pikkuneiti tarvitsee vaippojen vaihdon."

Arrin huulilla piipahti ilkikurinen hymy: "Tulen tuota pikaa, pidä sinä Serenity sillä välin kiireisenä. Hän hoitaa vaippojen vaihdon mielellään. Parempi ettei hän huomaa poissaoloani, loukkaantuisi vain turhaan siitä."

Ray nyökkäsi ymmärtäväisenä.

Kiitettyään ystäväänsä Arr paineli suoraan ovelle ja siitä ulos. Ray katsoi vielä nopeasti hänen peräänsä ja käveli sitten Serenityn luokse tarjoamaan tälle pientä haisulia sylissään.

 

OOOO

 

Arrin onneksi Fannin ja Anyan ulko-ovi oli auki, kuten muissakin taloissa laaksossa. Kukapa niitä lukossa olisi pitänyt, kerta kaikki tunsivat toisensa ja olivat yhdessä rakentaneet kaiken. Hän kapusi ylös valkoisia tikkaita ja saapui välikerrokseen, jossa oli ennen sijainnut Anyan huone.

Se oli kuitenkin nyt muuttunut aivan erilaiseksi. Ennen kuin Arr ehti huudella ääneen Fannin nimeä, jonkun heiveröinen ääni kuului hänen selkänsä takaa.

"Tulitko jo kotiin, äiti?"

"Se olen minä..." Arr vastasi ääni hieman hermostuksesta väristen. Vaikka Fann oli häntä liki kymmenen vuotta nuorempi, mies pelkäsi miten tämä reagoisi hänen näkemiseensä.

"Arr?" tyttö jäykistyi silminnähden kuullessaan hänen äänensä. Arr käveli rauhallisena tämän luokse katse suunnattuna tiiviisti takan liekkeihin.

"Ajattelin, että olisi aika tulla selvittämään muutama asia." mies totesi tyynenä ja lämmitteli viiman kylmettämiä sormiaan. "En ole nähnyt enkä kuullut sinusta pitkään aikaan."

"Entä sitten?"

Fann tiuskaisi hampaitaan kiristellen, eikä jäänyt epäselväksi ettei tämä tapaaminen ollut hänelle mieluisa.

"En minäkään ole nähnyt sinua, ihan omasta tahdostani. Olisitko nyt ystävällinen ja poistuisit huoneestani, en ole halukas keskustelemaan kanssasi. MISTÄÄN."

Arr oli jo varautunut tähän.

"Kuule, eikö voitaisi tehdä sovinto? Olen todella pahoillani, jos loukkasin sinua jättäessäni kertomatta eräitä tiettyjä asioita silloin aikoinaan."

"Tein sen vain suojellakseni itseäni, ja myös teitä jotka olette minulle rakkaita."

"Se ei muuta mitään! Sillä ei ole enää merkitystä!" Fannin raivo vain kasvoi kasvamistaan, kaikki tukahdetut tunteet nousivat nyt viimein pintaan, kun hän näki Arrin.

"Sinä hylkäsit minut ja ystävyytemme niin helposti, luovutit heti kun suutuin sinulle."

"Yrititkö kertaakaan edes tulla pyytämään anteeksi minulta, tai edes huomannut olemassaoloani? Et todellakaan. Ainoa mitä huomasit, on se sinun typerä Lumottaresi ja teidän kakaranne! Et välitä oikeasti muista kuin itsestäsi."

Se oli jo liikaa jopa Arrin rauhalliselle luonteelle: "Älä sotke heitä tähän, he eivät kuulu meidän riitaamme millään lailla."

"Kuule, olen oikeasti todella pahoillani kaikesta, en huomannut pahaa oloasi omilta kiireiltäni. Myönnän että tein siinä väärin. Mutta etkö voisi yrittää tehdä viimein sovinnon kanssani?"

"Olen pahoillani, että loukkasin tunteitasi Fann. Sovinto varmasti helpottaisi sekä sinun, minun, että myös äitisi oloa."

"En jaksa keskustella tästä aiheesta enään." Fann totesi kylmänä ja heilautti kättään kuin heittäen Arrin sovintoehdotuksen menemään. "Jos sinä et lähde, niin minä lähden."

Tyttö käveli ripeästi kohti portaikkoa pidätellen itkuaan. Hän ei halunnut murtua Arrin edessä.

"Fann, odota nyt." mies maanitteli, mutta Fann ei aikonut pysähtyä.

Sitten hän tunsi kuinka joku veti hänen kädestään.

"Älä karkaa, kun asia on vielä selvittämättä."

Fann tunsi kylmän seinän selkänsä takana ja Arrin siinä aivan edessään. Hän ei uskaltanut liikahtaa milliäkään, ja samalla hänen keskittymisensä kyyneleiden kurissapitoon herpaantui.

"Kysyn siis vielä, ja toivon saavani nyt vastauksen riippumatta siitä mikä se on. Fann kiltti, voitko antaa anteeksi kaiken typerän mitä olen tehnyt. Me Serenityn kanssa toivoisimme sinuakin kummiksi Lenientille, Fiaralle ja Sadielle."

Fann nosti itkuisen katseensa miestä kohti ja pysyi hetken aikaa hiljaa. Arr odotti kärsivällisesti ja tuijotti tyttöä ruskeilla silmillään.

"Entä jos en halua sopia? Tai en halua nähdä sinua enää ikinä?" Tyttö kysyi kuin vain testaten miten Arr suhtautuisi asiaan. Hän väisti miehen katseen huomatessaan kuinka veri kohisi poskiin samaa, epämiellyttävää tahtia kuin silloin joskus. Hän tunsi pulssinsa kiihtyvän ollessaan siinä niin lähekkäin tämän kanssa.

"Tiedän ettet tahdo sitä. Tiedät sen itsekin." Arrin suu taipui jo melkein huvittuneeseen hymyyn. Fann oli ilmiselvästi leppymään päin. Tyttö lysähti maahan istumaan ja mies kyykistyi hänen viereensä.

"Sovinto?"

Fann nyökkäsi katsahtaen vielä nopeasti Arrin silmiin. Mies hymyili ja totesi sen mitä oli jo jonkin aikaa halunnut sanoa:

"En ole kovinkaan hyvä tällaisien juttujen sanomisessa, mutta haluan silti sanoa sen. Tiedän miltä sinusta on kenties tuntunut, kun tapasin Serenityn. Äläkä kiellä sitä, olen kyllä huomannut sen, niin kuin huomasin Sugarinkin kohdalla."

Fannin kurkkua kuristi.

"Olen otettu huomiostasi, Fann pieni, mutten voi valitettavasti itse vastata tunteisiisi samalla lailla."

"Tiedän kokemuksesta, että rakkaus toisinaan satuttaa. Haluan kuitenkin olla ystäväsi niin kuin ennen, ja myös Serenity toivoisi tapaavansa sinut viimein. Olet meille kaikille rakas, joten ole kiltti ja palaa omaksi iloiseksi itseksesi."

Arr nousi pystyyn ja sipaisi vielä hellästi kyyneleen Fannin poskelta. Tyttö tärisi kauttaaltaan, ja tuijotti vain jonnekin kaukaisuuteen hiljaisena.

Ovi kolahti, ja sitten Arr oli poissa. Takkatuli rätisi vielä hieman taustalla.

 

OOOO

 

"Pysyn rinnallasi, Arr. Jos en rakkaanasi, niin parhaana ystävänäsi. Tiedän etten osaa enää elää ilman että kuulut elämääni..."

 

OOOO

 

"Ja sitten pieni Punahilkka sulki suden vatsan neulalla ja langalla, ja he hiipivät..."

"Punahikka!"

"Ei kulta, se on Punahilkka, ei hikka." Arr naurahti Sadielle, joka jokelteli iloisena hänen edessään kuunnellen samalla tarkkaavaisesti tarinaa.

"Punahikka!" tyttö toisti uudelleen ja nauroi omalle jutullensa.

Arr pyöräytti huvittuneena silmiään ja jatkoi sitten tarinan lukemista loppuun.

 

OOOO

 

Samaan aikaan kasvihuoneessa Serenity poimi juuri kypsyneitä appelssiineja sateen ropistessa tavanomaiseen tapaansa kattoa vasten.

"Varo kulta etteivät appelsiinit tipu päällesi." nainen varoitti puun alla istuskelevaa Fiaraa.

Tyttö ei kuitenkaan ollut varoituksesta moksiskaan, vaan jatkoi omia leikkejää neljä hammasta suussaan liikkuen. Serenity silitti tytön pellavapäätä ja poimi sitten lisää kypsiä hedelmiä koriinsa.

 

OOOO

 

Samaan aikaan pihamaalla pilkotti yksi punainen sateenvarjo, jonka alla kaksi iloista hahmoa leikki kuurupiiloa. Sade ei heitä haitannut ollenkaan.

"Eikö pitäisi jo mennä sisälle leikkimään, isi ja äiti suuttuvat muuten minulle jos saat flunssan." Fann yritti lopettaa leikkiä, mutta Lenient laittoi vastaan.

"Eikä, Vanni-täti leikkii vielä kerran!"

Fann ei osannut sanoa pienelle enkelikasvoiselle tytölle "ei", joten hän suostui:

"Hyvä on, leikitään Kukkuu:ta vielä yhden kerran, sitten varmasti mennään." Hän peitti kasvonsa käsillään ja kysyi tavalliseen tapaansa: "Missä on Fann-täti?"

 

OOOO

 

"Otathan sinäkin yhden leivän?" Arr kannatteli käsivarsillaan kukkurallista kekoa vastatehtyjä tomaattileipiä, ja hymyili valloittavasti pöydässä istuvalle Fannille.

"En-enköhän minä sitten ota yhden, kerta noin nätisti pyydät.." tyttö totesi ujona ja väisti normaaliin tapaan Arrin suoran katseen. Hän ei halunnut punastua Serenityn nähden.

"Arr kulta, istuisit nyt itsekin alas, etkä syöttäisi meitä koko ajan noilla ihanilla tekeleilläsi."Serenityn heleä ääni pyysi, ja mies nyökkäsi tiputtaen pöydän päähän itselleen lautasen ja kiirehti sitten ojentamaan kolmannen Fannille.

"Älkää huoliko, me tyttöjen kanssa pärjäämme tavalliseen tapaan täällä kotona, kun olette poissa. Laitan heille iltapalaa ja pistän heidät nukkumaan. Ei se sen vaikeampaa ole."

Fann vaihtoi nopeasti aihetta illan suunnitelmiin hoitaa tyttöjä Arrin ja Serenityn ollessa poissa. Nainen hymyili kiitollisena tytölle ja totesi: "Sinuun voimme aina luottaa."

"Palaamme tuota pikaa, ja tytöt ovat yleensä todella helppohoitoisia. Yleensä he jaksavat itse keksiä itselleen tekemistä, joten sinun ei tarvitse viihdyttää heitä jatkuvasti."

Arr kumartui ojentamaan leipää Fannille: "Serenityllä on tapana vähätellä tyttöjen huonoja tapoja, joskus he ovat varsinaisia kiusankappaleita."

Serenity mulkaisi miestä siihen malliin, että tämä luikki ripeästi keittiön puolelle piiloon. Sitten hän kääntyi katsomaan lattialla leikkiviä tyttäriään kaihoisasti ja jatkoi puhumista.

"Olivat he minkälaisia hyvänsä, minä rakastan heitä suunnattomasti. En luopuisi heistä mistään hinnasta. Asun mielummin täällä Arrin ja lasten kanssa, kun eristyksissä kaikesta muusta sisarieni kanssa."

"Tytöt ovat minulle kaikki kaikessa."

Arr istuutui naisten seuraan, ja he kävivät leipiensä kimppuun. Fann oli jo tottunut olemaan normaalisti pariskunnan seurassa, heistä oli kehkeytynyt varsin hyviä ystäviä, varsinkin hänestä ja Serenitystä. He jakoivat keskenään kaikki salaisuutensa, paitsi yhden. Serenity ei tiennyt Fannin olleen joskus ihastunut Arriin.

"No, joko olet löytänyt jonkun mukavan pojan laaksosta?"

Fann oli tukehtua juuri haukkaamaansa leivänpalaan. Hän laski lopun nopeasti käsistään ja kakoi hetken. Arr katsahti häntä syrjäsilmällä huolestuneena.

"Serenity kulta, eiköhän Fann kerro sinulle itse jos haluaa." hän tarttui naista kädestä ja katsoi tätä painokkaasti. Fann tarttui taas leipäänsä pitääkseen vatsansa kurissa. Se muljahti taas ikävästi hänen katsoessaan kuinka lempeästi pariskunta vilkuili toisiaan.

Se ei kuitenkaan auttanut. Tyttö nousi varovasti paikaltaan ja kaappasi puoliksi syödyn leivän lautasineen käteensä.

"Kiitos, olen jo aivan täynnä. Lähtekää tekin vain, niin ehditte viettää enemmän aikaa keskenänne."

Hän tunsi äänessään edelleen pienen kateellisuuden sävyn. Arr ja Serenity ojensivat hymyssä suin omat lautasensa, ja jäivät vielä pöytään keskustelemaan siitä minne lähtisivät. "Ei, se on salaisuus, näet sitten." Serenity totesi salaperäisesti. Arr yritti nyhtää hänestä edes pienoisen vihjeen, onnistumatta.

Fannin laittaessa tiskejä koneeseen pariskunta huikkasi hyvästit ulko-ovelta, ja poistuivat sitten kostean koleaan kevätilmaan.

 

OOOO

 

"Oletko tosissasi? Toit meidät kaatopaikalle vuosipäivänämme?" Arr oli pöyristynyt avatessaan silmänsä Serenityn johdatuksen jälkeen. Hän seisoi keskellä likaista kujaa, jonka muurien reunoja koristivat lemuavat ja vettyneet jätteet. Ei kovin romanttista.

"Senkin höpsö, ei tämä ole se paikka." Nainen silitti huvittuneena Arrin poskea ja pyysi tätä ojentamaan kätensä. "Olemme täällä vain piilossa uteliailta katseilta."

"Mit -- Aiotko...aiotko siirtää meidät...?" Arr yritti vetää kätensä säikähtäneenä pois naisen kädestä. Hän ei halunnut tämän käyttävän voimiaan niin riskialttiilla paikalla. "Olemme aivan rajan tuntumassa, ajattele jos joku kuitenkin näkisi.."

"Hys, ei kukaan tiedä asiasta jos et huutaisi noin kovaan ääneen." Serenity laittoi sormensa suullensa hiljentymisen merkiksi. "Tämä tarvitsee tehdä, jos haluan näyttää yllätykseni sinulle. Se on eräs paikka, jonne vain meillä Lumottarilla on oikeus mennä. Tulet varmasti ihastumaan siihen."

"Ojenna minulle nyt kummatkin kätesi, niin voin siirtää meidät."

Arr vastusteli ensin hieman, kunnes lopulta uteliaisuus otti vallan, ja hän ojensi kätensä.

"Hyvä, ja nyt...sulje silmäsi."

"Tämä kestää vain hetken."

Arr tunsi tömpsähtävänsä kostealle nurmikolle, joka kutitteli hänen kasvojaan ikävästi. Serenity seisoi hänen vierellään nauruaan pidätellen, ilmeisesti hän oli arvannut näin käyvän. Mies otti tukea multaisesta maasta ja kampesi ylös.

"Mikä tämä paikka on?"

Samassa hän kuuli tutun, jo melkein unohtamansa äänen korvissaan.

Se oli aaltojen pauhu rantahietikkoa vasten.

"Hyvää vuosipäivää kultaseni, toivottavasti pidät lahjastani. Tämä paikka on ainoa laakson ulkopuolella, joka ei kuulu Ladravialle. Mutta koska se ei ole kytköksissä muihin omistamiimme alueisiin, eivät itse laaksolaiset pääse koskaan nauttimaan siitä."

"Tule, niin näytän sitä sinulle hieman lähemmin."

He laskeutuivat alas kukkulalta jyrkkiä portaita pitkin, ja Arr jäi joka tasanteelle ihmettelemään edessään aukeavaa maisemaa.

Kuinka kauan siitä olikaan. Hänen mieleensä tulvi muistikuvia lapsuuden hiekkarannasta ja sen kupeessa kasvavasta tammesta. Trace, Marco, hänen äitinsä ja tietenkin pieni Cao. Kuinka hän oli saattanut unohtaa heidät?

"Mitä sanot, piditkö yllätyksestäni?"

Serenity pysähtyi rantaveden tuntumaan ja odotti näkevänsä edes jonkinlaisen reaktion Arrin kasvoilla.

"Se on juuri loistava! Mutta omani täydentää sitä vielä enemmän." mies hymähti omahyväisenä ja katsoi Serenityä merkitsevästi. Tämä oli ymmällään.

Sitten Arr polvistui hänen eteensä.

"En voisi löytää sopivampaa päivää tämän kysymyksen esittämiseen." hän jatkoi ääni hieman hermostuksesta vavisten ja kaiveli taskujaan irroittamatta katsettaan hämmästyneestä naisesta.

"Et ole tosissasi?" Serenity henkäisi nähdessään pian nenänsä edessä kiiltelevän sormuksen, joka lepäsi mustassa samettirasiassa.

"En ole koskaan ollut näin tosissani. Jo pelkän sormuksen hankkiminen oli vaikeaa, joten et voi senkään takia kieltäytyä."

Arr nauroi omalle vitsilleen ja Serenity mottasi häntä leikkimielisesti olkapäähän. Sitten hän nappasi sormuksen.

"Tietenkin otan sen vastaan! Siitä ei ole epäilystäkään." hän hihkaisi asetettuaan sen oikeaan sormeen ja kapsahti Arrin kaulaan.

"Rakastan sinua Serenity."

"Voi kuinka liikuttavaa, tunnen melkein kyyneleen vierähtävän alas poskeani." Jonkun ilkikurinen ääni keskeytti romanttisen hetken. Ruohikossa vilahti kolme suomuista häntää. Serenity ja Arr erkaantuivat toisistaan ja tuijottivat varautuneina äänen suuntaan.

"Kas kas, ketäs täältä löytyykään luvattomasti minun alueiltani." Rohiseva naisenääni totesi luikerrellessaan lähemmäs kaksi seuralaistaan vanavedessä.

"Tämä EI ole sinun aluettasi, Ladravia." Serenity risti kätensä tympääntyneenä käärmenaisen pysähtyessä hänen eteensä. "Tiedät varsin hyvin, että minä ja sisareni saamme käydä täällä koska haluamme, toisin kuin sinä."

Ladravian silmät laajentuivat hänen tajutessan kuka edessä seisoi. Sitten hän rämähti raakkuvaan nauruun.

"Ahhhahaahaa, ei ole totta! Sinkö se olet, Serenity?"

"Näytät lievästi sanottuna...surkealta. Yritätkö kenties sulautua ihmisten joukkoon? Ja kai tiedät, ettei sopimukseemme kuulunut päästää ihmisiä tälle alueelle?"

Serenity pysyi edelleen tiukkana.

"Se ei ole sinun ongelmasi, ketä minä tänne tuon. Pysyisit itse omalla alueellasi, ellet tahdo ongelmia."

"Uuu, kuulitteko? Ihmistä leikkivä Lumotar määräilee mitä saan tehdä ja mitä en! Olen todella peloissani." Ladravia jatkoi ivailuaan ja hänen seuralaisensa nauroivat sivummalla. Serenity tunsi pinnansa kiristyvän.

"Olen tosissani, häivy täältä hyvän sään aikaan niin et joudu katumaan sitä."

"Hah! Ja mitäpä yksi entinen Lumotar ja tavallinen ihmisenkuvatus voivat meille? Et ole vahvimmillasi yksin, Serenity, ja tiedät sen."

"Tytöt, käykää kiinni." Ladravia sihahti hampaidensa välistä. Silloin Arr astui esiin Serenityn takaa kädet nyrkkiin puristettuna. Hän oli valmis iskemään takaisin jos tarve vaatisi.

"Teinä en tekisi sitä." hän huusi uhmakkaasti katsoen palavilla silmillään Ladraviaa, jonka toinen kulma kohosi hiukan ja tämä perääntyi kauemmas.

"Suorastaan tyhmänrohkeaa asettua tielleni, muukalainen. Oletko kenties se joka vuosia sitten ilmaantuit alueilleni? Saamani kuvaukset sinusta olisivat ainakin kohdallaan."

"Entä sitten, vaikka olisinkin?" Arr kiristeli hampaitaan ja valmistautui muuttamaan muotoaan. Ladravia lipoi huuliaan kielellään, ja arvioi ilmeisesti itsekin tilannetta katseellaan.

"Arr, älä suotta haasta riitaa." Serenity yritti hillitä miestään. Kaikista viimeisimmäksi heidän kannatti paljastaa Ladravialle miehen todellinen identitteetti. "Sovitaan, Ladravia, että me kaikki palaamme omille alueillemme ja annamme asian olla."

"Olen samaa mieltä."

Kallioilta kaikui aivan uusi, heleämpi ääni. Arr tunsi sen sävyn muistuttavan hieman Serenityn omaa. Ladravia puolestaan reagoi puheeseen varsin ihmeellisellä tavalla. Hän säiköhti suunnattomasti.

He kaikki tuijottivat äänen suuntaan.

"Ajattelin että saattaisit tarvita hieman apua, pikkusisko."

"Solaris.." Serenity henkäisi helpottuneena, ja se vain ärsytti silminnähden Ladraviaa.

"En tiennytkään että sisaresi vahtii liikkeitäsi noin tarkasti." hän sihisi ja perääntyi samalla hiukan kauemmas Serenitystä ja Arrista. Kyyttären seuraisetkin tekivät samoin, sihisten ja heiluttaen vihaisena häntiään. He katselivat tarkkaavaisina vuoroin kalliolla yhä seisovaa Solarista, vuoroin Ladravian liikkeitä. Viimein nainen antoi käskyn perääntyä.

Serenity ja Arr huokaisivat helpotuksesta nähdessään kuinka pelkurimaisesti käärmeet katosivat takaisin metsien suojaan. He olivat jo hetken aikaa luulleet joutuvansa käyttämään voimiaan.

"Serenity!"

Solariksen tiukkasävyinen ääni keskeytti pariskunnan ilonpidon. Nainen käveli solakasti pitkin rantahietikkoa heidän luokseen varsin tuima ilme kasvoillaan.

"Mitä tämä merkitsee? Tuot alueelle ihmisen, vaikka tiedät että se on ankarasti kiellettyä. Oletko tosiaan noin vastuuton?"

"Mukavaa nähdä sinuakin Solaris. Ymmärrät nyt varmaankin miksen viihdy teidän seurassanne. Olette aina yhtä epäystävällisiä." Serenity vastasi tylsähkösti sisarelleen, jonka sieraimet laajenivat hänen kiukkunsa yllyttyä.

"Sitä paitsi Arr saa hyvinkin tulla tänne."

Hän kosketti suojaavasti miehen selkää Solariksen jatkaessa pauhaamistaan. "Kuinka niin? Kukaan ulkopuolinen ei saa tulla."

"Tämäkö on se mies, jonka takia hylkäsit meidät ja halusit elää ihmisten parissa? Sulaa hulluutta, sanon minä. Vaarannat vain kaiken, etkö äsken nähnyt sen itsekin? Jos en olisi saapunut paikalle niin..."

"Ei mitään hätää, tilanne olisi ollut täysin hallinnassamme." Arr keskeytti naisen yrittäen rauhoitella tätä.

"Olen pahoillani jos sinusta tuntuu, että olen vienyt teiltä sisarenne. Todellisuudessa yritän vain auttaa häntä...auttaa teitä...pääsemään eroon Ladraviasta. Olen Arr ja ---"

"Auttaa meitä? Hah, sanon minä! Ihminen ei pysty auttamaan meitä millään lailla, te typerät pikku olennot vain aiheutatte meille lisää päänvaivaa oikuillanne. Aivan kuin kaitsemisessanne ei olisi jo tarpeeksi tekemistä muutenkin."

"Kuulostat siltä kuin et jaksaisi enää suojella laaksolaisia? Serenity oli oikeassa, hän ja sisarenne ovat ainoat jotka oikeasti välittävät näiden ihmisparkojen kohtaloista. Tuo olisi ollut loukkaavampaa jos olisin sattunut olemaan yksi heistä, mutta..."

"Onneksesi olen jotain aivan muuta.."

Serenity näki silmäkulmastaan, kuinka Arrin ympärillä alkoi leijua pienen pieniä valoja. Nainen tajusi siinä silmänräpäyksessä mistä oli kyse ja yritti estää muodonmuutoksen.

"Ei, Arr! Älä tee sitä vaikka se onkin sisareni. Joku voi nähdä meidät!" hän nyki miestä kädestä ja yritti keskeyttää tapahtumat.

Se oli kuitenkin jo liian myöhäistä.

Solaris tarkkaili silmä kovana tilannetta, kun taas Serenity peitti silmänsä kiinnijäämisen kauheudet ajatuksissaan. Arr teki todella suuren riskin vaihtamalla arkkienkelin olomuotoon taivasalla. Kuka tahansa ulkopuolinen saattoi nähdä heidät.

"Sinuna olisin hieman kunnioittavampi muita kohtaan, vaikka he olisivatkin vain tavallisia ihmisiä."

"Tai sitten arkkienkeleitä."

Arr hymyili nähdessään Solariksen omahyväisen ilmeen muuttuvan silmänräpäyksessä kauhistuneeksi. Jopa Lumottaret kunnioittivat enkelisukujen johtajistoa, vaikka itsekin olivat korkeassa asemassa ihmisiin nähden.

"Olisit edes vihjaissut jotain, niin en olisi päästellyt sellaisia sammakoita suustani!" hän nuhteli Serenityä kumarrettuaan ensin syvään Arrille ja pyydettyään mitä nöyremmin anteeksi käytöstään.

"Ajatella, pikkusisareni on arkkienkelin kanssa! Olen nyt kyllä todella hämmentynyt." Sitten hänen ilmeensä muuttui jälleen synkemmäksi.

"Itse asiassa minulla oli ihan oikeaakin asiaa, jonka takia etsin sinut käsiini." Solaris sanoi synkeänä. "Se koskettaa sisartamme."

"Hän ei ole voinut kovin hyvin lähtösi jälkeen. Hän on kuumeinen ja kouristelee, ja pelkään että hänelle käy vielä huonosti. Tarvitsen apuasi."

"Ole kiltti, rakas Serenity, ja tule takaisin. Me tarvitsemme apuasi."